Nur für die Frauen: Tiedät, mitä tein viime kesänä, mutta tiedätkö, mitä teen nyt?

Se mikä eniten rasittaa minua tammikuulla aina, on alituinen höpötys dieeteistä ja kuntoilusta. Minulla on nuoruuden ajoilta urheilutaustaakin ja muutenkin monipuolista liikuntaa on tullut luontaisesti 16 000 askelta päivässä kiitos koiruuden ja ison puutarhan. Sitten suuriruhtinatar tuli vanhaksi ja minä jämähdin blogin ääreeen, mutta eipä huolta: Meidän suvussa ei ole lihavia muuta kuin ehkä sukuun naidut;)

Sitten viime suvena kävi niin, että olin lähdössä kaupungille Jaelin kanssa ja halusin pukea ylleni vihreän Marimekkoni, mutta ystäväni ei saanut vetoketjua takaa kiinni hyvällä tahdollakaan.

Siis kuvassa näkyvä leninki oli varoitus numero ykkönen. Se on myös vaakani eli pääasia on vain mahtua siihen liikoja silti kärsimättä. Liha tottelee kuria, mutta onko se nautintoihin taipuvan härän juttu? Ei ole!

Sitten tuli eräs joulukuinen tilaisuus, jonne olisi ollut onnenomiaan ranskalainen pikkumustani. Puin alle jopa korsetin, mutta hyvällä tahdollakaan Lumimies ei saanut leningin vetoketjua kiinni. Lamppu syttyi: Varoitus kaksi.

Siis tämä pikkumusta oli varoitus kaksi. Yllä oleva kuva on keväältä 2011, jolloin blogia on tehty kiivasti jo kaksi vuotta, mutta ei mitään ongelmia...

Minulla ei ole mitään aikomusta odottaa varoitusta numero kolme. Kävin otattamassa kaikki mahdolliset terveystestit yksityisesti, jonka teen viisivuotisvälein. Arvoni olivat paljon paremmat kuin viisi vuotta sitten ja hyvä kolestrolini oli niin korkea, että lääkärini kysyi mitä oikein syön. Kerroin että olen herkuttelija, mutta syömme kalaa kahdesti viikossa, melkein aterialla kuin aterialla on capresea ja kotimaisia tomaatteja syön joka päivä. Lisäksi lopetan päivän pariin hapankorppuun, joiden päällä on juustoa. Lisäksi vielä kerroin, että viikko-ostoskorissa on aina vähintäin neljää juustoa: mozzarellaa, raejuustoa, valkohomejuustoa ja parmesania tai jotain juustoa leivän päälle.

Torstai on toivoa täynnä ja niinpä päätin kokeilla tätä ikivanhaa, mutta tavallaan ajatonta kotelomekkoani ja niinpä ilahduin suuresti, kun se mahtui ylle luomusti eli ilman korsettia. Olen aina ollut omalla tavallani hyvin terveystietoinen, sillä olen jo varhaisteinistä lukenut kaiken vitamiineista ja terveellisestä ruoasta. Olen koko ikäni nauttinut purkista vitamiineja amerikkalaisilla suosituksilla eli aivan eri määrät, mitä on suomalainen suositus. Vihdoin tänä vuonna sitten tsekkasin nuo vitamiinit ja hivenaineet ja niiden määrät alan erikoislääkärillä ja olin nauttinut kaikkea purkista optimaalisin arvoin, se ei vain ole suomalaisen lääketieteen virallinen suositus. Sen lisäksi tsekkasin syömiseni ja kerroin jopa himokohtaukseni jäätelöön ja suklaaseen, mutta siinäkään ei nähty hätää. Nyt olen sitten harrastanut hiljaista 'matikkaa' ja päättänyt, että palaan hitaasti mutta varmasti liikuntaelämääni. Ihan sama, laihdun tai en, sillä en käy ylipainoisesta painoindeksillä mitattuna, mutta minä mittaankin kaikkea vaatteillani: Ellen mahdu pari vuotta sitten ostettuun kotelomekkoon, minä tartun asiaan ja muutan sen. Pääasia on nyt, että kiinteydyn ja sitten se, että ihanat kotelomekkoni mahtuvat ylleni ilman, että vetoketju repeää. Vaikka en ravaa vaa'alla, on henkinen tinki viisi kiloa.

Edellenkään en osta yhtäkään lehteä, jossa on kannessa jotain dieeteistä. Tosin minulle on keväällä tulossa lukuun yksi dieettikirja, mutta siinä on aivan oma syynsä, miksi sen otin. En nutraa, en natraa, vaan nautin elämästä. Viikolla syömme vaikka nakkistorganoffia, mutta silloinkin on toisella lautasella capresea. Viikonloppuina syömme kuin ruhtinaat ja kera viinin. Punaviini kohtuudella on yksi syövän torjujista ainakin syöpälääkärin kirjan Syötkö riskiruokaa mukaan. Valkosipuli on toinen ja tomaatti kolmas. Maailman terveellisin salaatti on tomaatti-mozzarellasalaatti ja se käy ilmi kirjasta Puhdasta ravintoa. En tyrkytä omia oppejani muille. Kukin tavallaan. Nyt sitten viitenä päivänä viikossa on joka päivä tämä ohjelma keleistä riippuen: 5 kilometrin reipas sauvakävely kohtuullisen haastavassa maastossa, 5 kilometriä sisäpyöräilyä, 30 selkälihasliikettä ja 30 nostoa painoilla. Lisäksi usein vielä niskahartiajumppa, sillä niskat ovat myös kovilla, kun paljon istuu koneella. Kun saamme kunnon ladut, palaan himoliikuntaani eli jääaurinkomurtomaahiihtoon.

Viikonlopun nautintourheilua on syödä hyvin, nauttia elämän lauantaista, ajasta saada vain olla, valmistaa ruokaa yhdessä nautinnolla, taustamusiikkina vaikka Adele ja odottamassa takkahuoneen pesä kera hyvän leffan ja herkkujen.

Jos kiinnostaa, löydät täältä Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Jos kiinnostaa, löydät täältä Ruokareseptit Leena Lumissa

Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi: En suostu kirjoihin tai ruokiin, jotka eivät hemmottele minua!

Love
Leena Lumi

Set Fire in to the Rain

Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Maaritia kylmäsi. Hän oli ollut koulussa luokkansa parhaita. Mutta mitä hän oli saavuttanut elämässään? Hän oli tyypillinen kotirouva berliiniläisessä hienostolähiössä, yleisen mielipiteen mukaan miehensä siivellä elävä nainen. Hän käytti aikansa shoppailuun, sisustamiseen, kaltaistensa muitten kotirouvien kanssa seurusteluun ja itsensä hoitamiseen. Hänen tärkein roolinsa oli ylihuolehtivana ja huolestuneena äitinä kasvattaa kahta näsäviisasta ja hemmoteltua poikaansa, kuskata heitä harrastuksiin. Ei hänestä tullut opettajaa tai huipputason kirjallisuudentutkijaa, kuten hän oli lukiossa itsetietoisesti julistanut, edes vaivaista hum. kandin tutkintoa hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Eikä hän julkaissut edes omakustanneromaania, vaikka kaikki olivat sitä mieltä, että Maarit Saaristosta tulisi joskus kirjailija.

Pirjo Rissasen teos Kamomillasola (Gummerus 2012) tuli minulle lukuun, kun äiti kertoi marraskuulla lukevansa nyt vasta minun hänelle antamaa Rissasen Äitienpäivää ja hän kehui sitä kovasti. Mieleeni muistui välittömästi Äitienpäivän tarina ja päätin saman tien tilata Kamomillasolan. Pirjo Rissanen kirjoittaa monenikäisiä kiinnostavaa tekstiä ja Kamomillasolassa löysin niin paljon sitä, mikä olisi voinut tapahtua kenelle vain meidänkin lukiokuvassamme ja osalle tapahtuikin ’maaritit’, että luinkin kirjan kahdessa illassa ja tänä aamuna selostin koko kirjan juonen Lumimiehelle eli se meni ohitse päivän Hesarin!

Kamomillasola alkaa kahden nuoren, Maaritin ja Rennen sekä heidän vauvansa Ilonan matkasta Kanarian saarille. Renne on saanut työn kääntää englanninkielisen Kanarian saarten patikkareiteistä kertovan kirjan suomeksi ja Maarit haluaa Ilonan kanssa ehdottomasti mukaan. Kamomillasolasta tulee tarinan kohtalonkellot, joiden kaiku kuuluu ja sattuu vielä parinkymmenen vuoden kuluttua. Tällöin olemmekin Maaritin isän Tarkko Saariston 70-vuotispäivillä, jonne myös Maarit on perheineen saapunut Berliinistä. Tarkko on huomattava mies ja tietää sen itsekin. Hän pitää juuri sopivasti liikuttuneen puheen vieraiden läsnä ollessa ja muistaa puheessaan kiittää myös vaimoaan Tainaa, joka lukijan mielestä saattaa olla omasta ammatistaan huolimatta elänyt kuin syväjäädytettynä. Kamomillasolan kellot alkavat kuitenkin soida niin lujaa, että vuosikymmenien jää alkaa säröillä: Maarit kohtaa luokkakokouksessa lukioystävänsä sekä samalla traagisen menneisyytensä, joiden halkeamat leikkaavat rajusti myös Tainan ja Ilonan elämää. Hienosti Rissanen kuvaa jo kirjan alun juhlissa Tainan tympäännystä hänen kuunnellessaan ja katselleessaan miestään Tarkkoa:

Tuon vastapäätä istuvan miehen kanssa hän oli ollut naimisissa yli neljäkymmentä vuotta, mutta vasta nyt hän löysi sanat jäytävälle tunteelle. Hän ei rakastanut tuota miestä. Ei enää.

Jotain oli sammunut hänestä. Toivo ja ilo. Ihan kuin elämässä ei olisi enää mitään odotettavaa.

Tarkko Saaristo oli mies, jolle julkisuuskuva oli tärkein. Että kaikki näytti hyvältä. Hänelle ei sopinut, että viisi ällää kirjoittanut tyttärentytär oli töissä Siwan kassana ja seurusteli tatuoidun, lävistetyn ponihäntäpään kanssa. Tarkko tietysti osaa verkostoitua golfin ja kalastamisen ja herraseurojen kautta. Hän ei edes huomaa, miten paljon kotitalousopettajavaimo nauttii, kun saa olla kodissa yksin. Miten Taina hengittää paremmin, kun Tarkko ei vie talosta kaikkea ilmaa pelkällä egoistisella läsnäolollaan. Tainaakin tarkemmin asiat näkee ehkä Maarit, joka on putoamaisillaan takaisin Kamomillasolaan. Hänelle tapahtuu yhtäkkiä kaikki, koko menneisyyden pohjaimu on huuhtomassa häntä alas pimeään. Hänellä ei ole mitään oikeaa puhuttavaa äitinsä Tainan kanssa, tytär Ilona on etäinen ja kaiken kaikkiaan hän tuntee epäonnistuneensa myös teini-ikäisten poikiensa Hanneksen ja Tomasin kanssa. Hän tuntee, että:

He eivät rakastaneet häntä, mielessä välähti. Äiti oli heille itsestäänselvyys, jonkinlainen välttämätön paha, jota saattoi sietää.

Pirjo Rissanen on kuin kirjallisuuden Rouva Suorasuu, joka kirjoittaa sen, mitä muut eivät uskalla edes ajatella. Hän paljastaa pilkulleen ne kauhut, joita jokainen meistä voi kokea tietyssä iässä tiettyinä aikoina, mutta joista kaikki vaikenevat. Rissasen tarkkaileva ja hyvin etenkin naismieltä kuvaava kerronta vetää täysin vertoja Carol Shieldsille. Samoja tuntoja olen kokenut vaikka kirjoissa Pikkuseikkoja, Ruohonvihreää ja Ellei Kamomillasolasta on monenikäisen naisen helppo löytää samaistumista, mutta voiko kukaan pysyä kylmänä kun alkaa kirjan osa Rakkauden sairauskertomus…

Rissasen kieli on kaunista ja huoleti voi nauttia tekstistä vailla myötähäpeää huonosta ilmaisusta. Kirjailija on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta, minkä kyllä huomaa. Lisäksi Rissasella on intuitiivinen eläytymiskyky eri-ikäisten naisten elämänvaiheisiin ja –valheisiin. Hän paljastaa, että kulisseja voi kannatella vain aikansa, mutta jossain odottaa hetki, jolloin menneisyys saa kiinni. Sitä kyselee unelmiensa perään ja kohtaakin omat, usein nuorina tehdyt ratkaisunsa, joiden seuraukset on vain kestettävä. Elämä on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa on paljon tummia raitoja, jotta kirkkaatkin värit näkyisivät. Se on myös valon ja varjon tanssia, jossa on pakko muistaa, että mikään varjo, mikään väärä ratkaisu ei ole ikuinen tappio. Kamomillasolassa jää murtuu ja vedet alkavat virrata vapaasti. Kolmen sukupolven naiset kohtaavat menetyksensä, mutta he kohtaavat vihdoin myös toisensa. Eilisen Kamomillasolasta tulee nykyisyyden peilikuva ja kun kamera on taltioinut hetken, se on yhtä tosi kuin eräs kuva menneisyydestä.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla

Tunnustusta ja haastetta alkuviikon iloksi!

Sain Opuscololta tunnustuksen ja haasteen: Kiitos♥ Koska olen huomenna liesussa, piristämme alkuviikkoa tällaisella kivalla kirjallisella jutulla.

Minä vastaan ensin Opuscolon kysymyksiin ja sitten teen uudet kysymykset ja niihin haastan

Saran, Helmi-Maarian, Katja/Lumiomenan,  Mustikkakummun Annan, Kaisa Reetan, Jonnan ja Sannan 

Ja nyt minä vastaan:

1. Minkä kirjalahjan annoit viimeksi?

Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen

2. Mikä saamasi kirjalahja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Niitä on kolme erityistä: Mirkka Rekola Runot 1954-1978 harjukaupunkimme hurmaavalta 'Olli Suomiselta', Pikkupöllö japaniksi Pirkko-Liisa ja Nora Surojeginiltä (,jolloin tajusin, että tämä kirja on saatava myös suomeksi) sekä eräältä ystävältäni kaksi Aila Meriluodon Lasimaalausta.

3. Millainen lukija olet?

Olen useimmiten kranttu ja luen vain mikä todella kiinnostaa minua, en pidä mistään laimeasta ja pahinta mitä tiedän on tylsä kirja. Haluan myös korostaa, että tietenkään tylsän kirjan vastakohta ei ole action;) Olen myös intohimoinen lukija eli antaudun hyvälle kirjalle sataa.

4. Mikä on kirjoihin liittyvä noloin tilanteesi/asiasi?

En muistanut yhtäkään, mutta sitten Lumimies muisti, että JP. Koskinen onnistui huijaamaan minua kirjassaan Ystäväni Rasputin niin paljon, että uskoin Nikolailla olleen Alixin kanssa salalapsen ja otin yhteyttä tuttuun Romanov-tutkijaan...Minua on tosi helppo höynäyttää eli tässä se nyt tuli.

5. Mikä on kirjoihin ja lukemiseen liittyvä hienoin kokemuksesi?

Ensimmäinen oli saada tavata Bo Carpelan eräässä hänen tilaisuudessaan ja jutella kahden kesken, sen jälkeen päätyä lehteen yhdestä hänen kirjastaan

ja sitten vielä saada kaikkiin hänen kirjoihinsa omistukset 'Rakkaalle Leena -serkulle'.

Toinen tapahtui Jyväskylän kirjamessuilla, joilla minun oli tarkoitus ostaa kolme kirjaa Tommy Tabermannin Eroottisia runoja, sillä olin luvannut toimittaa myös parille ystävälleni. Törmäsin Tommyyn viinipuolella ja sylissäni olivat nuo kirjat. Kerroin asiani ja hän istui matalalle tuolille ja minä olin käytännössä polvillani hänen edessään ja ojentelin kirjoja, kun hän signeerasi niitä. Ja vaikka Lumimies seisoi vieressä ja otti sitten kirjoja vastaan, Tommy kuiskasi minulle, että...Ja sitten me skoolasimme ja kun olin lähdössä, hän karjalaisena ja välittömänä halusi halata minua, mutta nostikin minut syliinsä niin, että jalat irtosivat maasta ja moiskautti kunnon märät suukot poskilleni. Lumimies sanoo, että olisi saanut elämänsä kuvan, kun minä kerrankin näytin siltä, että nyt joku muu vie.En tietenkään pessyt suukkoja pois ainakaan vuorokauteen...Hän oli niin ihana ihminen että...

6. Mitkä ovat blogisi viisi itsellesi tärkeintä kirjaa?

Tämä on aina yhtä vaikeaa...ja joku jää pois, minkä pitäisi olla mukana, mutta sanon tänään näin:

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

John Irving: Leski vuoden verran

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

7. Missä ja miten luet mieluiten?

Jossain missä voin olla vatupassissa: Istun jo nyt niin paljon, että en helposti suostu enää lukemaan istuen.

8. Jatka lausetta: Jos en lukisi...

Jos en lukisi, olisin kuollut.

9. Mitä luet seuraavaksi? Miksi?

Pirjo Rissasen Kamomillasolan. Siksi, että Pirjo kirjoittaa tasan yhtä tarkasti ihmisistä kuin Carol Shields. Hän paljastaa meidän vahvuutemme ja etenkin heikkoutemme. Ja hänellä on hyvä kieli eli ei tarvitse myötähävetä mitään edes dialogien kohdalla.

10. Jos sinun pitäisi valita yksi kirja juuri nyt, mikä se olisi?

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme

Ja nyt minä kysyn:

1. Mikä kirjan nimi voisi olla sinun elämäsi tunnuslause?

2. Kuka on kirjallinen alter egosi?

3. Jos olisit kirjan kansi, minkä kirjan kansi olisit?

4. Mikä on ollut elämäsi rankin kirja? Ja miksi se oli sitä?

5. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?

6. Suosikkivuodenaikasi kirjan nimellä?

7. Kuka on sinusta paras suomalainen kirjailija ikinä?

8. Minkä kirjan haluaisit minun lukevan? Ja miksi?

9.  Kuka kirjailija voisi olla alter egosi?

10. Minkä kirjan nimi kuvaa juuri sinua parhaiten?

Olkaa hyvät, arvon kirjablogikollegat!

Love
Leena Lumi

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Sahar Delijanin esikoisteos Jakarandapuun lapset (Children of the Jacaranda Tree, WSOY 2014, suomennos Laura Jänisniemi) on katkeransuloinen tosikertomus hänen vanhempiensa elämästä 1980-luvun Teheranissa poliittisina aktivisteina sekä vankeudessa. Se on myös kertomus niistä tuhansista lapsista, joilta vastavallankumous vei lapsuuden. Toisilta sen veivät ikuisiksi ajoiksi kadonneet vanhemmat, toisilta vankiloista vuosien jälkeen palanneet vanhemmat, joiden salaisuudet estivät lapsuuden ovea enää aukeamasta. Islamilainen vallankumous vei heiltä sen unelman, josta he olivat uneksineet ja Iranista tuli maa, jossa sodan lopun eliminoinnit, lopputeurastus, varmisti ilon ja naurun kuoleman. Ja muistot…muistot olivat kuin karhea, painava, kuuma tšador, jota naisten täytyi kantaa, etteivät hiukset näkyisi, ettei tuuli tuntuisi iholla, ettei olisi kuin oli unelmoitu.

Kaikki alkaa Evinin pahamaineisesta vankilasta. Paikka on Teheran 1983. Ihan eri Teheran kuin se, josta ystäväni lähetti minulle vuoden ajan kirjeitä ennen vallankumousta. Nyt ei ole shaahin valtaa, nyt on pappien valta ja näiden valtojen väliin jäivät puristuksiin vapautta odottaneet idealistit. Shaahin armeijaa vastaavat nyt kaartilaiset, vallankumouksen partaiset vartijat, jotka voivat pysäyttää ketä vain missä vain syystä tai syyttä. Vahditaan parrattomuutta ja naisten hiuksia,  vahditaan naurua ja iloa ja sitä, että rakkaus ei saa näkyä. Azar synnyttää kuitenkin rakkauden lapsensa Nedan vankilassa ja Neda on vankilan naisten aurinkona, kunnes hänet viedään Maman Zinatin ja hänen miehensä Agha-janin kotiin. Taloon josta Agha-janin kuoltua tulee naisten talo. Rakkauden talo. Jakarandapuun talo. Siellä kasvavat ’orvot’, serkut ja pikkuserkut kuin sisaruksina ja myöhemmin sinne tulee muitakin islamilaisen vallankumouksen uhreja.

Äidit ja jotkut isätkin palaavat vankiloista, mutta maahan, jota he eivät enää tunne. Poissa on ilo ja elämä, Teheranin katujen hiljaisuus on pelottava. Ja tavat ovat toiset:

Ei ilman mägnäetä, nainen sanoi kimeällä äänellä. Maryam katsoi ympärilleen. Šeida oli tosiaan ainoa tyttö jolla ei ollut huivia. Hän näytti alastomalta keskellä pieniä peitettyjä päitä, joiden omistajat kurkkivat häntä valkoisten huiviensa aukosta. Hän vastasi rehtorille vihaisena, epätoivon vallassa, ettei hänen tyttärensä ollut vielä täyttänyt yhdeksää vuotta ja että islamin mukaan hiukset piti peittää vasta yhdeksänvuotiaana, täklifin vuonna. Mutta rehtori ei antanut periksi. Säännöt olivat sääntöjä, hän sanoi, ja olipa Maryamin tytär yhdeksänvuotias tai ei, hänen piti muiden tyttöjen tavoin käyttää koulussa mägnäetä.

Jakarandapuun lapset on kuitenkin vapauden kirja, sillä vangitut, ruumiillisesti tai henkisesti vangitut, laulavat ja runoilevat jo elämällään vapautta. Kuka voi estää pääskysiä lentämästä, kuka voi estää jakarandapuuta kukkimasta, kuka voi estää tuttua tuoksua, kuka voi sanoa, että elämä olisi aina vain saada pitää:

Mitä muuta elämä on kuin pitkää eron kehtolaulua.

Jakarandapuun lapset on kaunis kirja. Se on kuin Šeidan isän vankilassa taatelinkivistä tekemä rannekoru. Koru, jonka äiti Maryam antaa tyttärelleen myöhemmin. Sitten kun on aika kertoa. Ja lapset muistavat jokaisen tarinan, kantavat niitä kuin muistokoruja, että voisivat ymmärtää. Jäädä tai lähteä. Monet lähtevät ja kokoavat kyynelistään ja muistoistaan uudet elämät. Rakentavat uudet muistot. Siellä muualla he kohtaavat kaltaisiaan, sillä jos on varttunut tutun jakarandapuun alla, jos kantaa kädessään taatelin kivistä tehtyä rannekorua, etsii levottomien tuulten iltapäivänä toista kaltaistaan. Yhdelle vihreäunivormuiset eivät voineet mitään ja se on rakkaus. Rakkaus tihkuu kovimmistakin kohtaloista ja tanssii nauraen islamilaisen vallankumouksen näennäisoikeudenkäyntien raunioilla:

Minä haluan kantaa sinun hengitystäsi kämmenelläni.

Jakarandapuun lapset on paitsi ylistys rakkaudella, myös ylistys vapaudelle, sille vapaudelle, jonka puolesta kirjan henkilöt lähtivät taisteluun. Teoksen takakannessa kirjailja Khaled Hosseini tiivistää upeasti:

Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle.

Sahar Delijani, Teheranissa syntynyt, Kaliforniassa varttunut ja nyt Italiassa asuva, kirjoittaa kuin Elif Shafak!

”Pääskysten muutto on alkanut”, hän sanoo.

Nuoret kumartuvat ja painavat päänsä hänen syliinsä, kumpikin omalta puoleltaan. Leila ojentaa kätensä heidän hiuksilleen, silittää. He antautuvat hänen kosketukselleen kuin janoiset puut vedelle. Hänen äänensä kohoaa hitaasti kurkusta ja laajenee huoneeseen, kertoo heille tarinan persialaisista prinsessoista ja heidän komeista, mutta köyhistä rakastetuistaan.

Hämärä laskeutuu jakarandan oksille.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjapolkuni  Kirjasähkökäyrä Rita Sanna Norkku  Karoliina  ja Mari A

Sydämelliset syntymäpäiväonnittelut ihana, ihana Aila Meriluoto!

Yksi Suomen huomattavimpia kirjailijoita ja runoilijoita täyttää tänään 90 vuotta: Onnea ihana, ihana Aila Meriluoto♥  Sinä villi, villitsevä, vaarallisesti elänyt ja elävä, loistava kirjoittaja, esimerkkini niin monessa...

Aila Meriluoto on kuulunut elämääni kuin kaiken tietoisen ikäni. Kaikki alkoi Lasimaalauksesta ja sitten tuli Sairas tyttö tanssii. Ja minuunhan Aila meni kuin häkä eli villiinnyin täysin. Elin hurjan nuoruuden ja päätin olla epäsovinnainen koko ikäni. Runoilijoita tuli ja meni, mutta aina Aila oli mukana tavalla tai toisella. Luin Peter-Peter erään rakkauden asiapaperit ja se kirja on nytkin tässä edessäni. Kun sain kirjoittaa ison jutun puutarhastani Viherpiha-lehteen, halusin kahden aukeaman kuvan päälle, siihen kohtaan, jossa ovat iirikseni, Ailan runon Frances puhui, kokoelmasta Kimeä metsä (WSOY 2002):

Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista.
Katselin käsivarsiani:
niissä oli iiriksensinisiä mustelmia.
Minun vanha silkinohut ihoni, siniset suonet kohollaan.
Miksei.
Minä kukin iiriksiä.
Helvetti, minähän kukin!

Sitten ostin Aila Meriluodon Vaarallista kokea - Päiväkirja vuosilta 1953-1975 ja tuli ihan outo tunne. Tietenkin olin elänyt eri elämää, mutta koin kohtalonyhteyttä, hengitin samaa ilmaa.  Toin kirjan myös blogiini. Ja sitten ilmestyi Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010). Minussa huojahti, sillä Aila oli niin Aila, että päätin soittaa hänelle. En muista mistä puhuimme, mutta kerroin hänelle, että olin tavalla tai toisella löytänyt, kiitos hänen, sekä Rainer Maria Rilken että kirjailija Aksel Sandemosen tuotannon - ja tietenkin palvoin, palvoin häntä, Ailaa! Sami kommentoikin Tältä kohtaa kirjan arviooni Ailan puolesta: Kiitos! Tältä kohtaa oli myös lukuvuoteni 2010 kolmanneksi paras kirja yli 102 luetun kirjan joukosta! Sen lisäksi se oli vuonna 2011 se kirja, jonka sain ojentaa ko. lukuvuoteni parhaalle kotimaiselle kirjan kirjoittajalle Marja-Leena Virtaselle kirjasta Kirjeitä kiven alle. Tältä kohtaa oli siis Leena Lumi Finlandia -palkinto, joka meni oikeaan osoitteeseen,sillä Marja-Leenalla ei vielä tätä kirjaa ollut. Kaksi vuotta sitten päätin tavata Ailan kirjamessuilla, joissa hänellä oli esitys auditoriossa. Olin liikkeellä Bessun kanssa ja kun saimme auton vihdoinkin parkkiin ja juoksimme sisälle narikan kautta, näimme mikä valtava jono oli menossa kuuntelemaan Ailaa. Bessu ei suostunut jonottamaan ja ohittamaan meistä ei ollut. Olin luvannut Ailalle olla siellä, enkä ollutkaan...Sain asiasta niin kovan opetuksen, että sen jälkeen olen ollutkin kirjamessuilla kaksi päivää. 

Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011) ilmestyi ja kirjan kansikin oli kuin maalaus. Sieltä löytyy vaikka tämä:

Kaksisuuntainen mielialahäiriö,
täsmensi herra Besserwisser.
Sanoista viis.
Pitelen sinua sylissäni.
Me yksisuuntaiset, rakastavat.
Tässä. Se riittää.

Tuhatulotteinen rakkaus.
Minkä sille mahtaa?

Edellisjouluna sain ystävältäni lahjaksi kaksi Ailan Lasimaalaus-kirjaa, vanhat kauniit painokset. Toinen oli WSOYlta 1946 ja toinen...Lisäksi sain Portaat-kokoelman (WSOY 1961). Miten upeaa on saada jotain, jossa antaja on todella ajatellut saajaa: Arvostan näitä kirjoja sydämeni lävitse!

Voitte olla varmat, että en muista kuin perheenjäsenten syntymäpäivät, mutta niin vain menin pari päivää sitten kirjastoon ja kannoin kotiin Aila Meriluodon Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977) ja Miehen muotoinen aukko (WSOY 2005). Lisäksi vein runoblogiini Lumikarpaloon tämän runon Annen kuvalla:

Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan

- Aila Meriluoto -
Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)

Suvi Ahola kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa jutussaan Runouden rohkea rouva upean lopetuksen, joka liittyy Ailaan sopiviin adjektiiveihin:

"Vaikka Meriluoto päiväkirjoissan vähättelee järjestelmällisyyttään, minusta häntä luonnehtivat mainiosti adjektiivit levoton, eläytyvä, määrätietoinen, tehokas ja tuottelias."

"Tärkein laatusana on kuitenkin rohkea."

Voin kaivata sinua, tiedätkö sen.
Kuin kaari on ruumiini hämärässä,
se on kireä, kuuma, on näännyksissä -
ja sentään, jos tulisit tiedän sen
vain kiveä kättesi alla mä oisin:
kovaa, kuollutta jäykkää ja ynseää
ja jos pirstoisit mun - sinun pirstovan soisin -
siruiks löisit mun, siru jokainen
yhä kiveä on ja kiveksi jää.

Ja puhua voin, voin puhua sulle:
jään viereesi sanoja vilkkaita virkkain,
ja jos kuuntelet, vaieta äkkiä voin
ja hymyillen nähdä, kun tavoitat suotta
minun sanaini mieltä kuin parvia sirkkain:
oi, kaikki ne käsistäs hyppivät pois,
vaikk' haroisit, miettisit tuhannen vuotta.
Ja katsoa voin sua, silmin kirkkain,
 ja jos huomaat sen, minä katson pois,
kuin sinua ollenkaan ei ois.

Voin kaivata. Kaivata, kaivata voin.

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1946)

ihailusta Aila Meriluotoon 
Leena Lumi

PS. Tänään Yle Teema klo 16.25 Ailan aika.

Sekaisin muistoja, suukkoja, vuodenaikoja, ainakin paljon lunta ja...

Joskus tuntuu kuin kaikki alkaisi ja päättyisi köynnöshortensiaan. Ja sehän täällä Aallon huvilasaarella onkin sopivaa, sillä Aalto suosi vain muutamia kasveja, oli siinä siis minimalisti, mutta köynnöshortensia sai hänenkin ihailunsa. Sain vähän aikaa sitten Aktiivinen luontoblogi -tunnustuksen ja haasteen blogista Erilaisia tapahtumia, uusia ja ennen koettuja: Kiitos♥ Minä olen kuitenkin edelleen vahvasti kirjabloggaja, mutta näkyyhän minulla paljon puutarhaa ja luontoa, joten nyt sitten vain kehään kuvia eri vuodenajoista, mutta sattuneesta syystä teen tämän nyt edesmenneen suuriruhtinatar Olgan kautta.

Tammikuun 8. päivänä 2013 lähdin ulos kuvaamaan jouluruusua lumessa. Punaturkkini oli kuitenkin niin kuvaustuulella, että hän tallentui tietenkin kameralleni. Torstaina, 10.1. laitoin sitten juttua Viikonloppuun sinisin sävyin ja tämän kuvan muiden muassa. Tammikuun 11. päivän iltana suuriruhtinatar lähti tästä elämästä kauniisti olohuoneen sohvalla melkein 15 vuotiaana. Paljon kyyneleitä, sillä ero on aina vaikea ja jälleennäkeminen tuntematon tie. Oli ollut monia, monia ilon vuosia, kera lasten ja sen jälkeen. Yhteiset uimareissut, marjamatkat, sen tuhannet aamupostien haistelut puutarhassa, hiihtomatkat, kätkemisleikit, lumipyryvaellukset, hiihdot, joulut...Niin, hän oli yhtä innostunut joulusta ja lumesta kuin minä. Me olimme niin samat, että tiedän meidän näkevän samaa unta...

Tällaista se oli...Dina jo mukana töröttämässä silloin tällöin nuttu päällään, sillä eiväthän pienistä pienimmät ole punaturkkisia lumikoiria;)

Ja tämä jatkaa samaa onnen joulun sarjaa, jolloin oli paljon lunta ja pakkasta taivaalliset -5 astetta. Tänäänkään ei ollut lunta ja lämpöasteita oli +5: Kävin istuttamassa vielä yhden valkoisen jouluruusun.

Tässä sitten suuriruhtinatar mahtavassa turkissaan hoviväen toisen puoliskon kanssa. Lumimies on koirakuiskaaja parhaimmasta päästä, joten on niin hukkaa, että meillä ei nyt ole koiruutta...

Hän sai mut nauramaan...silkkikorva, samettihuuli, meripihkasilmät. Hän myös luki minua kuin avointa kirjaa. Onneksi hän jaksoi lukea minut aina uudestaan ja uudestaan ja minä hänet.

Tuulinen varhaiskevään päivä lehdossamme, mikään ei vielä kasva maassa, mutta päivä on kaunis ja hyvä.

Tässä kuvassa Olga miettii, tajuaa, että taas on elettävä kuukausia ilman ihanaa lunta. Tämän kuvan nähdessä koen paitsi nostalgiaa myös harmitusta, että en mahdu enää noihin vihreisiin farkkuihin, mutta ikinä en niitä heitä pois, sillä uskon ihmeisiin!

Olga ja iirikset.

Ja onhan suvessa omat puolensa kuten vaikka uiminen ja

ja pienet iltapäivänokoset puiston penkillä.

'Ja tämä kuva mamilla on ollut näytönsäästäjänä jo kauan...' Lemmikki lemmikeissä.

Eräs syyskesän katse.

Eräs suukko.

Erilaisten hortensioiden Valtiatar.

Punaturkki ja Lumimies arktisessa lumossa, jossa lopetamme tämän muistelun ja kaikki vuodenajatkin tuli kai jotenkin käytyä läpi. Tästä viimeisestä Olgan ja Lumimiehen kuvasta ajattelen aina, että Olga laulaa kuulle, mutta tosiasiassa hän pureskelee lumipalloa;)

En halua ikävääni kohmettua
en jääsydämeksi kivettyä.
Juon Rekolan tuulta,
kutsun Ahmatovaa.
Varjot Fontankan kaduilla,
varjot puutarhassani.
Alastomien puiden alla
Södergran luutii tähtiensä sirpaleita:
särkyvien tähtien helinä vaiennut.

Jouluruusu kukkii lumesta
muiston varjo.
Punaturkki lumimyrskyssä
meripihkasilmänsä pimeyteni lyhtyinä.
Valkeat runoilijani värisevine
jouluruusuihoineen:
lumen hellyys, tähtien tomu.

Leena Lumi

All Souls Lullaby

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Minulla ei ole oikeutta haikailla sadan vuoden takaisen menetetyn vaurauden ja kimalluksen perään. Eikä minua kiinnosta mikään laimea. Minä haluan tietää, miten hypistelemäni kova ja kiemurainen, perin juurin japanilainen puuesine ja ne paikat, joissa se on ollut, liittyvät yhteen. Haluan tarttua ovenkahvaan, painaa sitä ja tuntea, että ovi aukeaa. Haluan astua jokaiseen huoneeseen, jossa tämä esine on elänyt, tuntea sen tilan, tietää mitä tauluja seinillä on ollut ja kuinka valo lankeaa ikkunoista. Ja haluan tietää, kenen käsissä se on käynyt, mitä siitä on ajateltu ja mitä tuntemuksia se on herättänyt – jos mitään. Haluan tietää, mitä se on nähnyt.

Edmund de Waalin uskomaton teos Jänis jolla on meripihkanväriset silmät – Kätketty perintö (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, Schildts&Söderströms 2013, suomennos Virpi Vainikainen) vei minut mukanaan historialliselle matkalle seuraamaan netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten matkaa kolmen sukupolven mukana Japanista Pariisin kautta Wieniin ja lopulta yhdeksänkymmenen vuoden jälkeen takaisin Japaniin. Emme voi kuitenkaan unohtaa Odessaa, josta kaikki alkoi. Se kaikki, mistä ponnisti maailmalle Ephrussin juutalainen vauras suku kuin kultaisen jousen ampumana, sillä tässä kirjassa on paljon keltaista ja kultaa. Tarmokkaat vanhemmat rikastuivat viljakaupalla Venäjän kansalaisina, mutta päättivät jossain vaiheessa tasokkaan ja paljon kieliopintoja painottavan koulutuksen jälkeen lähettää jälkeläisiään menestymään sekä Pariisiin että Wieniin. Sattumalta Pariisiin lähti Charles, joka oli kiinnostunut keräilemisestä. Hän halusi kartuttaa kokoelmia ja oli äärimmäisen kauneudenjanoinen. Charles aloitti sillä, että keräsi kolmessa vuodessa 40 impressionistisen teoksen kokoelman. Lisäksi hän liikkui suurten maalareiden seurassa kuin kotonaan ja tästä kirjassa on paljon, mikä ilahduttaa jokaista kuvataiteille omistautunutta. Sitten Charles tekee jotain erikoista: Hän hankkii japonismin innoittamana 264 netsuken kokoelman vitriiniinsä ja näistä, noin tulitikkuaskin kokoisista miniatyyriesineistä alkaa suvun perillisen Edmund de Waalin sanoinkuvaamaton matka sukunsa juurille, sillä sattumalta hän on kirjan alussa se, jolle netsuket tulevat.

Edmund de Waal on maailmankuulu keraamikko, joten on luontevaa, että hän kiinnostuu esineistä. Hän asuu Lontoossa ja on University of Westminsterin keramiikan laitoksen professori. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on hänen esikoisteoksensa, mutta toivottavasti Edmund ehtii keramiikaltaan kirjoittamaan lisää, sillä vaikka en tunne hänen töitään, uskallan väittää, että hän on kirjallisesti yhtä lahjakas kuin on keraamikkona. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät voitti mm. Costa-elämäkertapalkinnon ja Royal Society of Literaturen myöntämän Ondaatje-palkinnon. On sanojen tuhlausta kerrata miten kirjassa ovat kaikki perusasiat kohdillaan, äärimmäisen hyvä kieli, josta kiitos myös kääntäjälle, rakenne, jossa kiinnostavat luvut jo nimillään herättävät halun jatkaa vielä matkaa, vaikka sudenhetki on jo koittanut, ja mikä tempo: historiallisen faktan valse triste Ephrussien suvun kohtaloon kietoutuneena kolmannen valtakunnan helvetistä netsukeiden mystiseen olemassaoloon ja kauniiseen kotiinpaluuseen lopulta Japanissa.

Se miksi Ephrussit aloittivat Odessasta, johtuu Venäjän määräyksestä asuttaa juutalaiset sinne, mutta kukapa saattoi aavistaa, että Odessan ikuisesta pölystä nousee perhe, joka tekee Rothschildit. Osa lähtee Pariisiin ja osa Wieniin ja kummastakin syntyy kauneutta, upeita kokoelmia, suuria palatseja, livreepukuisia palvelijoita, suuria illallisia, Idän pikajunalla Pariisista Wieniin tuotettuja herkkuja, floristien taidonnäytteitä, iltapäivähetkien höyryäviä samovaareja, rouvien turkiksia, upseerien viittoja. Wienissä naapurissa asuu Freud ja monet kuuluisuudet tulevat ja menevät. Myös vuodenkulut kuljettavat perhettä: tammikuut vietetään Nizzassa tai Monte Carlossa, huhtikuut Pariisissa, joulukuu ollaan Wienissä ja vietetään joulua, lahjojakin annetaan paljon, vaikka perhe on juutalainen. Mutta missä ovat nyt netsuket? Ne ovat Emmyn, Edmundin isoisoäidin pukeutumishuoneessa vitriinissään. Siellä lapset saavat niillä leikkiä kun Emmy vaihtaa päivän ties monettako vaatekertaa. Kuulostaa hyvin joutilaalta, kruusatulta ja lokoisalta, mutta jokainen tekee osansa, opiskelee jotain tai tekee töitä, kartuttaa yhteistä perheen varallisuutta ja puhaltaa aina yhteen hiileen ja heikompia autetaan. He eivät kuitenkaan käy synagogassa, tämä Ringstrassen merkittävimmät palatsit omistava perhe. Kun Edmund availee sukunsa palatsin tammisia, nostalgiaa tihkuvia ovia, hän kirjoittaa:

Vuonna 1899 Wienissä on juutalaisia orpokoteja ja sairaaloita, kouluja ja kirjastoja, sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Siellä on 22 synagogaa. Ja huomaan äkkiä, etten tiedä niistä mitään. Ephrussit ovat assimiloituneet niin täydellisesti, että he ovat kadonneet Wieniin.

Olisipa näin ollutkin, mutta ilmapiiri oli muuttumassa…Emmyn tytär Elisabeth taistelee vielä itselleen opiskelupaikan vain pojille kuuluvaan yliopistoon ja ottaa aineikseen filosofian, lain ja taloustieteen, mutta kantaa mukanaan intohimoaan, joka on runous. Hän ihastuu yli kaiken Rainer Maria Rilken runoihin ja heillä alkaa molempia innoittava kirjeenvaihto. Myös edesmennyt ystäväni Eve Kuismin, (myöh. Rehn) ihastui Rilken esinerunoihin, Dinggedichte, joissa yhdistyvät ilmaisun suoruus ja aistillisuus. Niinpä kohtaan ystäväni Even kirjan sivulla 213, kun Rilke toteaa:

Tällaista on olla taiteilija, hän sanoo henkeäsalpaavasti. Horjua elämän laidalla kuin joutsen ennen ”sen laskeutumista pelokasta/ helmaan lempeiden vesien.” (suom. Eve)

Ilmapiiri on muuttunut, ensimmäinen maailmansota alkaa ja jokaisen pitää valita puolensa. Ephrussit ovat tietenkin uskollisia Itävallalle ja antavat kuten muutkin juutalaiset suuren panostuksen isänmaansa selviytymiselle, mutta mikä on heidän sukunsa puoli?

Tilanne on julma. Ranskan, Itävallan ja Saksan serkut, Venäjän kansalaiset, englantilaiset tädit, koko pelätyn veriheimolaisuuden yhdistämä, isänmaattomaksi väitetty liikkuva kansa, pakotetaan valitsemaan puolensa.

Anschlussille eivät Ephrussitkaan voi mitään ja vihdoin kun saavumme Edmundin kanssa Wieniin, siellä ei ole enää Palais Ephrussia eikä Ephrussi-pankkia. Ephrussit on pesty kaupungista pois. Saman käynnin aikana menemme myös Wienin juutalaisarkistoon, josta löytyy Edmundin isoisoisän nimi Viktor ja päälle on lyöty punainen leima, jossa lukee Israel. Miehille on nimen päälle lyöty Israel ja naisille Saara. Edmund tajuaa, että hänen perhettään ei ole poispyyhitty, vaan päällekirjoitettu. Ensimmäiset kyyneleet...

Matka kuitenkin jatkuu ja Edmund tietää luonnollisesti, että hänen isoäitinsä Elisabeth selvisi, sillä hän muutti ajoissa Englantiin. Juuret ja netsuket ovat kuitenkin tärkeitä ja niinpä jatkamme Ignacen eli Iggien luo Tokioon.

Ennen Japaniin saapumistamme haluan kuitenkin kertoa, että tässä kirjassa on alussa tärkeä sukuluettelo, joten koko suku tulee kuin tutuksi ja tarinan seuranta on helppoa. Mikäli Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ole vuoden lopussa kuumassa sarjassa Leena Lumissa, minä olen tunturikyyhky! Kirjasta tuli väistämättä mieleen Julie Orringerin Näkymätönsilta, jota kirjaa vielä kukaan ei ole minulle moittinut. Mutta: Edmund de Waalin kirjan tempo on tiheämpi, elävämpi. Mitenkään en meripihkan ja niistä tehtyjen korujen (vrt. netsuket, kuin pienet korut) takia voi unohtaa myöskään Daphne Kalotayn Bolšoin perhosta ja joku sama menetyskin näissä soi lanquido, haikeasti. Kaikkein eniten tuli mieleeni kuitenkin blogini tähtikirja Geraldine Brooksin Kirjan kansa, joka liittyy juutalaisuuteen ja taiteeseen kahdessa aikatasossa. Edmund de Waalin kirja on näitä kaikkia ja vielä paljon muuta. Ehkä mikään vertailu ei kuitenkaan tee teokselle oikeutta. Minulle aukeni Wienin juutalaisten kohtalo aivan uudella tavalla ja miten järkyttävää onkaan tajuta 99,75 prosentin itävaltalaisista äänestäneen Anschlussin puolesta. Monet kuolivat, monet lähtivät emigranteiksi ja vain harvat palasivat.

Pimeällä taivaalla syttyy kuitenkin tähtiä: Tahdonvoimallaan ja lakimiehen koulutuksellaan Elisabeth kykeni pelastamaan Viktorin, josta tuli emigrantti. Hänelle Itävalta oli ollut das Land der Dichter und denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, nyt se oli das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyövelien maa.

Tähdistä kirkkain on kuitenkin se ihme, miten perhe sai pelastettua netsuket, kun natsit valtasivat palatsin, Emmy laitettiin vain kahteen huoneeseen ja miehet vietiin samalla kun perheen omaisuutta takavarikoitiin valvovien silmien alla yötä päivää. Se onkin yksi kirjan liikuttavimmmista tarinoista, joka sekä antaa vielä kaiken jälkeenkin luottamusta tulevaisuuten että samalla tuo mieleen aavistuksen netsukeissa piilevistä taikavoimista, mahdottoman mahdollistajista.

Iggie löysi onnensa Japanista, rakkautensa Jiron. Yhdessä he vaalivat netsukeita kauniissa talossaan, yhdessä he matkustavat ympäri maailmaa ja lopulta myös Wieniin. Iggie oli ensin itävaltalainen, sitten amerikkalainen ja lopulta Japanissa asuva itävaltalainen. Se oli ehkä hänen äänetön kunnianosoituksensa perheelleen ja juurilleen. Muistoille.

Iggien talossa juhlitaan. Netsuket lepäävät vitriinissään, kunnes niihin tartutaan ja niitä hivellään, ihastellaan. Ne ovat saaneet neljännen lepopaikkansa Tokiosta. Ulkoa tulvii kamelioiden tuoksua, ystävien ääniä, Jiron silmät Iggien silmissä, astioiden ääniä, herkkujen tuoksua, Wagneria. Meripihkasilmäinen jänis hohtaa, sillä se on kuujänis, joka juoksee aaltojen halki kuunvalossa.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta  Katja/Lumiomena  Kirjapolkuni  Sara  Kaisa Elina/Luettua elämää  Leena/Donna mobile  ja Jenna/Kirjakirppu

*****

Lukuvuoteni 2014 paras kirja Leena Lumissa

*****

Suvi Aholan arvio Edmund de Waalin kirjasta Helsingin Sanomissa


*****

Lokakuussa 2015 ajoimme yöllä hitaasti taxilla Wienissä Ephrussin suvun mahtitalon ohi, Suunnitteilla on uusi matka, jolloin Wien saisi enemmän aikaa kuin vain vuorokauden ja voisin kuvata Ephrussien taloa sekä koskettaa suvun wieniläishistoriaa

Villa&Jardins Ephrussi de Rotschild Ranskassa

Ephrussien&meripihkasilmäisen jäniksen viemiä naisia!

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Olen tutkiva psykologi, yliopiston professori, psykoterapeutti ja kirjailija, mutta mikä vielä tärkeämpää, olen itsekin erityisherkkä. En yritä norsunluutornista käsin auttaa alhaalla vaeltavia ihmisraukkoja selviytymään ”oireyhtymästään”. Tiedän henkilökohtaisesti, mitä piirteemme tarkoittaa ja mitkä ovat sen edut ja haasteet.

Minun piti mennä lääketieteelliseen toimenpiteeseen, josta olin olettanut toipuvani muutamassa viikossa. Sen sijaan elimistöni suolsi kuukausien ajan erilaisia fyysisiä ja emotionaalisia reaktioita. Minut pakotettiin kohtaamaan uudelleen salaperäinen ”kohtalokas vika”, jonka vuoksi olin erilainen. Kokeilin psykoterapiaa ja minua onnisti. Kuunneltuaan minua muutaman tapaamiskerran ajan terapeuttini sanoi:” No, mutta tietysti olet järkyttynyt, olethan sinä erityisen herkkä ihminen.”

”Mitä tämä on?”, ajattelin. Jokin tekosyy, vai? Terapeutti sanoi ettei hän ollut ajatellut asiaa paljon, mutta hänen kokemuksensa mukaan vaikutti siltä, että ihmisten ärsykkeensietokyvyssä oli todellisia eroja, kuten myös siinä, miten avoimesti he suhtautuivat kokemusten – niin hyvien kuin huonojen – syvälliseen merkitykseen. Hänen mielestään herkkyys tuskin oli merkki psyykkisestä viasta tai häiriöstä. Ainakin hän toivoi, ettei se ollut, koska oli erityisherkkä itsekin. Muistan hänen hymyilleen leveästi: ”Kuten suurin osa ihmisistä, jotka vaikuttavat tuntemisen arvoisilta.”

Elaine N. Aronin teos Erityisherkkä ihminen (The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overhelms You, Nemo 2013, suomennos Sini Linteri) tuli tietoisuuteni jossain vaiheessa kirjoittaessani juttua Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? Kaikki alkoi siitä, että olin kypsynyt itseeni, joka viestittää ulospäin kaiken aikaa kaikkea jaksavaa yltiösosiaalista persoonaa. Ja sitten luin Helsingin Sanomista Pirkko Kotirannan kolumnin Maan hiljaiset ja epämukavuusalue, jossa hän mm. mainitsee Elaine Aronin:

Introverttien sisäinen maailma alkoi askarruttaa psykologi Elaine Aronia 1990-luvulla, ja pian tutkimukset johtivat uuden käsitteen HSP syntyyn. HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person, erityisherkkä ihminen. Heitä on Aronin mukaan noin 20 prosenttia väestöstä. Kolmasosa heistä on ekstroverttejä.

Elämänkatsomukseltaan HSP:t ovat useammin filosofisia tai spirituaalisia kuin materialistisia tai hedonistia. He kuvailevat itseään luoviksi tai intuitiivisiksi (minä olen molempia!). He eivät pidä small talkista.

Kekkereitä välttelevä ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen vaan saattaa suojella yli-intuitiivista itseään turhalta kohinalta.

Päätin tilata Aronin teoksen ja tässä sitä nyt olen lukenut tutkimusta ihmisistä, joita luullaan liian usein ja väärin ujoiksi ja vielä useammin vain introverteiksi, vaikka noin 30 prosenttia heistä on ulospäin suuntautuneita. Luonteeltaan heidät määritellään eritysherkkyyden lisäksi olevan mielikuvitusrikkaita, empaattisia, luovia ja oivaltavia. Missä siis vika etenkin kun heidän seuraansa muu väestö, ns. soturit, niin mieluusti hakee, mutta nämä kuninkaalliset neuvonantajat viihtyvät parhaiten kaltaistensa parissa. Vika on siinä, että elleivät ’muut’ tunnista erityisherkän ominaisuuksia ja tapaa suhtautua erilaisiin tilanteisiin, syntyy monenlaisia väärinkäsityksiä ja siksi toivonkin, että tämän kirjan lukevat paitsi ujot, erityisherkät, introvertit ja ekstrovertit, vilkkaat, erakot ja juhlahullut, tämän lukisivat erityisesti erityisherkän läheiset. Sen jälkeen elämä olisi niin paljon helpompaa…

Aron on kehittänyt käsitteen EVÄS auttaakseen muita paremmin ymmärtämään erityisherkkiä. E=Emotionaalinen reaktiokyky, mutta se kuvastaa myös empatiaa. V=Vivahteiden vaistoaminen. Ä=Ärsykkeiden liiallisuus. S= Syvällinen käsittely. Näistä jokaisesta osa-alueesta on kirjassa omat lukunsa. Niin niiden hyödyistä kuin haitoista eri tilanteissa. Syvällinen voi tarkoittaa vaikka sitä, että erityisherkkä pitää monia, joskus liiankin monia muita pinnallisena, eikä jaksa heidän seuraansa. Syvällinen taas sitä, että mikään asia ei ole erityisherkälle pintaliitojuttu ja vivahteiden vaistoamisen avulla hän tajuaa syvemmät syy-yhteydet. Ärsykkeiden liiallisuus voi tarkoittaa vaikka sitä, että mikäli sosiaalinen elämä ryöstäytyy käsistä ja erityisherkkä ei saa luola-aikaansa, hän uupuu ja/tai ärtyy. Minulle ei esim. enää tule niin vilkasta kesää kuin oli viime kesä: Haluan kaikkien menojen ja tapaamisten väliin Omaa Aikaa.  En myöskään löydy meluisista joukkotapahtumista, joten etsin taidenautintoni muualta kuin tivoleista, karnevaaleista tai muista yliäänitapahtumista.

Luettuani Siri Hustvedtin kirjan Vapiseva nainen, tajusin hänen olevan myös erityisherkkä ja uskon hänen lukeneen myös tämän kirjan. Samaistuin monessa Siriin, mutta en vapise. Näen enneunia, aavistan asioita, olen intuitiivinen, olen luova ja empaattinen, mutta en ole myöskään Aronin kirjan ujo, enkä maan hiljainen. Minua ei pelota esiintyä, tuon mielipiteeni esille, käyn juhlissa ellei niitä ole liikaa, mutta parhaistakin juhlista lähden mieluusti vähän liian aikaisin jatkoille seurassa, joka on minulle parasta: herkkä ja kiinnostava. Vähempi ei kelpaa erityisherkälle, eikä se ole snobbailua, vaan vaikka sitä syvällisyyttä ja varmaa tietoa, että toinen osaa antaa tilaa eikä pidä myöhemminkään epäsosiaalisena toisen yksinolon tarvetta.

Aronin kirja on mielettömän runsas ja sisältää testejä, joita voi itselleen tai ystävilleen tehdä, mutta myös Aronin omia kokemuksia itsestään ja vaikkapa eritysherkästä pojastaan. Kirja painottaakin, että jokaisen vanhemman pitäisi tunnistaa, onko oma lapsi erityisherkkä, sillä väärä kasvatus voi täysin tuhota luovan, herkän lapsen lahjakkuuden ja tehdä tästä sulkeutuneen ja aran. Riittämätön, lapsen herkkyyttä ymmärtämätön vanhempi, koituu erityisherkän lapsen onnettomuudeksi.

Minä olen nyt testannut monia ystäviäni ja he kaikki ovat saaneet pistemäärän, jolla määrittyvät erityisherkiksi eli olen onnekas kun saan olla luovien ja syvällisten ihmisten ympäröimä: Itsenäni ymmärretty ja arvostettu. Tilan tarpeeni on myös hyväksytty. Näin on käynyt myös Elainelle:

Kun minun pitää olla ryhmässä kokonainen päivä tai viikonloppu, kerron usein tarvitsevani paljon omaa aikaa. Monesti muut sanovat samaa. Vaikka olisin ainoa, joka menee huoneeseensa aikaisin tai käy yksin pitkillä kävelyillä, olen oppinut olemaan herättämättä myötätuntoa tai sääliä vaan jättämään taakseni salaperäisyyden tunnun.

Erityisherkkä haluaa aina mieluummin muutaman läheisen ihmissuhteen kuin suuren ystäväpiirin. Muiden odotuksissa elävä erityisherkkä rasittuu pahasti ja siitä on kirjassa paljonkin. Kannattaa siis lukea ja sisäistää tämä teos, ettei pala loppuun vain muita miellyttääkseen.

Jos puhutaan työelämästä, erityisherkkä voi intuitionsa avulla perehtyä trendeihin ja huomata tarpeet ja uudet markkinat ennen muita. Hän on usein taiteilija, mutta myös tutkija, meteorologi, terapeutti, kirjailija, näyttelijä, lentäjä, kokki, lastentarhanopettaja…

Kiinnostava detalji minusta oli se, että elämän jälkimmäisen puoliskon pitää tasapainottaa ensimmäistä. Erityisherkkä on kuin kyllästynyt aikaisempaan tai vasta havahtunut, että se ei ole hänen tapansa elää. Tämän kautta voimmekin yllättäen huomata, miten ujona pidetystä saattaa tulla vaikka stand up-koomikko ja muiden palvelemiseen omistautunut palaa loppuun ja pohtii loppuelämänsä, miksi hänestä tuli niin läheisriippuvainen. Mutta ei hänen tarvitse uupua muiden huomioimiseen, sillä hän voi lukea Aronin kirjan ja tajuta oman tilansa ja sen jälkeen muuttaa kaiken!

Toivon, että olette niin intuitiivisia, että tajuatte, mitä pidän tästä kirjasta;) Aion muuten lahjoittaa muutaman eräille ihmisille…ja syystä. Tämän kirjan runsaus ei ole rasitus. Tämä kirja omistetaan ja luetaan usein uudestaan. Oma kirjani on täynnä merkintöjä ja on vain osoitus, miten kiinnostavaa tämä kaikki on. Voisin kirjoittaa tästä vaikka tuhat tai viisi tuhatta sivua, mutta koska se ei ole tarkoitus, haluan lopettaa sekä Etty Hillesumiin että ihailemaani runoilija Rainer Maria Rilkeen, joka myös oli erityisherkkä. Juutalainen Etty Hillesum kirjoitti päiväkirjojaan Amsterdamissa vuosina 1941 ja 1942 yrittääkseen ymmärtää kokemustaan niin historiallisesti kuin henkisesti.

Eritysherkästä Rilkestä Etty kirjoitti:

Hänen elämänsä oli hyvin kummallista…Ehkä hän olisi murtunut sellaisissa olosuhteissa, joissa meidän täytyy nyt elää. Mutta eikö todista Jumalan johdatuksesta, että herkät taiteilijat voivat rauhallisina aikoina ja suotuisissa olosuhteissa häiriintymättä etsiä syvimmille näyilleen kauneinta ja täydellisintä muotoa, mistä ihmiset voivat kiihkeinä ja haastavina aikoina hakea apua ja voimaa sekä turvaa levottomuudelta ja vastauksia kysymyksiin, koska he eivät itse ole vielä löytäneet omaa muotoaan ja omia ratkaisujaan, sen takia että kaikki heidän energiansa kuluu arkipäivän huolissa?

Erityisherkän Ettyn viimeiset sanat, jotka hän kirjoitti paperinpalalle ja heitti Auschwitziin suunnanneesta karjankuljetusautosta, olivat: ”Lähdimme leirille laulaen.”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä  ja Vinttikamarissa

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

*****

Tämä liittyy isosti juttuuni Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan olemme?

Kolmen viikon joulutaikainen juhlakausi on päättymässä ja...

Tässä kolme sukupolvea ja kaikkien hemmottelemat lapsukaiset Taika ja Dina. Minulla sylissäni Taika, noin 8 kk, keskellä tyttäremme Meri ja sitten äiti, jolla sylissään kääpiövillakoira Dina. Lumimies on nyt juuri viemässä äitiä junalle, joten ajattelin ilmoitella, että hengissä ollaan ja viikkoa ennen joulua alkanut tosi piiiiitkä joulunaika alkaa olla ohi. Vielä vuorokauden aion omistautua vain meille kahdelle, sitten ehkä jo kirjaakin alkaa tulla. Ei tässä niin kauheasti ole lukuaikaa ollut, mutta joskus on saatava elää myös live-elämää. Äiti on jo reippaasti yli 80 vee ja selvinnyt rankasta syövästä, joten näitä yhteenkokoontumisia osaa arvostaa. Kaikki asumme toisistamme kaukana: Äiti länsirannikolla, tytär Helsingissä ja me täällä Keski-Suomessa. Jo maantiede sekä kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen on oma juttunsa. Kun se onnistuu, on sille sitten antauduttava ja unohdettava kaikki muu.

Arvatkaa mitä, päivät ovat menneet ihan sekaisin, mutta varmistin kalenterista: Tänään on lauantai! Nyt taas kynttilöitä, sitten kahdelle herkkuja pöytään, viini on jo hengittämässä ja saunakin taitaa jossain vaiheessa olla ohjelmassa. Illalla homejuustoja etc.etc. Minä kuulun niihin, jotka kuolisivat ilman lauantai-päiviä. Senköhän takia Ian McEwanin Lauantai on minulle niin tärkeä kirja;)

Ollaan nyt vaan ja kuulostellaan kun arki saapuu, mutta ei ihan vielä, ei vielä nyt, kun suuri, valkoinen jouluruusu vihdoinkin eilen saapui luokseni, kuusi ei varistele yhtään, ilmassa on lumen tuoksua, laiskottaa...tähän voisi tottua...siis olemaan vaan;)

Love
Leena Lumi

Perhaps, Perhaps, Perhaps

PS. Sain Birgitalta tämän linkin ja tässä on sitä jotakin Life of Tree