Tämän vuoden suurin odotukseni, tiedossa oleva, oli saada
lukea Marina Tsvetajevan runoja suomennettuna. Koska tiesin suomentajan jo
monesta ja myös Anna Ahmatovasta, osasin odottaa vahvaa elämäkertaosuutta
kirjan alkuun. Niistä oikein elvyn ja ne ovat usein tarpeeseen runoilijan
tekstien taustoittamiseksi, jopa niiden ymmärtämiseksi. Kokenut suomentaja ja
itsekin runoilija Marja-Leena Mikkola, tarjoilee slaavilaisen runsaasti ja
erittäin osaavasti taustoitusta, kuin ymmärtäen, että Marinan runot eivät
aukene kuin henkäys, kuin ylevä lausahdus tai dramaattinen juhlahansikas
väärässä kädessä. Marinan runot ovat kuin hänen elämänsä: Ryöpsähdys! Eikä se
tietenkään riitä, sillä kuka on lukenut Riikka Pelon fiktiivisen teoksen Marina
Tsevetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, äiti-tytär –suhteesta Jokapäiväinen elämämme teoksessa, tietää, että Marina Tsvetajevan kohdalla
kaikki määreet menettävät tarkoituksensa, eikä häntä voi kuitata yhdellä
sanalla, ei sadallakaan.
Marina Tsvetajevan Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939
(Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola) avaa meille
salaisuutta naiseen, joka jää helposti monien huomattavien venäläisten
aikalaisrunoilijoidensa varjoon. Näin siitäkin huolimatta, että hänen elämänsä
oli vähintäinkin yhtä dramaattinen kuin Anna Ahmatovan ja hänen läheisiään
olivat niin Osip Mandelštam ja etenkin Boris Pasternak, joista viime mainittu
ihan loppuun asti. Ja tietenkin myös Josif Brodsky, joka toteaa, että:
”Tsvetajeva oli mitä suurimmassa määrin tämän maailman
runoilija, joka yksityiskohtien tarkkuudessa ylitti akmeistit ja
aforistisuudessa ja sarkasmissa kaikki muut. Hänen äänensä, joka oli enemmän
linnun kuin enkelin, tiesi minkä ylle se kohosi, mitä siellä alapuolella oli,
tai tarkemmin sanottuna mitä siellä ei ollut.”
Marina oli ennustaja joka osui oikeaan. Sitä tuhon ennustusta
kaikki eivät halunneet kuulla. Eivätkä huomata kaiken käyvän toteen, mutta
lopulta hänkään ei kestänyt enää, mitä on tulemassa, mutta sitä ennen koko
erikoinen, erityinen runoilijaelämä, asuminen eri maissa, avioliitto, lapset,
naisia, miehiä, vainoa, köyhyyttä, mutta sitä ennen Marina syntyi 26.9.1892
Moskovassa olosuhteisiin, joissa opiskeltiin parhaissa yksityiskouluissa,
opittiin saksa ja ranska täydellisesti ja varallisuus varmistui sekä isän että
ennen kaikkea äiti Marian (os. Meyn) rikkaasta venäläistyneestä
saksalais-puolalaisesta suvusta. Äiti oli lahjakas pianisti ja yritti tarjota
tätä lahjaa tyttärelleenkin, mutta Marinan kirjallinen lahjakkuus voitti
kaiken.
Marja-Leena Mikkolan loistavat alkusanat Marina Tsvetajevan
elämä ja runous tuo esiin Marinan elämän loistokkaan alun sen katkeraan loppuun
asti. Kaikki siinä välillä on vahvaa elettyä elämää. Kuin söisi hieman
ylikypsiä arbuuseja ja mehua valuisi rinnuksille houkuttaen jatkamaan viis
siitä, mitä kokeman pitää. Luen Mikkolaa rivien välitkin ja etsin Marinan
luonnetta. Löydän hänen mutkikkaan suhteensa tyttäreensä Aljaan, mutta myös
avioliiton, joka on joutsensuhde, ikuiseksi tarkoitettu, vaikka Marinalla oli
häntä paljon inspiroinut rakastajakin ja myös lesborakkauksia. Marina oli
levoton lintu, monisieluinen, mutta hän tiesi tärkeimmäksi germaanisuutensa.
Hänelle tyypillinen ylenpalttisuus oli ”Übermass” ja haaveilu oli
”Schwärmerei.” Marina rakasti Schwarzwaldia! Mikkola kertoo keitä olivat Marinan
palvotut nuoruuden sankarit, keitä hän ihaili. Hän kertoo miten ilmestyi
Marinan ensimmäinen kokoelma perheeltä salaa 1910: Runoteos Vetšrnyj albom
(Illan albumi). Venäläisestä runoudesta kiinnostuneille tiedoksi, että
akmeistien johtohahmo, Anna Ahmatovan ensimmäinen puoliso ja hänen poikansa
Levin isä, Nikolai Gumiljov kirjoitti silloin nuoren Tsvetajevan ’sisäisestä
lahjakkuudesta’, ’sisäisestä omaperäisyydestä’ ja totesi, että ’runoilija, joka
ei muistuta ketään muuta eikä jäljittele ketään’ oli ilmestynyt venäläiseen
lyriikkaan. Gumiljovin mukaan tekijällä oli synnynnäistä rytmitajua ja
runomuodon syvää oivaltamista.
Rytmi! Suomentaja ja kirjailija Marja-Leena Mikkola on rytmin mestari. Hän
on sitä sekä omissa runoissaan että ehdottomasti vaikeasti suomennettavissa Tsvetajevassa
ja Ahmatovassa. Rakkaudesta maailmankirjallisuuteen, kunnioitan suomentajiamme
ja vuodet tuovat laadun tajun. Siksikin
oli kiinnostavaa lukea kokeneen suomentajan loppusanat, joissa hän paljastaa, että kaikki
venäjän kielen sanoja ei ole mahdollista kääntää suomeksi. Melkein samoin
sanoi aikanaan myös edesmennyt ystäväni Rilken suomentaja Eve Kuismin saksasta.
Opin häneltä paljon runojen kääntämisen ’hengestä’.
Marja-Leena Mikkola on tiivistänyt Marina Tsevatajevan
runsailla sivuilla niin upeasti, että onnellinen hän, ken saa tätä lukea ääneen
mehiläisvahakynttilöiden tuoksussa..., kun istumme siellä jossain ja Marina
löytää aatelisen venäläis-juutalaisen perheen pojan Sergei Efronin, josta tulee
hänen aviomiehensä ikiajoiksi. Kuka tietää montako lasta heillä oli? Mitkä
olivat heidän nimensä ja mitä heille tapahtui? Ja miksi? Kaikki löytyy tästä
kirjasta! Marinan uskollisuus oli uskollisuutta, mutta hänen luonteensa saattoi
olla joskus vaativa. Kun Mikkola vertaa Ahmatovaa ja Tsvetajevaa:
”Ahmatovan runoja leimaa hienostunut, pidättyvä, klassinen
yksinkertaisuus, joten hänellä ja Tsvetajevalla ei runoilijoina ole mitään
yhteistä. Jos Ahmatova on veistoksellinen, ankara, monoliittinen, eheä, niin
Tsvetajeva on purkaus, pyörre, hehku, katastrofi."
Ahmatova pysyi Venäjällä ja Neuvostoliitossa ’todistajana’.
Hän halveksi maansa jättäneitä. Marina taas jo ihan kansainvälisyytensä vuoksi
että myös mieheensä kohdistuneen uhan takia matkusti muihin maihin ja sai
niissä perheensä kanssa hetken rauhan, kuten Tšekinmaassa ja Prahaa hän rakasti
ikuisesti. Laaja kokoelma Posle Rossii (Venäjän jälkeen) ilmestyi 1928
Pariisissa ja sisältää 1922-1925 kirjoitetut runot. Se jäi Marinan viimeiseksi
julkaistuksi runoteokseksi ja kaikki muut kokoelmat on mainittu Mikkolan
alkusanoissa. Marina omisti runojaan monille vainotuille runoilijoille, kun
taas harvat hänelle. Kaksi kuitenkin oli loppuun asti häneen inspiroivassa
kirjeenvaihdossa ja he olivat Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke! Ja näin
Marja-Leena Mikkola:
”Jälkimaailmalle on
säilynyt Ahmatovan, Majakovskin, Pasternakin, Jeseninin, Vološonin ääni –
Tsvetajevan äänestä ei hiiskahdustakaan. Runoilija, joka auliisti omisti
runojaan muille, ei itse elämänsä aikana saanut kuin yhden omistuksen, tosin
suurenmoisen: Rilken elegian.”
Tieto Rilken kuolemasta sveitsiläisessä parantolassa
joulukuun lopussa 1926 tavoitti Tsvetajevan Pariisin esikaupungissa. Hän alkoi
heti kirjoittaa runoelmaansa Uuden vuoden tervehdys, joka tulkitsee Rilken
poismenon henkilökohtaisena kutsuna liittyä seuraan matkalle tuonpuoleiseen. Marja-Leena
Mikkola toteaa, että Uuden vuoden tervehdys –runoelmassa Tsvetajeva ei
ainoastaan astu ulos elämän rajoista, vaan häivyttää ne täydellisesti.” Ei ole
viittauksia elävien maailmaan, elämä ei enää ole hänen runoutensa
polttoainetta.”
Uuden vuoden tervehdys
Hyvää uutta vuotta – uutta maata –rajaa – majaa!
.....
Ensimmäisen kirjeeni saat maasta, joka kerran
oli
synnyinmaasi – nyt vain tähti muiden joukossa –
jossa suru minut syövyttää ilman sinua...
....
Eksyinkö asiasta? Mahdotonta:
en koskaan eksyisi sinun luotasi.
Jokainen ajatus, Du Lieber, rakkaani,
jokainen tavu johtaa sinun luoksesi –
oli puhe mistä tahansa (olkoon saksa
minulle venäjääkin kotoisempi, silti
kaikkein kotoisin on enkelien kieli!)
....
Millainen ympäristö Rainer? Mikä vointi?
....
Mitä teen Uuden vuoden hälinässä
tuolla säkeellä, joka soi sisimmässä:
Rainer – kuoli.
Kun sinun silmäsi
on sammunut, elämä ei ole elämä,
kuolema ei kuolema. Siis – on pimeää?
Loppuun asti sen voin ymmärtää
vasta kun tapaamme: Ei elämä,
ei kuolema – vaan
jokin kolmas, uusi.
Sillekö kilistän nyt kanssasi
yli pöydän, jota ei silmä näe? ääneti –
toisin kuin kapakassa – helähtävät
minä ja sinä yhteen: kolmanneksi.
....
Kaikesta siitä vain se maailma
oli meidän, niin kuin olemme
vain heijastusta itsestämme,
- meillä oli sen kaiken sijasta
kokonaan se toinen maailma!
.....
Ettemme merellä ohittaisi toisiamme,
Rainer, raapusta lappunen. Toivotan
uusien äänteiden hahmotusta, Rainer!
Ettei tervehdys kostu – suojelen
sitä kämmenelläni – lähetän sen
ylitse Rhônen, yli Rerognen,
yli eron, päättymättömän ja selvän –
käteen – Rainer – Maria – Rilkelle.
Toinen maailmansota teki tuloaan ja takaisin Neuvostoliittoon
palannut Marina ajelehti kyöhyydessä poikansa Georgi Efronin kanssa paikasta
toiseen. Yksi auttajista oli Anna Ahmatovan ystävä Lidia Tšukovskaja. Hän on myös muistelmissaan kuvannut
Tsvetajevan viimeiset päivät. Elokuun viimeisenä päivänä Marina palasi Jelabugaan
ja teki siellä itsemurhan. Näin kuoli nainen, joka oli saanut yhden loistavan
omistuksen: Rilken elegian sekä ainutlaatuisuuden, jota ei voi jäljitellä. Tsvetajeva
ja hänen äänensä elävät sanassa. Siinä on kyllin.
Kiitän Marja-Leena Mikkolaa tästä suomennoksesta♥, joka upeasti lunasti pitkän, hiljaisen odotukseni. Marja-Leena tavoittaa kirjoittajan sielun vaikka se olisi yhtä levoton
kuin Marinan! Näin Mikkola mm. Runoelma
lopusta:
...kuinka palauttaa ja suojata rakkaus, kokea
rakkaudentunteen huippu hetkellä jolloin repäisee itsensä irti.
Runoista mieleeni jäi monikin, mutta haluan lopettaa Marinan
varhaisrunoon, jonka päivämäärä on 13.5.1913. Ehkä hän siinä parhaiten ennustaa
jo oman runoilijatiensä:
Runot, jotka kirjoitin niin varhain,
etten tiennyt
vielä olevani runoilija,
ryöpsähtivät kuin raketista kipinät,
kuin vedenpärskeet suihkulähteestä,
syöksyivät kuin pienet paholaiset
keskelle pyhäinkuvain unta, suitsutusta,
runoni – tyystin vailla lukijoita! –
runoni nuoruudesta, kuolemasta.
Ne runot siroteltiin kirjakauppoihin,
ne jäivät pölyisille hyllyille.
Mutta vielä koittaa niiden aika