Pahan käsite oli aina kiehtonut Van Damia, jo ensimmäisistä
opiskeluvuosista lähtien. Olivatko jotkut ihmiset syntyneet pahoina, vai
tuliko ihmisestä paha jonkin tapahtuman seurauksena? Ja ensin oli tietysti
määriteltävä, mitä pahalla tarkoitettiin. Tätä aihetta hän oli pohtinut jo
kolmessa kirjassaan, pääsemättä kuitenkaan tyydyttävään johtopäätökseen.
Hän kirjoitti juuri muistiinpanoja edellisestä potilaasta –
mies oli lähes yhtä vanha kuin hän itsekin, muttei kyennyt hyväksymään sitä,
etteivät naiset enää heittäytyneet hänen syliinsä – kun hänen sihteerinsä
soitti sisäpuhelimella ilmoittaakseen, että hänen seuraava potilaansa oli
saapunut. Tohtori Harrison Hunter.
Peter Jamesin uusin Roy Grace –sarjan teos Kuolema merkitsee
omansa (You Are Dead, Minerva Crime 2015, suomennos Maikki Soro) on
ehdottomasti sarjan paras! Nyt voin jättää takertumatta hänen ensimmäisiin
kultakautensa trillereihin silloin kun Roy Gracen virkamiesmäisyys ja
kunnollisuus puuduttaa minut kiukkutilaan. Voin siis tässäkin kertoa nyt ihan
vapaasti pitäneeni kaikista sarjan kirjoista ja toisista hyvinkin
paljon, mutta rikosylikomisario Roy Gracen omahyväiskunnollinen olemus nostaa
verenpainettani. Who does he think he is? No, nyt alkaa pintakuorrutus karista
hänen järkkymättömältä elämältään, jossa hän on säilyttänyt ryhtinsä, vaikka
Sandy-vaimo katosi kymmenen vuotta sitten. Menossa uusi kierros ja
vauvakin on jo syntynyt eli auringon pitäisi langeta uuden elämän ylle, vaikka...Pidän ihan hippusen Roysta, koska hän pitää koirista.
Humphrey on hänelle hyvin tärkeä ja Roy paljastaa piilottamansa huumorintajun
vaikka tässä:
Humphrey kamppaili vinkuvan kumilelunsa kanssa elämästä ja
kuolemasta.
Mikä tekee juuri tästä yhdennestätoista Jamesin dekkareista
parhaimman?
Ensinnäkin jo alun sitaatissa mainittu aihe, joka on ikiaikainen:
On kaksi koulukuntaa, joista toisen mielestä lapsi on aina viaton, syntyy siis
puhtaana ja pahaan kyvyttömänä ja sitten ovat he, joiden mielestä lapsikin
voi kyetä murhaan. Agatha Christien Hercule Poirot on muutamaankin kertaan
tuuminut kenen vain pystyvän murhaan, jopa lapsen. Ajatus on kiinnostava!
Sitten se yleisempi kuppikunta on sitä mieltä, että elämän olosuhteet
aiheuttavat ihmisen pahuuden: Tästä viimeisestä on loistava esimerkki Pärttyli Rinteen Viimeinen sana
Toisekseen: Nyt Peter James on todellakin paneutunut
juonikudelmaan eli vaikka pysymme samassa aikatasossa ja vain piipahdamme
eräässä sisäoppilaitoksessa ’70-luvulla, tarina on riittävän monitahoinen,
henkilöt kiinnostavia ja Roy Grace saa suurimman osan aikaa olla
syrjästäkatsojana, vaikka hän muuta ehkä luulee. Royn lähin mies Glenn Branson
on kovasti mieleeni ja hän saa nyt näyttää kyntensä. Jännityksen onneksi,
Brightoniin ilmestynyt tai siellä aina asunut sarjamurhaaja on pääroolissa.
Aluksi lukija ei tiedä, kuka hän on, mutta kun alkaa arvata, jännitys vain tihentyy.
Kolmanneksi: Tempo! Peter Jamesin parhautta on aina ollut
tempo. Ei mitään hirveää actionia, vaan Poirotmaista tarkkailua, pettämistä,
valehtelua, ihmissuhdekiemuroita, psykologista jännitystä, surua, menetystä,
rakkauttakin...kuin Valse triste.
Neljänneksi: Henkilögalleria on mitoitettu tarkalleen
oikein. Lukija ei rasitu miettiessään kuka kukin on, vaan voi antautua
jännityksen viemäksi.
Viidenneksi: Yllätykset! Sandy-kuvio saa uuden sävyn, aivan
uuden. Juonikuviokin sisältää, jotain täydellisen uniikkia. Glenn Branson yllättää upeasti. Minäkin joudun yllätetyksi: Kirjassa on
mukana mies, jonka tunnen! Mies, josta pidän ja joka on tukenut minua eräänä tammikuun päivänä ja vähän muulloinkin, mies joka saa minut nauramaan..., mutta
en tiennyt hänen olevan ehdonalaisessa törkeästä huumausainerikoksesta, enkä
ole ikinä kokenut häntä vainoharhaisena.
Kuudenneksi: Kuolema merkitsee omansa on sietämättömän jännittävä, hyytävän
pelottava, juuri sellainen kuin napakymppidekkarin tuleekin olla!
Seitsemänneksi: Saamme myös ripauksen Jack Londonia, sillä
muistattehan Bella Moyn...
Olen mieluummin tuhkaa kuin pölyä!
Haluan, että kipinäni syttyy kirkkaaseen liekkkiin
eikä hiivu kuin lahoava puu.
Olen mieluummin loistava meteori, jonka jokainen atomi...
Brightonissa alkaa yllättäen kadota ja kuolla nuoria naisia. Lopulta
käy ilmi, että kolmekymmentä vuotta sitten sattuneen urhin yllättävä löytyminen
yhdistyy nykyhetken murhiin.. Kukaan ei voi enää kieltää, etteikö kyseessä
olisi vaarallinen sarjamurhaaja, josta profiloija voi päätellä miehen uusivan
tekonsa kerta kerran jälkeen. Tarinassa kaikki alkaa Logan Somervillestä, joka
soittaa hätääntyneen puhelun:
Jamie Bell vastasi puhelimeen Loganin soittaessa ja kuuli
heti, että jotain oli vialla.
”Täällä autatallissa on joku mies. Hän oli tuossa juuri
äsken. Yritti mennä piiloon, kun ajoin sisään.”
Kumpikin heistä inhosi talonsa kelllarissa olevaa
pysäköintihallia. Heidän pienestä yhdeksännen kerroksen asunnostaan, joka
sijaitsi lähellä Brightonin keskussairaalaa Kemp Townissa, oli suurenmoinen
näköala kattojen yli Englannin kanaalille, mutta maanalainen parkkihalli oli
molempien mielestä pelottava paikka.
Jamie oli sanonut Loganille monet kerrat, että sähköportti
täytyi ehdottomasti sulkea enen kuin lähti ramppia alas. Nyt oli ilmeisesti
tapahtunut se, mitä hän oli aina pelännyt.
”Okei, kulta”, hän sanoi. ”Kuule. Pistä ovet lukkoon, käänny
ympäri ja aja saman tien takaisin ulos.”
Logan ei vastannut.
”Logan, kuulitko sinä?”
Hän kuuli naisen kirkaisevan.
Hirvittävällä äänellä.
Sitten tuli hiljaista.
*****