torstai 26. maaliskuuta 2020

Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja


Katso! Täältä minä tulen! Nuppu-liituri huudahti ja irrottautui kuusen rungolta. Nuppu liiti metsässä leijan lailla kohti haapaa, missä Nupun äiti oli. Nuori liito-orava tarrautui rosoiseen haavanrunkoon pikkukätösillään.

Kylläpä sinä liidit hienosti, äiti kehui.

Minä olen tehnyt retkiä niin kauas, että voisin lähteä jo maailmalle, Nuppu sanoi tomerana.

Niin, sinä lähdet etsimään itsellesi oman metsän ja kodin, äiti nyyhkäisi.

Aika on kulunut nopeasti, vasta keväällä synnyit ja nyt olet jo noin iso.

Minun tulee ikävä sinua äiti, Nuppu huokasi ja katsoi äitiä, mutta reipastui sitten. Minä liidän vielä tänään matkoihini.


Kysy rohkeasti neuvoa muilta eläimiltä, joita tapaat, mutta varo viirupöllöä ja näätää, etteivät ne syö sinua!

Kyllä, äiti. Nyt näkemiin! Nuppu hihkaisi ja suuntasi suuret silmät sepposen selällään kohti elokuun tummuvaa iltaa.

Laila Nevakiven ja Titta Kuisman Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020) on niin suloinen sekä tietoisa teos, että melkein en sanotuksi saa! Nevakivi on kirjan kuvittaja ja Kuisma tarinan kertoja. Laila Nevakivi on palkittu lastenkuvittaja, joka tunnetaan luonto- ja satukuvistaan. Titta Kuisma on lastenkirjailija, tietokirjailija ja luontokasvattaja. Tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt mm. Lapsen oma lintukirja sekä Lapsen oma luontoretki.

Pidän monista lastenkirjoista, mutta tarina Nupun matkasta kohti omaa pesäpuuta ja elämää, aivan erityisesti koskettaa minua monestakin syystä. No, tietysti liito-oravat♥ Luettuani Benjam Pöntisen Liiturin olin aivan myyty ja kuinka ollakaan hän on kirjan toinen asiantuntijakommentoija yhdessä Aulikki Laineen kanssa.


Pidän hyvin monista eläimistä paljon ja mm ruokimme oravista metsäkauriisiin lehdossamme villieläimiä. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on kaikkein suloisin villieläin, taitaisin sanoa liito-orava, vaikka en ole sellaista ikinä luonnossa nähnyt. Kirja on niin huikea liito-orava- ja metsätietopaketti, että satumainen tarina vakuuttaa aikuisenkin luontoharrastajan. Tärkeää on tietää liito-oravan olevan uhanalainen laji, mutta Nupun matkan myötä saamme tietää sellaistakin, mitä monet eivät ehkä ole tienneet. Kun meiltä jouduttiin kaatamaan lahovian takia lehdostamme ikivanha haapa, itkin. Onneksi vielä jäi yksi vanha haapa, mutta kaksin olisi ollut parempi. Jätin reippaan haavikon kasvamaan, mutta ennen kuin ne kelpaavat tikoille, lepakoille ja liiturelle, sinne on matkaa.


Jos liito-orava on minulle sydämenasia söpöilyssä, sitä on puissa haapa♥ Juuri se puu, jota monet kaatavat pois, koska sen norkot sotkevat keväällä niin isosti. Myönnän sen, mutta jos on vähänkään tilaa, laittakaa edes yksi haapa jonnekin nurkkaan kasvamaan! Tämän minä tiesinkin jo, mutta nyt kaikille:

Haapa on liito-oravien ja satojen muiden eliölajien lempipaikka. Ne elävät ja lisääntyvät haapapuussa sekä saavat siitä ravintoa. Haapa onkin luonnon monimuotoisuuden kannalta Suomen tärkein puulaji.

Olemme hyvin liki seuranneet miten ensin puuta asuttavat tikat vuosi vuoden jälkeen ja voivat muutkin linnut tikan jättäessä puun sinne tehdä pesänsä. Sitten voivat saapua lepakot, vaikka meillä on kyllä rakennettu oikein lepakkojen asuntola, jonka rakennusmalli on kirjassa sivulla 63, jossa esitellään myös muiden lentävien eläinten asumuksia. Ja jos tuurissaan on, sitten saapuvat liito-oravat! Sitä emme ole saaneet ainakaan vielä kokea...


Matkallaan kohti omaa pesäpuuta, Nuppu kohtaa liiturimetsän eliöitä, joita mm. haapaperhonen, harmaapäätikkka, kevätlinnunherne, metsäkerrossammal, käenkaali, harmaaleppä, pikkusieppo...Nuppu kohtaa hyvin erilaisia metsiä ja niiden luontaista eliöstöä. Männikössä kukkuu käki ja kasvaa puolukka. Sekametsässä on sekä havupuita että lehtipuita ja sieltä poimimme mustikat, näemme suloisen punarinnan ja komean ukkoetenan, mutta myös äidin mainitseman viirupöllön. Nupun matkassa olemme nyt menossa kohti lehtoa, jota Suomen metsäalasta on vain yksi prosentti! Siellä virtaa vesi, kukkivat sini- ja valkovuokot sekä kielot ja talvikit. Pensaista siellä viihtyvät ainakin meillä lehtokuusamat, etelämpänä maassamme pähkinäpensaat. Kotkansiipi on suurin Suomessa kasvava saniainen ja se onkin suuri! Lehdossa laulavat satakieli ja sirittäjä, mutta meillä myös vahva populaatio mustarastaita, hämärän hetkien laulaja. Se mikä tekee lehdosta lehdon on tietysti sen erityisen rehevä maaperä, josta nousevat ylös korkeuksiin suuret metsälehmukset. Meillä niiden korkeus on yli kolmekymmentä metriä ja ikä on noin 150 vuotta! Mustakerttustakin voi kuulla lehdossa...Nupun matkatarinasta voimme lukea, mitä varten me tarvitsemme metsiä, miksi ne ovat meille välttämättömiä! Astakin löytyy makoilemasta sammaleella ja saa samalla iholleen hyviä pöpöjä.


Nuppu tekee elämänsä pisimmän liidon ja lentää haavankoloon lepäämään päiväksi. Illalla kun sen on aika lähteä, se kuulee rapinaa ja:

Petomainen käpälä kurkotti sisään hämärään koloon.

Taidat olla siellä, minun iltapalani! Näpä-näätä murahti.

Nuppu vetäytyi alas kolon pohjalle, niin liki puuta kuin vain pystyi ja oli aivan hiljaa. 

Näpä-näädän käsi haroi ilmaa. Onneksi se ei yltänyt liito-oravaan. Siitä huolimatta Nuppua pelotti kauheasti. 

Ulkoa kiiri lasten iloisia ääniä. Sitten kuului koiran haukahdus! Asta ja Joonas kävelivät tietä pitkin liito-oravapuun läheltä ja juttelivat keskenään. Jake-koira oli mukana. 

Vuh vuh, Jake haukahti uudelleen ja pysähtyi tienreunaan.

Näpä-näätä häiriintyi ohi kulkevasta seurueesta. Höh, se tuhahti ja veti tassunsa pois kolosta. Pian se hypähti haavasta toiseen puuhun ja katosi metsään.


Lapsen oma metsäkirja on metsätietoteos, siinä missä Nupun tarinakin. Yhdellä aukeamalla esitellään metsän isoja ja pieniä eläimiä kuten vaikkapa metsäkauris, jollaisia meilläkin käy ja löytyipä suvella päivällä nukkumastakin lehdostamme. Meillä on rauhaisaa, sillä on luontopiha, jossa eläimiä ei häiritä. Vinkki: Lukekaa Riku Cajanderin kirja Luontopiha! Kirjan uudistetusta painoksesta löydätte tietoa täältä Kauriskuva antaa osviittaa seuraavasta sivusta, jossa esitellään eri eläinten jätöksiä eli kakkoja.


Liito-oravan kakka on kuin riisinjyviä puun juurella ja usein niitä löytyy juuri haapojen tai kuusten alta. Kannattaa muistaa, että kuusi viihtyy lehdossa. Mäyrät kakkivat pökäleen pökäleen päälle eli niillä on tavallaan huussi!


Nuppu on vähän onneton, sillä se ei näe muuta kuin nuorta metsää. Mutta kun hätä on suurin on apu usein lähellä. Liituria lähestyy iso siniritariyökkönen, yökeiju, joka oli valmis kertomaan Nupulle, mistä tämä löytäisi vanhaa metsää. Iloisena Nuppu lähti matkaan!

Yökköset♥ Oletteko huomanneet miten kauniita ovat yökköset!


Onni-haapa parhaillaan heräili päivään aamuhämärissä. Yllättäen se näki suuren odotuksensa täyttymyksen: Sitä kohti liiteli liito-orava! Nuppu kurkisti tikankoloon ja totesi paikan mitä parhaimmaksi hänen omaksi kodikseen. Haltioissaan Onni toivotteli Nuppua kovasti tervetulleeksi. Ruskaisen syksyn, talviruoan keruun ja hiljenevän lumen maisemassa voimme pohtia vaikka puiden ikää:


Olen nähnyt komeimmat metsät ikinä aivan muualla kuin Suomessa. Tarkoitan sellaisia metsiä, joita ei pidetä puupeltoina vaan niissä kasvavat elinvoimaiset ikivanhat puut. Sellaisessa metsässä on taikaa ja voimaa, jota se tarjoaa eläimille ja kaikelle eliöstölle. Meillä vanha puu katsotaan liian usein riskiksi vaikka asiantuntija kuinka vakuuttaisi sen olevan terve ja turvallinen. Jos jossain on säilynyt yksittäinen vanha tammi, sitä kiiruhdetaan katsomaan kuin suurta ihmettä, vaikka se ihme voisi olla omalla kotipihalla! Suomen vanhin puu on mänty. Sen ikä on lähes 800 vuotta. Iäkästä mäntyä kutsutaan kilpikaarnapuuksi! Tammet voivat kasvaa vaikka tuhatvuotiaiksi, mutta niitä olen kohdannut muualla kuin Suomessa. Vanha metsä on luonnon syli, jossa sielu ja mieli rauhoittuvat! Vanha metsä on maailman parasta stressilääkettä. Jos on syystä tai toisesta kaadattamassa vanhaa puuta, kannattaa miettiä, miten kauan on vienyt puun tulla kokoonsa ja ikäänsä. Lapsen oma metsäkirja on mielestäni mitä parhainta luontokylpyä eli lapsi oppii arvostamaan puuta sillään, sen kauneutta, suojaa, ruskalehtiä, kevään uusia vihreitä lehtiä, sen rungon lämpöä, sitä virtausta, jossa virtaa itse Äiti Maa! Ja entäs sitten tammenterhot ja erilaiset kävyt, joista vaikkapa lehtikuusen hurmaavat rennot oksat käpyineen ovat meillä vuodesta toiseen ilahduttaneet joulukoristeina. Ja mitäs sanotte tilhien tiukukelloista kun ne saapuvat pihlajanmarjoja syömään: Sitä konserttia kaipaa aina vain. Kuten huomaatte, olen yhden intohimoni äärellä ja tämä kirja on tilaisuus opettaa lapsi Nupun seikkailun myötä arvostamaan ja rakastamaan luontoa sitä häiritsemättä ja vahingoittamatta!


Oih, yllättäen on saapunut kevät! Jotain ihanaa on tapahtunut laulavat lintuset kilvan ja kaikkialta putkahtelee eläinvauvoja. Ilmassa tuoksuu näsiä, lehdolle tyypillinen kaunis, mutta myrkyllinen kasvi. Purokin laulaa kilvan lintujen kanssa ja Onni-haapa hihkuu:

Meille tuli kaksi vauvaa!

Tyttö saa nimekseen Liina ja pojasta tulee Elmeri, Nuppu hymyili onnellisena.


Nuppu katosi takaisin kolon suojiin ja ryhtyi imettämään pikkuisiaan, joiden silmät olivat vielä ummessa. Nuppu pääsisi näkemään poikastensa kauniit nappisilmät vasta kolmen viikon päästä, jolloin ne avautuisivat.

No siinäpä odotettavaa, sillä onko mitään yhtä ihmeellistä kuin liiturin silmät. Liiturin suuret, pyöreät silmät, joista heijastuu koko ihmeellinen luonto hellästi ihmeteltäväksi. Mitä enemmän kannamme luonnostamme vastuuta sitä vahingoittamatta, sitä suurempi ilo elää kiinni luonnossa, olla itse osa luonnon kaikkeutta♥ Kiitos matkasta Nuppu♥

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge


Vaellan kuin raskaan merilevän alla. Tiedän leninkini olevan mauton ja se paljastaa tukevan vatsani. Yritän saada happea, haukon sitä kuin yrittäisin juoda ilmaa. Nimeni on Kuka Tahansa tai Olive Kitteridge, joka on täydellisesti epäonnistunut jossakin vaikka ei tajua missä. Olen eläkkeellä opettajan työstäni ja tiedän monista perheistä paljon. Tunnen vieläkin oppilaani  ja tiedän heidän heikkoutensa siinä, missä vahvuutensakin. Yritän olla piikittelemättä ketään. Onneksi kukaan ei osaa lukea ajatuksiani. Ne ovat villejä, vapaita ja usein pahantahtoisia. Syystä tosin, sillä eivät kaikki ihmiset ole niin kohteliaita ja mukavia kuin ovat olevinaan. Me olemme Henryn kanssa onnistuneet. Rakensimme kaksi taloakin itse. Toisen meille ja toisen Chrisille, ainoalle lapsellemme. Hän voi asettua siihen asumaan sitten, kun menee naimisiin ja saa lapsia. Tänään on Chrisin hääpäivä ja alkoi uuvuttaa. Vetäydyin vähän tähän sängylle lepäämään odottamaan sitä hetkeä, kun pääsen kotiin ja saan riisua kaiken puristavan ympäriltäni pois. Ikkuna on auki ja pihalta kuuluu outoa keskustelua, kuiskuttelua, varoen heitettyjä asioita...Jotain heidän Chrisistään, jotain hänestä...Oliko se Chris joka tuli viime vuonna joulun aikaan, ennen kuin merilevä tri Sue oli tullut hänen elämäänsä, oliko se Chris, joka sanoi hänelle: Joskus tekisi mieli tehdä loppu kaikesta...

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, Tammi 2020, suomennos Kristina Rikman) vetää lukijalta täysin maton alta tai vaihtoehtoisesti tuuppaa lukijan Olive Kitteridgen merileväolotilaan, jonka erityinen tunnelma kulkee mukana läpi kolmentoista tarinan miekanterävänä. Minä koin molemmat. Olin potenssiin ziljoona yllättynyt Stroutin varhaisemman kirjan vuodelta 2008 olevan näin julman rohkea, ihan sitä oikeaa elämän nurjan puolen neulosta, mitä se usein voikin olla etenkin Olive Kitteridgen ja kaltaistensa maailmassa ja heitä riittää. Ken syytön on heittäköön ensimmäisen kiven! Passiivinen unohtaminen on armeliasta, mutta sitä armoa ei ainoan pojan hääpäivä Olivelle Mainen Crosbyssä suonut. Avoimesta ikkunasta tihkuu hänen poikansa kanssa juuri vihityn vaimon sirpaleisia huomatuksia:

”Hän on kyllä kokenut kovia. Ja ainoa lapsi – se on todella ottanut koville.”

Merilevä mumisee, ja Suzannen airo viiltää taas vettä. ”Kovat odotukset, katsos.”

Voi miten sattuu – Olive ähkäisee istuessaan sängyn reunalla. Vähätpä Suzanne tietää hänen sydämestään...

Hänen on palattava olohuoneeseen ennen kuin joku löytää hänet täältä. Hänen täytyy kumartua suutelemaan poskelle morsianta, joka hymyilee kaikkitietävästi.

Hän ei muista paljon mitään Christopherin ensimmäisestä vuosikymmenestä. Jotain hän kuitenkin muistaa, vaikkei haluaisi.Hän yritti opettaa poikaa soittamaan pianoa eikä tämä oppinut soittamaan nuotteja oikein. Poika pelkäsi häntä niin että hän aivan sekosi. Mutta hän rakasti poikaansa!

Strout on pelottavan tarkkanäköinen kirjoittaja. Hän kirjoittaa mistä tahansa, kenestä tahansa ja kaikesta löytyy kun pintaa vähän raaputtaa mitä väkevin pohjavirtaus, joka nimenomaan tässä teoksessa on suorastaan sielua pusertava. Luettuani häneltä Kaikki on mahdollista, vertasin kirjailijaa Carol Shieldsiin, sillä yhtä tarkkakatseisia ja suoraan laukovia ovat molemmat kirjoittajat. Shields ehkä pirskahtelee ja lörpöttelee siinä missä Strout pistää rankemman vaihteen päälle. Näin etenkin minusta juuri Olive Kitteridgessä. Luettuani Nimeni on Lucy Barton, koin miten Strout sytytteli muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana täysi omistautuminen, tietty stroutilainen armottomuus. Olive Kitteridgessä armottomuus hiipii salakavalasti ja vaikkapa tarinassa Pianisti koin JeanRhysin maailmankuvaa, kyllä Mainen Crosbyyn ja Stroutin Olive Kitteridgeen mahtuu rhysiläisyyttäkin. Nimeni on Lucy Barton vei minua niin, että se oliilmestymisvuonnaan lukemistani kirjoista kolmanneksi paras kaikista!

En mitenkään voi olla vaikuttumatta Olive Kitteridgen persoonasta, jota tuskin kukaan sanoisi kohteliaaksi tai miellyttäväksi. Hän oli ehkä suorastaan pelottava, mutta tarkkakatseisin kaikessa muussa paitsi itsessään. Hänen ja Henryn suureksi tragediaksi muodostui Chrisin muutto uuden vaimonsa kanssa Kaliforniaan. Siitä tuli kummallekin sellainen tuska sisälle, että se ei ollut kauniisti jaettavissa, ei tajuttavissa. Olivelle katkeruudesta tulee elämän bensa, jolla hän vaeltaa tarinasta toiseen milloin enemmän tai vähemmän esillä, mutta ehdottomasti mukana. Kaupunkilaisten tarinat eivät vaella irrallaan vaan kaikilla on joku yhteys Kitteridgeihin, joista Henry oli ehdottoman pidetty. Oliko hän ansainnut sen? Mitä Olive oli ansainnut? Vieläkö Olivelle koittaisi uusi kevät, jolloin sata tulppaania aukeaisi hänen pihallaan? Onko jokaisella tarinalla kuitenkin hopeareunuksensa?

...valkoisina kukkivien villiruusupensaiden tuoksu tuntui heikosti huumaavalta, hyväntahtoisen  valkoisiin terälehtiin tuntui piiloutuneen murheellinen tietämättömyys.

*****


Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Laura/Tässä kaupungissa tuulee aina  Suketus ja Tuijata, joka kiteyttää näin huikeasti:

"Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon."

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Ruhezeit....


Nyt tarvitsen aikaa. Huomasin juuri, että olen roikkunut kaikissa facebookin keskusteluissa ja ryhmissä iltakaudet. Yöt luen kirjoja. Yritän järjestää itselleni uuden lukujärjestyksen, mutta lauantai-illat saunalle, sarjoille ja herkuille. Oikeassa palkissa ovat näkyvissä tulevat kirjat, mitkä jo ovat saapuneet tai tiedän olevan saapumassa. Ne ovat otsikolla 'tulossa'. Pakko alkaa uskoa, että en ole ikiliikkuja...

Onneksi saimme käytyä lenkillä, kun jäiseen puutarhaankaan ei pääse tekemään mitään. Luontopihamme villieläimet on ruokittu. Aurinko paistaa, mutta on jäätävä tuuli...

Huilataan vähän ja sitten taas jotain uutta♥ Mukavaa viikonloppua kaikille ja älkää vaarantako itseänne tai läheisiänne♥ Suositus oli, että hupiajelut sukulaisiinkin nyt pois, mikä kuulostaa surulliselta, mutta suojaa etenkin jos lähdetään Etelä-Suomesta ajamaan harvemmin asutuille seuduille. Ei viedä tautia sinne, missä sitä ei vielä ole. Nyt on epäitsekkyyden aika! Toivotaan, että tämä menee ohi ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Meille oli tulossa vauhdikas kevät, mutta nyt sen voimme unohtaa.

Pärjäillään♥

Love
Leena Lumi

PS. Siis kirjoja tulee, mutta ajallaan. Oli tarkoitus pitää se synttäriarvonta, joka on ollut joka vuosi, mutta onko se luvallista? Minulle ainakin tulee paketteja, joten ei se kai kiellettyä voi olla?

torstai 19. maaliskuuta 2020

Eevan mangojuustokakku


Onneksi on naapurin Eeva, joka pelasti teidät valivali -jutulta. Luin just uutta Annaa ja siinä oli juttua palautumisesta. Tajusin, että en ole palautunut ikinä eli luulen kai olevani joku ikiliikkuja...Palaan tähän aiheeseen varmaan myöhemmin, mutta nautitaan nyt Eevan kakusta♥

Pohja

n. reilu puoli pakettia kaurakeksiä
50 g voita
tilkka jotain mehua

Täyte

1 tölkki mangoviipaleita
2 dl kuohukermaa
1 rasia maustamatonta tuorejuustoa
0,5 dl sokeria
4 liivatelehteä

Kiille

2 prk mangososetta (Piltti)
2 liivatelehteä
tippa vettä

Murskaa keksit murusiksi, sekoita joukkoon sulatettu rasva ja mehu. Painele irtovuoan pohjalle.

Laita liivatelehdet kylmään veteen hetkeksi. Valuta säilykemango ja pienennä vaikka sauvasekoittimella. Vatkaa kerma vaahdoksi. Yhdistä mango, kerma ja tuorejuusto.

Kiehauta tippa vettä ja lisää puristetut liivatelehdet joukkoon.

Lisää liivateseos mangotäytteeseen. Sekoita hyvin.

Kaada vuokaan hyytymään (3-5 tuntia)

Kiilteen liivatelehdet kylmään veteen vähäksi aikaa.

Kiehauta tippa vettä (n. pari ruokalusikallista)

Lisää kuumaan veteen puristetut liivatteet.

Yhdistä mangososeeseen hyvin sekoittaen.

Levitä kiille hyytyneen kakun päälle tasaisesti.

Anna kakun hyytyä kylmässä n. pari tuntia tai jopa yön yli.

Koristele mielesi mukaan.

Laita irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. Kakku irtoaa paremmin.


*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään


Muutaman viikon verran oli ollut rauhallista, kylkiluu oli parantunut ja Andrea pystyi taas ottamaan Garyn syliin niin, ettei se sattunut. Lasten ihastukseksi Keith oli ostanut mönkijän, ja eräänä lauantai-iltapäivänä hän oli ottanut koko konkkaronkan mukaansa elokuviin Karlstadiin ja tarjonnut jälkeen päin syötävää McDonald’sissa. He olivat saaneet jopa jälkiruokaa, jäätelöä tai piirakkaa, ihan mitä halusivat, eikä Keith ollut piikitellyt Zeldaa tai Andreaa painosta. Hän ei ollut hermostunut edes siitä, että Link kaatoi omenamehunsa.

Sen jälkeen, kun joku oli tehnyt lastensuojeluilmoituksen, hyvä tuuli oli loppunut...

Andrea katsahti käsipyyhettä, mutta verta ei enää näkynyt. Hän kasteli pyyhkeen uudellen, entistä kylmemmässä vedessä, taitteli sen jalkoväliinsä kuin vaipan ja istui varovasti vessanpöntön päälle.

Ninni Schulmanin viimeisin suomennettu dekkari Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, Tammi 2020, suomennos Eliisa Salminen) kantaa skandidekkarien peruspiirteitä sekoitellen pohjoismaiseen trillerityyliin viranomaistyötä heidän monimutkaiseen arkeensa, jossa ihmissuhdekuviot kaikkine kipuineen lomittuvat tarinaan voimatta samalla olla sekoittumatta mitä kauheimpiin rikoksiin. On perheitä, joista pahan olon näkee piankin, jos vain on halua ja intuitiota sekä ammattitaitoa. Sitten on niitä kauniita perhekuvia, joita ulkopuoliset katsovat ihaillen voimatta kuvitellakaan...Suutarin lapsella ei useinkaan ole kenkiä, käy jälleen kerran ilmi. Framille nousee Andrean ja Keithin perhe, jonka paha olo näkyi, mutta kukaan ei ollut vain vielä tehnyt lastensuojeluilmoitusta, kunnes kiinnostava tuttumme, Hagforsiin palannut toimittaja Magdalena Hansson tarttui asiaan. Vähän ajan kuluttua ilmoituksen tekemisestä sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn katosi. Hänen miehensä Torsten joutui varsin pian pidätetyksi ja kuulusteltavaksi, mutta Magdalenan epäilyt olivat aivan muualla. Poliisiviranomaiset sen sijaan halusivat katsoa nyt sosiaalityöntekijän perheen kauniin kuvan taakse. Betty ja Christer ovat työparina. Betty onnitteli Christeriä kihlauksen johdosta saaden kuulla jotain yllättävää. Samalla kun Christer toivoi Magdalena Hanssonin mahdollisimman vähäistä sekaantumista rikostapahtumiin hän tuli uskoutuneeksi Bettylle Torunista.

Rikostarkastaja Petra Wilander seurasi toista rikoslinjaa eli sarjaraiskaajaa, mutta se oli mahdotonta, sillä hänen oli koko ajan huono olo. Päätä särki, hän oli kömpelö, teki pahaa, mutta miehensä kehoituksesta huolimatta hän ei lähde lääkäriin ennen kuin pakon edessä ja silloin olikin Hagforssissa jo tapahtunut kummia. Petra on vieläkin herkillä Geirista, miehestä, joka oli vetää maton hänen altaan, kaataa intohimon taivaisiin...Miten kauan aikaa sellaisesta olikaan? Hän ei kuitenkaan vastannut enää Geirin viesteihin. Kielletyiltä leikeiltä oli suljettu rajat.

Sen sijaan ihan rajaton toimittajamme Magdalena tunsi kokevansa vääryyttä, sillä poliisi ei antanut hänelle vihjeitä ja Bertilsson painosti tekemään kovempia juttuja tai...lehti lakkautetaan tai työtunnit ainakin vähenevät. Heillä on adoptiolapsi Ludvigin, hänen exmiehensä kanssa, Nils, jonka on reissattava tapaamaan isäänsä Tukholmaan säännöllisesti. Magadalena mietti, että ’jos he nyt tekisivät soveltuvuustestin, heille ei annettaisi lupaa adoptoida. Ei mitään mahdollisuutta. He olivat pettäneet Nilsin, ei hänen  elämästään tällaista pitänyt tulla'. Ludvig säesti puheiluissaan Nilsin vaikuttaneen alakuloiselta ja että miten vaikeaa olikaan sopeutua monilapsiseen uusperheeseen. Onneksi Nils oli pääsemässä isänsä kanssa kesällä  New Yorkiin ja se taas sai isot tytöt kateellisiksi. Kun kaikki tuntui kaatuvan päälle Magdalena Hansson käynnistyi. Ensin hän käy torumassa Christerin, jonka on tuntenut lapsesta asti. Christer melkein unohti asemansa luonnonvoiman edessä, kunnes ryhdistäytyi. Hän ei voi uskoa vihjausta, että poliisi oli täysin väärillä jäljillä koskien Torstenia. Nyt oli löydettävä Anna-Karinin tytär Emma, jankutti Magdalena. Samalla hän tuli onneksi kertoneeksi Keithin uhkailleen häntä. Väkivaltaisen Keithin, joka arvasi hänet lastensuojeluilmoituksen tekijäksi.

Magdalenasta ei voi olla pitämättä, vaikka hän on täysin vailla itsesuojeluvaistoa. Hän lähti tapaamaan Emmaa yksin ja löysi tämän jo pakkaamassa kotinsa tavaroita vietäväksi kirpputoreille tai roskiksiin. Tunnelmassa oli jotain outoa ja äkkiä Magdalena haistoi vaaran...

Jälleen kerran Ninni Schulman tavoittaa lukijansa, joka ei jätä kirjaa kesken, ei tietenkään, sillä eilen taisi mennä aamukahteen. Pidin ennen parhaana Schulmanilta Tyttö lumisateessa, mutta tämä uusin meni nyt ykköseksi. Vastaa jos kuulet oli myös vakuuttava. Vakavat aiheet, joita tapahtuu koko ajan, sekä henkilöiden tietty tuttuus. Myöskin se, että Schulman laittaa heidät yllättämään. Arvaanko paljon väärin, jos seuraavaksi Christer ja Torun sekä Betty...Nyt on kuitenkin paniikki päällä sillä Magdalena Hansson on kadonnut:

”Joo hei, tässä Christer Berglund. Poliisista.”

”Onko jotain sattunut?” Petter sanoi.

Sen melkein kuuli, kun Petter lopetti hengittämisen.

”Kyllä valitettavasti”, Christer sanoi ja selitti kaiken niin nopeasti kuin pystyi.

”Herranjumala”, Petter sanoi. ”Voi, Herran Jumala. En käsitä, miksi hän aina ajautuu tällaisiin tilanteisiin.”

Christer ymmärsi Petteriä. Magdalena Hanssonin kanssa eläminen oli varmaan jännittävämpää kuin mitä terveys kesti.

*****

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Ferranten Napoli -tetralogian filmatisointi ylistää alkuperäistä tarinaa: Kyynelehtien...


Ferranten Napoli -tetralogian filamtisointi ylistää tarinaa: Kaivaten tänään jätimme HBOlla toisen tuotantokauden viimeisen osan.Ainakin minä kyynelehdin enkä suotta: Alkuperäistä tarinaa noudatettiin ja jollain mystisellä tavalla kirjan kakkososakin Uuden nimen tarina nyt nousi loistoonsa arvaamattomaan. Oma suosikkini kirjoista on ollut Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, mutta tänään päätin: Ilman toista tarinaa, ei ole toista eli langanpäät solmitaan ja...:

"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle."

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä


Lumimieskin oli sillä tavalla vaikuttunut, että en muista milloin viimeksi!

Tässä vielä kerran:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

 ...mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Merenrantaviikoista tulee sekä tarinan että nuorten naisten elämän vedenjakaja: Huumaavat päivät ja illat ovat vaarallista pohjaimua, jonka uhrit eivät muista huomistaan. Lila ei välitä ja Lenú seuraa myrskyä vain huomatakseen olevansa jälleen menettämässä jotakin mitä Lila oli saamassa. Lapsuudesta tuttu ristiriita ystävyyden ja kaunan väliltä herää rajusti ja Elena ymmärtää Lilan aina halunneen samaa, mitä hänellä on ollut. 

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferranten Napoli-tetralogian odotettu kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympäröivän kiihkeän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä. Vihdoinkin pelottavan pakkomielteinen Michele Solara astuu esiin varjoista vakuuttaen minut siitä, että...

Elena Ferranten kerronta on häikäisevää ja tohdinko sanoa, että jos Loistava ystäväni oli pala sydäntäni, Uuden nimen tarina tyttöjen kasvutarina ja kertomus erilleen kehittymisestä, niin Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kokoaa kaksi aikaisempaa yhteen tavalla, jossa ennalta-arvattavuus ei ole nimittäjä. Pidän tätä tähän mennessä parhaana, mutta kokonaisuus on osiensa summa, joten suuri tarina tarvitsee polkunsa. Odotan kaikkien aikojen finaalia, koska tämä viimeksi suomennettu jäi kohtaan, jonka jälkeen tulkoon tulivuorenpurkaus!

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Ferrante totisesti viiltää itsensä finaalissa lukijan ihon lävitse. Hänellä on vaikutuksen tekemisen taju. Hän altistaa lukijansa yhä uudestaan ja uudestaan odottamattomalle. Juuri kun lukija odottaa kahden naisen ystävyyden ehkä harmonisoituvan vanhuudessa, samalla mudanvärinen kuorma-auto lähestyy ja lopulta kukaan ei tiedä miksi?mistä?minne?

Kaikki haipuu kuin usvaan, uneen ja unohdukseen. Ei ole vertailua menneeseen. Ei aikaisempiin. Tulevaisuus tuntematon. Tyhjällä puistonpenkillä kirja, Eräs ystävyys...Tuuli liehuttaa sen lehtiä ees ja taas, ees ja taas. Kadonnut on unta vain...


Kolmatta tuotantokautta janotessa
Leena Lumi

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Pidä suutasi siinä kunnes...


Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
kuva Pekka Mäkinen

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Rapsakkaa veriappelsiinikanaa


Lupasin teille tällä viikolla kolme jotenkin Poriin liittyvää aihetta, mutta kolmas vaihtuikin Tehdaskaupungin lapset kirjasta porilaisen Sari Kalliomäen rapsakkaan veriappelsiinikanaan. Sari pitää blogia Tyrniä ja tyrskyjä ja se on nyt melkein mun helmoissa, kuva hänen blogiinsa, sillä 1) rakastan Sarin reseptejä 2) Sari on matkalla jonnekin ja minä myös eli etsin samaa rauhaa kuin hän tässä myllerrysten ja tragedioiden maailmassa 3) sydämemme sykkivät aina Porin Reposaarelle! Tästä enemmän toisella kertaa, mutta käykääpä lukemassa siellä, mitä hän on viimeksi kirjoittanut: Voi koskea sinuakin! Nyt kokkaamaan!

Nopeasti sekoitettu mausteseos pintaan ja pieni paistohetki pannulla niin että pinta tulee rapsakaksi, sitten uuniin kypsymään. Samalla pannulla tehdään kypsennyksen jälkeen mainio ja äärimmäisen helppo kastike silputusta, paistetusta sipulista, veriappelsiinin mehusta ja hunajasta. Mausteeksi laitetaan vielä tuhdisti tuoretta timjamia, jota huvittavaa kylläkin saa edelleen ulkoa omasta yrttimaasta. Siellä on tarjolla salviaa, sekä koko ajan uutta puskevaa oreganoa. On tämä tosiaan kummallinen talvi. Veriappelsiinikanan kanssa sopii mutten hyvin jasmiiniriisi, joka tuo tähän vielä sopivan itämaisen vivahduksen.

Ainekset

4 kpl maustamattomia kanankoipia
1 tl suolaa
1 tl valkosipulijauhetta
0,5 tl mustaapippuria
2 rkl oliiviöljyä
1 veriappelsiini siivuina
muutamia oksia tuoretta timjamia
Kastike:
1 sipuli
2 dl veriappelsiinin mehua
2 dl vettä
1 rkl kanafondia
2 rkl hunajaa
1 rkl tuoretta timjamia
1/4 tl mustaapippuria

Sekoita mausteseos ja hiero kanojen pinnalle, paista kanankoipia voissa pannulla viitisen minuuttia, kunnes ne ovat saaneet pintaan hiukan väriä ja laita päälle siivu veriappelsiinia sekä timjamia. Siirrä pannu uuniin 190 asteeseen ja anna kanojen kypsyä reilu parikymmentä minuuttia. Laita pannu takaisin liedelle, ota kanat sivuun ja peitä foliolla, jotta ne pysyvät lämpiminä. Lisää pannulle rasvan sekaan silputtu sipuli. Jos rasvaa ei ole kovin paljoa, lisää oliiviöljyä tai voita. Kun sipuli on kauniisti ruskistunut lisää veriappelsiinin mehu, hunaja, vesi, kanafondi sekä mustapippuri ja anna kastikkeen kiehua hiljalleen hiukan kokoon. Lisää lopuksi timjami, tarkista maku ja lisää suolaa tarvittaessa. Laita kanankoivet pannuun ja lusikoi kastiketta päälle. Tarjoile riisin kanssa.


Kiitos Sari♥ 

Guten Appetit!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Flikka voi lähte Porist, mut Pori ei lähre flikast!


Kun lähdimme Luvialta heinäkuussa 1985 asumaan tänne Alvar Aallon huvilasaarelle, en osannut katsoa ihan tänne asti. Tietysti sitä käytiin vanhemmillani Luvialla, kaikkien ystävien pyöreät synttärit, kahtena kesänä jopa vuokrattiin kesämökki, vaikka täällä talo, josta on Päijänteessä uimassa parissa minuutissa ja ilta-auringon laskut näemme yläterassillemme ruokailusopessamme.


Kuva syyspesästämme, jossa monasti istumme kynttilöiden valossa ja on hipihiljaista, vain yön eläimet ja lepakot suih, suih, suih...


No tässä. Lumimies nauttimassa suvi-illasta ja kun tuosta vähän kääntäisi kameraa, seisoisi tuossa köynnöshortensianurkassa, siellä näkyy miten aurinko putoo Päijänteeseen. Toki meidän uimarantamme on paljon likempänä. Yli kolmekymmentä vuotta on vierähtänyt täällä kuin tuli ja leimaus. Ajan katoava virta alkaa muistutella olemassaolostaan ja juureni huutavat merta,vaikka täällä syntynyt tyttäremme onkin Meri. Kaipaan nuoruuteni Yyteriä, kaipaan Porin toria, teatteria ja taidemuseota. Kaipaan jouluyön messua Keski-Porin kirkossa tai vaellusta jouluyönä kynttilämeressä Luvian hautuumaalla: Isä rakas♥ Kaipaan tuttua murretta ja kaipaan sitä suviaamua, kun istuin Porin torilla kahvilla ennen toimistoon menoa. Porilaisuutta parhaimmillaan: Toisella puolellani oli joku herra Liikemies ja toisella Laitapuolen herra, minä siinä välissä ja puhe luisti. Ei tietoakaan porilaisesta pidättyvyydestä! Ja Lumimies väittää, että kaipaan eniten merisiikaa ja kunnon kakkoa! Kakosta täällä ei tajuta mitään, eikä muuten setsuuristakaan, mutta siiasta meinasi tulla tragedia, kunnes löysimme citystä, Jyväskylästä, Mäkisen kalakaupan! No, samoja Mäkisiä juu, joilta ostin kalaa Porin torilla.



Juureni huutavat myös Luvian savipeltoja. Tässä kohden aina joutsenet ja hanhet lepäämässä. Tästä liki poimin mesimarjoja rasiaan lapsena ja keräsin kasveja tuplaksi, mitä piti.Tässä likellä on paitsi lukukiveni, myös koti jonka rakensin kerran...Myöhemmin Lumimiehen kanssa hankimme tuosta takana nousevasta metsästä isohkon tontin tarkoituksella rakentaa talo eli tehdä paluumuutto. Sinne olisi sitten tullut se muumitalon tornihuonekin, sillä olimme just ja taas kerran käyneet Visavuoressa ja torni oli ihan must. Vuodet toivat toisia aatoksia ja ajattelimme, että tänne jäämme. Tonttimme täällä on iso, vieressä oma lehto, jossa vanhat metsälehmukset ja kaarisilta, jonka ali vesi juoksee keväisin ja sateella ja tänä talvena kaiken aikaa melkein. Mutta puutarhamme on kolmessa tasossa ja viettävät rinteet ovat jyrkkiä...Kesät yhä kuivempia ja työtä riittää. Olen toisen kerran kaatunut pihallamme liukkauden takia tänä talvena ja se pisti ajattelemaan huomista...




Jotain porilaista kai minussa on, sillä tuli löydettyä Reposaari eli saarelta saarelle kulkevi tieni, etenkin, kun oli sekin työtarjous, että olisimme muuttaneet Irlantiin. Kävimme parisen viikkoa kokeilemassa ja rakastuin ikihyviksi Galwayhin ja Irlantiin, mutta Irlanti oli silloin aika eri kuin nyt ja minulla riskiraskaus menossa...Että sitten muuttaisiko Poriin? Minä haluaisin muuttaa Reposaareen, mutta Lumimies ei syttynyt edes vaikka luin ääneen hänelle Puutalotarinoita, joista ensimmäinen tarina oli Reposaaresta. Varmaan se johtuu siitä, että en ole mikään ajotaidon kruunaamaton kuningatar, vaan olen yhden tuliterän auton ajanut lunastukseenkin Kullaalla. Tosin ihanat Ulvilan poliisit sanoivat, että 'edes rallikuski Mäkinen ei olisi tällä kelillä selvinnyt!' Mustaa jäätäkin pahempi on paha sohjo eli kun se imaisee kiinni renkaaseen, se on menoa. Muistan miten Porissa jalat olivat aina floskassa, kuten Leila Tuuren kirjassa Tuulentuojat Ja jos olin unohtanut tuulitunnelit, nyt olen ne taas kohdannut: Ei Porissa hienostella talviaikaan ja useimmat joulut ovat mustat kuten Luviallakin. Sitähän pakenin, mustaa joulua ja lumetonta talvea. Kun riittävän monta vuotta, kaksikymmentäviisi, hiihtää Luvian savipelloilla, alkaa uskoa, että 'tämä ei ole mun juttuni.' Täällä kierrän saaren loistavia latuja pitkin ja joka tyylille on tehty omansa.Silti: Kaipaan ja saan kaivata. Käyn taas Ratsulassa vaateostoksilla, kuten silloin ennen. Ja sitten olen löytänyt aivan ihanan lahjapuodin, Porin pieni Kynttilä- ja Savipaja, josta ostin joulukuussa lahjan jos toisenkin.


 Lämminhenkinen palvelu ja mitä ihanimpia tuotteita, kuten vaikkapa Wrendalen mukeja:


Ostin ainakin vaivaishiiren siskolle ja sitten muutamille ja meille rakastuneet pöllöt, jotka näkyvät huonoissa kuvissa täällä Sitä ennen kettua ja oravaa...Punarinta saatu lahjaksi.


Ellen saa olla reposaarelainen eli räpsööläinen, olen sitä kuitenkin hengessä. Tämä kassi ja monen monet käynnit maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa kertovat omaa tarinaansa.


Täällä on monet herkut nautittu ja olen varmaan kohta Merimestan erikoisuus, sillä kylmäpöytä on niin hyvä, että en ole kertaakaan päässyt lämpimään ruokaan asti. Reposaarikin on Poria, mutta kaukana silti, vaikka just munoloinen. Aika näyttää palaanko kaupunkiin, josta olisin voinut kertoa monta, monta tarinaa, mutta sen voin sanoa, että Jyväskylä ei ole minulle Suomen Ateena, sillä niin paljon toimitaan urheilun ehdoilla ja saanko syyttää itseäni vai kaupunkia siitä, että en ole löytänyt elämässäni teatteria kuin on Porissa. Siellä eivät jääneet näytökset katsomatta. Jyväskylä on kaunis kaupunki, kuin Suomen Salzburg♥ ja elää 24/7 kiitos yliopiston. Aika näyttää tuleeko meistä paluumuuttajia vai ei. Mitkään muistot eivät kuitenkaan pysty sulkemaan kuvaa parista joka tanssii edesmenneessä Juhana Herttuassa...Brittiläis-walesilainen orkesterikokoonpano ja laulaja ilmoittaa, että joukossa on...Yleisö ympäröi meidät ja niin tanssimme hidasta valssia Cherbourgin sateenvarjot ja Laran sävelmää vuodesta toiseen, sillä muistot ovat koskemattomia. Eräs Poriin palannut on mm. Tuulentuojat teoksen kirjoittanut, kirjailija Leila Tuure, joka kirjoitti minulle tähän juttuuni tekstin porilaisuudesta.



Poriin takaisin!

 Ihanaa! Savolainen mieheni alkoi vihdoin lähestyä porilaisuuden ydintä oltuaan kolmekymmentä vuotta naimisissa porilaisen kanssa ja asuttuaankin Porissa yli kymmenen vuotta. Ei se kovin helppoa ole, siis porilaisuuden omaksuminen, mutta voihan se  ilmeisesti onnistuakin.

Ollaanhan me iloista väkeä ja puheliaitakin, mutta puhutaan vain silloin, kun on jotain sanottavaa. Ei aikaa kannata tuhlata turhiin höpinöihin. Meidän huumori on vähän sellaista englantilaisen tyyppistä, rauhallista eikä se, ettemme joka vitsiä naura, tarkoita ettemme ymmärrä, eikä nyt huonoja kannata nauraa, vaikka kaikki muut nauraisivat. Pahinta, mitä ulkopaikkakuntalainen voi tehdä, on ruveta arvostelemaan meidän Poria. Onhan siinä paljonkin moittimista, mutta vain me itse saamme  moittia omaa kaupunkiamme.

Porilaisuuden syvin ydin on oma murre, lyhyt, säksättävä, tehokas. Ei turhia sanoja, eikä pitkiä, jos vain voi lyhentää napakasti. Ei sanota: ”minun pitää tehdä tämäkin”, vaan ”mu tarttee tehr tääki,” tai ”meeksää ny jo?” Voivoi, kun mää kaipasin murrettani niinä vuosina, jolloin asuin Espoossa, ja kotiin palattuani huomasin sääliväni sikäläisiä, heillähän ei ole omaa murretta sanaakaan. Nyt mää voin mennä kauppaan ja ostaa vaikka kakkoo tai ree-vitamiinii, ja heti minut ymmärretään.

Minulla oli ilo saada isovanhemmat, jotka vanhoina porilaisina puhuivat värikästä murretta. Opin valtavan määrän sanoja, jotka nyt ovat yleisestä käytöstä jo unohtuneet, sanoja förkkelistä öörfilaan, räätistä rettaan, pluttanasta räätikäslooraan, brankoorista pruuttaan ja vaikka mitä. Huvilalla mummu piti kesäkaudet kakarat kurissa ja herran nuhteessa, tai oikeammin rouvan, ja oli kuin  tämän päivän kersantti Karoliina. Jos ei muuten onnistunut, ilmassa lenteli öörfiiloja tai pahimmassa tapauksessa hän nappasi ruotaman köökin oven päältä. Kun mummu sattui hyvälle päälle, kyllä hän öörfiiloja leipoikin. Ei kovin usein.

Me ollaan lapsesta asti opittu, että mitään pidä pyytää eikä kerjätä. Itse on tultava toimeen. Niinpä me emme ole tottuneet odottamaan toisilta mitään. Meilläpäin ei helposti mennä naapurin oven taa lainaamaan sokerikupillista tai ruohonleikkuukonetta eikä mitään muutakaan. Ei pyydetä apua eikä lainata tavaroita. Jos ei ittellä ole, ollaan ilman. Ei mielellään käsketä (kutsuta) vieraita, ollaan omissa oloissamme ja lämmetään sisäänpäin. Ja ihan hyvä niin. Tosin siitä on seurauksena, että poliitikotkaan eivät osaa pyytää ja vaatia. Se näkyy vaikkapa liikenneyhteyksissä. Mutta puksutetaan sitten huonoilla rautateillä ja ajellaan kuoppaisilla teillä, jos on tarvis lähteä käymään jossain muualla. Ei useinkaan ole.

Suuri ilo on ollut savolainen puoliso, vaikkakin hänen savonsa on ehtinyt karista huolestuttavasti monien pääkaupunkiseudulla vietettyjen vuosien aika. Silti meille tulee vieläkin epäselvyyttä, mitä toinen tarkoittaa, jos yhteinen sana tarkoittaa täysin eri asioita, kuten viruttaa, tuima, kehtaa jne. Miksi suolasilliä pitää viruttaa, kuten porilainen kalakauppias neuvoi? Miten ruoka voi olla tuimaa?  Ja mitä se nyt ujostelee, aikuinen mies? Lapset sanovat kasvaneensa kaksikielisessä perheessä.

Myös paikannimissä näkyy murre, kaupungin nimestä lähtien. Björneborg muuttui ajat sitten helpommin omaksuttavaksi Poriksi. Olisihan se alku voitu säilyttää kuten Viaporissa tai Raaseporissa, mutte ei täälläpäin ehditty niin pitkästi puhua. Sitä paitsi karhu sijoitettiin Porin vaakunaan, jossa myös herraskaisesti lukee ”Deus protector noster”. On meillä myös Karhulinna, suojeluskuntataloksi rakennettu nykyinen Steinerkoulu. Paikannimet juontuvat tietysti ruotsista. On Yyteri, Räpsöö eli Reposaari ja Skriivari, nykyisin Kirjurinluoto, jota nuoriso jostain syystä nimittää Kirvatsiksi. Sehän ei tarkoita mitään, Skriivarilla on sentään merkitys.

Vaikkei me paljo kehuskel kaupunkiimme iha varmuure vuoks vaa, ettei muual asuvat siihe liikaa ihastu, voin mää tähän loppuun laittaa muutama pikku kehun.
Meillo tääl kauheesti hienoi paikkoi, Yyteri ja Skriivari mää jo sanoinki, mut sit on koko uppee Kokemäenjoe rantaa suure valuvaara – 1853 – jälkee pykätty kivine Pori ja uusgoottilaine kirkko prameine torneines. 1920-luvul saatii reeraa silta ja se yhristää kaupunginosat toisiis, toisel pual jokkee o pari kommeet entist fapriikkii, Pumpuli, josso nykyisi mm. ostos- ja yliopistokeskus. Se vieres nököttää vanha Rosenlewi Konepaja. Kiviporis o viäl vaatimattomasti sanottun Suome kaikist kaunei tiatteritalo. Kaikki tietty tietää et suomekieline teatteri sai alkus Poris, ku Kaarlo Bergbom ei uskaltanu esittää Helsingis näytelmiä suomeks, Poris se onnistui, tääl oli sillo jo vanhaa suomekielistäki teatteriharrastustoimintaa ja liberaalii väkkee. Teatteritaloo ei ollu viel sillo, ja esitykset pidettiinki hotelli Otavas, mut kymmnekunt vuot myöhemmi saatii valmiiks uus oikee fiini tiatteri, joka o ny hiljakkoi remontteerattu.

Mut mu omas syrämessäni käy  oikee lämmi läikähdys, ko mää kattele Mikokattuu pääst päähä. Se alkupääs Pori uppei nykyarkkitehtuurii erustava OP:n konttori BePop ja toises tyylipuhras punatiiline vesitorni, 1920-luvul pykätty, joka toimii vieläki, vaik o nykysi varal vaa.

Mää en ny viitti enempää kehhuu, kuten mää sanoi… varmuure vuoks. Sen mää ny viel sano, et meil o meri. Räpsöö rannast se aukee suurena. Länteen. Eikä ole saarii eres. Semmyötä meil o myös myrskyt, omas rannas asti.

Leila Tuure

PS. Kiitos Leila♥ Ja meil puhuta Luvial ko tule äiti tykö, kolme murret: porrii, luvialaist ja karjalaa. Äit sano, et ruok on tuima, ko se on suolatont. Ja viruttamine ol ja o vaatteitte huuhtelemist. Mikkä mahti ei ol mult saanu pois sanna räätikäsloor!

kuvat ensimmäinen ja Merimesta yökuva  Sari Kalliomäki
Joutsenet ja hanhet Luvian Koivukarissa Pekka Mäkinen