Linda Peltola: Rakas puolivilli puutarha. Kesähetkiä ja kukkakuumetta

Melkein yhtä malttamattoman kuin odotan ensilunta, odotan ensimmäistä suvisadetta ja se on täällä tänään! Kävelin äsken läpi puutarhan ja lehtomme. Tunsin miten eilinen routa oli antanut periksi, näin miten scillat olivat avanneet nuppujaan ja miten valtaisia olivat esikkojen lehtiruusukkeet ja talvikkien lehdet jo ihan valmiina. Punarinta teki seuraa ja yhdessä ihailimme herkän Leonard Messelin mahtavia nuppuja sekä tietysti huomasimme alppikärhöjen jo aloittaneen ja köynnöshortensiat ovat täynnä pullukoita silmuja. Oi autuuden autuus! Tällaisena sunnuntaina, kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa, haluan jakaa kanssanne hurmostani ja niinpä tänään nautimme kaltaistemme seurasta palvoen puutarhafiiilistelyä sekä villin puutarhan lumoa!

Linda Peltolan Rakas puolivilli puutarha. Kesähetkiä ja kukkakuumetta (Docendo 2016) on juuri sellainen kuvaus puutarhasta, jota olen kaivannut: Puutarhahullun maagista unelmaa! Etenkin kun kokemusta isosta puutarahasta on jo yli kolmeltakymmeneltä vuodelta, katson, että nyt on aika nauttia lumosta. Puolivillin puutarhan teksti ja kuvat ovat Linda Peltolan. Kuvat ovat täydellisen houkuttavia ja teksti juoksee kukkien väleissä kuin kevätpuro. Löysin paljon kukkia, joista en ollut kuullutkaan tai rakkaita kukkia väreissä, joissa en tiennyt niitä olevan olemassakaan. Sain siis myös yllättyä, mutta suurimman osan annoin mennä nautinnon puolelle ja niinpä aloitamme Lindan kanssa teehetkellä puutarhassa ja kuuntelen miten hän kertoo:

Eräänä kauniina päivänä kesäkuussa, vuotena jolloin kevät on ollut viileän pitkä ja keskikesä myöhässä, huomaan että tuuli kuljettaa mukanaan kevyttä valkeutta...Kirsikkapuiden tuhansien kukkien terälehdet tempautuvat  puista ja laskeutuvat ilmavirran mukana eteeni valkeaksi peitteeksi tuoreelle vihreälle nurmikolle. Se on samalla kevään viimeinen päivä, jolloin vaaleanpunaista balettitanssijaa muistuttava pionitulppaani Angelique pyöräyttää runsaita helmojaan auringolle viimeisen kerran. Kesken viettelevän taivutuksen sen terälehdet kääntyvät ääriasentoon, ja roikkuvat vain muutaman säikeen varassa antautuessaan lopulta väistämättömälle kohtalolle. Kevätkukkijoiden ja sipulikukkien oli aika kumartaa vihreän teatterin lavallaan viimeisen kerran ja käpertyä piiloon uusien esiintyjien alta. Estradille nousisivat kesän myötä uudet draamakuningattaret kuten syreenit, pionit, ruusut ja daaliat. Sormustinkukkien lehtiruusukkeet kasvaisivat kilpaa kuunliljakujalla jättäen muut kasvit varjoonsa ja puolivillissä puutarhassa musisoisivat kurjenkellot heinäkuun helinässä...

Auringon liike taivaalla kuljettaa kuvaa Lindan puutarhasta kuin filmiä ja näen syreenitulppaaneita, pionitulppaaneita, sinitähtihyasintteja, tuoksumiekkaliljoja, kellohyasintteja, joiden ertyinen viehkous tuo mieleeni kesälumipisarat.

Ja sitten liljat...ne juuri, joita en voinut ennen sietää, ne saavat sydämeni lyömään nopeammin, sillä unieni varjoliljat peittävät kerran puutarhani kokonaan. Kuvassa hurmaava varjolilja, ’Lilium Martagon’. Tietenkin mukana ovat myös isoäitien pihojen tiikerinliljat sekä keisarinkruununakin tunnetut ruskoliljat, joita on perimätiedon mukaan kasvatettu pohjoismaissa jo 1600-luvulta lähtien. Elo-syyskuussa päihdymme kerrattukukkaisista orientalliljoista, joita myös ruusuliljoiksi kutsutaan niiden hurmaavan tuoksun tähden.

Katseen vangitsee persianpikarilija, Fritillaria persica, ’Adiyman’, jonka tummanpuhuva mystisyys saa miettimään, että kuupuutarhan vastapainona goottilainen puutarhaosa olisi tasapainottava.

Kesäkukkien kuussa Linda palvoo pientä perhoskukkaansa, Schizanthus wiswtonensis’, jota myös köyhänmiehen orkideaksi sanotaan. Tällä hän täyttää kukkaryhmien aukkopaikat. Krasseja harrastamme kumpikin ja keräämme siemenet kukinnan jälkeen talteen. Näin tehden voi saada aikaan mutantteja, kun vain jaksaa riittävän kauan. Kerran kukki krassi joka oli kuin haalistunutta maissia cappuccino- raidoilla eli puutarhurilla ei ole ikinä tylsää.

Ruusunnuppupelargoni Prince Gustav valloittaa ja vaihdamme kokemuksiamme pelakuiden talvehdittamisesta. Linda toteaa kokeneensa, että pelakuut talvehtivat parhaiten viileässä ja valoisassa paikassa kohtuullisesti kasteltuna. 

Isokonnantatar on yksi monista cottage garden –puutarhan kasveista. Meistähän osa vaalii romanttisluonnonmukaista vaan ei luonnonvaraista puutarhaansa, jossa sormustinkukka saa kasvaa, missä se haluaa, koska tietää, missä kaunehin on. Erittäin sopiva kasvi cottage gardeniin on lehtosinilatva, jota saa myös valkoisena. Se on kukka, jota isoäitimme kutsuivat hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun tähden. Kukka on ihana leviäjä ja taitaa olla yksi parhaita apureitani nyt kun kadotan nurmikkoja ja muutan ne villikukkaniityiksi. Siperiankurjenmiekat ovat puolestaan tehokkaita vaikka polkujen reunakasveina ja vaativat tuskin muuta hoitoa kuin jakamisen muutaman vuoden välein. Lindalla kasvaa myös upeaa sysikurjenmiekkaa, jonka kukat ovat kuin kuninkaallista samettia! Mitenkään ei villistä putarhasta voi puuttua lehtoakileija, sillä kuten L.M.Montgomerykin tiesi, akileija tuo keijut puutarhaan. Puutarhan villiyttä korostavat hyvin erilaiset kärhöt, joista Lindalla on ainakin tummanpunaista loistokärhöä ’Warszwska nike’. Paljon parjatusta  jalopähkämöstä olin vähän aikaa sitten keskustelemassa facebookin puutarharyhmässä ja olemmekin Lindan kanssa yhtä mieltä, että annetaan vain kaikkien kukkien kukkia, sillä jalopähkämö on ainakin ison ja rinteellisen puutarhan pelastus. Kaksikymmentä vuotta sitä yritin hävittää, kunnes tajusin, että kun annan sen levitä jyrkkiin rinteisiin, voin pelastaa elämäni! Nyt tämä vaatimattomuuden Lilatar saa kasvaa jokaikisessä vaikeassa paikassa, ei pyydä mitään hoitoa ja kukkii kaksi kuukautta!

Käymme ihastelemassa Lindan mäntyä syleilevää köynnöshortensiaa, jolloin pääsen kertomaan hänelle, että se on yksi kuumista suosikeistani ja kotimme taitaa peittyä tähän helppoon ja jo huhtikuulla aloittavaan kasviin. Tästä pääsemme puihin, sillä olemme varjojen tarhassa ja kerron hänelle, miten eräässä kapungissa ystäväni talon ympäriltä oli kaadettu kaikki kauniit, terveet suojapuut. Missä muualla tehdään tällaista kuin Suomessa! Puut antavat näkö- ja melusuojaa, ne ovat kauniita, ne parantavat ilman laaatua ja pienilmastoa, ne suojaavat helteiltä...Valituskierros on menossa ja syystä. Linda toteaakin:

Vanhojen puiden kunnioitus lähtee varmasti aina omista kasvtuskokemuksista. Kun lapsesta lähtien näkee luonnossa itse istuttamansa puun kasvuvauhdin hitauden, vanhaa puuta katsellessa osaa suhteuttaa aikajanalla, kauanko se on paikallaan elänyt. Ehkä jo lähemmäs sata vuotta, ehkä se syntyi samaan aikaan kuin mummi tai vaari? Silloin alkaa miettiä, että vaikka nyt istuttaisin uuden puun, en omana elinaikanani tule sitä näkemään tuon kokoisena ja tuon eriskummallisen luonteen omaavana koskaan. Juuri siksi vanha puu voi olla aarre ja perintö jälkipolville.

Varjopuutarha muodostuu kuin luonnostaan puita arvostaville ja siitä tulee ihan oma puutarhailulajinsa. On monia kasveja, jotka viihtyvät puolivarjossa aina mustialanhortensioista alppiruusuihin. Kesäkukista puolivarjossa viihtyvät mm. särkynytsydän, begonia, lobelia ja ahkeraliisa.

Kukkia voi käyttää myös herkkujen koristeina, kunhan tuntee myrkyttömät ja syötävät lajit. Linda luettelee niitä ison joukon samalla kun tuo tarjolle Mansikka-raparperi-Pavlovan:

4 valkuaista

2,5 dl erikosihienoa sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 tl peruna- tai maissijauhoja

1 tl etikkaa

Pinnalle:

2,5 dl kuohukermaa

kotitekoista mansikka-rapareperihilloa

tuoreita mansikoita

(ja halutessasi pieniksi kuutioituja kypsennettyjä raparperinpaloja)

Vatkaa sähkövatkaimella huolellisesti erotellut kananmunavalkuaiset täysin kovaksi vaahdoksi teräs- tai lasikulhossa. Sekoita vaniljasokeri muun sokerin joukkoon. Sekoita lasissa etikka ja perunajauho. Lisää kovaan valkuaisvaahtoon sokeri hiljalleen vatkausta jatkaen, noin 1 rkl kerrallaan ja lopuksi etikkaperunajauhoseos. Marenkivaahdosta muodostuu sokerin kanssa vaahtokarkkimaisen sitkeä ja pinnalta kiiltävä napakka vaahto. Levitä marenki leivinpaperille pyöreäksi pohjaksi, jossa on keskellä sopiva syvennys täytteille. Paista uunissa 140 asteessa 1,5 tuntia, marenki ei saa tummua pinnalta. Sammuta uuni ja anna marengin kuivua uunissa vielä 3 tuntia tai yön yli. Juuri ennen tarjoilua nostele vaahdotettu kerma nokareina sekä maun mukaan hilloa ja mansikoita.

Syreenien lumoissa Linda vie minut ja kirjansa lukijat kreikkalaiseen mytologiaan, jossa keskushahmona on kaunis nymfi nimeltään Syringa...Onko puutarhaa ilman syreeneitä? Yritämme muistella kaikkia mahdollisa syreeneitä aina pihasyreeneistä Tammelan kaunottareen. Itselläni on tosi monta Isabellansyreeniä ’Holger’. Kokemuksesta myös samalla vyöhykkeellä asuvina voimme kertoa, että nuokkusyreeni pärjää hyvin vielä ainakin IV-vyöhykeellä. Hieman haastavampaa on ollut vaateliaan ja oikukkaan Moskovan kaunottaren kanssa...

Pionit, köynnösruusut, jaloruusut, pilariruusut, rappioromantiikka ja ritarinkannukset saattelevat meidät Lindan sydämen valtiattareen...Tiedättehän sen hetken, kun näette jonkun oikein ihanan kukan, henkeä salpaa, vatsasta ottaa ja tietää, että ’tässä se nyt on’. Minulle niin kävi kesälumipisaran kanssa ja se oli heti ’match made in heaven’. Lindalle niin kävi kun...:

Ritarinkannus Delphinium Highlander Moonlightin keskusta avautuu raikkaan vihreänä ruusukkeena, liukuen aavistuksenomaisesti kalpeaan laventelilaan ja huipentuen uloimpien terälehtien kärjissä oleviin pieniin sinisiin häivähdyksiin. Ilta-auringon lämmittävien säteiden siivilöityessä terälehtien läpi, luovat ne kukkaan lämpimän vaaleanpunertavan hehkun ja suorastaan kristallisoivat kukan kimmeltämään. Aivan kuin puutarhan keijut olisivat ripotelleet sen pinnalle taikahippusia.

Puutarhakirjassa, josta nyt tuli sydämeni puutarhakirja, Linda Peltola jatkaa kertomustaan elämänsä kukasta jutussa Kuunsäde ja menninkäinen niin, että tunnen miten olen läsnä samassa hetkessä, jossa keijut, yökaste ja jokin maaginen...

Puutarhan kauneus avautuu illasta yöhön. Niitä hetkiä ei kannata nukkua! Mikä sääli, että puutarhalehtien jutut kuvataan kirkkaalla päivänapaisteella. Juhlin yötä ja syyskesää, joten viimeinen kuva olkoon tämä ja loppusanat tietenkin hurmaavan puutarhakirjan sydämellä tehneen Lindan:

Vain tähtitaivas on kattona uusille villeille kukkaisunelmille, ja sinä hetkenä mieleen nousee väistämättä Audrey Hepburnin viisas sanoma: ”To plant to garden, is to believe in tomorrow.”

Miksikö me puutarhaihmiset olemme aina niin onnellisia?

Ehkä juuri siksi, että opimme tekemistämme virheistä, ja huolimatta kaikesta, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu, puutarhanhoidon sekä kaikkien istuttamiemme taimien kautta odotamme innolla tulevaa – ja uskomme aina huomiseen.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan:
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

Laiska töitään luettelee, uteliaisuudesta ja viikonloppua!

Juuri kun olin saanut itseni melkein seisovaksi lammikoksi tuli kevät ja vei menneessään. Kaikki tulvii yli. Tässä kohtaa piti olla kirja, mutta en vaan ehdi, en. Päivät menevät puutarhassa kuten arvaattekin ja jo yksi päivä, eilinen, poissa saareltamme, tuntuu kaatavan kaiken. Orvokit, jotka eilen ostin, ovat edelleen kassissaan, mutta tunnin päästä ne ovat laakeassa ruukussa. Tyhjennän ruukkuja narsisseista eli istutan tetet maahan. Kaikkiin ruukkuihin ei tule orvokkeja tietenkään, vaan jotain mitä näin eilen Viherlandiassa, jotain joka on väriltään täydellisesti vatkattua vispipuuroa, jotain jota ei myyty vielä, jotain jonka noudan vasta äitienpäivän jälkeen...samalla kun noudan ainakin yhden atsalean, Northern Hi-Lights.

En ole saanut tänään mitään aikaiseksi, sillä Hesari ja Robertsin suklaakahvi ottavat aikansa. No, koneellinen on pyörinyt pyykkiä, mutta pyykit ovat vieläkin koneessa, erään kirjan kuvat on saatu, ensi viikolla saapuvalle Itävallan vieraallemme on vastattu, pieni plastiikkakirurginen operaatio on varattu, luottopuutarhurin kanssa sovittu kasveista, hernekeittoa on tehty kahdeksan litran kattilallinen, sillä kiireaikana on oltava jotain mitä nopeasti napata pakastimesta, tyttären kanssa on vaihdettu kuulumiset samoin ädin kanssa, pikaiseen haastatteluun vastattu. Viikon aikana olen liukastunut yhdessä monista puutarhamme rinteistä ja nyt lonkka kiukuttelee, mutta minä vaan jatkan just kohta siirtoja eli yksi mustaherukka toisaalle, raparperi muualle, siperianpihta jonnekin ja sitten havupuubalsamia lännenhemlokille.

Olen ehtinyt katsella punarintaa, kuunnella puron solinaa, ihailla sinivuokkoja ja scilloja, mutta ainoa puutarhakuvamme tältä suvelta on ruskeaksi mennyt hemlokki. Se julkaistaan vain, jos tuo havupuubalsami toimii. Eli kuvat ennen ja jälkeen.

Sitten ihan pikkuinen muu asia: Mitä mieltä te olette uteliaisuudesta yksityiselämäänne kohtaan? Lähtisittekö te jonkun toisen blogiin anonyyminä kysymään, että:

Muistini on tehnyt näemmä tepposet. Muistin jostain syystä, että sinulla olisi Merin lisäksi myös poika. Mukava kirjoitus sinulla ja hyvää viikonloppua.

Tämä kysymys tuli nyt Sieluni hymyt -haasteeseen ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Joku on kautta blogin kysellyt nimenomaan perheestämme ja aina anonyyminä. Tässä sentään oli jotain toivotusta ja kiitostakin, mutta onko blogielämäni tehnyt minut yliherkäksi sille, mitä voi kysellä anonyymiyden suojista? Minä itse en ole yhtään utelias toisten ihmisten henkilökohtaisten asioiden suhteen. Joku voi luulla, että se on välinpitämättömyyttä, mutta sitä se ei ole! Minusta muiden perheasiat eivät kuulu minulle. 

Kaiken huipuksi olen erilaisissa haasteissa kyllä tuonut esille molemmat lapseni, mutta ei ole oikein tuoda esiin aikuisia lapsiaan tavantakaa elleivät he sitä itse määräänsä enemmän halua. Tai minä en halua. Minä määritän oman yksityisyyteni rajat! Yllä oleva kuvakin on ollut blogissani pariinkin kertaan ja siinä sisko ja sen veli eli Meri ja Jaakko.Toivottavasti anonyymi nyt huomaa kuvan, sillä sitä ei koskaan tiedä, milloin lakkaan jakamasta perheemme kuvia...

Perhepiirissämme on nyt myös menossa hvyin vakava asia, parantumaton sairaus, joka voi vaikuttaa jopa blogiini, mutta en aio rääpiä sitä täällä. Olen satakuntalainen sekä karjalainen. Satakuntalainen helposti vaikenee ykstyisasioistaan ja avaa nitä vain läheisilleen. Mielestäni olen jopa ylirunsaasti tuonut perhettäni esille äitiäni myöten ottaen huomioon, että olen kirjabloggaaja.

Hetkituhansia muistoissa -jutussa minä olen esikoiseni kanssa merenrannalla. Ja toukokuussa olen Jaakon luona synttäreillä, sillä olemme syntyneet samalla viikolla, vain eri vuosikymmenillä.

Nyt iltapäivätee armaani kanssa ja sitten taas ihanasti pihalla!

Lumoavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Liebe Grüsse

Leena Lumi

Perhaps, Perhaps, Perhaps

Kati Jaakonen&Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan

Jos olet alavireinen, saamaton, melankolinen tai oikeasti sairas, mitä tekee silloin mieli? Ehkä jäätelöä tai ehkä ei, sillä se on kylmää, se on kaloripommi, se kuuluu niihin päiviin, jolloin helle hellii, ollaan voimissaan ja palkitaan itseä dolcella. Oikea vastaus on smoothie, josta voisi sanoa samppanjatalon johtajaa Lily Pollingeria mukaillen: "Nautin smoothieta, kun olen iloinen ja myös ollessani surullinen. Joskus juon sitä yksinäni. Kun minulla on seuraa, smoothie on välttämättöyys. Siemailen sitä, jos minula ei ole nälkä ja nälkäisenä juon sitä. Muuten en koske smoothieen - ellen ole janoinen."

Kati Jaakosen ja Marjo Kauppilan Supersmoothiet mangosta mustikkaan (Readme.fi 2016) on niin herkullinen jo kuviltaan, että teki mieli nauttia sivut sellaisenaan! Kirja on ehdottomasti enemmän kuin smoothie- ja mehukirja, sillä kirjassa reissataan myös eksoottisten hedelmien syntysijoille Indonesiaa, mutta tiedämmehän, että näitä hedelmiä saamme jo hyvinvarustetuista elintarvikeliikkeistä. Kirjassa ei myöskään unohdeta kotimaisia vitamiinipommejamme. Matkakertomukset kulkevat reseptien lomassa päiväkirjamuodossa ja

tässä ollaan jo palattu Suomeen. Tunnelmakuvia on runsaasti! Kati Jaakonen on Hellapoliisi.fi-ruokasivustaan tuttu neljän lapsen äiti. Jami Jaakonen vastaa kirjan upeista kuvista, taitosta ja kannesta. Kirjan toinen tekijä Marjo "Maiju" Kauppila on helsinkiläinen bloggaaja, joka kirjoittaa Pinkit korkokengät -blogia. Maiju kiinnostui ruoasta kovastikin sairastuttuaan keliakiaan. Eväät kulkevat hänellä mukana ja usein ne ovat juuri smoothiet ja mehut.

Nyt joku voi kysyä, mitä se sellainen smoothie oikein on? Se on kuin mehua, mutta se voi olla paksumpaa eli ruokaisampaa tai ohutta, mutta äärettömän terveellistä. Se valmistetaan soseuttamalla marjoja ja hedelmiä ja vahvuutta voi säädellä ohentamalla sitä vaikka soija-, kaura-, manteli- tai kookosmaidolla. Voit käyttää siihen myös luonnonjogurttia tai sokerittomia marjamehuja. Siihen voi lisätä ruokaisuutta ja ravintoarvoa kaurahiutaleilla, kaakaojauheella ja monella muulla, jotka kaikki vinkit löydät kirjasta. Myös lisävirtavinkit teos tarjoaa kuin myös terveelliset makeutusehdotukset. Oma makeutussuosikkini olisi aito vanilja.

Supersmoothiet kirjan noin 80 herkullisesta smoothie- ja raakamehureseptistä, tämä trooppinen melonijuoma kuuluisi varmaan omien suosikkieni kärkeen, sillä olen yllättäen hullaantunut cantaloupemeloniin.

Nyt nautimme balilaisen hedelmätarhurin virkistäjän, joka on Katin suosikki, mutta myös minun, sillä pidän papaijasta, joka sisältää runsaasti A- ja C-vitamiinia. Lisäksi Sinikka Piipon Mielen ruokaa kirjan mukaan myös E-vitamiinia, folaattia ja kaliumia. Professori Piipon mukaan papaijan papaiini myös pilkkoo proteiineja ja aktivoi haiman tuottamia ruoansulatusentsyymejä. Papaija auttaa myös kipujen lieventämisessä ja esimerkiksi niveltulehduksissa. Papaija on lisäksi antioksidantti, joka torjuu masennusta, virkistää, aktivoi lihasten kehittymistä, vahvistaa sydäntä ja verenkiertoa, alentaa korkeaa verenpainetta, parantaa ruokahalua ja vahvistaa limakalvoja. Kaiken lisäksi se on mielettömän hyvää!

1 annos

3 dl papaijapaloja
4 jääpalaa
1 dl vettä tai kookosvettä
vaniljajauhetta tai vaniljatangon siemeniä maun mukaan
1 banaani tai 4 minibanaania
1-2 rkl hunajaa

Kuori papaija ja leikkaa paloiksi.

Laita ne tehosekoititmeen yhdessä jääpalojen, veden tai kookosveden, vaniljajauheen ja kuoritun banaanin kanssa.

Makeuta hunajalla.

Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi ja kaada lasiin.

Nauti!

Tässä ihana auringon kultaa -smoothie, jossa myös papaijaa.

Kuvassa tehokas herukkainen aamunavaus, jossa mm. mustaherukkaa ja banaania.

Kuningattaren päiväuni on osa suomalaista unelmaa: Kotimaisia mustikoita ja vadelmia. Minä muuten valmistan kerran viikossa kuningatarsoppaa, jossa plompsautan vadelmat joukkoon vasta kun mustikkasoppa on muuten valmista. Kukapa ei tietäisi miten terveellisiä mustikkamme ovat. Näin kirjan tekijät:

Mustikan sisältämä antosyaanin määrä kasvaa, mitä pohjoisemmassa se on kasvanut. Antosyaanit saattavat ehkäistä tulehduksia, syöpää, diabetesta ja neurologisiasairauksia. Siksi suomalaiset mustikat ovat haluttua superruokaa maailmalla.

Mummin marjajuoma on kahdelle:

3 dl appelsiinimehua
1 dl vadelmia
1 dl mustikoita
1 dl mansikoita
muutama lehti sitruunaverbenaa

Laita appelsiinimehu tehosekoittimeen.

Lisää vadelmat, mustikat ja mansikat. Lisää hieman sitruunaverbenaa.

Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi.

Tarkista maku.

Kaada laseihin ja nauti!

Ihana, ihana kirja, jota suosittelen kaikille! Jokainen löytää takuulla runsaista ohjeista omat suosikkinsa ja smoothie tai kaksi päviässä, pitää niin kaikenikäiset terveyden poluilla - herkullisesti!

Raikas välipalajuoma on kahdelle.

1 ananasrengas
1 dl mansikoita
 1dl maitorahkaa tai luonnonjogurttia
 2rkl kookospalmusokeria
 2 rkl auringonkukansiemeniä

Koristeluun:
ruiskaunokkeja

Laita ananasrengas, mansikat ja maitorahka tai luonnonjogurtti tehosekoittimen.

Makeuta kookospalmusokerilla ja lisää joukkoon auringonkukansiemenet.

Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi.

Tarkista maku. (Nauti juoman väristä, sillä mikä voittaa vaaleanpunaisen!)

Kaada lasiin ja nauti.

Oijoi, nyt ehkä täytyy ostaa tehosekoitin...Päätin kun saimme keittiöremontissa pienestä keittiöstämme tilavahkon, että koneita ei taloon enää tule. Mutta nyt mietin, että..., miten hyödyllistä olisikaan hyödyntää kaikki oman puutarhamme sato päärynöistä kirsikoihin tekemällä niistä smoothieita!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Katarina Baer: He olivat natseja

Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.” Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän voittaa sota.

Vielä niin myöhään kuin helmikuussa 1945, kun maailmanloppu jylisi ympärillä, Ortrud ilmiantoi oman isäpuolensa sotilaskarkuruudesta. Ja sitten, muutaman viikon kuluttua: uusi elämä. Valikoituja muistoja vanhasta. Kun isoäitini vaikeni elämästään Kolmannessa valtakunnassa, hän vaikeni myös miehestään.

Katarina Baerin kirja He olivat natseja (Teos 2016) on eittämättä tietoa, se on elämäkerta Katarinan isoisästä, Gerhard, ’Gerz’, Baerista ja se on kertomus hänen vaimostaan Ortrudista, pariskunnasta joka sai kaksi lasta, pojan, Katarinan isän sekä tyttären. Se on kertomus pariskunnasta, joka vietti onnellista ja hyvää elämää Kolmannen valtakunnan etuoikettuina kansalaisina, puhtaina arjalaisina, joilta odotettiin vain täydellistä uskollisuutta isänmaalle ja sen itsevaltiaalle Führerille, jonka rotupuhtausvaatimuksiin ja suur-Saksa –hankkeisiin oli mentävä täysillä mukaan tai oltava vähintäinkin innokas myötäilijä. Kumpia Ortrud ja Gerz sitten olivat, myötäilijöitä vai tosinatseja? Ja jos he olivat viime mainittua, miten tähän oli tultu?

Tässä onnellinen pari Ortrud ja Gerhard kihlajaisissaan vuonna 1928.

Kummankin taustoja avataan kiitettävän runsaasti, joten kiinnostunut lukija voi todella alkaa pohtia ’warum?’ Toisaalta, niin monella voi olla sitä sun tätä lapsuudessaan, mutta ei heistä silti tule kaunaisia kostajia, jotka katsovat, että koko muu maailma tai joku tietty ryhmä, kuten vaikka juutalaiset, olisi heille velkaa menestymisen ja onnellisuuden. Gerhardin taustassa on kiinnostavaa monikin asia, mutta ainakin se, että hän on alunperin baltiansaksalainen. Siis kansanosaa, joiden etuoiketettu ja seitsämänsataa vuotta kestänyt asema päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja sitä myöten muuttoon Saksaan. Ortrudin, Katrinan Grossmaman, luonne on mielestäni hyvin vahva ja kykeneväinen, joten vaikka kirjailija Grosspapaa etsiessään antaa lukijalle sekä siimaa että kiristää, Gerz luikahtaa aina kuin kuvasta ulos ja jäljelle jää loppuvuosinaan Göttingenissä asuva ikääntynyt nainen, joka oli kaikkea muuta kuin toimeton. Ensinnäkin hän ei katunut, hän vaikeni natsimenneisyytensä vuodet, ’30-luvun pois. Hän oli hellä isoäiti, mutta loppuun asti natsiaatteen läpitunkema eli vaikeneminen oli vain suurta hämäystä. Ortrud purki käsittämätöntä energiaansa miehensä vieneen sodan päätyttyä Volpriehausenin kunnanvaltuustossa puolueessa, joka ajoi entisten natsien oikeuksien palauttamista. Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, puolueen vaatimukset natsien oikeuksista eivät kaikuneet kuuroille korville, vaan suuri osa näistä palasi sodan jälkeen liittotasavallassa hyviin asemiin yhteiskunnan eri osa-aluille aina oikeuslaitoksesta opetustoimeen! Göttingenissä hän sitten...Ja kaiken aikaa hän oli niin kokonaan unohtanut ’30-luvun! Ortrud eli pitkän elämän ja kuoli vasta 83-vuotiaana marraskuussa 1989. Olen niin iloinen, että Katarina, jolle hän oli Grossmama paljastaa kirjassa Ortrudista senkin, mikä voi olla lapsenlapselle sietämätöntä. No, Ortrudista tuli minulle  vaikein nieltävä.

Tässä kuvassa Ortrud, hänen kiinnostava sisarensa Karin sekä Gerhard kevättalvella 1939. Kuvassa Ortrud odottaa viimeisillään Katarinan isää. En voi olla kiittelemättä, että kirjailija itse tulkitsee paljon kuvia ja kuvissa olevien ilmeitä. Mitä muuta hänellä olisi isoisästään, jota ei ollut koskaan voinut tavata. Ilmeet mustavalkokuvissa, toisten kertomat sekä valtava määrä kirjeitä eri henkilöiltä, osa isoisältä rintamalta vaimolleen lähetettyjä, joista hän pala palalta rakentaa miestä, joka on hänen isänsä isä, mutta silti natsi, mutta silti: Grosspapa.

Katson kirjan lukuisia kuvia, mutta vain yhdessä Gerhardin kuvassa hän näyttää siltä mitä on. Se kuva olikin aina Ortrudin yöpöydällä. Gerz ei ollut pulmunen: Hän tiesi mitä tapahtui, hän oli osa koneistoa, joka paitsi rakensi suur-Saksaa sotimalla myös tuki maailman järkyttävintä kansanmurhaa. Kuitenkaan hän ei ennen sotaa kantanut edes asetta. Niinpä herää iso kysymys, miksi hän, insinööri ja työllistetty, liittyi natsipuolueeseen jo 1931? Enimmillään NSDAP:ssa oli kahdeksan ja puoli miljoonaa jäsentä ja Gerz oli miljoonan ensimmäisen joukossa numerolla 865 974. Työttömyys Saksassa oli noussut, syntipukki piti löytää ja Hitler ohjasi katseen Saksan hyväosaisiin juutalaisiin, joita vaikkapa pankiireista oli 17 prosenttia, juristeista 16 prosenttia  ja lääkäreistä ja hammaslääkäreistä joka kymmenes. Outoa, että nämä saksalaisen identtiteetin omaavat, lahjakkaat ja ahkerat, assimiloituneet juutalaiset katsottiin muiksi ja haitaksi, ei yhteiskunnan voimavaraksi.  Päästäkseen poliittiseksi johtajaksi Gerzin piti todistaa ”arjalaisuutensa” vuoteen 1800 saakka.

Tässä kuvassa kuitenkin isä ja poika, Gerz ja Butz, Nalle, vuonna 1939 Berliinissä. Katarinan isä, ”oikearotuinen” lapsi on syntynyt ja hänhän kuului valittuihin, mutta kuinka onnekasta heihin oli kuulua? Hitler oli vain pari kuukautta ennen Katarinan isän syntymää lausunut:

Pojat tulevat Jungvolkista (natsien järjestö pikkupojille) Hitler-Jugendiin, ja siellä pidämme heitä taas neljä vuotta, ja sitten varsinkaan emme enää anna heitä takaisin vanhoille luokka- ja säätyläiskasvattajillemme, vaan sitten otamme heidät välittömästi puolueeseen tai työpalvelukseen, SA:han tai SS:ään, NSKK:hon ja niin edelleen. Työpalveluksen ja armeijan jälkeen...Ja he eivät enää pääse vapaiksi, milloinkaan elämässään.

He olivat natseja kirjassa on esipuheen jälkeen kolme kiinnostavaa karttaa: Baltia, Keski-Eurooppa ja Pohjois-Italia. Näihin kaikkiin liittyy Katarinan perhe sekä matkansa isoisän jäljille sekä yksin että yhdessä isänsä kanssa. Katselin karttoja kiinnostuneena, sillä suuri osa paikkakunnista etenkin Keski-Euroopassa on kymmeniltä matkoiltamme tuttuja. Koin kirjaa lukiessa niin silmitöntä uteliaisuutta, että tunsin historiahulluuteni muuttuvan jo perheeseen tunkeutumiseksi, mutta olenhan aina sanonut, että Kolmas valtakunta ja juutalaiset parilla muulla historian isolla asialla lisättynä ovat intohimoni. Minulla on saksalaisia, itävaltalaisia ja juutalaisia ystäviä, mutta tiedän tasan tarkkaan, miksi Katarinan  piti kirjoittaa tämä kirja. Hän tietää sen itsekin. Löytääkseen isoisänsä haudan, ottaakseen vastaan totuuden isänsä isän natsismista ja selvitäkseen siitä sekä ennen kaikkea kertoakseen tarinan, joka osaltaan voisi estää sen, että ikinä enää Euroopassa ei voisi nousta liikettä, joka ryhtyy hävittämään yhtä kansanryhmää sukupuuttoon!

Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan. Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!

Siinä missä Ortrud halusi eroon Else-äidistään ja teki sen, Karin jäi asumaan äitinsä luokse vielä silloin kun tämä oli jo uudessa avioliitossa Reimarinsa kanssa. Tässä kiinnostavassa kuvassa Karin ja Reimar perheen Posenin asunnossa. Saksalaiset tyhjensivät puoli Puolaa ja asuttivat baltiansaksalaisia karkottamiensa puolalaisten ja puolanjuutalaisten tilalle. Ties keiden asunnossa tässä koreillaan, mutta sen sanon, että Karinista voisi kirjoittaa ihan omankin teoksen, sillä...

Huomaatteko: Tämä kirja menee elämäkertoihin eli minä olen lukenut blogiini natsielämäkerran, mutta miten vähän tässä onkaan Gerzistä. Minähän sanoin, että hän liukenee kuvasta. Jonkun toisen varjo peittää  miehen, joka menehtyi vain muutama päivä ennen sodan loppua partisaanin ampumasta luodista jossakin Garda-järven tienoilla.

Nyt kun elämme jälleen Euroopassa outoja aikoja, tämä kirja olisi hyvä kaikkien lukea. Haluaisin lopettaa tämän kauniimmin kuin aion tehdä, mutta päätin, että asia on nyt tärkein. Me tiedämme, miten juutalaisia rahdattiin täpötäysissä junavaunuissa vuorokausikaupalla keskitysleireille vailla ruokaa, juomaa, lämpöä, toivoa. Siinä valossa Ortrudin miehelleen rintamalle Volpriehausenista 6.4.1945 lähettämä kirje, joka kertoo matkanteon rankkuudesta paljastaa täydellisen piittamattomuuden juutalaisten kärsimyksistä:

Lapsemme olivat todella reippaita. Kolme päivää ja yötä kuljimme junissa ja enimmäkseen täpötäyteen ahdetuissa vaunuissa. Kärsimme siitä vieläkin. Ja sitten nälkä. Tähän saakka olemme selviytyneet hyvin, mutta nyt kuulee usein lasten sanovan: ”Enkö saa syödä itseäni kylläiseksi?”

Lasten isä, Katarinan isoisä, saa sanoa viimeisen sanan, joka on kirjeestä Ortrudille tammikuun 26. päivänä vuonna 1945:

Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Marja-Leena Virtanen: Verho

Laskin sekunteja, yhdeksänsataa sekuntia te siellä viivyitte, pitkiä raatelevia sekunteja. Sen ikuisuuden aikana ei voinut välttyä näkemästä mitä siellä ehkä tapahtui. Mitä tapahtui keltaiselle pyydykselle? Vetikö naikkonen sen päänsä yli hitaasti vietellen, oikoiko huolellisesti pinnasängyn kaiteella odottamaan vai heittikö kiihkoissaan nurinpäin lattialle? Vai turhia aikailematta häikäilemättä nostiko helman? Missä paikassa sen teitte? Höyläpenkkiä vasten seisaaltaan vai sen päälle pitkäkseen kiivettyänne? Ja mihin asentoon? Minun on tiedettävä. Ilman tietoa olen hampaaton ja heikko, olkoon tieto mikä on, sen avulla keksin puolustautua.

Marja-Leena Virtasen Verho (Karisto 2016) on kuin tarina, jonka olisin siirtänyt unessa Marja-Leenalle kerrottavaksi. Minulla oli tarina, mutta siinä verstashuone oli navetta. Ja Olan nimi ei ollut Ola, vaan muu. Ainikaan ei ollut mummi, vaan äiti, mutta isoisä oli yhtä kauhistava ja kaikki ne tapahtumat isoisän varjon katveessa. Tapasin kirjailija Virtasen viimeksi vuonna 2011 kirjamessuilla ja silloin juhlimme hänen loistavaa teostaan Kirjeitä kiven alle, joka oli sinä vuonna lukemistani 120:stä kirjasta kolmanneksi paras japaras kotimainen! Olin aivan myyty! Aloitimme seurustelun messuilla ja illalla kokoonnuimme ravintolaan syömään ja nauttimaan hyvästä viinistä sekä seurasta. Se ei ollut sopiva tilanne jantelaiselle tarinalleni. Sitten tapasin edellisillä kirjamessuilla tutun kirjailijan, jolle annoin vähän toisenlaisen tarinan ja hän sujauttikin sen mukaan seuraavaan kirjaansa, mutta samalla totesin hänelle, että ’voi kunpa näkisin Marja-Leenan, sillä sinä olet liian kiltti kirjoittamaan erästä toista tarinaa...’

Verhossa kertojana on pieni Ola-poika, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Isovanhemmilla on tytär Kristiina, rankasti kapinoiva teini, mutta heillä on ollut toinenkin lapsi, Olan isä...Ola on luotettava kertoja, kun hän vähän kasvaa, mutta isoisän, johtajaopettajan pelko ja ’harjoitukset’ sumentavat välillä pienen pojan mieltä. Mummi tuntuu voimattomalta, vaan onko hän sitä todella? Mitään he eivät voi Kristiinalle, mutta muuten he tuntuvat määrävän monesta. Mummin syli on onneksi avoin Olalle, mikä voi selittää, että hän yleensä kesti. Että hän selvisi. Aini-mummihan olisi astellut Olan tähden vaikka kiirastuleen ja sen Ola sanomattakin tunsi.

Kirjan alku on verkkainen. Virta vasta etsii uomaansa. Perheen tunneilmastossa ahdistus nostaa päätään, ja liian moni suomalainen olisi voinut kertoa samanlaisen tarinan vuosikymmenien takaa. Kukaan ei puuttunut, sillä kotiasiat olivat yksityisasioita ja olihan johtajaopettaja kunnioitettava herra. Aini-mummi on alakoulun opettaja ja hänen paras ystävänsä on unen suoma unohdus. Hän nukkuu aina kun voi. Uni on helpompaa kuin elämä. Pikkukaupunki vaikenee, kuten niillä on tapana.

Yllättäen tarinan tiheys kasvaa samaa vauhtia Olan kanssa. Ja kun Kristiina viimein lähtee pois kotoa vieden musiikkinsa mennessään, kodista tulee toinen, sillä Kristiina oli sentään kapina ja raivo, musiikki ja leikki, joku joka hemmotteli kun Ola oli kipeä. Nyt on Olan aika kasvaa nopeasti ja alkaa tajuta, minkä salaisuuksien varjossa perhe on vuosikymmenet istunut syömään ilottomia ateritoitaan,  mitä häneltä on salattu ja mitä mummi on saanut kestää. Virtasen joenrantamaiseman hiljainen virta alkaa pyörteillä yli ja penkat murtuvat salaisuuksien paljastuessa. Lopulta lukijasta tulee tirkistelijä, joka seisoo hiljaa hengittämättä verhon takana, kun...

Aini nousee ja vetää verhon ikkunan eteen.

Huone häviää, mustuaiset laajenevat näkemään pimeää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä

Marja-Leena Virtanen ja minä Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2011. Illalla kirjailija lähti kanssamme vielä ravintolaan, jossa hyvä ruoan ääressä sain ojentaa hänelle Leena Lumi Finlandian, joka oli Aila Meriluodon Aila.Tätä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Samassa tilaisuudessa hyvästelimme erään ystävämme lähtemään opiskelemaan kauas.

Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha

Sitä helposti ajattelee, että kun on vuosikymmeniä pitänyt puutarhaa, on niin kova mestari, että puutarhakirjat ja –lehdet tai puutarhaelämä ei voi enää tarjota mitään uutta. Niin väärin, niin väärin on puutarhaomahyväisyys! Ensinnäkin aina tulee uusia lajeja. Sitten syntyy uusia ideoita. Ja kaiken päälle oma puutarha opettaa, miten sitä voi konkarikin mokata, kuten minä menneenä talvena tein hemlokin kanssa. Olin innokkaana kartiovalkokuusten kasvattajana saanut niin vahvan itsetunnon, että yksi hemlokki aiheutti sokean pisteen: Ihmettelin joulukuussa, miksi kaksivuotias hemlokki alkoi vetäytyä ruskeaksi. Mikään, mikään joulu- tai muukaan kello ei soinut. Ajattelin vain, että maaliskussa sitten laitan sillekin hallaharsoa ympärille kevätahavaa vastaan. Meni niin pieleen, sillä unohdin nuorten havujen olevan hallanarkoja ja tänä talvenahan oli lumetonta joulu-tammikuussa ja tammikuussa lisäksi -30 asteen pakkaset monta viikkoa.

Paula Ritanen-Närhi on tehnyt upean puutarhakirjan Nykyaikainen kaupunkipuutarha (Minerva 2016), jossa on ideoita niin parvekkeille, pikkupihoille kuin isojen puutarhojen omistajille. Kirja on ihanan runsas ja varustettu lukuisin herkullisin kuvin, joiden takana ovat itse kirjan tekijä sekä Valtteri ja Seppo Närhi. Koska tarkoitukseni on avata kirjaa sen verran, että lukija saa tietää, mitä tästä voisi löytyä, teen vähän tylsää luetteloa, mutta tartun myös innokkaasti niihin asioihin, jotka sytyttävät minut puutarhatuleen. Oma puutarhani lehtoineen on suuri, monikerroksinen  ja paljon hankalia hoidettavia rinteitä, mutta niin vain tuli minullekin taas tästä kirjasta monenlaista mieleeni ja sain myös kannustusta niille ideoille, joita olin aikonut toteuttaa.

Otetaan informatiivinen luettelointi ensin eli Nykyaikainen kaupunkipuutarha sisältää isot luvut, jotka ovat: Vihreä olohuone, Vihreä nurmimatto, Pihan puut ja pensaat, Pihan koristepensaat, Kukkaloistoa perennoilla, Pihan köynnökset, Vaihtelua kesäkukilla, Pihan ja parvekkeen hyötykasvit, Hedelmä- ja marjatarha, Puutarha astioissa, Puutarhakasvien vuosihuolto, Pihan rakenteet, Pihan kiveäminen, Muureilla ilmettä pihaan, Pihan aidat, Pihan vesiaiheet, Pihavalaistus luo tunnelmaa sekä Monimuotoinen luontopiha. Näiden kaikkien alla on sitten monta alalukua ja paljon ihania kuvia.

Vihreä olohuone on monelle varmaan se houkuttavin asia, kun peruspuutarha on ensin olemassa. Itse en väsy tähän koskaan! Paula käsittelee  puutarhaan jatkuvaa kesäolohuonetta niin, että luonteva lattia on nurmikko, kattona ovat puiden lehvät ja puutarhan seinät syntyvät kasvien lisäksi huvimajoista, aidoista ja pergoloista. Yhä useammin Suomessakin herää halu tehdä lasiterassi talon jatkeeksi tai vaikka talon ison parvekkeen alle. Olen tässä ihan Paulan linjoilla, paitsi, että en siedä enää nurmikkoa. Hävitän sitä ja jo etupiha on villikukkien vallassa. Pihan olohuoneeseen siis minä laittaisin lattiaksi puuta tai laattaa. Meillä on talon pituinen parveke eli yläterassi, jonne olemme tilanneet saksalaisen grillikatoksen ruokahuoneeksi. Nyt jo katosta kiertävät villiviinit ja köynnöshortensiat. Emme sekuntiakaan ajatelleet, että lasittaisimme parvekkeemme eli muu tila on vain puolikatettua. Sen sijaan parvekkeen alainen terassi houkuttaisi lasittamaan ja tekemään takkahuoneesta suoraan ovet ko. tilaan, mutta nyt se on ainakin vielä pergola, jossa kattona toimii parvekkeen lattia, mutta sinne on laitettu ristikot, joissa kiertävät köynnöshortensiat ja pienet ledit. Seinät muodostuvat ristikoista, joita kiertävät villiviinit ja köynnöshortensiat. Helppo arvata kumpaa käytämme enemmän paitsi ihan helteillä, sillä pergolan lattia on kiveä ja tuntuu jo illasta suvellakin kylmältä. Mutta joku vain saa tuosta tilasta pitämään ja siinä on kiva istuskella löylyjen välissä tai uimasta tultua helteillä. Paulakin tuo vaihtoehtoa nurmikolle, jota pitää kesällä leikata viikottain ja se on maanpeitekasvit. Ei mikään ihme että kirja Maanpeitekasvit on blogini kymmenen luetuimman kirjan joukossa...

Tässä se unelma, jota me nyt toteutamme etupihallamme kolmen hyvin vanhan ja mutkaoksaisen mongolianvaahteran avulla. Tämä kuva inspiroi minua nyt uniinkin! Katsokaa noita myhkyräisiä oksia, miten kasvit kiertävät ja saavat niistä tukea. Myös kun paljaat oksat alkavat jo keväästä kukkia vaikka alppikärhöä, se on ihan taivaallista. Tänä suvena, sanoi mieheni, kun tätä kuvaa katsoi, meille tulee pieni kivipolku just kuvan tapaan ja kaikki sisääntulon pääväylän ja polun ympärillä tulee kukkimaan villikukista aina syyshortensioihin ja magnolioihin saakka. Pidän myös siitä, että kuvassa on lupiineita, sillä harrastan niitä ja erityisesti valkoisia, vaaleapunaisia ja sinisiä. Onkohan tuo punakukkainen pensas köynnöskuusama?  Houkuttaisi, kun meillä kasvaa vain lehtokuusamaa. Herttinen sentään: Ovatko nuo myhkyräiset oksat köynnöskuusaman?

Paula käsittelee kaikki pihan kattoihin, laatoituksiin, suunnitelmiin ja rakentamisiin liittyvät kustannukset, mutta minä haluan kysyä, oletko koskaan kävellyt  omalla pihallasi hedelmäpuutarhan läpi kovalla helteellä? Mikä autuus ja viileys! Puut suojaavat tuulelta, auringolta ja helteeltä ja ne ovat osa pihan pienilmaston parantamista.

Pihan koristepensaat ovat tärkeä elementti, sillä niillä saadaan aikaan paitsi kauneutta, myös kerroksellisuutta. Meillä nyt menossa joka vuosi lisää atsaleaa –projekti. Muita ehdokkaita tähän sarjaan ovat Paulan mukaan aroniat, kanukat, erilaiset angervot, kuusamat, jasmikkeet, syreenit, herukat, pensasruusut, alppiruusut ja hortensiat.

Tätähän me haluamme: Paljon kukkivia perennoja, kunnon laatoitettu kulku ja köynnöskaari. Kirjassa kohtaan sekä tuttuja lajeja että ei niin tuttuja ainakaan itsellä. Paula suosittelee istuttamaan kukat suuriin ryhmiin eikä ripottelemaan sinne tänne. Uskallan kertoa yhden poikkeuksen: Sormustinkukka eli digiltais tietää aina  missä hän kaunehin on! Ikinä enää en yritä sitä istuttaa  sinne minne minä haluan vaan se saa vaeltaa vapaasti ja nyt vihdoin alkaa villi piha syntymään!

Pihan köynnöksillä voi saada aikaan vaikka tällaisen pienen mökin ihan cottage garden –tyyliin! Tämä huvimaja on rakennettu kierrätyspuusta ja rakennelma on huvimajan ja kasvihuoneen yhdistelmä, joka peittyy villiviiniin. Touché!

Köynnöksistä suosituimpia lienevät kärhöt, joista Ritanen-Närhi muistuttaa, että:

Kaikkia köynnöksiä ei kannata muihin kasveihin ohjata. Kelasköynnös ei haittaa vahvoja kasveja, mutta hennot lajit saattavat sen voimakkaassa syleilyssä kärsiä. Myös köynnösruusu ’Pohjantähti’ kasvaa turhankin voimakkaasti.

Itse olen hulluna alppikärhöihin ja ne pärjäävät meillä niin helposti. No, istutin pari sinistä alppikärhöä alaterassin puistosyreenin juurelle. Kesäkuulla istuimme ystäväni kanssa yläterassilla ensimmäisiä mansikoita nauttimassa ja hän kehumaan, miten upeaa kun kärhöjen siniset kukat nousevat niin ylös. Olin itsekin hyvin iloissani. Sitten tuli heinäkuun loppu ja katsoin, että miten orava voi nukkua puistosyreenin oksien päällä: Näky oli kieltämättä suloinen, mutta alppikärhö oli tehnyt tiukan patjan syreeniin ja osa kukista oli jäänyt kukkimatta pääkasvissa. En ollut ehtinyt huomata, kun on satoja kasveja ja silmä ja mieli eivät aina ehdi mukaan. Eikun sakset käteen ja leikkaamaan. Kärhöt saavat jatkaa siinäkin, mutta nyt vahditusti. Sainkin suosituksen, että viinikärhö voisi tuossa olla alppikärhöä armollisempi.

Paulan köynnössuosituksia ovat villiviinit, köynnöshortensia, kiinanlaikkuköynnös (katso kirjan kansi), lännen piippuköynnös, köynnösruusut, kuusamat ja talojen seinustoille, joissa on lumityön uhka, sopii humala.

Hedelmä- ja marjatarha on minusta kauneinta mitä tiedän, ihan puutarhan sydäntä. Hedelmätarha ei ole vain isojen pihojen mahdollisuus, vaan satoa tuottavaa hedelmäpuuta, kuten kuvan päärynää, voi kasvattaa säleikköpuuna. Näin voi tehdä muidenkin hedelmäpuiden kanssa.

Pihan rakenteet tuovatkin sitten esiin sen mitä me kaikki himoitsemme: Kasvihuoneen! Pihan käyttöaika jatkuu sillä huiman paljon pidemmälle tietysti riippuen varustelutasosta. Harvon olen enää nähnyt kasvaria ilman kristallikruunua...Saman asian ajaa kylläkin katettu pergola. Talvipuutarha onkin sitten jo astetta pidemälle viety juttu, sillä siellä on usein jonkinasteinen ympärivuotinen lämmitys ja myös vesipiste, mutta myös kivaa oleskelutilaa.

Tällaisen unelman perustaminen tulee ulottaa jo routimattomaan maahan asti. Rungon ja kattolasin tulee kestää lumikuorma ja huoltotyöt.  Lattian voi pinnoittaa miten haluaa, mutta eikö vain vanhat tiilet olekin ihanimmat.

Pihan vesiaiheet kiehtovat ihmisä: Saada kuunnella solisevaa vettä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn tai omistaa lummelammikko. Minulla oli jo kerran Viherlandiassa kädessäni uskomattman upea ja muhkea lumme ja toinenkin, olisin laittanut kalliomme lammikoihin. Sitten tajusimme, että veisimme linnuilta kylpypaikat ja villieläimiltä juomapisteet, joten lumpeet saivat jäädä: Ihailen niitä muilla!

Lopetan minusta tärkeimpään eli monimuotoiseen luontopihaan sekä Paulan että omin sanoin:

Pihan voi suunnitella ajatellen pihassa viihtyviä hyönteisiä, lintuja ja pieneläimiä. Kasvislajisto valitaan niin, että se tarjoaa ravintoa myös hyönteisille ja linnuille. Kasvialueet muodostetaan tiheiksi, jotta kasvit antavat suojaa lintujen pesimisille – vesiaihe turvaa sammakoiden viihtymisen. Monimuotoinen ympäristö tuo puutarhaan lisää seurattavaa.

...ja pelastaa vaikkapa siilit, kun niitä ymmärtää alkaa ruokkia jo huhti-toukokuulla, kun ne kömpivät pesistään. Liian monet siilit kuolevat keväällä horteesta herätessään nälkään. Siili on oiva puutarha-apulainen herkutellen mm. lehtokotiloilla. Kirjosieppo taas on tehokkain kirvojen ja kasvien muiden tuhohyönteisten syöjä, muut linnut seuraavat perässä. Seurattavuus tuo ikimuistoisia elämyksiä kuten vaikkapa ketun siilin ruokakupilla, haukan terassin kaiteellla suorassa katsekontaktissa ihmiseen ja tietysti pienet karvapallerot oravat, joille olemme varmistaneet lisämurkinan istuttamalla muutama vuosi sitten useita tammia terhojen toivossa.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Ich hab noch einen Koffer in Krakow...

Joskus sitä tapahtuu sellaista, että sitä vain rakastuu johonkin kaupunkiin. Olen aina olllut hulluna Salzburgiin ja kerron salaisuuden: Olemme siellä turistikauden ulkopuolella, jolloin se on ihan eri maailma ja myös edullisempi. Leikimme olevamme paikallisia, olemme monta päivää, viimeksi melkein viikon, seuraavaksi viikon. En saa tarpeekseni. Emme saa tarpeeksemme.

Krakovaan rakastuin yhden lehtijutun kautta. Leikkasin sen lehdestä vuonna 2000 ja se oli vuosia mapissa, jonne kerään kaikenlaista matkoihin liittyvää. Tuli ihastuttua Zürichiin jo parikymppisenä ja käytyä siellä kera lasten ja ilman lapsia. Irlannin Galwayssa vietimme parisen viikkoa. Sitten Lugano ja kaikki ihanat pikkukaupungit ja kylät Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Krakova vain jäi ja jäi. Kun aloimme suunnitella syysmatkaamme, joka tehtiin viime lokakuussa, R. sanoi, että 'nyt Krakovaan.' Otin lehtileikkeen esille ja suostuin, Meni viikko ja peruin. R. oli ihan ihmeissään. Minä vain sitä 'eitä' hoin. Meidän reitti kulki ihan siitä, sillä ajoimme poikkeuksellisesti ensin Slovakiaan ja sieltä sitten Itävaltaan. Lopulta R. totesi, että 'ellet nyt tule Krakovaan, kadut sitä'. No pakkohan sinne sitten oli mennä...Krakova ylitti kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Siinä vain oli heti se jokin. Kai R. sitten tuntee minut paremmin kuin minä itseni.

Oi, oli kylmä ilta, mutta minä olin tulessa. Kaikki oli kuin jostain filmistä, kaikki. Jopa pisarat aitoa samppanjaa, jonka hintaa unohdimme kysyä...Sitä nauramme vieläkin, sillä pari tippaa jaloa nestettä, maksoi enemmän kuin kolmen ruokalajin illallinen. Viivyimme vain yön yli, mutta seuraavana aamuna ehdimme vielä paljon.  Krakovan kohdalle on jo merkitty kaksi yöpymistä vuoden päähän keväälle, sillä tiedämme jo, mitä haluamme nähdä lisää.

Krakova, mahdoton rakastettuni, ihan epätodellinen, mutta vastaan: Tahdon♥

Liebe Grüsse
Lena Schnee

PS. Ihan mieletön Krakova-juttu!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minusta tuntui jo silloin kuusivuotiaana, että äiti yritti kaikin keinoin osoittaa minulle, etten merkinnyt hänelle mitään. Hän ei pitänyt minusta enkä minä hänestä. Hänen ruumiinsa inhotti minua, minkä hän luultavasti vaistosi. Äiti oli tummanvaalea, sinisilmäinen, rehevä. Mutta hänen oikeasta silmästään ei ikinä tiennyt, mihin suuntaan se katsoi. Myöskään oikea jalka ei totellut häntä...Äidin ontuva käynti teki minut levottomaksi, etenkin öisin, kun hän ei saanut unta ja kulki eteisen ja keittiön väliä. Joskus kuulin hänen murskaavan kiukkuisesti kengänkorollaan torakoita, joita tuli...

Jostakin syystä olin varma, että jos pysyisin Lilan perässä, hänen askeltensa tahdissa, niin äitini laahustus, joka oli syöpynyt minuun lähtemättömästi, lakkaisi vainoamasta minua. Tulin siihen tulokseen, että minun täytyi seurata tuota tyttöä, olla päästämättä häntä näkyvistäni, vaikka hän suuttuisi ja yrittäisi hätistää minut pois.

Elena Ferranten Loistava ystäväni (L’amica geniale, WSOY 2016, suomennos Helinä Kangas) on takuulla jotain sellaista, johon meillä lukijoilla, on ollut suunnaton nälkä: Löytää loistava tarina, jolle voi antautua vain rentoutumalla ja antamalla tarinan viedä. Näin minulle kävi Ferranten kanssa. Jo kirjan aloitus tempaa vahvaan otteeseensa kuin itsevarma rakastaja: Tarina alkaa siitä kun kirjan kertoja, Elena eli Lenù, saa soiton Rinolta, jonka äidin nimi on Raffaella Cerullo, mutta jota kaikki muut paitsi Elena kutsuvat Linaksi ja Elena Lilaksi. Elenan kuusikymmentäkuusivuotias ystävä on kadonnut ja nelikymppinen poika soittaa itkeskellen Elenalle, joka ei halua ottaa aikuista miestä hoteisiiinsa vaan alkaa miettiä, miten hänen paras ystävänsä on voinut toteuttaa suuren haaveensa ja kadota  kuin tuhka tuuleen. Pelon sijasta Elena raivostuu ja päättää kirjata heidän tähänastisen tarinansa ylös ja siitä syntyy napolilaissarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus. Alkaa köyhän napolilaiskorttelin tarina, jonka keskiössä on ehdottomasti kahden tytön monimutkainen ystävyys, jossa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista. He ovat aurinko ja kuu, toinen saa valonsa toiselta, mutta kuka loistaa milloinkin, se vaihtelee ja loistava ystävä on milloin Elena, milloin Lila, ainakin kunnes...

Tyttöjen elämä on Napolin köyhien elämää, jossa kuumat kadut haisevat, pöly tunkeutu sieraimiin, kärpäset ja torakat juhlivat, mädäntyvän kalan löyhkä yhtyy katutyömiesten alastomien ihojen hikeen. Kaiken joukossa myös konditorioiden tuoksua, tuoretta leipää ja avoimista ravintoloista hönkivien ruokien tuoksua. Lopultakaan Elenan, Linan ja heidän perheidensä ja ystäviensä elämä ei ollut hääviä Napolin pahanhajuisessa läähätyksessä jatkuvien torailujen, läimäysten ja suoranaisten pahoinpitelyjen alistamina. Uhka makasi kaiken aikaa jokaisen päivän yllä, meri ei tuoksunut ja ainoat tähdet, jotka oikeasti tyttöjen korttelista nousivat olivat he itse. Tytöt pärjäsivät koulussa todella hyvin ja Lila, suutarin tytär, oli suorastaan nero, jonka vauhdissa Elena päätti pysyä. Kun tuli aika pyrkiä oppikouluun, maestra Oliviera yritti puhua molempien vanhemmat ympäri päästämään tytöt kouluun, mutta vain Elenan vanhemmat antoivat periksi painostuksen alla ja näin alkoi se muodonmuutos, jossa yhdestä yritti tulla kaksi, mutta toisistaan eroon he eivät päässeet, vaikka Elenan tie jatkui lukioon ja hän pääsi kesälomalla opettajansa avulla jopa Ischian saarelle ja mereen uimaan, kun taas Lila raatoi perheensä suutarinverstaassa kuuman kesän koskaan merta edes näkemättä.. .Tässä työläiskorttelin väkivaltaisessa maailmassa tyttöjen piti kasvaa nopeasti aikuisiksi ja jo neljätoistavuotiana he alkavat saada vakavia ehdotuksia, mutta joutuvat pysymään tiukasti veljiensä ja isiensä vartioinnin alaisina: Neitsyys on vaadittu huomenlahja!  Toki etenkin Lila joutui kantamaan koko ajan veistä mukanaan, sillä varakkaan perheen camorristipoika piti häntä kohtalonaan...

Loistavasta ystävästäni tuli mieleeni montakin asiaa. Ensinnäkin se, miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista kohteista. Tässä kirja muistuttaa Silvia Avallonen Terästä, jossa myös kaksi nuorta tyttöä ja saari, Elba, joka kuului muille, ei heille. Saaren kangastus on molemmissa kirjoissa, toisessa Elba, toisessa Ischia. Saari edustaa toista maailmaa. Sitä missä ihmiset hymyilevät toisilleen, kulkevat kuin liitelisivät ilmassa, maailmaa, jossa he ovat näkymättömiä, maailmaa, jossa ei herätä aamuvarhain töihin ja jossa lapset saavat olla lapsia joutumatta väkivaltaisesti hyppäämään suoraan lapsuudesta aikuisikään. Teräs on näistä kahdesta ehdottomasti traagisempi – tähän mennessä, mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

Lila: ”Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenù?”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Katja/Lumiomena  Omppu  Kirjakaapin kummitus  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Katri/Pieni kirjasto  Kirjapolkuni  Kirja hyllyssä  Kirja vieköön!  Kaisa Reetta T. Elina/Luettua elämää  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Aletheia/Kirjoihin kadonnut  Kirjan pauloissa

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen

Muuan nainen näki unta, jossa hänen sukulaistyttönsä murhattiin, ja hän näki unessa murhaajan nimenkin. Myöhemmin kävi ilmi, että tyttö oli juuri sinä yönä murhattu Sveitsissä. Hän ei koskaan ollut tavannut kyseistä murhaajaa, mutta nimi unessa oli ollut aivan oikein.

Filosofi Eero Ojasen teos Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016) vie meidät siihen toiseen todellisuuteen, näkymättömään maailmaan, joka on toinen rinnakkaisuutemme. Tosin toiset siihen uskovat, toiset eivät, mutta kun on lukenut tämän kirjan, monikaan ei voi kieltää tiettyjen paikkojen kummitteluja tai ei ainakaan monien enneunien toteutumista tai päiväetiäisiä.

Kummittelut liittyvät usein selvittämättä jääneisiin tapauksiin, rikokseen, äkillisiin kuolemiin, perintöriitoihin. Kun tai jos asiat saadaan selvitettyä räyhähenki, poltergeist, rauhoittuu.

Oma lukunsa ovat kiertävät ikivanhat kummitustarinat, kuten vaikka Olavinlinnaan liittyvä tarina kiven sisään muuratusta nuoresta tytöstä, joka rakastui väärään mieheen tai sitten suusta suuhun kiestävät tarinat, joista itsekin muistan yhden. Yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua, että tietyllä tieosuudella välillä Pori-Rauma, seisoo usein tien vieressä surupukuinen nainen odottamassa auton kyytiin pääsyä. Muistan miten pelotti ajaa sitä osuutta, sillä jos oli huono sää tai sumuista, sitä väkisinkin näki tumman hahmon seisomassa kyytiä odottamassa valtatien reunassa tai siitä vähän kylälle päin musta suruharso merituulessa liehuen...

Ojasen kirja kertoo Suomen vanhimmat kummitustarinat, Poltergeistit, enteet, ennusmerkit ja etiäiset, sota-ajan tarinat, kummitustalot ja paikalliset tarinat, kummitusmaisemat, kuolema ilmoittaa ja muita kummia kohtaamisia sekä nykypäivän tarinoita. Itseäni sattuneesta syystä teoksessa kiinnostavat eniten enneunet ja etiäiset. Alun ennenuni sukulaistytön murhaajan nimen näkemisestä unessa on aika vakuuttava juttu. Nähdä nimikin, on jo paljon. Itse näen enneunia sekä koen päiväetiäisiä. Jos Ojanen olisi tiennyt, mitä olen kokenut, olisin takuulla ollut mukana kirjassa. Ojaselta on aiemmin ilmestynyt upea Suomen myyttiset linnut.

Koska on niin monia, jotka näille naureskelevat, jotka jopa kieltävät erityisherkkyyden, valotan nyt muutamalla jutulla, joihin minulla on todistajat. Kaikki alkoi kun olin 11-vuotias. Eli siis sama ikä, jossa kirjailija Siri Hustvedt alkoi kokea erikoisia asioita. Olen myös jostain lukenut, että tuo ikä on usein näihin asioihin liittyvä. Tämä pieni, ensimmäinen etiäinen lyhyesti:

Olin juuri saanut koiranpennun. Yhtäkkiä se oli kadonnut. Lähdimme isän kanssa etsimään. Kävelimme ensin ylös hautausmaan takaista mäkeä ja päätimme tulla takaisin hautausmaan ohi päätietä. Ei ollut pentua hautuumaan takana...Nousimme ylös ja aloimme laskeutua pääkatua kohti kotia ja minä olin jo aika herkillä. Yhtäkkiä pysähdyin ja sanoin isälle: 'Honey istuu meitä odottamassa hautausmaan takana mäen alla.' Isä siihen tietysti, että 'eihän se ole mahdollista, juuri sieltä tulimme'. Lähdimme kuitenkin takaisin ja jo mäen päältä näimme, miten pieni musta koira nökötti sen mäen alla istumassa, mistä olimme juuri tuleet.

Meni muutama vuosi ja päiväetiäiset jatkuivat. Sitten tuli pitkä paussi, että ei mitään, kunnes kerran olin palkkaamassa työhöni liittyen henkilöä vaativaan esimiestehtävään ja aavistin kavalluksen, vaikka mitään ei löytynyt taustoista. Koska en saanut näyttöä, henkilö sai työn, vaikka ryhmästä eräs tuli puolelleni. Meni melkein kymmenen vuotta ennen kuin hän teki sen taas. Taas on oikea sana, sillä hyvin monimutkaisen kuvion takaa olisi löytynyt vastaava rikos vuosikymmenten takaa.

Kerran olin mieheni mukana eräässä liikeneuvottelussa, mutta istuin sivussa ja luin lehtiä. Yhtäkkiä ihoani alkoi kihelmöidä ja en saanut happea. Sanoin R:lle, että 'pakko päästä heti ulos, on huono olo'. Päätimme piipahtaa ulkona ja palata sitten sisälle. Ulkona sanoin: 'Tuo sinua vastapäätä istuva mies ei pelaa rehellistä peliä, varo häntä.' Niin sitä sitten mentiin takaisin, mutta sopimus syntyi. Jälkeenpäin tapahtui, mitä olin ennustanut.

Tapauksia on ollut paljon, mutta enneunista rankin on ollut, kun näin unen, että läheisemme perheestä kuolee joku pian. Heräsin sudenhetkellä ja kerroin miehelleni, että ystävämme perheestä kuolee joku, mutta en nähnyt kuka. Meni muutama kuukausi ja perheestä menehtyi äkillisesti täysin terveenä pidetty 40+ isä sairauteen, josta emme olleet kuulleetkaan. Sattumalta puhuin hänen kanssaan puolituntia ennen kuin hän kuoli. Hän oli iloinen, eikä mikään olisi voinut ennustaa, mitä tapahtuu 30 minuutin sisällä.

Oudoin on ollut päiväetiäinen, jossa riitti kiemuroita. Yksinkertaistan ja peitän, sillä tapaus ei ole kovin vanha. Lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa kaikki tiedot täsmäsivät erääseen liikkeen pitäjään, jossa usein kävin parhaan ystäväni kanssa. Soittelimme ja olimme ihan järkyttyneitä, mutta ilmoituksessa ei täsmännyt asuinpaikkakunta, sen sijaan kyllä hyvinkin erikoinen nimi ja kaikki muu. Päätimme ystäväni kanssa tehdä tikusta asiaa ja lähteä asioimaan ko. paikkaan. Siellä hän, muka kuollut tuttavamme, otti meidät hymyillen vastaan. Ostimme jotain ja lähdimme kadulle, jossa kyyneelet alkoivat minulta valua...Ystäväni, joka on myös intuitiivinen katsoi minua todeten: Hän siis kuitenkin...Seuraavalla kerralla, vain pari kuukautta edellisestä, kun menimme liikkeeseen, siellä ei enää ollut tuttua ystäväämme, vaan hän oli saattohoidossa hyvin aggressivisen syövän takia ja pian lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa kaikki täsmäsi.

Eero Ojasen kirjastakin käy ilmi, että hyvin monet etiäiset liittyvät kuolemaan. Joskus, etenkin sota-aikana, etiäiset, omat tai omaisten, ovat jopa pelastaneet ihmisiä. Niistä on kirjassa paljon. Dramaattisimmasta päästä on kirjan kertomus eversti Hannulasta, joka  oli saanut käskyn siirtyä junalla pohjoisesta Sallasta etelään Karjalankannakselle:

Prikaatin esikunnan upseeristo oli lähtöä edeltävänä iltana illallisella, kun Hannula nousi puhumaan ja sanoi: "Katsokaa miestä, jota huomenna ei enää ole." Hän toisti sanomansa useampaan kertaan ja kohdisti sen kaikille kuulijoille eri puolilla huonetta. Kuulijat yllättyivät hänen sanoistaan, ja tunnelma luonnollisesti muttui apeaksi.

Seuraavana aamuna kuljetusjuna lähti ja joutui jonkin ajan kuluttua kahden vihollishävittäjän ilmahyökkäyksen kohteeksi. Juna joutui pysähtymään vaurioiden vuoksi, mutta iskun seuraukset olivat sittenkin suhteellisen lievät. Koko junasta kaatui vain yksi mies, etumaisessa upseerivaunussa istunut eversti Hannula.

Erittäin kiinnostavaa on nyt se, että kummitteluja on alettu tutkia nykyajan tekniikan avulla. Aavedatan tutkijat ovat laitteineen liikkuneet monissa paikoissa kuten vaikka Näsilinnassa ja Turun linnassa. Tampereella tutkijat ovat saaneet tallennettua ääniä, jossa on kuultu talon 1800-luvulla rakentaneen Nottbäckin ja hänen perheenjäsentensä nimet.(www.aavedata.com)

Mitenkään en voi olla tuomatta tähän vielä yhtä tarinaa, jossa 'kummittelija' on tyttäreni balettiaikaisen ystävän isoisä. Seinäjoen teatterissa tapahtuu kummia, tavarat siirtyvät paikoiltaan ja hissi vaeltaa itsekseen, ääniä kuuluu tiloista, joissa ei ole ketään:

Monet ovat sitä mieltä, että kummittelun takana on talossa pitkään vaikuttanut ja 1985 kuollut näyttelijä Jaakko "Jokke" Jokelin. Hän kuoli juuri ennen Monte Criston kreivin esityksen alkua. Kantakuppilan seinäkello oli pysähtynyt kuolinhetkellä näyttämään samaa aikaa kuin Joken kello joka rikkoutui hänen kaatuessaan saamaansa kohtaukseen.

Teatteri siirtyi uuteen rakennukseen, ja myös siellä Jokelin on kertoman mukaan edelleen harjoitellut vuorosanojaan kävellessään henkilökuntarappusia ylös ja alas. Teatterin pianon kuullaan lukittunakin soittavan sitä yhtä ja ainoaa sävelmää, jota hänellä oli tapana soittaa...

Leena Lumin kevätarvonnan 2016 voittajat ovat...

Kevätarvonnan voittajat ovat: Mai/Kirjasähkökäyrä, Paula/Kirjan pauloissa, Bleue, Sanna P. ja Manu Honkonen. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥

Toivon voittajien ottavan ystävällisesti yhteyttä leenalumi@gmail.com voittojärjestyksessä ja ilmoittavan palkintovalintansa sekä postitustietonsa. Merkitsen sitten valitun kohdalle 'varattu'. Palkintolista löytyy täältä 

Odotan ma 4.4. klo 12 asti ja sitten nostetaan lisäarpa ellei joku voittajista anna kuulua itsestään. Tällä kertaa en lähde etsimään, sillä taitaa puutarha alkaa tuolloin jo kutsua meistä monia. Niin minuakin.

Nuoret ja koiruudet ovat vielä ilonamme, mutta kohta alan puutarhassa tositoimiin. Ensin tosin sisällä istutan persiljat laakeaan, isoon ruukkuun itämään ja ruusupavut syvään, isoon ruukkuun. Sitten talvituhojen kimppuun. Nyt minulla oli sokea piste hemlokin kanssa eli luulin sen kärsivän vain kevätahavasta, eikä mikään kello soinut päässäni, että nuori hemlokki kärsii myös hallasta. Nyt yritän korjailla sitä, mitä tammmikuun kolme viikkoa -30 astetta ilman lunta on aiheuttanut. Luonnollisesti hemlokki on nyt hallaharsolla huputettu ja sulattelen sen juuristoa, että pääsen antamaan sille tehohoitoa. Sain kuulla aineesta nimeltä havupuubalsami ja sen pitäisi auttaa. Olen ollut yhteydessä luottopuutarhuriini ja saanut täsmäohjeet. 

Ja sitten alan odotella tätä...Viime vuonna istutimme lisää onnenpensaita, joten kohta pitäisi olla sinikeltaista, sillä esikot ja scillat aikovat säestää: Lehdet ovat jo pinnalla paikoissa, missä ei ole lunta.

Mukavatunnelmaista sunnuntain jatkoa ja keväistä alkavaa viikkoa!

Love

Leena Lumi

The Winner Takes It All

Pupukuva Marjaana Rinne-Loikala

*****

Lumimies ja koiruudet Taika ja Dina 

lehtomme sillalla, jonka alta ei vielä juokse vesi, mutta parin viikon päästä sitten...ja se kuuluu kivasti sisälle. Dina-neitoa odottaa trimmaus eli kevätkaunistus ensi viikolla.