Kaunista ja hauskaa juhannuksen aikaa kaikille!

Hurmaavaa sydänsuven juhlaa teille kaikille mailla, paateissa, vuorilla, missä ikinä juhannusta vietättekään. Meille on tulossa erittäin rauhallinen juhannus, sillä olemme muutamia vuosia saaneet viettää sitä saarellamme nuorison kanssa, mutta nyt heillä ensimmäinen juhannus omassa kodissaan. Sieltä tultiin vähän aikaa sitten ja sinne taas, kun avuksi pyydetään. Koska kiirettä on tulossa säilöntöineen päivineen ja edestakaisia matkoja, nyt nautimme puutarhastamme, istumme saunan jälkeen kukkiemme keskellä ja kuuntelemme yön ääniä. Tai käytämme yläterassiamme, jonne edes itikat eivät ymmärrä tulla ja katsomme milloin aurinko putoo Päijänteeseen vai onko nyt todella sitten se yötön yö.

Sami aperatiivia avaamassa eli 'kai tämän korkin nyt saa auki yksinkin?'

Tosin kaksin aina kaunehin! Ja vähän jännitystäkin...

Minä tietysti heti muistin tarinan korkista, joka lensi jonkun silmään...että sellainen pessimisti täällä:)

"Oi sankarini!" Minusta taitaa tulla kuvittajakertoja, sillä harjoittelen jo kovasti hääesitystä, joka tulee kuulemma minulle, koska olen uskalikko ja kekseliäs. No, keksin jo kuvasarjan ja olen sen vuorosanoittanut, mutta miksi ihmeessä siihen ei ole vielä lupaa tullut, sillä olen luvannut, että kaikki mummosta vaariin ja siltä väliltä nauravat itsensä pöydän alle...Sain pariskunnasta niin mahtavan kuvasarjan, kun he tekivät lähtöä yksiin häihin ja Meri oli vähän myöhässä ja sitten häneltä hukkui joku korvis ja sitten Sami...

Juhannuksen perinteinen kukkakimppu oli jo kerätty jo iltakasteella ja...

viikolla miehillä oli pieni takkaremppa.

Juhannuksena kaiken aikaa ruokaa, korokettia, keskustelua, touhuja koirien kanssa eikä oltu paljon sisällä, vaikka kelit olivat välillä hyvinkin...Tämä oli sitä ateriaa, jossa söin erästä ruokalajia liikaa, mutta en ikinä enää...

Siilitkin kupeillaan eli ruoka-annoksia on kahdessa astiassa, mutta välillä tuppaavat samalle.

Ties monesko grillaus alkamassa ja appiukko yrittää pyytää vartin nokosia, mutta ei armoa, ei juhannuksena!

Dina sydänmuruseni ja minä.

Alapihan krokettikentän vieressä juhannusruusu kasvaa kaarisiltaan kiinni.

Sama silta, jolla meidät kuvattiin vuonna koivu ja tähti Viherpiha -lehteen. Kuvaaja Arto Rantanen

Tässä sillan liki myös pieni valkoinen puutarhani, johon siirrän aikaa myöten myös valkoista horsmaa ihan Sissinghurstin tyyliin.

Sinivalkoinen juhannustervehdys Leena Ruosteelta Raumalta. Kiitos Leena♥

Ainakin juhannuksena 2018 oli niin kylmä, että yöllä maistui jo Irish Coffee, joka Samin valmistamana on parempaa kuin mistään kahvilasta voi saada!

Tässä ruokailukatoksessa mahdumme neljästään hyvin syömään. Ja on kyllä pieni apupöytäkin likellä ja siihen tuoli.

Siis sama kuin syyspesämme kun illat jo hämärät ja istutaan untuvatakit yllä...

Oih, mitä tämä tänne nyt tunki:) Juhannukselta 2018 kun oli ihan pakko nojata nuorten autoon...

Hyvin liki maisema kuin Leinon runot, se sydämen suomalaisuus meissä♥

Vesi elementtinä välttämätön, mutta minussa se virtaa suolaisena eli iki-ikävä merenrannalle...

Moskovan kaunotar...

akileija...

ja helmiorapihlaja toivottavat teille hyvää, omannäköistänne juhannusta, joihin yhtyvät

juhannuksen ihmeet ja

malja sydänsuvelle!

♥:lla Leena Lumi

Summer Wine

Paratiisi

Historia de un Amor

♥♥♥♥

PS. Lumimies sai tyttäreltään joululahjaksi hopeisen samppanjavispilän. Nyt minäkin saan kuohuvaa. R. ei nimittäin pitänyt liioista kuplista ja niin oltiin ihan ilman tuota kesäsaunaillan juomaa ensin lauteilla ja sitten puutarhassa...Ei mikään turhake♥

Juhannus 2018 ja juhannus 2019

Oli hyvä päivä tänään!

Oli hyvä päivä tänään! Valvoin yön ja kuuntelin yön eläimiä...En saanut unta, joten suunnittelin, miten saisin valmistettua kirsikkajoululiköörin lisäksi oikein hyvän joulunmakuisen luumuliköörin ja keksin sen, keksin sen! Salaisuus vielä...

Kuka ei minua tunne, ihmettelee, että miten joku muistelee joulua ollenkaan juhannuksen alla, mutta kun minä olen niitä, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden. Tänäänkin totesin yhdelle päiväni ilostuttajalle, että vuoden parhaat kuukaudet ovat syys- ja joulukuu. Kunpa joulun vielä saisi kirjoittaa isolla...

Meille tulee lehtiä joitakin, joten hyvin harvoin ostelen enää saksalaisia, ruotsalaisia tai vaikka suomalaisia sisustuslehtiä, mutta tänään oli ehdottomasti oikea päivä ostaa sköna hem!

Ostinpa sitten toisenkin ja se on Unelmien Talo&Koti, josta bongasin facebook -kaverini Ana Pimentelin ja Eino Haapalan. Heidän sininen mansardikattoinen kotinsa on runsas ja persoonallinen. Kuva Ana Pimentel

Sininen koti täynnä yllätyksiä. Huomatkaa tuo ihana tapetti ja ikivanha kaappi, jonka pariskunta kunnosti rakkaudella. Ana on maalannut ovien kuviot! Kuva Ana Pimentel, jutun kuvat Mikko Kaaresmaa ja juttu Laura Sychold.

Oli hyvä päivä tänään...

♥:lla Leena Lumi

Satavuotiaan vaaleanpunaisen talokaunottaren tarinoita eli Merin ja Samin kodista

Muistatte ehkä meidän visiitin nuorillemme tapaninpäivänä, jolloin kävimme myös kurkistamassa heidän tulevaan kotiinsa Lohjalla. Nyt olimme melkein viikon ja jos hyvin käy palaamme piakkoin: Reima remppaan ja minä kuvaamaan sekä hoitamaan puutarhaa. Jotenkin aavistan, että seuraava Puutarhavierailuja tulee nuorten puutarhasta...Huomatkaa jo tässä kuvassa rinteen alun pengerrykset. Siihen on nousemassa Merin toimesta valkoista gladiolusta ja valkoisia liljoja, me veimme nuppuisia kieloja lehdostamme ja ristinummiruusun. Mitä löytöjä teinkään kun vähän tongin eli minulle tuo paikka on kuin etsisin talon rakentanutta perhettä, sillä joku omistajista on ollut puutarhasta innostunut ja veikkaan heitä!Kiinnostavaa mitä vanhoja lajikkeita sadan vuoden takaa olisi voinut säilyä muuta kuin omenapuut, syreenit ja tietyt perennat. Upeat tuijat ovat tiheitä, vihreitä ja korkeita. Kuvan tuija kaatui koska se oli juuri sitä merkkiä, joka ei niin kaunis ja pimensi kahta seinää kiertävää terassia. Siihen on tulossa muuta, mutta tuijan alta löytyi upea rinnettä alas kasvava kuunliljapenkki sekä niiden alapuolella pioneja nupuissaan.Merillä kulkee geeneissään sukumme puutarhainnokkuus, mutta tänä keväänä hänellä on ollut muuta, sillä rakas villakoira Dina on leikattu muutamaan otteeseen eli hänen aikansa on mennyt siinä, eikä rikkaruohojen kitkemisessä. 

Nyt ollaan voiton puolella ja tässä Dinan uusi uima-allas, jossa hän saa vesikuntoutusta. Villakoirathan ovat vedestä noutavia koiria, joten hän menee sinne reimuissaan. Sheltti Taika vain katseli sivusta, kun 'sisko' nautti. Katkeruus ei kaunista, mutta oli tosi ikävää, kun emme voineet rientää tänä keväänä avuksi koronaohjeiden takia.

Erittäin kauniit akileijat reunustavat kivirappuja, joista mennään yläpihalle. Tämä osa ei ole aidattuna, mutta suurin osa pihasta on, joten koirat voivat olla puutarhassa vapaina.

Kirjailija L.M.Montgomeryn mukaan akileijat tuovat keijut puutarhaan, joten niitä täällä täytyy iltahämärissä tanssia auringon viime kilossa ja suviyön hämärillä...keijuja.

Nuoret terassinsa grillipäädyssä. Huomatkaa avonainen portti puutarhaan, jonne koirat voivat mennä turvallisesti.

Olihan lomaa kun ainoa ruoka, jonka valmistin koko aikana oli tämä katkarapusalaatti! Sain pitää seuraa koirille ja kaiken kaikkiaan etenkin tavata tytärtäni, kun miehet raatoivat erään projektin kimpussa. Mikä harmi, että noista kovista duuneista ei otettu kuvia, vaikka aina sanon, että arjen askareet vanhoissa kuvissa sitten joskus ovat kiinnostavimmat! Grilli kävi kuumana joka päivä ja vain yhtenä päivänä syötiin sisällä, sitten tulikin jo kuuma.

Äidit&tyttäret...♥ Pyörimme myös Lohjan kaupoissa ja ostin muuten samanlaisen neuleen kuin Merillä on kuvassa, mutta vasta seuraavana päivänä tajusin, että tuohan on ihan mun juttu! Suomen vaihtelevissa suvi-illoissa neule on aina kova sana.

Akileijarapuista on tullut mitä mainioin paikka ottaa kuvia tähän aikaan vuodesta. Huomatkaa jälleen kuunliljapenkki kivetyksen yläpuolella. Nyt molemmat koiruudet kuvissa mukana.

Meri ja Sami uuden kotinsa akileijarapuilla kera koiruuksien. Mikä suloinen pari♥ Ja anteeksi, että Lumimiehestä ei kuvia, kun hän siellä montussa kaivamassa ja en tajunnut...Yritän seuraavalla kerralla!

Jatkan paussilla, sillä olen lukenut vain yhden kirjan ilman muistiinpanoja. Nyt kun on viikkoja odotettu yhtä kirjaa, jonka haluaisin teille lukea, kirjastosta, ensin oli täällä joku sulku ja se sitten vasta viikkojen päästä tilattiin minulle ja nyt (Scheisse!) se onkin pokkarina ja fontti on pientä, mutta aion yrittää...Puutarhakin odottaa kitkemistä, mutta palataan kun ehdin.

Mukavia kesäpäiviä♥

Love 
Leena Lumi

Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina ja muutakin....puutarhasta nyt!

Muistatte ehkä viime vuodelta Sama Polku eri vuosina eri vuodenaikoina? Nyt lampun likellä ei enää pilvikirsikkaa vaan nuori rautatieomenapuu. Orvokit sattuivat samalle värille, kuin varhemman kevään polun aloituskukat, vaikka useimmiten käytän yhtä toista eli

tätä väriä. Taika poseeraa kuin orvokkikunkingatar! Jatkan sarjaa eli vien tästä polkukuvat ko. juttuun.

Köynnöshortensia pylväässä kiipii jo lujaa.

Käännymme ja näemme kallion ja suuren kiven, jota köynnöshortensia syleilee.

Vasemmalla näemme jo köynnöshortensian kukkanuppuja. Ikävää, että emme toimeentuneet maalaamaan puutarhakalusteitamme...No, paljon tärkeämpää on nähdä, että kohta kalliolla aukeavat kullerot!

Edellä mainittu nuori rautatieomenapuu ensimmäisen kunnon kevätsateen jälkeen 5.6.

Tänä vuonna saamme jo enemmän kuin kaksi kukkaa.

Alppikärhöjä on vaikka missä ja ne ovat osin jopa levinneet...Ne ovat hyvin helppoja ja käytän niitä mieluusti somistamaan vaikka jotain vanhaa, kuivunutta luumupuuta (uusia on tulossa!) tai kuten tässä

ikivanhojen, mutta hyvin voimissaan olevien syyshortensioiden paljaita alaoksia koristamaan. Jo juhannukselta on alettava olla varuillaan, ettei kärhö karkaa valtaamaan kuukausia kukkivaa hortensiaupeutta eli silloin vähän karsimme, mutta emme tokikaan kaikkea.

Sama aika ja paikka, mutta tämä on otettu puhelimen kameralla.

Valkoiset muscarit ovat menestyneet nyt hyvin, kun ovat vieläkin atsaleaverkkojen takana. Näitä on jonkin verran, mutta oli vähän vaikea kohde, kun toinen raoitti verkkoa eli piti ilmassa ja toinen kuvasi. Olisivatko nämä ennen joutuneet kauriiden tai jänisten suihin...Myös atsaleat ja etenkin niiden kukkanuput ovat villieläinten herkkuja, joten opetuksesta viisastuneena pidämme verkot kunnes kukat ovat kunnolla auki.

Etupiha on kukkaniittyä jo pääosin. Scillat kukkivat samoihin aikoihin esikoiden kanssa. Huomasin, että siniset voivat valloittaa valkoisia, mutta sinisiähän on tontillamme ziljoona. Jo viime syksynä istutin vain valkoisia scilloja, että niitäkin olisi.

Tässä tilanne nyt mongolianvaahteroiden puolella eli sisääntulossa vasemmalla. Scillat väistyvät...Tosin kuva ei ole tältä vaan viime tai edellisvuodelta, mutta kun me emme nyt ota verkkoja vielä atsaleoista pois, emme! Atsaleat on kerran uusittu kokonaan niiden suurten nuppujen herkullisuuden takia, joten ei mitään riskejä enää. Tosin tässä eivät näy puna-ailakit, jotka ovat auenneet lemmikkien joukkoon.

Kun jatkat oravien syöttämistä kunnes linnunpoikaset ovat päässeet lentoon, oravat eivät käy lintujen pesillä! Aina sitä oppii jotain uutta eläintieteilijöiltä. Ellet usko, lue Paula Närhi-Ritasen kirja Unelmia puutarhasta!

Joka vuosi teen orvokeille saman kuin tete -narsisseille eli kun paras kukinta on ohi laitan minne tahansa maahan ja unhdan.

Ihmettelin kovasti, kun makkarin seinän vierestä alkoi puskea patjarikon joukossa orvokkeja!

En ole kova kivikkokasviystävä, mutta ovat ne paikassaan ihan kivoja.

Etenkin tämä väriyhdistelmä on kuin vispipuuro ennen vatkausta ja sen jälkeen!

Vanha keltakaneliomenapuu lykkää rungostaan pientä oksaansa tarjoten hurmaavia kukintojaan: Onko mitään niin kuin on omenankukka!

Pakahdun!

Jo teinistä on suosikkituoksuni ollut omenankukka...

Mukavaa viikonloppua ja tulevaa viikkoa♥ Harkitsen pienoista some -tai ainakin blogipaussia, sillä aika ei vain riitä kaikkeen mitä haluaa tehdä...Olen vähän breikillä!

omenankukkien aikaan

Leena Lumi

PS. Orvokit makkarin ikkunan alla nyt:

Patjarikko on jo lopettanut samoin lehtosinilatva, sillä tämä paikka on aika kuiva...

Nämä viime kevään ruukuissa kasvaneet vain jaksavat ja lisääntyvät. En saanut kuvaan seinän pituutta eli koko matkalta talon kulmalta rapuille on nyt orvokeilla.

Jos hyvin käy orvokkien jälkeen kivien väleistä alkaa puskea kallio- eli rauniokilkkaa, jonka kukat ovat kuin vanamolla, mutta tämä hetki vielä on orvokkien.

Leena Lumin puutarhassa

Polku kesäkuussa 2021.

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

On uuudenvuodenpäivä 1958. Myöhäinen iltapäivä. Vuorokausi Dougin kymmenvuotissyntymäpäivästä. Ollaan yläluokan talossa Highgate Roadilla, Kensingtonissa. Joulukuusi muistuttaa juhlanajasta ja rauhasta, mutta lapsi näkee ja kuulee jotain mitä hänen ei olisi ikinä pitänyt kokea. Nuoremmat sisarukset leikkivät lattialla. Isoisä katsoo Dougin kanssa väritelevisiosta jalkapallo-ottelua. Keittiöstä kuuluu riitelyn ääniä.  Äiti ja isä raivoavat toisilleen. Isä ryntää ovet paukkuen yläkertaan omaan työhuoneeseensa ja äiti sanoo isäänsä katsoen: ”Tämä on paha.” Isoisä alkaa viedä lapsia pois huoneesta, mutta Doug on piiloutunut sohvan taakse. Isä huutaa rappujen yläpäästä jotakin ja vaimo Dukie sanoo: ”Doug, älä.” Mitä tapahtui? Oliko maailman pahimpia natsirikollisia Nürnbergissa nuorena psykiatrina tutkinut älykäs mies saanut pahan tartunnan? Eikö paha olekaan ympäristön tai geenien tulosta, vaan kuin virustauti, joka tarttuu älykkäimpäänkin, jotka sen joutuvat likeltä kohtamaan?

Jack El-Hain teos Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa (The Nazi and the Psychiatrist, Minerva 2020, suomennos Päivi Paju) kertoo järkyttävän ja toden tarinan siitä, miten vain kolmekymmentäneljävuotias Douglas McGlashan Kelley, joka on ammatiltaan psykiatri, saa komennuksen valvomaan maailman pahimpia natseja Nürnbergiin näiden odottaessa oikeudenkäyntiään. Kolmeksi vuodeksi nuori mies jättää vaimonsa Dukien ja alkaa viettää tiiviisti aikaa vankiselleissä yrittäen ymmärtää ylittämätöntä pahuutta sekä samalla antaen vankilan johdolle lausuntoja tuomittavien mielentilasta. Piti olla tarkka ettei oikeuteen vietäisi mielenvikaista ja piti myös kaikin keinoin ehkäistä itsemurhat. Ehdottomasti kohtalokkaimmaksi tulee Kelleyn ja Göringin suhde. Mitä pidemmälle hän tutustuu Göringin mieleen, sitä enemmän hän huomaa miehessä samankaltaisuutta itseensä tai kehen tahansa ihmiseen. Tosin Kelley torjuu ajatusta ja tekee musteläiskätestejään, mutta kirjoittaa samanaikaisesti kuumeisesti muistiinpanoja kuuluisimmista sotarikollisista. Lääkäri Kelley katsoi pystyvänsä mainipuloimaan Göringiä, mutta sitä hän ei koskaan huomannut, miten Göring vaikutti hänen ajatteluunsa.

Herman ja Emmy Göring tyttärensä Eddan kanssa toisen maailmansodan alkuvuosina (Corbis Images)

Kelley totesi, että toisaalta Göring ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muiden asioita kohtaan. Sotilaskoulutuksensa ja itsekurinsa vuoksi Göring väitti, etteivät muiden kärsimykset vaivanneet häntä. Kelley totesi hänet sen vuoksi ”aggressiiviseksi, narsistiseksi yksilöksi”, joka oli fiksoitunut itseensä.

Hän totesi lopuksi psykiatrisessa raportissaan: ”Vanki on mieleltään terve ja syyntakeinen eikä osoita merkkejä minkään tyyppisestä psykopaattisesta poikkeavuudesta.”

Kelley alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä ns. natsin mieltä. Mitään kaihtamatta hän sukeltaa natsijohtajien mielien syövereihin.

Robert Leyn itsemurhan jälkeen turvatoimia kiristettiin Nürnbergin vankilan siivessä, jossa korkea-arvoiset natsiepäillyt asuivat.

Vankilan ulkopuolella media otti kaiken irti saksalaisuudesta. Toimittaja William L. Shirer kuvaili väkijoukon yhteistervehdystä Hitlerille sanoin, joita nykypäivä voisi liittää toiseen tämän aikakauden diktatuuriin: ”Kasvot hysterian vääristäminä, suut ammollaan, huutaen ja huutaen, silmät fanaattisesti kiiluen, katse liimautuneena uuteen jumalaan, Messiaaseen.” Amerikkalaispsykiatri Richard Brickner kirjoitti kirjansa Is Germany Incurable?, jolloin tapahtuneisiin hirmutekoihin ja julmiin sotarikoksiin etsittiin syyllistä kansanluonteesta. Saksalaisten katsottiin olevan suuruudenhulluja, halukkaita hallitsemaan muita, kovia vääristelemään menneisyyttä ja tietoa etsittiin aina 1800 –luvulta lähtien, jolloin:

saksalaiset johtajat olivat saarnanneet vihollisten teurastamisen välttämättömyydestä, asettaneet saksalaiset naapurivaltioiden kansalaisten yläpuolelle ja pitäneet kohtalonaan alistaa muita.

Tämä ei paljonkaan koskettanut enää Kelleyä, joka oli syvällä natsimielissä. Hän tavallaan ui liian syvissä vesissä etenkin Göringin kanssa. Kelley tuli äärettömän erikoisesta ja menestyneestä suvusta, joten oli selvää, että siksi hänet oli niinkin nuorena valittu tehtävään. Kirjassa on aiheesta paljon alkaen Kelleyn isoisästä Charles F. McGlashanista, joka...Toisaalta suvun kunnianhimo myös varmisti Kelleyn kiinnostuksen kirjoittaa aiheesta myöhemmin kirja. Göring ei osoittanut mitenkään masennusta tai mielenliikutusta, mutta kun Kelley lähti kolmen vuoden komennuksen jälkeen kotiin ja tilalle tuli toinen psykiatri, Göring romahti itkemään. Kun oikeudenkäyntiä on kestänyt 218 päivää, Göring on kuolemaantuomittujen joukossa, mutta vieläkin hän sanoo oman sanansa. Kirjassa syyttäjä  Robert Jacksonin loistava loppupuheenvuoro, jossa kukaan ei voi enää vedota käskyjen noudattamisen kaapuun. Göring oli muuten ainoa koko ryhmästä, joka ei tehnyt niin kertaakaan.

Natsit jäivät odottamaan oikeudenistuntoaan ja tuomioitaan, kun Kelley palasi rakkaan vaimonsa luo ja viimeinkin oli toinen kuherruskuukausi, lapsia sai tulla ja he ostivat loistavan upean kodin. Kelleylle tarjotaan psykologin professuureja yliopistoihin, mutta lopulta vähän kaikkea kokeiltuaan, kriminologia ja tutkimus vievät miehen. Vievät aina pohjaimuun asti. Hän mm. ottaa koehenkilökseen vanhimman poikansa Dougin, joka myöhemmin pitää kaksikymmentäkahdeksan vuotta etäisyyttä äitiinsä, koska tämä ei ollut estänyt miestään tämän oudoissa kasvatusmetodeissa.

Jack El-Hain teos on vahva tosikertomus pahan voimasta. Tarinan voi tavallaan katsoa alkavan, kun Kelley jättää Nürnbergin. Hän ei lähde yksin, sillä lukemattomat istunnot natsien selleissä ovat hänen sisällään ja muistiinpanoissaan. Kunninahimonsa ja uutteruutensa sokaisemana, hän ei tajua rajojaan. Hän ei näe, miten liki hän päästi Göringin, mainipuloinnin mestarin. Pahan lonkerot ovat pitkät ja nopeat, mutta niillä on myös aikaa odottaa hetkeään.

On uudenvuodenpäivä 1958. Televisio on auki. Kuusi seisoo joulukoristeissaan täysin viattomana kimaltaen. Lapset leikkivät lahjoiksi saamillaan leluilla. Keittiöstä kuuluu riitelyä...

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjojen kuisketta