Laila Nevakivi: Lapsen oma puutarhaseikkailu

 Kukapa meistä ei jo miettisi puutarhaa. Ainakin esikot, scillat, muscarit valtaavat jo unemme. Koska vielä ei ole se aika ihan, ainakaan täällä Keski-Suomessa, voimme sukeltaa Iiris tyttösen kanssa hänen puutarhaansa ja samalla seurailla, mitä hän touhuaa yhdessä keijuystävänsä Uolevin kanssa. Kirjan päälle kahdeksankymmentä sivua tarjoavat niin paljon sekä puutarhakasveja, niiden erikoisuuksia kuin myös seikkailua, että kuorin kuorin kermat päältä! Jokainen saa näin kokea enemmän uutta ja kokenutkin puutarhuri löytää kasveja ja asioita, joista ei ole ennen kuullutkaan!

Laila Nevakiven Lapsen oma puutarhaseikkailu (Minerva 2022) on runsautta pursuava puutarhakirja, jossa myös seikkailulla on osansa. Laila Nevakiven tunnen entuudestaan kuvittajana, joka on palkittu luonto- ja satukuvistaan. Hän on kuvittanut yli 20 lastenkirjaa. Niistä olen blogiini tuonut Lapsen oman lintukirjan, Lapsen oman luontoretken - Seikkailuja mökkimaisemissa, Lapsen oman metsäkirjan sekä Lapsen oman perhoskirjan.

Nyt on kuitenkin kevät ja Iiris kyyristeli vanhan omenapuun juurella katsoen tarkkaan rungossa olevaa pientä ovea, Ovi johti puutarhakeiju Uolevin kotiin.

Pikarililjat kukkivat jo ja Iiris haluaa Uolevin heräävän. Myös krookukset kukkivat jo, joten Uolevin oli aika alkaa alkaa touhuta. Iiriksen isä oli myöhentänyt tyttärelle maan, mutta vain Uolevi ja Iiris tiesivät mitä varten. He aikoivat perustaa kasvimaan, jossa Uolevi lausuisi loitsujaan:

Herneitä herättelen, hurjaan vauhtiin houkuttelen!

Keittiöpuutarhasta tulee sellainen, jollaista itse harrastin aikanaan noin Iiriksen ikäisenä eli hyötyä ja kukkia. Vihannesten väleihin tulevat kukat ja yrtit, jotka houkuttelevat pölyttäjiä. Osa kukista karkottaa haittahyönteisiä. Tällaisia ovat mm. kehäkukka, samettikukka ja köynnöskrassi.

Siementen herääminen on kuvattu ja samoin näytetään Iiriksen krassin istutus. Pidän itse kovasti krasseista ja listalla on jo lähtö siemeniä ostamaan. Pidin pari vuotta väliä ja nyt ei ole omia siemeniä. Kasveista kerättyjä. Kun niitä kuivattaa ja aikansa keräilee saa mitä hurmaavampia värejä vaikka cappuccinoraidoilla! Oletteko huomanneet miten krassit alkavat tuoksua heinäkuun hämärtyvissä illoissa...

Kasvien tärkein asia eli yhteyttäminen kerrotaan myös kera kuvien. Villit salaatit kiehtovat monia ja niitä ovat mm. keto-orvokki, maitohorsma, voikukka, käenkaali...Kasvatettuja taas pinaatti, salaatti, mangoldia, rucola...

Yksivuotisista kukista ihanimpia lienevät silkkiunikot, jotka tosin voivat levittää siemenensä kuten kehäkukat, että alkavat kasvaa omista ripottamistaan siemenistä seuraavana vuonna.  Tuoksuherne, akileija ja sormustinkukka ovat seuraavalta sivulta suosikkejani. Kirjailija Maud Montgomery on sanonut, että keijut tulevat vain puutarhoihin, joissa kasvaa akileijaa. Siksi kutsunkin sitä keijukukaksi. Jos akileijaa istuttaa lehtoakileijojen joukkoon vaikka japanin- ja alppiakileijan kanssa, syntyy myöhemmin hurmaavia mutantteja. Jotkut niistä ovat kuin keijujen mekkoja.

Keijut nukkuvat suviaikaan hyvin vähän, joten Uolevi herää jo varhain pionin terälehtien alta eikä edes huomaa kaunista valkoista iiristä, sillä häntä kiinnostaa rapina ja tuhina. Sieltä saapuu siiliemo poikasineen juomaan vettä. Ne syövät siiroja ja kovakuoriaisia, mutta Iiris ruokkii niitä kissanruoalla, että poikaset vahvistuisivat. Myös syksyllä niitä on hyvä syöttää, että selviävät talvihorroksessaan pesissään vahvoina uuteen kesään.

Kevät voi olla kohtalokkaampi, jos siilit heräävät pesissään liian aikaisin. Niille täytyy tarjota ruokaa joskus jo hyvin varhain. Suuri osa siileistä kuolee nälkään tai autojen alle, koska meillä ei ole alikulkutunneleita niille, kuten on vaikkapa Saksassa. Linnut laulavat miltei kaiken aikaa ja etenkin yön laulaja mustarastas. Sepelkyyhkyt kujertelevat ja pesissä jo kuoriudutaan munista.

Onnellisessa puutarhassa on leikkaamatonta nurmikkoa, oksakasa, tiheä pensaikko, komposti, nokkostiheikkö perhostoukille, kukkaniitty ja vanha puu.  Alleviivaan tämän yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella. Nyt nurmikkoa edelleen vähennetään ja tilalle tulee kukkaniittyä. Komposteja on useita, kolme avokompostia, yksi biokompostori ja risukasa siileille pesiksi, jota tosin joskus ei pesintäaikaan uudistetaan. Trimmeri on luonnonmukaisen puutarhan vihollinen ja kärsivällisyys ystävä. Lemmikkien pitää saada kukkia ihan kuiviksi ja sitten ne vain lisääntyvät, trimmeri taas katkoo villikukat alkuunsa, kuten kokenut puutarhakuvaaja minulle neuvoi, kun tehtiin juttua puutarhastamme. Onneksi en mokomasta värkistä välitä yhtään. Lemmikit, puna-ailakit, esikot, akileijat, sormustinkukat, kellokukat, scillat, esikot...kaikki saavat kukkia täydesti ja palata lepoonsa rauhassa ja hyvin siementäneinä. Nurmikkoa vähän lapsille ja koirille leikki- ja pelikentäksi. Erikorkuisia pensaita puiden lisäksi. Ja jos tontilla, vaikka sen reunalla kasvaa vanha haapa, se on suuri ilon aihe. Ensin sen löytävät tikat, sitten oravat ja lepakot ja lopulta ehkä liito-oravat. Meiltä jouduttiin kaatamaan lahovian takia lehdosta toinen vanha haapa. Jätimme tilalle kasvamaan kunnon haavikon, joka soittaa omaa musiikkiaan. Niitä on niin paljon, että saavat metsäkauriit ja jäniksetkin napsia.

Kirjassa esitellään mummin maatiaisperennat, kukkakalenteri, jossa kerrotaan kunkin kukan kuukausi ja päädytään hyödylliseen osaan eli mullanrakenteeseen ja siinä lierot ovat arvossaan. Kastemadot ovat tärkeitä hajottajia. 

Seuraamme huumaavaa yrttien tuoksua. timajmia, rosmariinia, basilikaa, rohtosuopayrttiä...Saavumme isän kasvihuoneelle, jossa tomaatinraakileiden joukossa jo punaisia, keruuvalmiita tomaatteja. Uolevi oli juuri lausunut näkymättömyysloitsunsa;

Liukenen ja livahdan, valonsäteeseen vilahdan!

Amerikan alkuperäiskansat kasvattivat tomaattia jo 2 500 vuotta sitten, mutta Euroopassa siitä ei tiedetty mitään ennen Kolumbuksen purjehtimista Amerikkaan 1 400 -luvulla. Tomaatti levisi ensin vauhdilla Italiaan, jossa tomaattia käytetään joka päivä. Minä olen mukana, sillä ei päivää ilman tomaattia. Tomaatti onkin nykyisin kaikkein suosituin vihannes!

Kun hävitimme kasvimaan, laitoimme tilalle hedelmäpuutarhan ja joukkoon marjapensaita. Kirjassa esitellään musta- ja punaherukka, pensasmustikka puutarhamansikka, karviainen ja tyrni.  Tyrni on länsirannikkolaiselle erittäin tuttu ja anoppi teki siitä hyvää kiisseliä. Mustaherukka suoraan pensaasta on parhautta ja karvaisia piti istuttaa lisää, sillä niin hyviä ne tuoreina ovat. Tyttärellä on valkoherukkaakin. Piikkiset tyrnipensaat ovat oiva suoja pikkulinnuille, jotka voivat paeta vaikka haukkaa piikkipensaiden suojiin.

Luumuja, kriikunoita, päärynöitä ja hapankirsikkaa on kasvatettu Suomessa jo monta sataa vuotta. Oi, muista Säkylän kesiltä järven rannalla makeat, mehukkaat päärynät. En ole sellaisia saanut sen jälkeen kuin kaupasta. Nyt on yksi päärynäpuu istutettu luumu-, omena- ja kirsikka puiden joukkoon. Kirsikoista teemme jouluksi likööriä. Se saa muhia purkeissa kellarin hyllyillä monta kuukautta, Välillä pitää vain kääntää ympäri, että maut tasaantuvat ja sokerit sulavat.

Kirjassa on siellä täällä Uolevin kasvisherkkuja, joten kasvimaan satokin tulee hyvin esiteltyä. Iltaisin puutarhat tuoksuvat huumaavasti ja alkaa olla sadonkorjuujuhlan aika. Omenat kertovat milloin on oikea aika. Jätämme itse talviomenapuun sadon metsäkauriille ja linnuille, mutta omenapiirakkaa valmistuu ahkerasti. En tiedä mitään ihanampaa kuin omenapuun kukkien tuoksu enkä herkullisempaa kuin omenajälkiruoat kera vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön. Tämä kirja maistuu omenapiirakalta ja vaniljajäätelöltä!

Mikä on sinun herkkuomenalajikkeesi? Minun on keltakaneli♥

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Luettuani nuorena maaílman tunnetuimman orjuuden vastaisen teoksen Setä Tuomon tupa, josta käynnistyi Yhdysvaltojen sisällissota, aihe ei jättänyt rauhaan. Kirja oli aikansa sensaatio ja sen oli kirjoittanut valkoihoinen amerikkalaiskirjailija Harriet Beecher Stowe 1852 kuultuaan yhä julmemmista tavoista kohdella mustia. Sitä on myyty yli 34 miljoonaa kappaletta. Sen jälkeen varhaisteinivuosina luin kaiken mahdollisen Yhdysvaltojen mustista ja myös heidän puolustajistaan. Oliko sitten ihme, että kyynelehdin Kingin ja presidentti Kennedyn murhia. Nuori mieleni seisoi mustien panttereiden ja kaikkien mustien puolustajien rinnalla. Rosa Parksin, joka uhmasi mustien oikeutta olla antamatta paikkaansa linja-autossa. Rohkea ihmisoikeusaktivisti sai jo elinaikanaan palkintoja ja kunniaa teostaan, sillä se oli siihen aikaan vielä yltiörohkeaa. Oli joulukuun ensimmäinen päivä 1955. Tätä ja montaa muuta mustien elämää seurannutta kirjaa luettuani ja dokumentteja katsottuani, oli täydellisen selvää, että lukisin oman aikamme kirjan, jossa mustat itse haluavat erottua toisistaan aina asuinalueita myöten. Mallardin pikkukaupungista syntyi mustien oma "not into my backyard". Kaupunki oli valkoisten mustien kaupunki. Mitä valkoisempi olit, sen ylempänä olit hierarkiassa. Aivan kuin yhteinen historia ei olisi ollut mitään ja valkoisten opit olisi imetty hengityksen ja kokemusten kautta. Kirja on salailun ja rasismin tarina, se myös huutaa tunnesiteiden perään, mutta vastaako kukaan?

Brit Bennettin teos Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen) on sukupolvinen romaani perheestä, joka asuu Mallardin pikkukaupungissa. Siellä asuvat vain valkoiset mustat. Tokikaan mustiksi syntyneitä ei ajettu pois, mutta heidät nähtiin huonompina ja toivottiin kermakahvin värisiä vauvoja. Muualta tulleita mustan mustia taas ei haluttu naapureiksi, se laski jo asuntojen arvoakin. Tarinan tuo likelle Adele Vignesille 1930 -luvulla syntyneiden kaksostyttöjen kohtalo. Toinen kaksosista on hiekansävyinen ja toinen niin vaalea, että kävisi valkoisesta. Kaksoset olivat hyvin likeisiä toisilleen, mutta kummankin päässä kasvoivat omat unelmat tulevaisuuden suhteen. Kaksoset katosivat teini-ikäisinä ja ensimmäinen merkki saatiin kun musta Desiree palasi kaupunkiin 1968 taluttaen kädestä pikimustaa noin kahdeksanvuotiasta tyttöä, Judea.

Juden elämästä Mallardissa tulee rankkaa. Valkoiset mustat eivät halua lastensa leikkivän hänen kanssaan. Eivät halua häntä edes samaan kouluun lastensa kanssa...

Häntä nimiteltiin Tervapöpöksi.

     Yönmustaksi. Mokkakorvaksi. Mutiaiseksi. Sanottiin:

Hymyile, muuten me ei nähdä sua. Sanottiin: Sä oot niin musta ettet erotu liitutaulusta. Sanottiin: Sä voisit taatusti mennä  vaikka alasti hautajaisiin. Kiiltomadot varmaan seuraa sua päivisin. Näytät varmaan uidessa öljyläikältä. Hänestä väännettiin vaikka minkälaisia vitsejä, ja kerran, ollessaan jo reilusti yli neljänkymmenen, hän lateli kokonaisen liudan niitä päivälliskutsuilla San Franciscossa...Juhlissa hän pakottautui nauramaan jutuille, vaikka ei aikoinaan ollut nähnyt niissä mitään hauskaa. Vitsit osuivat. Hän oli musta. Pikimusta. Tai ei, vaan niin musta, että näytti  violetilta. Musta kuin kahvi, asfaltti, ulkoavaruus, musta kuin maailman alku ja loppu.

Mikä meidät erottaa on tasokas lukuromaani. Tyttöjen äiti ja isä kohtaavat tragediansa, tytöt elävät elämäänsä aikuisina toisistaan erillään ja kolmas sukupolvi tekee omat ratkaisunsa. Kirja on lukuromaanimaisen viihdyttävä huolimatta siellä täällä esiin pilkahtavista rasismin kukkasista, jotka voivat edelleen hyvin. Ne vain kasvavat varjoissa, mutta musta törmää niihin tavan takaa. Tarina on myös surumielinen, sillä salaisuus varjostaa menetyksiä. Varhempia asioita, joista ei voida keskustella, sekä nykyhetken ikävää, jolle ei lohtua näy. Missä on Stella? Missä on Desireen rakas kaksossisko, jota ilman hän oli toisinaan puolikas? Oliko Stella uskaltanut ylittää rajan, jota ei voitu ylittää? Kuka oli tuo upearyhtinen kaunotar, joka valitsi kalliissa tavaratalossa vaatteita? Kuka on Blake, joka palvoo häntä? Oliko Stella nostanut lumivalkoisen kortin tuosta vain ja minkä hinnan hän siitä olikaan joutunut maksamaan?

Reese avasi Juden hautajaismekon vetoketjun, taitteli vaatteen kivelle, ja sitten he kahlasivat kiljahdellen reisiä myöten kylmään veteen. Tämä joki, niin kuin kaikki joet, muisti virtansa kulkusuunnan. He kelluivat puiden lehtevän katoksen alla ja anelivat unohdusta.

Rakastunut

Hän seisoo silmäluomillani,
hänellä on käsieni muoto,
hänellä on silmäini väri,
varjooni on hän uponnut,
kuin kivi taivaaseen.
hänen hiuksensa ovat hiuksissani,

Hänen silmänsä ovat avoinna aina
eikä hän salli minun nukkua.
Hänen unensa täydessä päivänvalossa
saa auringon muuttumaan huuruksi;
minut nauramaan, itkemään ja nauramaan se saa,
puhumaan ilman mitään sanottavaa.

-Paul Éluard -

(Tätä runoa en unohda, Otava 1977)

suomennos Aale Tynni

kuva Gustav Klimt

Casper Julianin kastejuhlassa 27.3.2022

Niin valkoinen oksa/ niin sininen taivas / niin kirkas lumi. / Ja vihreä puu / ja valkoinen pilvi / ja kimaltava meri./ Lapseni, sait nimesi/ ja kirkkaamman vielä.

Casper, kun hymyilit ensimmäisen kerran, oli hymysi äidillesi ja isällesi aurinko, kuu ja tähdet taivaan. Se oli takuuhurmaus. Mikään maailman kulta ja mammona eivät ole pienen hampaattomat ikenesi paljastavan hymysi arvoisia. Sinun hymysi on vauvailo, joka alkaa silmistäsi, virtaa läpi pienen vauvaolentosi ja herkistää vanhempasi lähelle jotain tuntematonta – lähelle itkua ja naurua.

Casper Julian, sinä olet Pikku-Tiitiäinen, joka teit meistä uusia. Tulimme äidiksi, isäksi, isovanhemmiksi, isomummoiksi, isoukeiksi, kummeiksi, enoiksi, tädeiksi. Tulimme rakkauden syliksi, jossa sinun on hyvä kasvaa. Tulimme elämän pesäksi, josta sinun on kerran hyvä lähteä lentoon.

Mutta Kulta-Casper, ei lennetä vielä, vaan avataan ensimmäisen juhlasi lahjoja. Voi, mitä saatkaan: rakkautta, perhekeskeisyyttä, tähtipolkuja, satuja, itseluottamusta, mielikuvitusta, suukkoja, ystäviä, lohtua, lumilinnoja, terveyttä, viisautta, metsämansikoita, kesäheinän kutitusta, joulun odotusta, syntymäpäiviä, unelmia, rohkeutta, perhosen siipipölyä…

Casper Julian, uskomme ja toivomme kaikki, jotka olemme tänään kokoontuneet sinun ensimmäiseen juhlaasi, että nämä lahjat kantavat koko elämäsi. Ne ovat tuuli siipiesi alle, kun aika on.

Ja kiitos Casper, että mekin saimme lahjan: Sinä annat meidän olla likelläsi kuin haahkanuntuvapesä, tarttua käteesi ja varmistaa kulkusi kohti unelmiasi.

Tiitiäinen metsäläinen,/ pieni Casper-menninkäinen, /posket tehty puolukasta,/ tukka naavatuppurasta, /silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen metsäläinen, /pieni Casper-menninkäinen,/ keinu kuusen kainalossa,/ tuutu tuulen kartanossa,/ sammuta siniset tähdet!

 Leena Lumi eli Nana

Ensimmäinen runo Niilo Rauhala

Tiitiäisruno Kirsi Kunnas

Maaret Kallio, Kati Vuorento: Välillä olet varpuseni

Yksi vuoden eittämättä suloisimmista kirjoista lienee Maaret Kallion sanoittama ja Kati Vuorennon kuvittama  Välillä olet varpuseni (WSOY 2022) yhteisiin hetkiin vauvan ja vanhempien kanssa. Maaret Kallio on kouluttajapsykoterapeutti ja tietokirjailija, joka kirjassa loruilee miten erilaisia hetkiä vauvan kanssa voi olla. Kaiken tähdennys on nähdä vauva hyväksyvin silmin ja tätä Kallion runot tukevat. Kati Vuorennon eläinpiirrokset ovat nykyisestä tarjonnasta näin nuorille, erityisen huikeasti erottuvaa tyyliä. Pidän paljon♥ Lapseen vaikuttaa vahvasti ja paljon jo häntä katsovan ilme. Onko se iloa, kun näkee vauvan vai heijastuuko katseesta huolta.(Onneksi minulla oli pitkä psykologia!)

Myönnän, että ensin herätti huomioni kirjan massasta poikkeava kuvitus. Erilainen kuvitus. Kirja on täynnä eläinten kuvia, jotka kuvaavat vauvan vaihtelevia mielialoja ilosta itkuun ja kaikkea siltä väliltä. Olisin halunnut kuvia enemmän tähän esittelyyn, mutta näillä nyt mennään.

   Välillä olet kissanpentuni...

Kiemurtelet jaloissani

pyöriskellen pöherrät.

Lipsuttelet kielelläsi...

...ja aina yhtä rakas.

Maaret Kallio:

Pikkuisen ihmisen ilmaisu on ihastuttavan kirjavaa, Joskus tuntuu, että hän on kiukkuinen kuin ampiainen, toisinaan taas pelosta värisevä varpunen.

Tämä vauvan ja vanhemman yhteinen runokirja sanoittaa lempeästi ja hyväksyntää välittäen vauvan erilaisia oloja ja tuntoja. Vanhempana ei aina saa kiinni, mistä suunnastavauvan tunteet tuulevat tai millaisin mielin pieni on liikenteessä...

Kirjan tärkeimpänä sanomana on kuvata tunnekuohujen alla olevaa, ohimenevää hetkeä pysyvämpää asiaa: vanhemman ja lapsen välistä turvallista yhteyttä. Vaikka kumpaisenkin olot tulevat ja menevät, rakkaus pysyy aina.

Välillä olet perhoseni...

Herkästi hetkeen liihottelet

tuntosarvet tunnustellen.

Vilautat viileitä värejäsi   

        silkkisiä siipiäsi.

Hentoisesti ilmaiset

surun sävyt siniset.

...ja aina yhtä rakas.

Ei voi vähätellä sitä, miten tärkeää on lukea yhdessä vauvan kanssa. Ja lukea yhdessä vielä sittenkin kun vauva on jo itse lukija. Yhdessä lukeminen on rauhoittavaa, kiinnostavaa ja turvaisaa. Itsetuntoa vahvistavaa.

Välillä olet leijonani...

 Hurja harja pörheänä

kita ammollaan jylisten.

    Karjahtelet komeasti

 käsket väliin väkevästi

lujaa lopuksi murahdat

Vaan pienet pehmeät tassusi

      paljastavat luonteesi. 

...ja aina yhtä rakas.

Näin hurmaavan kirjan voisi syödä! suosikkirunoni on Välillä olet varpuseni...,joka mielestäni on kuin ingressi tälle teokselle.

Pikkusiiivet väristen

 katseellasi etsien.

  Pääsi kääntyy,

  pieni pelkää,

etsii turvan tuttua selkää.

   Lento lyhyt, hätäinen

    varpu kulta suloinen.

...ja aina yhtä rakas.

♥♥♥♥♥

Lastenkirjat Leena Lumissa

Suloisia päiviä!

 Nyt menee sillä tavalla vähän lujaa, että lukemisen tai siitä kirjoittamisen sijaan keskityn tulevan viikonlopun juhlaan Lohjalla. Merin ja Samin suloisuus saa nimen ja minä olen etsinyt sopivaa mekkoa. Valitettavasti olen kotelomekkotyyppiä, joten ne ovat kesämekkoja lukuun ottamatta kutistuneet kaapissa. Koska olen myös rock ja farkut istuvat kaikki ja niihin on vaikka mitä yläosia, olisin voinut..., mutta kuka on kuullut nanasta, joka pitää kastejuhlapuhetta farkuissa. Ollaan siis juostu kaupoilla sillä tuloksella, että ostettu yksi Marimekon tunika, joka käy lyhyestä hameesta ja aikaisemmin on hankittu Nanson Puolukka, jonka onneksi sain edullisesti. Molemmat lähtevät varmuuden vuoksi mukaan. Sitten oli niin uskomatoon tapaus, että tilasin Klingeliltä Alba Modan graafisen mekon, josta 'kaikki' ovat sanoneet, että ihan mun juttu. No, se ei ehdi tähän juhlaan...Käytän hyvinkin vaatteen ihan loppuun, jos pidän siitä, mutta tällainen kevättalven juhla-asu oli hiukan hankala juttu minulle nyt. Ei ole tapana törsätä näin. Kaikki Marimekon kotelomekkoni odottavat kiltisti kaapissa uutta tulemista♥ Toivon todellakin, että kuvakaappausmekko Klingeliltä istuu minulle kuin hyvin tehty hansikas.

En ole isosti kalliiden korujen perään, vaan käytän mielelläni tyttäreltäni saamia vintage -koruja. Mietin niitä käyttäessäni, että kukahan tätäkin on joskus pitänyt ranteessaan tai sormessaan ja mikä mahtoi olla maa tai peräti manner. Toki on muutamia aitoja kultaisia hääpäivälahjamuistoja ja korvissa miltei aina Kalevala -korun Kielot. Jos käytän kultaisia koruja, korvakorut ovat ensimmäiseltä matkaltamme Keski-Eurooppaan Reiman kanssa eli tunnearvoa, rannekoru on mammaltani ja siihen on jo kaiverrettu Hilma, Eila, Leena...ja minun jälkeeni se menee Merille. Paljon tunteita kuten Björn Weckströmin kaulakorussa, jonka sain eräänä hääpäivänä lahjaksi mieheltäni. 

Jos valitsen ylleni Nanson Puolukan, käytän vihreäkivistä rannekorua ja mustaa sormusta- Jos taas Marimekon, niin leveämpi turkoosi rannekoru ja mustakivinen sormus tulevat käyttöön.

Ensimmäiset kolme ruukkua tetenarsisseja on jo istutettu ruukkuihin ja päivät saavat ulkoilukoulutusta, yöt sisällä. Olisin jättänyt suosiolla ulos kun olemme itse muualla, mutta nyt on luvattu tulevan niin kalseita kelejä viikonlopuksi, että Ihana Eeva kantaa nämä takuulla sanomattakin sisälle. Muistattehan, että kun ne ovat ruukuissa kauneutensa antaneet, sitten maahanistutus ja kastelu. Seuraavana vuonna niitä on enemmän ja enemmän!

Tässä jo muutamia vuosia kukkineita tetenarskuja. Leikin vähän ja sävytin tummemmaksi eli löytyyhän niitä kaiken värisinä, mutta oikeanvärinen tete on ylempänä. Näitä on monta pehkoa jo lumen alla odottamassa.

Meille on tulossa uskomaton viikonloppu perheemme nuorimman jäsenen ensimmäisissä juhlissa. En jätä teitä ulos juhlista, kuten en ole ennenkään jättänyt! Tehän saitte kuulla juhlapuheeni miehelleni hänen täyttäessään pyöreitä ennen kuin vieraat! Nyt yritän ajastaa niin, että te saatte kuulla puheeni heti kun vieraat ovat sen kuulleet ja puheet on pidetty. No, en kai ihan heti, sillä läppäri on kai ehkä jossain, mutta korkeintaan parin tunnin viiveellä. Lupaan heti puheen kuvalla blogissa, mutta kastejuhlien ryhmäkuvia en voi julkaista ennen kuin jokainen kuvissa oleva on antanut lupansa, mikä voi tyttäreni tuntien olla jossain sateenkaaren tuolla puolen. Mukana ovat virtuaalisena yksi kummi Britanniasta sekä äitini ja siskoni Luvialta. Niin sitä maailma muuttuu, kun aina luulin, että en ole yhtään isoäitityyppiä. Juuri ylläolevassa kuvassa on viisipäiväinen Babe ensi kertaa sylissäni ja itse nostin syliin kuin se olisi ollut tähtiin kirjoitettu. Jotain humahti lävitseni ja se on suuri rakkaus ja kiintymys. Toive saada tälle pikkuiselle hyvä ja rakkautta tulviva elämä.

Niin Reima, mistä se kaikki alkoikaan. Tässä jo 30 -vuotishääpäiväreissulla yhtään aavistamatta, että meistä tulee vielä Ukki ja Nana♥ 

Love

Leena Lumi

Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa

Kirja täynnä rakkautta ja tuskaa, kaipausta ja yhtä suruista suurinta, lapsen menetystä erikoisissa olosuhteissa, oli minulle kuin junan huuto yössä, kun rakkaus on kuollut. Kaikki oli kuitenkin täynnä rakkautta, jopa vihan- ja kostontunteet, ne ammensivat rakkaudesta. Elämme kahta aikakautta, toista Ranskassa 1944 ja toista Yhdysvalloissa, Santa Cruzissa 1953. Kaiken nimittäjä on lapsi nimeltään Samuel. Se mitä tapahtui kun natsit miehittivät Ranskan koskettaa juutalaista pariskuntaa, joilla on vauva nimeltään Samuel...Koko tarinan nimittäjäksi tulee rakkaus lapseen. Tämän menetykseen, ja erityiseen tapahtumaan kun Pariisista lähti juna päämääränään Auschwitz. Raiteissa on jotain pielessä ja niitä korjaamaan määrätään pariisilainen ratatyöntekijä Jean-Luc, joka ei voi aavistaa, miten siinä hetkessä kaikki muuttuu toiseksi. 

Ruth Druartin teos Viimeinen yö Pariisissa (While Paris Slept, Sitruuna Kustannus 2021, suomennos Elina Salonen) kertoo suurella tunteella, mutta vailla siirappihuntua pyyteettömästä rakkaudesta, sillä lähdössä olleeseen junaan joutunut nuori nainen Sarah ojentaa kalleimman, mitä hänellä on Jean-Lucille. Hetki on lyhyt, sillä jos aseita ja pamppuja kantavat natsit olisivat huomanneet teon, he olisivat kuolleet. Teko on vaistonomainen: Luottaa ja pelastaa. He eivät tunne toisiaan. Nainen vain pyytää: "Olkaa kiltti ja..."

Tästä alkaa Jean-Lucin ja hänen vaimonsa Charlotten vaarallinen matka kohti etelää läpi miehitetyn Ranskan. Heidän tarkoituksensa on päästä keinolla millä hyvänsä Yhdysvaltoihin. He kulkevat öisin maksetun oppaan kanssa, he ylittävät  kaikki vastukset nälästä loukkaantumisiin ja liian vähiin uniin. Pelko on pahin, Se jäytää lyhyitä hyviäkin hetkiä ja vie halun jatkaa. Lopulta kuitenkin Santa-Cruz. Jean-Lucin unelma Yhdysvalloista on toteutunut ja täällä he ovat turvassa. He aikovat sulautua nopeasti, puhuvat vain englantia ja Samuelista tulee Sam. He ovat onnellinen perhe ja aurinko paistaa kaiken aikaa..., mutta ei aurinkoa ilman varjoa. Heinäkuussa 1953 varjo peittää auringon...

Huomaa, että kirjailija Ruth Druart on opiskellut psykologiaa, sillä niin uskottavasti hän kuvaa henkilöhahmojensa tunteita. Niiden synkkiä alhoja aina pohjaimuun asti, kunnes tulee uusi aalto ja antaa toivoa. Viimeinen yö Pariisissa vei tunteella. Takana kuitenkin ajatus, että tätä on tapahtunut. Tämä on tapahtunut monille, mutta tämä on Ruth Druartin tarina ja luin velloen samoissa menetysten ja toivon tunteissa. Ei ole ihme, että kirja liittyy Pariisiin, sillä Druart on työskennellyt Pariisin kansainvälisissä kouluissa. Hän on keskittynyt kolmannen kulttuurin lapsiin ja tämä teema on kirjassa vahvasti esillä Samin kautta. Myös Sam on yksi kirjan kertojista.

Cher Sam

rakastamme sinua - nous t'aimons

ole hyvä - s'il te plait

anna - donnes

meille - nous

mahdollisuus - une chance

Kynttilöiden aika on aina eli piipahdus Kalevantulen myymälässä

Aamuste tuli semmonen levoton olo, että pitää lähteä Multialle kynttilähankintaan. Vaikka olen vuosia ostanut Kalevantulen kynttilöitä, olen tehnyt sen sesonkimyymälöissä tai Multiaa likempänä asuva ystäväni on niitä minulle tuonut. Koko päivä siihen meni ja myönnän kaikki ostokset, mutta kannattaa huomata, että joulukynttilät puoleen hintaan ja siis ostin itselleni vain kaksi kynttilää! Kaksi sinistä toi mieleeni siskoni, joten tästä meni sellofaaniin pari kauniilla rusetilla.

Tätä valkoista suurta klassikkoa ei ollut enää. Se on meidän joulupöydässä aina ja vieläkin on suurinta jäljellä vaikka vuorokausia poltettu.

Katsokaa tuota valopalloa, se on valkoinen Kalevantulen kynttilä. Ne kaikki näyttävät valon maagisesti lävitse. Ei voi olla ihastumatta.

Tällaista vahvaa oranssia tarjolla kolme kahden hinnalla, mutta tähän en nyt pudonnut, vaikka oranssilla onkin nykyään mielessäni oma paikkansa.

Näitä lähti omaan käyttöön yksi tai kaksi puoleen hintaan. Minusta näissä on joulun punaista ja siinä lumenkuvioita. Myönnän, että viimeinen joulunpunainen palaa meillä vieläkin, sitten tulee värin vaihto. Nämä siksi, että kohtahan se joulu sieltä taas saapuu...

Kuva kertoo, mitä on annettu lahjaksi sekä myös pidetty itse. Yhden kaapin ylimmäinen hylly on omistettu Kalevalantulen kynttilöille...

Tässä ihanan raikas kynttilä, jonka väriä en muista...Tämä on jo kevättä kohti.

Tässä myös jouluaikamme suosikkeja. Ei käynyt tänään silmään...

Kaksi heikkouttani: Wrendalen mukit ja Kalevantulen kynttilä, se punainen.

Tässä Kalevantulen pinkki, joka oli mm. jutuissani täällä  ja täällä

Tässä sitten kevään värejä. Ihania pastellisävyjä. Mukaan lähti sekä äidille että tyttärelle

nuo isot lilanväriset kynttilät. 

Miten Waltari sanoikaan: "...miksi taistelimme: Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

Kalevantuli sijaitsee Multialla Keskustie 33 ja vieressä on kahvila, jossa jäimme suustamme kiinni, kun aiheeksi löytyi vanha Krakova♥ Kaikki kera hyvän teen ja tuoreiden munkkien. 

Neljän kynttiläkassin kanssa kotiuduin, mutta jos olisi ollut tätä väriä, olisi rima jo ylitetty!

kynttiläterveisin

Leena Lumi

kuvat 8, 10 ja 13 Kalevantuli

Kaikki samat vaatteet edelleen käytössä, vain kotelomekot ovat kutistuneet komeroissa. Kannattaa mahtua samoihin vaatteisiin, niin voi ostaa vaikka kynttilöitä!

Ninni Schulman: Kun kellot seisahtuvat

Kuin arkeen kudottuja ovat Ninni Schulmanin dekkarit. Lapsia pitää hakea hoidosta, joku pettää, toinen kaihoaa toista, lapsia katoaa, lapsia löytyy kuolleena, poliisitkin ovat vain ihmisiä ja paikallislehden toimittaja voi olla ylikuormittunut monista syistä. On totista tutkintaa ja sitten sitä kaikkea muuta, joka voikin yllättää vaikka osoittamalla syyllisen. Maagisuuttakin on ilmassa, sillä vanhan kellomestarin kaappikello pysähtyy aina kun joku menettää henkensä epätavallisissa olosuhteissa ja niitä tässä uusimmassa riittää. Hagforsista on tullut monien mysteerien ja kaunojen keidas, mutta voi sinne olla eksynyt eräs outo tyyppikin, joka...

Ninni Schulmanin uusin suomennettu Hagfors -sarjan teos Kun kellot seisahtuvat (När alla klockor stannat, Tammi 2021, suomennos Antti Saarilahti) kuljettaa suven helteessä äänetöntä kuolemaa, joka on vienyt jo kolme. Apua kutsutaan Tukholmasta, sillä kaikki ovat yhtä mieltä, että liikkeellä on sarjamurhaaja. On saatava pikaisesti profiloitua henkilö, että olisi mahdollisuus pysäyttää murhien sarja. Olen heikkona rikollisen profilointiin, joten huomasin, miten nopeasti Tukholman apu toimi. Sen sijaan hän, joka sai osuman oli todella heikossa hapessa oleva paikallislehden toimittaja Magdalena Hansson. Hän kärsii vakavasta masennuksesta sitä itse tajuamatta, mutta onneksi kertoo ajatuksistaan Glorialle, joka sitten...Kukapa olisi uskonut mitä kaikkea kansankodissa tapahtuikaan vielä 1970-luvulla. Ellette usko kirjan tarinaan, lukekaa Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli. Kiitos Ninnille, että ei kiellä totuutta ja mainitsee vielä rotuhygienian pääjehunkin nimen.

Pidän kovasti hieman sekasortoisesta, mutta rakastettavasta Magdalenasta. Pienen lehden toimituksessa hän ehtii pohtia paitsi omaa huonommuuttaan, myös montaa muuta. Sekaantuu myös rikostutkintaan miestään pelottavalla tavalla. Lukiessaan toisen paikkakunnan lehden ja ystävänsä Signen juttua unelmaperheestä Örjan Edinin ympärillä, hän jää vai tuijottamaan kuvaa perheestä lupiininiityllä lapsineen ilman ihailevaa ajatusta:

Siinä oli yhtenäinen klaani täynnä pikku persoonia. Ipanoita, jotka saivat jo äidin maidossa itsestään selvän oikeutuksen olemassaololleen ja joita Isa oli varmasti imettänyt ainakin kolme vuotta kutakin. Pentuja, joilla oli tiedostamaton luottamus siihen, että kaikki kyllä järjestyisi.

Magdalena mietti, uskouivatko he itse sellaiseen onneen. Ajattelivatko he koskaan, kuinka katoavaista se oli?

Magdalenan uupumus ja yritys esittää pirteää, on kuvattu todenmakuisesti. Pieninkin asia, kuten vaikka keittiön siisteys tai ruoanvalmistus, tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta, että hän mieluummin kömpii nukkumaan unohtaakseen kaiken.

Rotubiologi Herman Lundborgin nimi jäädyttää vereni. Ja myös se, miten vähän aikaa siitä kaikesta on, kun kansakunnan kuona-aineita estettiin vähintäänkin lisääntymästä:

Jopa yhteiskunnan loisille on suotava oikeus elää, mutta heidän  ei tule antaa elämää muille kaltaisilleen, kirjoittaa eräs 'lundborgilainen'.

Onneksi, onneksi tästä Ninnin kirjasta riittää moneen lähtöön, minä vain olen jumittunut tuohon yhteen historian aiheeseen. Murhia tapahtuu, erotiikkaakin on ja Christerin ja Torunin elämä on kuin muratti, joka jaksaa, jaksaa...ja siihen on kiinnitetty sana HOPE.

En mitenkään halua paljastuksia tehdä, muuten giljotiiniin, mutta kerronpa vain, että katselin tilastoja blogissani juuri Schulmanin kohdalta ja hän on erittäin pidetty dekkaristi! Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jos haluaa pysyä kiinni ihmissuhdekuvoissa.  Suosio ei pala tulessakaan, kuten ei sekään, että kun paholainen kirjoittaa valoisina öinä, toisaalla Geir kiusaa Petran haluavan vain hänen kroppaansa ja vaatii tunnustusta. Ennen ei tipu! Petra myöntää ja Geir kuiskaa silmissään tuli: "Olet hirveän pinnallinen ihminen." Ja sitten sitä mentiin. Taas!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Alussa olikin sen loppu. Näin voidaan sanoa Pierre Lemaitren ensimmäisestä kirjasta, jonka hän kirjoitti 1985. Hän ei tarjonnut teosta kustantajille vaan hautasi dekkarinsa pöytälaatikkoon, jonne se sitten jäikin näihin hetkiin asti, jolloin Lemaitre tuntee elävänsä murrosta: Tämä hänen ensimmäinen dekkarinsa on viimeinen, sillä hän siirtyy kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Ensimmäisestä tulee jäähyväiset jännityskirjoille, mutta hänen historialliset kirjansa ovat myös olleet jännittäviä eli mihin kirjailija 'karvoistaan' pääsisi, Lemaitre olisi voinut stailata esikkoaan paljonkin, mutta hän tyytyi vain korjaamaan kohtia, jotka vaikeuttivat tekstin ymmärtämistä.

Pierre Lemaitren Kyykäärme (Le serpent majuscule, MinervaCrime 2022, suomennos Kaila Holma) alkaa toukokuun viidennestä päivästä vuonna 1985. Tämä on trilleri ja hyvin erilainen minun mielestäni, mitä olisi voinut Lemaitrelta odottaa, sillä tarina on kuin farssi, jossa monet asiat hämmentyvät toisiinsa ja kaiken keskellä kulkee ylipainoinen, aikuinen nainen, joka pitää koirista, vaikka joskus kohteleekin niitä huonosti. Fyi Mathilde! Mathilde ei ole mikä tahansa nainen, sillä hän on ystävänsä Henrin kanssa saanut merkittävät kunnianosoitukset toiminnastaan vastarintaliikkeessä toisen maailman sodan aikana. Muistattehan tv-sarjan Maanalainen armeija? Sellaista se oli ollut ja kaikki mihin Mathilde koski ja tähtäsi lähensi liittoutuneiden yhteistä voittoa, mutta etenkin Ranskan menestystä. Henri osasi arvostaa Mathildea, mutta heistä ei koskaan tullut paria, vaikka Mathilde sitä salaa kaipasikin. Henri kaipasi enemmän hoikkaa kaunotarta, joka hämmästytti kaikkia. Sitä Mathildea, joka tämä oli ennen ollut. Hieman Henriä taisi myös hirvittää Mathilden pelottomuus ja osumatarkkuus.

Kun sota on ohi, kaikki on Mathilden mielestä tylsää. Hän istuskelee puutarhassaan, riitelee naapurinsa kanssa tai uppoutuu herkuilla mässäilyyn. He eivät voi tavata Henryn kanssa. Se on salaisen palvelun sääntöjä. Pari kertaa vaivihkaa jossain tilaisuudessa kuin yössä kohtaavat laivat tai leijuvat kumpupilvet. Kunnes eräänä päivänä komentaja eli Henri soittaa Mathilden suoritettua kuin automaatilla erään työn, johon löysi nimen ja osoitteen pienestä paperinpalasta. Ja on kuin vanha, kunnon elämä alkaisi uudelleen. Toisinaan Mathilde ihmettelee kohteita, jotka on likvidoitava, mutta hän on tosi peloton ja nopea tottelemaan. 

Salaisen poliisin Vassiliev on saanut vainun, sillä murhien sattumanvaraisuus kauhistuttaa kaikkia. Hän päättää pitää koko jutun itsellään. Vassiliev käy usein tapaamassa sairasta ja haurasta de la Hosserayta, jolla on oma kotiapulainen. Vanhuksia, jotka näyttävät juuri kuolevan, ei kannata ignoorata, sillä...

Olen sen sata kertaa sanonut, että en kestä huumoria trillereissä ellei kyse ole Sebastian Bergmann -dekkareista. Olen pahoillani, niin pahoillani, sillä nauroin hervottomasti. Tähän ei moni kykene, mutta kylläkin Lemaitre, jonka ensimmäisiä trillereitä pelkäsin hulluna. Lemaitre on yksi idoleistani ei siksi, että hän saa minut nauramaan, kun pitäisi kai itkeä, vaan se, että hän on äärettömän lahjakas kirjoittaja enkä ole ehkä ikinä tavannut vastaavaa monialaisuutta, mikä hänellä on: Hän itkemään, nauramaan minut saa... Ehkä nauroin, koska maailman poliittinen tilanne on kauhistuttaa minua. Miten yksi xx voi tehdä tämän! Ei, kyllä nauroin sille, että Lemaitre teki esikoisestaan yhtä 'kreisin' kuin vaikka Ian McEwan Sementtipuutarhasta. Jälkimmäisestä sain haukut joltain lukijaltani, koska kehtasin tuoda Sementtipuutarhan blogiini. Hyvinkin kehtasin ja onneksi omistan kirjan!

Ikäväkseni sanon, että voinemme hyvästellä Pierre Lemaitren dekkaristina, mutta minä jatkan hänen lukemistaan historiallisissa teoksissa. Ottakaa Kyykärme lukuun kuin uusi rakastaja sänkyyn. Sanokaa nuorelle miehelle, että 'kuuntele miten kyyhkyset...', tarjoa lasillinen viiniä ja suudelma, tietynlainen suudelma, kyllä se siitä sitten. Mutta älä kerro tämän kirjan tarinaa ennen kuin jälkihehkussa!

Rikosromaanien juonet tapaavat usein olla kehämäisiä: kerronta muodostaa silmukan itsensä kanssa.

Siksi minusta tuntui tavallaan johdonmukaiselta, että viimeisin minulta julkaistava dekkari on samalla ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut.

P.L.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Eräs tapaaminen somessa...ja Ukraina♥

Yhtenä iltana kollasin instagramissa, joka ei ole minulle se mieluisin alusta, mutta siellä nyt vaan olen. Osuin lukemaan #oivalluksenovea. Siinä oli jotain tarttuvaa, joka on helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Poimin Liisalta muutamia kohtia:

Onko pitkä tehtävälista? Etkö onnistu priorisoimaan? Jääkö tärkeänä pitämäsi homma epätodellisen puuhastelun jalkoihin?

Tauko! Pidä ihmeessä välillä kunnon tauko. Aina ei riitä minuuttien, tuntien tai päivien tauko, vaan joskus viikkojen. Tai jopa pidempi. Ja nimenomaan lomaa tietyistä ajatuksista, tehtävälistasta. Toisin sanoen opettele viisveisaamaan.

Siksi täällä taukoa hehkutan, koska niin omakohtaista. Loppuvuotta kohden kyllästyin moniin asioihin, jopa oman työn kehittämishommiin. Väsyin somen pilkkalaulumaailmaan ja oikeastaan kaikkeen muuhun paitsi ajan harventamiin asiakastapaamisiin.

Hylkäsin kaiken tämän...No, elämä antoi mukanaan mylläyksiä, jonka sumun läpi menin asenteella "kaikki menee ohi, tämäkin menee ohi."

Runotalokin oli mukana, sillä otaksuin ensin olevani hänen tekstissään, mutta se kaikki selvisi nopeasti...

Minä: Suoraan suoneen, mutta jos olisikin kiva olla poissa kauan ja kun palaa, kaikki on eriä. No, sitten aloittaa jonkun uuden jutun ja se paisuu taas isoksi ja uuvuttavaksi. Näin kävi ensin liian suuren puutarhan kanssa, sen jonka piti olla salainen. Kaikkea muuta siitä tuli. Vieraita ryhmiä kierrättelin, kävin telkkarissakin ja kirjoitin pyynnöstä jutun Viherpihaan. Onneksi sain joustavan kuvaajan. Sitten tuli ystävänpäivä 2009 ja Reima yllätti tekemällä minulle blogin! Sen piti olla vähän kuin vitsi. Sitten blogia koko ajan, vaikka 2016 elämä kääntyi ylös alaisin. Voisin haluta muuttaa Itävaltaan edes muutamaksi kuukaudeksi Se olikin jo tapahtumassa. Mutta kaikki esteet kaatuivat päälle. Ensin se mun sokkijuttu, nyt ja silloin korona ja nyt Merin ihana vauva. Vauva-aika on niin lyhyt. Miksei vauvoja myydä kaupoissa? (joke!) Politiikkaan on pyydetty. Marttoihin on pyydetty. En osaa edes kutoa sukan kantapäätä. Ehkä pitäisi jättää tämä iso talo taakse, mutta emme osaa tai halua. Nytkin luemme kirjoja sängyssä ja metsäkauris nukkuu kiinni rapussamme, koska siinä puhaltaa lämmintä poistoilmaa ulos. Vein omenoita iltapalaksi. Olen aina noussut kaikkiin juniin. Niihinkin, jotka jäivät asemalle. Nyt en näe edes asemaa...

Liisa: Mutta jos ...Jos enää ei tarvitse kiiruhtaa ja ahnehtia - elämää? Jos kaikki onkin niinkuin pitää ja se tulee, mikä on tullakseen. Ymmärrän samalla luovan mielen innon ja samalla iän tuoman  viisauden. Niissä hetkissä juuri asuu rakkaus ja onni. Ja elämän virran mukana  lipuminen. Rakkaus on meissä itsessämme, ei maailmalla♥♥♥

Minä: Olen elämyshakuinen, vaikka tarvitsen suvantoni, hetket olla ihan rauhassa. Levottomat tuhkimot eivät osaa pysähtyä.. Olen ylitse vuotava virta. Joskus välillä puronen tai jopa pieni lammikko. Sisäinen tarve tekee elämänjanon. Seikkailun halu. Ja tietysti elämäni draama niin hyvässä kuin pahassa. Katselen kauriita kuin lumisadepallosta miettien hajotanko  kuoren ja lähden vielä mukaan...ja samalla jonnekin...Tatralle. Sanot "mikä on tullakseen", se on kauhistavaa kun aina on saanut kirjoittaa oman käsikirjoituksensa ja roolinsa siinä tai edes osin siihen vaikuttaa. Yritän yhden huomisen menon jälkeen käpertyä lumiluolaani Reiman hemmoteltavaksi. Missä olenkin nyt, näen vain valkoisen ihanuuden. Ehdin sukeltaa sinne myöhemminkin. Ja vapaus paineesta, että pitäisi tehdä sitä ja tätä. Ja sitten tämä rakkaus, joka alkoi ensikatseesta 3.3. ratsastusnäytöksessä jo 38 vuotta sitten. Rakkaus on uskaltaa jättää juna tai kaksi väliin ja vaalia unelmaa siitä kolmannesta joka tulee tai ei tule. Mieluummin tulee, koska siinä on meidän juttumme. Se josta kuiskimme iltaisin juuri ennen kuin uni saapuu. Joskus pitää vain uskaltaa olla ja sanoa 'pidä musta kii'♥♥♥

Kiitos Liisa ja Sari♥♥

Kiitos rakas♥♥

Leena Lumi

kuva sweetytanvir ♥♥

jonka kuvan haluan omistaa: Ukrainalle♥♥ Tulen kenraalisuvusta, mutta mietin nyt miten on historiassa järkyttävät itsevaltiaat ennen saatu pois asemastaan. Kaikki alkaa ylimmistä kenraaleista, sitten tulevat alemmat esimiehet, armeija ja lopulta poliisi. Viimeksi kansa ryntää kaduille, eikä heitä kohti ammuta yhtikäs mitään...Oikeus on tapahtunut♥

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

 Toisten päiväkirjoja ei saa lukea. Niihin on luotettu asioita, joita kirjoittaja ei halua kenenkään tietävän hänestä. Kun Valeria Cossati näkee mustan vihon kiiltelevän näyteikkunassa, se kuin huutaa tulla kirjoitetuksi kaikesta siitä, mitä toiset eivät hänessä huomaa, mutta myös niitä asioita, joiden polut olisivat voineet johtaa perheen hajoamiseen. Hänellä on vaikeaa, sillä avioliitto on muuttunut tylsäksi ja hänen puolisonsa on enemmän kiinnostunut uutislehdistä ja Wagnerista kuin hänestä ja kaiken lisäksi...

Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja (Quaderno Proipito, Otavan ensimmäinen suomennos jo 1956 ja nyt uudelleen julkaisu 2022, suomennos Anna Louhivuori) on kertomus perheestä, jossa on kotiäiti Valeria, isä Michelle, joka käy pankissa töissä ja koulua käyvät kaksi lasta, vanhempi Mirella ja nuorempi Riccardo. Äidin tuntema uupumus sekä ikävystyneisyys laukaisevat kirjoittamisen. Samoihin aikoihin äiti kuitenkin menee toimistotyöhön, vaikka Michelle valittaa saavansa nyt hävetä pienipalkkaisuuttaan. Totuus on se, että Michellen ura pankissa ei ole ollut nousukiitoinen ja hän häpeää sitä. Heillä on ollut paremmatkin ajat, on ollut kutsuja ja hienoja vaatteita, mutta nyt Valeria kuin omasta halustaan alkaa vältellä rouvien iltapäiväkutsuja, sillä hän ei osta koskaan mitään itselleen ja se näkyy puvustossa. Koska he olivat joutuneet sanomana irti myös palvelustytön, Valeria on kuin kahden tulen välissä, joista työpaikka Guidon toimistossa on kuitenkin parempi kuin alituinen kokkaaminen, tiskaaminen, siivoaminen, pyykit ja talouskirjanpito. Hän on vasta 43 -vuotias, mutta Michelle on alkanut kutsua häntä äidiksi!  Toki Michelle näyttää nuorelta, mutta niin hänkin. Michellen elämänkatkeruus tihkuu koko perheeseen, sillä kaiken aikaa on odotettu, että alkaa toisenlainen ja yläluokkainen elämä, kun Michelle vain saa ylennyksen.

Tarinan traagisuus on naisen kapea asema italialaisessa avioliitossa vuosia ennen kuin tulivat hipit, e-pilleri ja aivan toinen maailma, villit kapinavuodet. Michelle on kiltti, eikä lyö vaimoaan. Sen sijaan hän tuskin koskettaa vaimoaan. Kerran Valeria tarttuu miestään ja tämä aivan hätkähtää, koska katsoo heidän jo ohittaneen 'ne vuodet'. Ilman päiväkirjaansa Valeria ei ehkä kestäisi. Öinen salakirjoittelu on hänen ainoa oma aikansa. Ainainen väsymys antaa jonkinlaisen rauhan.

Siitä juuri löydän jonkinlaisen onnentunteen, jonka huomassa lepään ja johon nukahdan. Minun on tunnustettava, että se päättäväisyys, jolla kieltäydyn kaikista niistä tilaisuuksista, jotka tarjoutuvat lepoon, onkin ehkä vain pelkoa kadottaa ainoa onnen lähteeni, väsymys.

Kirjan tekstissä kaikki on tärkeää. Pienimmätkin asiat. Mikään ei jää huomaamatta. Ei myöskään lapsilta. Mirellalla on enää vuosi täysi-ikäisyyteen ja hän on nähnyt vanhempiensa avioliittonäytelmän läpi. Hänestä äiti tyytyy aivan liian vähään. Mirella tekee ajoissa ratkaisunsa ja alkaa seurustella varakkaan ja itseään jonkin verran iäkkäämmän miehen kanssa. Äitiään aina palvonut Riccardo puolestaan haluaa juuri äitinsä kaltaisen perhepalvelijan, joka alistuu tekemään kaiken.

Kielletty päiväkirja on sekä avioliittoromaani että kuvaus naisen kapeasta elämän sektorista ennen villiä kuusikymmenlukua. Kuvauksena rakkauden kuolemasta kirja tulee iholle likemmä ja minusta siitä on myös enemmän paljastusta, miten puuduttavia ovat viikonlopun päivät, kun lapset ovat menoissaan. Heillä on huono hiljaisuus, joka on yksi rakkauden kuolemisen merkeistä. Kun puhutaan, aiheet ovat vain arjen pyöritykseen liittyviä. Ei koskaan mitään kiinnostavaa. Tylsyys painaa heitä raskaana ja kun Michelle joskus pitkän ajan päästä pyytää häntä ulos syömään, se on niin puuduttavaa ettei Valeriakaan enää halua. Hiljaisuus heidän välillään kasvaa niin suureksi, että he ovat kuin sisko ja sen veli.

Valerian toimistotyö on kuin koko ajan kasvava raikas ilmavirta. Jo oven avatessaan hän tunteen laventelin tuoksun, jonain muuna päivänä vaikka ruusut. Nyt hän alkaa viettää myös lauantaipäiviä työssään, päästäkseen eroon kodin painostavasta ilmapiiristä. Hän on vasta neljäkymmentäkolmevuotias ja alkaa kasvaa uusia ituja, uusia toivoja. Hän kävelee reippaammin, ryhti kuin tanssijalla, hänestä tulee itsevarmempi ja lopulta hän päättää matkustaa Venetsiaan ilman Michelleä. Koko perhe suo matkan hänelle, koska hän on liian usein liian väsynyt. He eivät tiedä mistään mitään ja jälkeen jää vain savun tuoksu siitä tulesta, joka on polttanut Kielletyn päiväkirjan.

*****

Alba de Céspedes, Otava

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan...

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.

- Lucia Berlin -

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co 2017, suomennos Kristiina Drews)

kuva Buddy Berlin

Carin Gerhardsen: Unilaulu

Kirja kirjalta kohtaamme Hammarby -sarjassa ihmisen sairaan petomaisuuden. Unohdin itsekin jo, mikä oli ollut pointti Piparkakkutalossa: Miten saatoin! Rikottua lapsuutta ei voi korjata ja minähän olin itse yhtä raivoissani kuin rikoskomisario Conny Sjöberg, joka olisi oman lapsensa kohdalla ollut valmis ainakin ajatuksissa oman käden oikeuteen. Niin jäätävää ja apuja ei todellisuudessa ole kiusatulle, vaikenevalle lapselle. Juuri kun olin siitä selvinnyt olinkin tuhkimo, joka uskoi kurpitsavaunuihin ja lasikenkään. Minä ja kaikki maailman levottomat tuhkimot ja kuinkas sitten kävikään! Lukekaa Tuhkimotytöt ennen kuin luette Unilaulun. Silloin olette samassa pohjaimussa kuin Petra Westman, joka kohtasi unohduksessa helvetin..., mutta näette edes tähdet pimeän tunnelin päässä. Jossain soi unilaulu...

Carin Gerhardsenin Unilaulu (Vyssan lull, Minerva 2022, suomennos Maija Ylönen) on kahdeksasosaisen sarjan kolmas teos. Carin on minulle haastava dekkaristi, sillä ennen Hammarby -sarjaa hän kirjoitti rikosromaanin Musta jää, enkä minä saanut mitään tolkkua siihen kaiken kannalta tärkeään auto-onnettomuuteen. Valitin miehelleni, joka luki sen ja sanoi, että 'tämähän on matematiikkaa, minulle helppoa, sinulle ehkä ei ihan.' No, kiitos kaunis! Osui ja upposi, sillä Carin on todellakin matemaatikko, joten nyt olenkin tarkkana lukenut Hammarby -sarjaa ja en itse kyllä aloittaisi kuin ensimmäisestä eli Piparkakkutalosta, jossa on jäätävää yhteiskunnallista viestiä ilman stabilointia. Tuhkimotytöt on tärkeä paitsi aiheensa myös tämän kirjan ja seuraavankin ymmärtämisen kannalta. Osa oodista 'miehet jotka vihaavat naisia', mutta onneksi eivät kaikki. Petran tapausta sivutaan tässä sen ohella, että ensimmäiset tämän tarinan uhrit ovat filippiiniläinen nainen ja hänen kaksi lastaan aivan liian äveriäässä talossa naisen siivoojan tuloihin nähden. Rikoskomisario Conny Sjöbergistä he näyttävät nukkuvilta...pieni tyttö uskomattoman suloisena peukalo suussaan....Lähempi tarkastelu muuttaa kuvan julmaksi.

...toukokuisena päivänä kauan sitten, kun hänen sieraimensa täyttyivät vastaleikatun ruohikon, uutta elämää versovan mullan ja kadun toisella puolella kukkivan tuomen tuoksusta. Se toukokuinen päivä, jona aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, tuuli sai joen solisemaan ja leikki hänen vaimonsa vaaleilla hiuksilla. Nainen jonotti kioskille, josta luuli ostavansa nopeasti pari tikkaria, mutta siellä hän lopulta menetti kaikki sanansa.

Tikkukaramellit pojille, jotka odottavat autossa. Vain ne tikkukaramellit ei voinut olla liikaa pyydetty, mutta ennen kuin hän oli ne saanut, oli päivä menettänyt värinsä eikä hän pyytänyt enää koskaan mitään. Ian McEwanilaista eli kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa jopa toukokuun aurinkoisena päivänä, kun kaiken piti olla yhtä ihanaa kuin tähtiin kirjoitettu.

Carinin tempo on täydellinen, mutta kiinnostaapa nähdä, miten hän solmii narunpäät finaalissa, sillä esiin tulee vielä tulipalo, jossa eräs äiti pystyi pelastamaan vain poikansa, millä tapahtumalla on kovat seuraukset. Westman kärsii 'unohduksestaan' ja alkaa olla vihamielinen yhdelle sun toiselle ja käy ahkerasti treenaamassa itsepuolustusta. Ja kaiken aikaa Sjöbergin tiimiin kuuluu ystävällinen, vaitelias mies, jonka yksityiselämästä kukaan ei tunnu tietävän mitään. Paitsi sen, että tämä käy joka lauantai hoitokodissa, jossa hänen vaimonsa Solveig asuu. Joka ikinen lauantai hän viettää siellä koko päivän...Vaitelias Einar...

Erinomaisesti Gerhardsen tarttuu langan päihin, ojentuu menneisyyteen ja kaivaa ne sieltä. Tapahtuma kiinnittyy toiseen, kuvio muodostuu, mutta takuulla ei sellaisena kuin lukija on olettanut. Tämä on kuin liitutaulun matemaattiseen kaaokseen kävisi käsiksi luokan paras oppilas, hän jolle nämä numerot, kirjaimet ja oudot merkit eivät olleet hebreaa, vaan järkyttävien tapahtumien asettamista kohdilleen. Vaan kaikki eivät näytä tyytyväisiltä. On vanhan, kohta kuolevan naisen katkeruus, toisaalla puhumaton nuorempi nainen ja minne on kadonnut yksi Sjöbergin miehistä. Ja miksi Hamadin muistelema sävel miltei pysäytti sydämeni eli matikkani oli hereillä vaikka kello oli aamukolme tätä lukiessani. Tässä myös syy miksi suosittelen Hammarby -sarjan kokonaan lukemista, sillä neuloksesta jää aina roikkumaan rihmoja: Ellet tunne historiaa, et tunne tätä hetkeä ja ilman unilaulunkaan rihmaa et näe huomista.

Yksi instrumentti...Kitara. Hamad tunsi kappaleenkin, hänen oli pakko keksiä, mikä se oli...Voisiko se olla Claptonia? Se se oli, Layla. Unplugged. 

Kamera pyyhkäisi sängyllä olevien vartaloiden yli ja sitten...pling-plong, off. Ei! Kameran sulkemisääni ei koskaan voisi kuulua videolla. Videonpätkän lopussa kuului jotain aivan muuta. Pling-plong, ne olivat kitaran säveliä. Eric Claptonin kitaran. Layla. Unplugged.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Pakkanen narskuu, soi...

Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva P. Koivuranta