TÄLTÄ KOHTAA - PÄIVÄKIRJAT VUOSILTA 1975 - 2004

1.1.1979

Ihmisen, yhden, minä kumminkin vielä haluaisin. Niin pysyvän kuin voi. Tulee aikoja jolloin ei jaksa kirjoittaa. Ja silloin on enemmän yksin kuin siinä ehdottomassa kirjoittamisyksinäisyydessä. Ristiriitainen asia, koska miespuoliset ihmiset eivät yleensä kestä sitä vaihetta jolloin naiskirjailija tietoisesti yksinäistyy työtään varten. Eikä niitä miehiä sitten taas enää ole saatavissa kun tarvitsisi!


Näin kirjoittaa päiväkirjaansa vuoden 1979 ensimmäisenä päivänä elämäni majakka Aila Meriluoto kirjassaan Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010, toimittanut Anna-Liisa Haavikko). Jos muistatte tässä kuussa tekemäni postauksen Kirjailijaesikuviani, siellä oli etuoikeutetusti mukana Aila Meriluoto. Hän on kulkenut mukanani koko elämäni. Hänen Lasimaalauksensa räjäytti aikanaan tajuntani, mutta Sairas tyttö tanssii aiheutti täydellisen villiintymisen. Katsoin kirjan lupakirjaksi villeimpään teinielämään, mitä ikinä on koettu! Halusin olla rohkea kuin Aila, kirjoittaa kuin Aila, tehdä mitä itseä huvittaa, kuten teki Aila – vaan ’tietyt’ realiteetit kuitenkin matkassa.

Kun luin Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953-1975, jonka teille nyt juuri muistinvirkistykseksi uusin, tajusin jääneeni Ailasta jälkeen, sillä ikinä en olisi uskaltanut julkaista omia päiväkirjojani editoimatta pois kaikkea eroottista ja sittenhän siinä ei kovin paljoa kiinnostavaa olisi lukijalle enää ollutkaan. Ja nyt, nyt Aila uskalsi pitkän pohdinnan jälkeen julkaista jatkon. Vaikeaa se oli hänelle nyt ja myös varmasti ensimmäisen jakson kohdalla vielä enemmän, sillä hän sai suorastaan sokin luettuaan omatahtoisesta vahvasta elämästään. Kirjassa Tältä kohtaa Aila kertoo, miltä tuntui luettua:

7.2.1993


Pitemmälle en jaksanut lukea, enkä myöskään aikaisempaa. Oli päästävä eroon, juuri sillä hetkellä, ei sekuntiakaan myöhemmin. Suihkussa pesin itseäni yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes maailma jotenkin vinksahti paikoiltaan, hiukan vain mutta niin että yhteydet hämärtyivät. Palasin jalat täristen ja pakotin kuvat taas liukumaan yhteen. Pelottavaa.

Tältä kohtaa on äärettömän voimakas ja uskalias kertomus naisesta, joka kulkee omaa tietään vielä ikääntyneenä ja jo hauraana. Kirja alkaa ajasta, jolloin professori Jouko Paakkanen ei ollut vielä kuvioissa, mutta tuli kohta. Kun Jouko ja Aila menivät yhteen, syntyi jättiperhe, jossa yhteensä kymmenen lasta, vain Joukon kolme nuorinta olivat enää alaikäisiä parin avioituessa. Aikuiset lapset tekivät kansantaloustieteen proffasta ja boheemista kirjailijasta isovanhempia ja pian kesäasunnolta löytyi ruokapöydästä iloinen ja aina vähintään kahdenkymmenen hengen Paakkas- ja Meriluotoklaani. Sama tapahtui melkein joka joulu.

Tältä kohtaa päiväkirjojen uskallus ei lakaise maton alle aviomiehen viehättävyyttä, mutta ei myöskään hänen maanisia kausiaan. Rikkalapioon eivät joudu myöskään pariskunnan varsin hallitsematon rahan ja alkoholin käyttö, eivät seksuaaliset huipennukset kuin eivät myöskään niiden alavireet. Mitään ei Aila kätke luurankona kaappiin, ei yhtään säästele itseään, vaan laittaa likoon myös oman naiseutensa kertomalla vavahduttavia yksityiskohtia vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomista värisyttävistä harmeista, jopa kauhuista. Silti: Kaikkeen väliin mahtuu hohtoa ja myös jopa glamouria, sillä olihan pariskunta Paakkanen-Meriluoto Helsingin kulttuurikermaa ja itseoikeutettuna läsnä monessa. Myös Linnan juhlissa, josta vain Aila rohkenee kommentoida näin:

10.11.1995


Paska reissu mutta tulipahan tehtyä.

Aila paljastaa nyt vahvemmin kuin koskaan, miten hänellä on tahto ja halu puhua asiat halki, näyttää ja ’todistaa’. Häntä innoittavat eniten vääryys ja epäoikeudenmukaisuus, jotka saavat hänet kuohumaan. Tästä pääsemmekin sitten kirjailija Aksel Sandemoseen, sillä onko suurempaa vääryydestä kertovaa kirjaa kuin Sandemosen Jante-kirja Pakolainen ylittää jälkensä. Aila lukee myös Kadonnut on vain unta sekä Ihmissuden ja huomaa, miten on aikaisemmin arvottanut kaksi viime mainittua ohitse Jante-kirjan, mutta nyt Pakolainen ylittää jälkensä vie häntä täysillä ja hän toteaa ihmetellen:

14.3.1996


Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.

Tähän kohtaan on sanottava, että vain kiitos Ailan, löysin Aksel Sandemosen tuotannon, josta onkin tullut kirjallisen minäni peruskallio. Ihmissuden Felicia Venhaug on alter egoni ja Kadonnut on vain unta, yksi maailman parhaista kirjoista ja Pakolainen ylittää jälkensä pitäisi liittää koulujen opetukseen, että saataisiin estettyä uudet Jantet.

Aila analysoi ja pohtii paljon omia tuntemuksiaan ja reaktioitaan, arvoaan kirjailijana, mutta myös miehet saavat paljon muistelusta, mutta todesti ja kuumasti on vain Jouko:

3.10.1980


Mistä johtuu…? Miten on mahdollista…?


Siis sanat yhä puuttuvat. Mutta miten se voi yhä vaikuttaa näin, pelkkä ajatuskin, niin että koko alaruumis kouristuu. Ja minä olen vajaan neljän vuoden päästä kuudenkymmenen. Ikä on harhaa, yhteiskunnallista painetta. Ei muuta.

Aila elää ikäisekseen innostunutta ja vilkasta elämää. Hän kirjoittaa paljon, mutta myös lukee ’hillittömästi’. Paitsi uudelleen Sandemosea, hän innostuu Peter Høegin Lumen tajusta ja myös Bo Carpelanin Axelista, jota analysoi hyvin kiinnostavasti. Luvussa ovat myös mm. Helvi Hämäläinen, Philip Roth, Aino Kallas ja Günter Grass. Aila tekee myös runsaasti käännöstöitä, sillä rahaa kuluu. Siellä täällä vilahtaa Emily Dickinsonin kääntäminen, jota hän tekeekin, mutta aika rasittuneena, sillä Emilyn kielihän on osin muinaisenglantia ja hän viis veisasi kielioppisäännöistä. Työnsä puolesta näen Ailan jatkavan Emilyn kääntämistä. Kahdenkymmenenviiden vuoden avioliitto Paakkasen kanssa päättyy puolison kuolemaan ja on samalla myös Tältä kohtaa päiväkirjojen lopetus. Joku tie kuljettiin loppuun, mutta uusia aukeaa.

Pöydälläni on The Compelete Poems of Emily Dickinson,  Kanadasta lahjana saatu ja minä en ikinä selviä kirjan antaumukselliseen hurmioon ilman Ailan apua. Siis olen peilannut vahvasti itseeni, mutta muuta en voinut, sillä sairaanakin on tanssittu, mekot ovat menneet taululle, Peter-Peteriä on tapahtunut, pahoja unia on nähty ja vaarallista on koettu, joten miten olisin muuta voinut…, mutta Tältä kohtaa on vain Ailan uskallusta: rohkeaa, herkkää, alastomista alastominta…


18.9.1995


On niin huikean kaunista ettei koskaan. Aamu syntyy sumusta, se on maidonvalkoinen kauttaaltaan. Parvi vesilintuja lentää saunalahden perukasta, ohuen harson läpi näkee niitten menon suoraan paksuun läpitunkemattomaan valkoisuuteen. Puolenpäivän maissa usva alkaa hälvetä ja yhtäkkiä kirkkaus on siinä, sinisen sininen taivas, kultainen aurinko, sininen vesi, kultaiset puut.

Ja jossain soi kimeä metsä. Tuuli kääntää Rainer Maria Rilken runosivuja ja Aila muistaa miten...

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jokke Jaana ja Karoliina.

VAARALLISTA KOKEA - PÄIVÄKIRJAT VUOSILTA 1953-1975

Ihailen Aila Meriluotoa niin kovasti, että aion tarjota hänet teille rikkomalla kirja-arvostelun rajoja. Minun on pakko kaataa kaikki rajat, olla tottelematta kaikkia kieltoja ja olla epäsovinnainen, koska hengitin nuoruuteni hänen runokirjojensa voimalla: Lasimaalaus (1946) ja Sairas tyttö tanssii (1952), ne osasin varmasti ulkoa. Mutta nyt haluan tarjota teille kirjaa Vaarallista kokea (WSOY 1996) hänen päiväkirjojaan vuosilta 1953-1975, jonka lukemalla tekin voitte tajuta, miten nainen voi elää rohkean, kiihkeän, intohimoisen elämän!


Kirjan liepeessä lukee faktaa: "Aila Meriluoto, s. 10.1.1924, on kotoisin Pieksämäeltä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana hän julkaisi esikoiskokoelmansa Lasimaalaus, josta tuli sodanjälkeisen runouden bestseller. Ennen Ruotsiin muuttoaan Aila Meriluoto oli kahdeksan vuotta naimisissa kirjailija Lauri Viidan kanssa." Tämä on faktaa, kuten monta yhteistä lasta Viidan kanssa, mutta faktaa on myös se, että julkaisemalla päiväkirjansa Vaarallista kokea -teoksessa, hän antoi ja antaa kyytiä kaikille mukahurskaille ja kauhistelijoille uskaltamalla rakastua ja syöksyä intohimon syövereihin piittaamatta muusta kuin tunteen palosta.


Sivulla 21 Aila paljastaa ytimen: Mutta tarvitseeko olla olemassa? Olla itse? Eikö riitä jos on vain sokea kiihko, edes ajoittainen, joka syytää itseään paperille. Itseään, niin. Kiihkokin on jo itse.

 Tuntui uskaliaalta lukea Vaarallista kokea 1996, kun oli teininä elänyt hänen runonsa sielu vereslihalla. Ja taas hän yllätti! :Vaarallista kokea. Sitten sitä kulkee ja muistaa, sanoi Sandemose, yksi Aila Meriluodon tärkeimmistä kirjailijoista. Hän kosketti minua jälleen muullakin kuin rohkeudellaan ja toi elämääni Aksel Sandemosen, josta hän lausuu alkusanoissa: Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan Pakolainen ylittää jälkensä, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: ”...älä luule että SINÄ olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin ME..."

Kirjaa voi lukea paljastuskirjana jos haluaa. Siitä vaan! Toisaalta kirjaa voi lukea Janten lakia uhmaavan naisen elämänkertana tietyltä hänen elämänsä jaksolta. Sivuilla vilahtelevat paitsi Ailan rakastetut myös monet kuuluisuudet, lähinnä kirjailijat. Kirjan kauniissa mustavalkokuvissa näkyy Sirkka Selja, jonka kaikki Taman laulut tuhannesti muistin. Kihlareessä istuu ihailemani malli Elina Ylivakeri tulevan miehensä kanssa ja sitten on aivan viehättävä kuva Ailasta vuodelta 1971. Aila nauroi paljon, itki paljon, mutta rakasti vielä enemmän!

Kirjoittaessani vuonna 2003 juttua Intohimolla puutarhasta Viherpihaan, halusin upeimman, yli sivun kuvan päälle, Ailan runon lempikukistani iiriksistä: "Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista./ Katselin käsivarsiani:/ Niissä oli iiriksensinisiä mustelmia./ Minun vanha silkinohut ihoni, / siniset suonet kohollaan./ Miksei./ Minä kukin iiriksiä./ Helvetti, minähän kukin!”

Aila on esikuvani monessa, mutta ennen kaikkea elämisen, sanomisen ja rakastamisen rohkeuden pioneerina. Hän on rohkein suomalainen raja-aitojen kaatajaNAINEN! Minä olen lukenut Vaarallista kokea ja minä aion kokea vaarallista! Sinä myös?

”Det är farligt att uppleva något. Man går omkring och minns det.”

- Sandemose -


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Susa

VUODEN 2010 KAUNEIN KIRJAN KANSI JA ARVONTA!

Kuten arvaattekin, olen nyt sekä breikillä että täydessä lukemisen vauhdissa. Kiireen olemus on nävertänyt ja supistanut elämääni jo jonkin aikaa, mutta tänään pääsimme jopa kuntolenkille ja eilen oli lauantaitunnelmaa...Aion järkiintyä! Nyt minulle ei riitä enää flow, ei slow, vaan valitsen downsfihtingin eli elämän kohtuullistamisen. Palataan näihin teemoihin ja seuraaviin kirjoihin myöhemmin, sillä nyt alkaa vuoden 2010 kauneimman kirjan kannen valitseminen. Minä sain valita ehdokkaat, mutta te saatte päättää lopusta.

Kaunein Kirjan Kansi Valinta on tänä vuonna myös arvonta! Säännöt menevät näin: Yhden arpalipun saa tähän postaukseen vastaamisesta ja toisen saa linkittämällä arvontani. Vakituiseksi lukijakseni kirjautuneet palkitsen bonuksella eli he saavat kolmannen lipun uskollisuudesta. Arvostan suuresti uskollisuutta!

Kun vastaatte, ilmoittakaa sen kirjan numero, jonka kannen katsotte kauneimmaksi/houkattavammaksi/kiinnostavimmaksi. Ja älkää osallistuko anonyyminä, vaan ilmoitakaa joko oikea taa muu nimenne. Olkaa myös niin ystävällisiä ja ilmoittakaa, monellako osallistutte!

Arvontaan osallistumisaikaa on sunnuntaihin 7.11. klo 12. Iltapäivällä Lumimies toimii onnettarena. Palkintona on kirjoja, jotka pääosin uutuuksia ja kolme ensimmäistä saavat kirjapalkinnot. Ehdokkaat näette yllä ja alla olevissa kollaaseissa, joita voi suurentaa! 

Toivotan intoa osallistumiseen ja mukavaa sunnuntain jatkoa kohta putoavan hämäränhyssyn kera♥  Kynttilät syttykööt!

HAVE A BEAUTIFUL WEEKEND♥

Nina Simone Ne Me Quitte Pas

Picture by Anni M

SELISELISELISELISELISELISELI...

Täältä Even upean Idan suojista on koiraihmisen hyvä selitellä, että vietän huomenna koko päivän humputtelemassa Bessun kanssa, tänään tuli kirja, johon aion paneutua nautiskellen voidakseni sen teille sitten tarjoilla, niskat meni, Lumimies uhkaa sulkea mun koneen tai siis kantaa sen kokonaan pois eli hän on selvästi huomionkipeässä tilassa ja haluaa viedä minun aikaani olla teidän kanssanne, ostin PINKIN kameran, mikä olikin tärkein vaatimus kameralleni, Lumimies saa pitää vanhan ja mukahienon, siis en postaa tämän jälkeen muuta ennen ensi viikkoa kuin huomenna yhden kauniin kuvan ja sitten siihen vähän musiikkia, sillä taas on alkanut soida.

Ja tämä luottamuksella: Minua kiristetään! Ellen ole pois koneelta, Lumimies uhkasi kuvata MINUN vaatekomeroni ja julkaista kuvan Leena Lumissa. Hänellä on salasana, sillä hän on Supporttini ja auttaa minua vaikka Koreasta, jos on tarvis. Ennen meillä oli yhteiset vaatekomerot, mutta kun minusta tuli boheemi minä itse ja siirryin blogistaniaan, hän vaati saada omat vaatekaapit ja mitäs minulla sitä vastaan. Huvittaa vaan, kun hänellä on T-paidatkin kuin mittatikulla vedettynä...Toisaalta on hänessä puolensa. Kerran oli kiireinen viikonloppu lukemisen kanssa ja pyysin häntä käymään RUNSAASTI kuvaamassa Viherlandiassa, mihin olen saanut luvan, niin hän tuli takaisin tämän kuvan kanssa

Lisänä tuli selitys, että 'koira- tai islanninhevosruukkuja ei ollut'. No, lukijoissani on paljon myös kissaihmisiä, joten tänään on sitten heidän vuoronsa, koska ovat niin kiltisti aina tykänneet mun koirapostauksista. Ja siis tässä mun yksi jääkaappimagneetti

Siis kaiken tämän tarkoitus on livistää koneelta. Ja tehän tiedätte jo, että minulla on addikti teihin, joten tämä on suurta tuskaa. Laitan huomenillalla vielä jotain ja sitten...pitkät jäähyväiset...ainakin ma aamuun tai ti aamuun. Miten ikinä selviän! Älkää tehkö mitään jännää viikonloppuna, sillä en ehkä pääse kurkistamaan! Muistakaa, että tulen vielä huomenna ip käymään viikonloppukuvan ja musiikin kera. Varuilta sanon, jos tänne Lumiin joku uusi vieras eksyy, että tämä on todellakin kirjablogi, vaikka aina ei uskoisi. Leena Lumi on takuulla kirjablogi, sillä teen yli sata kirjaa vuodessa, mutta tyttöjen täytyy välillä saada pitää hauskaa...että sitten taas jaksaa.

Ja nyt toivon vain, että Bessu ei ole laihtunut grammaakaan! Minä ostan hänelle huomenna yhden ystävyysliittomme merkin, semmoisen minua merkitsevän korun hänen rannerenkaaseensa, mutta mikään ei ole varmaa, jos hän on laihtunut SALAA. Meillä on täydellinen sopimus hoikistua yhdessä, mutta oharia ei saa tehdä. Aamulla on sitten tuplapunnitukset. Onneksi meillä on molemmilla hiukan heikkoutta herkkuihin, olemme nautiskelijoita, mutta ikinä emme laiskoja, vain ehkä mukavuudenhaluisia, mikä on taas osoitus korkeasta ÄOsta etc. etc.

APPELSIININ JA HUNAJAN VIETTELYSTEN KEITTIÖ

Jaelin keittiössä tuoksuvat appelsiini ja hunaja. Kuvat ja reseptit ovat kuin parhaasta keittokirjasta ja takuulla terveellisiä. Joudun usein lähtemään Jaelin kuvien ääreltä etsimään jotain syötävää, jotain herkkua...ettei vain tulisi nälkä;-)

Yllä olevassa kuvassa Omenacarpacciota ja granaattiomenaa hunajaisella kastikkeella. Alakuvassa Antipastiterriini, jossa herkulliset munakoisokääröt kätkevät sisäänsä ainakin juustoa, paprikaa ja kirsikkatomaatteja. Jos haluat herkullisten viettelysten keittiöön, mene tänne.

Ja tässä vielä yksi ihastuttava salaatti...

SUURI NUUDELIKIRJA - YLI 100 HERKULLISTA RESEPTIÄ KIINASTA, JAPANISTA JA KAAKKOIS-AASIASTA

Nuoriso rantautti nuudelibuumin Suomeen. Tältä se näytti ainakin pienemmässä mittakaavassa eli meidän ja ystäviemme perheissä. Ja mitä ihmettä: Nuoriso on lentänyt jo pesästä ja edelleen Lumimiehen suursuosikki on broilernuudeliwokki, jota toki itsekin mielelläni sekä valmistan että nautin. Ja alkuperäisen ohjeen siihen sain serkultani, joka ei ole enää nuorisoa eli nuudelista on ilmeisesti tullut yhtä tavanomainen aterian osa kuin spaghetista.

Vatcharin Bhumichitrin Suuri Nuudelikirja – Yli 100 herkullista reseptiä Kiinasta, Japanista ja Kaakkois-Aasiasta (The Big Book of Noodles – Over 100 delicious recipes from China, Japan and Southeast Asia, Minerva 2010, suomennos Anne Ali-Raatikainen) tulee takuulla olemaan kuuma hitti, sillä ainakaan minä en ole aikaisemmin törmännyt nuudeliresepteihin muuta kuin satunnaisesti lehtien sivuilla.


Keittokirjaharrastajana kävin ensin läpi ’muotoseikat’ eli millainen kirja on sivuiltaan, millaisia ovat kuvat ja miten selkeitä ovat ruokaohjeet. Voin taata, että kirja on huomioinut kokkaajan tarpeet: kuvat ovat sivun kokoiset ja näyttävät, viereisellä sivulla on ruokaohje erittäin selvästi eli on ymmärretty käyttää erilaisia kirjasintyyppejä sekä tekovaiheet on numeroitu, jolloin älli ja silmät pysyvät mukana. Reseptisivulla on mukana myös kiva tietoisku vasemmassa marginaalissa, jossa kerrotaan lisäinfoa aiheena olevasta ateriasta. Esimerkiksi Nuudeleita, kanaa ja vihanneksia sivulla on lisätietona:

Tämän ruokalajin lisukkeeksi sopivat säilötyt vihannekset ja kimchi. Kimchi on korealainen erikoisuus, joka valmistetaan säilömällä vihannekset ja niiden lehdet yrttien kanssa suolaveteen. Kimchin maku vaihtelee sen mukaan, missä päin Koreaa se on valmistettu ja mitä aineksia siihen on käytetty. Se voi olla tulista, makeaa tai hapanta – variaatioita on loputtomasti.

Kirjan alussa on varsin seikkaperäinen johdanto, jonka alussa kerrotaan, että itämaiset nuudelit muodostavat ruokaryhmän, joka saa pastavalikoiman kalpenemaan. Nuudeleita tavataan monien kansallisuuksien keittiöissä, ja niitä valmistetaan muistakin viljoista kuin pelkästään vehnästä. Siksi nuudelien tarjoama kulinaarinen kokemus on vertaansa vailla.

Nuudelit ovat nautinto, jonka tietää jokainen niitä kokeillut. Jo yhdestä nuudeliohjeesta voi varioida loputtomasti vaihtelevia ja oman maun mukaisia aterioita. Niistä voi tehdä aterioita eri lihalaatuja käyttämällä, valmistaa niitä käyttäen mereneläviä tai jättää lihat pois ja kokata vaikka Paistettuja nuudeleita, sieniä ja kiinalaista parsakaalia. Myös paistettu tofu ja vihannekset nuudelien kera chilitahnalla maustettuna vaikuttaa herkulliselta.

Suuri Nuudelikirja on kattava keittokirja siihen makujen maailmaan, jossa halutaan vaivattomasti nauttia herkusta, joka sitoo loistavasti kastikkeiden makuja, jonka suutuntuma on miellyttävä ja josta myös lapset pitävät. Kokkaaja osaa arvostaa niitä mielikuvituksen rajat ylittäviä mahdollisuuksia, joita nuudeliruoka tarjoaa eli hyvin pienellä idealla loihdit aina ’uuden’ ruokalajin.


Kirjassa on hauska kuvasarja, jossa näytetään, miten nuudelinauhat syntyvät käsin. Näin toimitaan edelleen joissakin osissa Aasiaa ja homma näytti akrobatian huipulta ja myös ruokataiteelta. Nuudeli saatetaan mieltää pikaruoaksi ja on se sitäkin, mutta siitä voi loihtia niin haastavaa kuin ikinä keksii haluta.

Teoksen näyttävät kuvat ovat ruokakuvien osalta Will Heapin ja muut kuvat on ottanut Somchai Phongphaisarnkit.

Vinkki: Suuri Nuudelikirja on erinomainen joululahjavinkki vasta kotoa pois muuttaneelle nuorelle, joka tämän keittokirjan avulla helposti varioi nuudeliaterioitaan Japanista Vietnamiin ja kaikkea siltä väliltä.


Vaikka olenkin lähiruoan vankkumaton kannattaja, en luovana kokkaajana voi luopua tietyistä asioista ja niitä ovat etnisten keittiöiden salat ja nuudelit!

SYKSY ON TOINEN IHONI, MUTTA MARRASKUU...

Syksy on toinen ihoni,

sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.
Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani vain rapisevat, murtuvat ruskalehdet
syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.

Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.


Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.


Mutta marraskuu.

♥♥♥

Siis tiedän, että nyt on lokakuu, mutta marraskuu iski eilen ja 'lumi teki enkelin eteiseen'. Yhtäkkiä en jaksanut yhtään mitään. Jos minulle tapahtuu niin, se on maailman luokan tragedia, sillä en ole ikinä ollut tekemätön, heikko, virtaamaton, vaisu, valittava...Puolet minusta on satakuntalaista ja siellä ei ruikuteta!

Yritin nukkua tosi pitkän yön. Tänään hain apteeksista kaikkien vitamiinien päälle vielä Upiqinon Gold -paketin. Ehkä se olisi pitänyt aloittaa jo kaksi viikkoa sitten, jolloin ihmettelin: Miksi musiikki ei soi sisälläni? Olen rasittanut lukijoitani usein musiikilla, mutta tosin ihan vain kaksi tai kolme sanaa postauksen vasemmassa alanurkassa, eli saa hän kuunnella, joka haluaa...nyt minussa ei ole soinut mikään. Hiljaisuus olikin väsymystä. Ehkä ei olisi pitänyt taaskaan piiskata itseään kovempaan tahtiin. Ehkä olisi pitänyt nukkua öisin enemmän kuin muutamia tunteja. Ehkä olisi pitänyt pysyä poissa blogin ihmeellisestä maailmasta edes viikonloput. Ehkä, ehkä, ehkä...,mutta olen aina noussut kaikkiin juniin! En kestä jäädä seisomaan asemalle. Tiedän, että juna menee sinne, missä on jotain uutta ja kiinnostavaa, semmoista, mitä tapahtuu vain kerran elämässä. Jotain ainutlaatuista.

Julkaisin tänään Runotalon Sarin voimakortin, mutta sitten menin katsomaan, mitä hänellä on tänään uutta ja siellä oli tämä:

Tämän jokainen ymmärtää tavallaan ja minä tavallani. Pidän tästä kortista paljon♥ Melkein heti alkoi Upiqinon vaikuttaa tai sitten Sarin taika! Vielä oli kuitenkin hiukan väsymystä. Semmoista tunnetta, että minä en nyt ole minä. Joku magneetti veti minut Anun luo Israeliin ja mitä siellä olikaan:

Niin;-) Siis tämmöistä♥ ja musiikkia♥ Menkää kokeilemaan, oletteko hengissä. Minä ainakin olen, sillä tuulet alkoivat yhtäkkiä puhaltaa preerialta...

Well...aion siis kuitenkin vähentää koneella, nukkua enempi, tehdä kunnon lenkin joka päivä ja oppia ajattelemaan, että minun ei todellakaan tarvitse nousta jokaiseen junaan, lähteä jokaiseen lähtöön...Helsingin kirjamessujen jälkeen alkaa Ihana Marraskuu. Tuo yllä oleva runo on vanhaa tyyliäni, vuosien takaa, se ei ole enää totta, sillä marraskuu juuri antaa meille sen rauhoittumisen, joka sallii pitkät unet, joskus jopa iltapäivällä voi käpertyä huovan alle kirjan kanssa ja lukea hitaasti maistellen joulua jo koskettavien kirjojen sanoja. Ja ihan oikeita jouluun liittyviä kirjojakin on jot tullut. Kaihoten sivelen niitä ja kuiskin: Ihan kohta, ihan kohta. Oi, ihana marraskuu♥

Elämä on kuitenkin♥♥♥

KIRJOITIN 13.8.2009: MISTÄ VIRTA SAA VOIMANSA?

Aina, aina olen ollut kuin virta tai jopa kohiseva koski. En ole kauaa paikallani keksimättä jotain uutta juttua. Minut pysäyttää kyllä kirja. Siksi aloitinkin kirjallisen blogin pitämisen 14.2.2009. Laskuri laitettiin vasta muutama kuukausi sitten ja nyt jo käyntikertoja on yli 22 000! Minä myös teen sinne paljon töitä. Sekin kertoo vauhdistani. Luen yöt ja suollan tekstiä aamupäivät. Iltapäivisin koiran kanssa ja puutarhassa tai ystäviä tapaamassa. Unirästit otan reippaasti takaisin viikonloppuna tai pidän breikkipäiviä.

Sisareni väittää, että olemme koko perhe, äiti, 81 vee, mukaan lukien ADHD –tapauksia. Minä otaksun, että hän vitsillä, mutta en viitsi väittää vastaan, kun hän harjoittelee karhujen kanssa…


Äiti, 81 vee, sairastui viime vuonna vaikeaan syöpään ja ennuste oli heikko. Minäkin kuuluin hoitorinkiin vaikka asuin kaukana. Olin osan aikaa asumassa äidin kanssa. Silloin päätin, että jos tästä selvitään, aloitan joka vuosi elämässäni kolme uutta asiaa. Olen myös melkein vaihtanut ystäväni, sillä aloin nähdä asiat eri tavalla. Haluan myös elämääni enemmän iloa, en inttäjiä. Äiti on nyt täysin terve, mutta hänen esikoisensa elää taas suurta murrosta. Olen poistamassa elämästäni energiasyöppöjä. En jaksa enää miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Jää enemmän aikaa oleelliseen.


Puutarhani on vienyt minua ennen tätä niin, että se on esitelty viidessä lehdessä ja tänä vuonna MTV3 teki kuvauksia ensi kevään ohjelmaan. Minua on tänä vuonna siis haastateltu puutarhasta, mutta myös erääseen lehteen tehtiin kodistani sisustusjuttu. Osallistun myös usein kirjoituskilpailuihin ja olen voittanutkin. Ratsastuksen aloitin uudestaan 30 vuoden jälkeen. Haluan vielä oppia myös purjehtimaan!


Voimavarani ovat varmaankin ensisijassa geenit, sillä äitini ja siskoni ovat myös varsin vauhdikkaita ja äitini on juuriltaan karjalainen. Koska noutajamme on nyt vanha ja nivelrikkoinen, ovat 5-10 kilometrin päivälenkit muisto vain ja sen myötä on tullut 5 kiloa painoa lisää. Tänään sain kuitenkin laboratoriosta monet tulokset ja ne ovat paremmat kuin viimeksi eli vuonna 2003! Ja silloinkin, kuusi vuotta sitten yksikään arvo ei ollut yli normaaliarvon. Painon normalisoimiseksi olen kuitenkin ostanut uudet sukset ja toivon talvella kiitäväni Päijänteen jäällä. Päätimme myös unohtaa pullat viikolla ja nauttia semmoisesta herkusta vain viikonloppuisin.


Käytän vitamiineja amerikkalaisilla suosituksilla. Syön mieluiten kalaa ja kanaa, mutta käytän myös juustoja, joista en ikinä luovu. Myöskin viini kuuluu elämään. Tomaatteja taidan syödä joka päivä ja joskus reippaastikin. Kerään keittokirjoja, joten myös italialainen keittiö kuuluu elämääni suomalaisittain sovellettuna, sillä kaikkia ainesosia ei ole aina helppo Jyväskylästä saada. En leivo muuta kuin joulupipareita, mutta rakastan juhlaruoan valmistusta ja uuden kokeilua.


Ihon hoidossa rakastan naamioita ja hyvätasoisia kosteusvoiteita. En myöskään tupakoi. Kesällä käytän ns. rusketuskapseleita, sillä olen aito blondi ja ihoni palaa helposti. Suojakerroinvoiteet kuuluvat suveen. Kostutan ihoa myös sisäisesti juomalla paljon vettä ja käyttämällä Omega tyrniöljykapseleita. Rakastelu kyllä päihittää kaikki hoidot, sillä antoisan erotiikan jälkeen näytän pikkutytöltä!


Olen kiinnostunut monista asioista. Harkitsemme eläkepäivillä osa-aikaista asumista Irlannissa ja Britanniassa. Kiinnostaa myös lähteä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Yhden joulun haluan viettää Salzburgissa. Aina kun mahdollista Savonlinnan ooppera kuuluu kesäohjelmaamme. Nyt olen täysin blogin viemä ja teen arvosteluja useille kustantajille. Vihdoinkin saan tehdä sitä, mistä eniten pidän: lukea ja kirjoittaa. Nyt on aika tehdä 'mun juttuja'!

Ainakin vielä minua pidetään usein 10 vuotta nuorempana kuin olen. Olen oikeasti unohtanut ikäni! Ystäväni ovat 40-50 vuotiaita. Joka vuosi menen elokuussa ulos syömään parhaan ystävättäreni kanssa, joka on 39 vee. Me illastamme kunnon tasoravintolassa ja keskustelemme tuntikausia. Nautimme koko menuun alkuruoasta jälkiruokaan ja paljon hyvää viiniä. Tämä ravintola on yksi Suomen kuuluisimpia viinilistastaan.


Jaksamisen vastapainona on luonteeni toinen puoli. Olen myös erakko. Eli pidän usein mieheni työmatkojen aikana retriittejä, jolloin suljen kaikki koneet ja myös puhelimen. Teen vain lenkit. Syön milloin nälättää. Luen. Saunon yksin. Nukun paljon. Rapsutan koiraa. Nautin hiljaisuudesta. Aikatauluttomuudesta. Boheemielämästä. Kesäisin nukahdan mustarastaan huiluun, syksyisin haavan lehtien havinaan tai sateen ropinaan. Kuitenkin talven valkea hiljaisuus on omin aikani. Siksi minun bloginimestäni Leena Lumi voi vielä tulla ihan oikea nimeni.


Olen selättänyt melanoomankin ja minulle on tehty muutama iso operaatio, mutta silti saan usein kuulla hohtavani tai sädehtiväni. Minusta en yhtään hohda marraskuussa ja sen varalta aloitankin jo lokakuulla Upiqinon Gold kuurin. Se vie pirteänä yli pimeimmän loskan ja kun valkea lumi sataa, kaikki onkin jo toisin.


Nykyinen elämänmottoni on yhdestä Ruth Rendellin kirjasta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiä."


elinvoimaterveisin sinulle
Leena Lumi

maisemakuva Johanna

KEVYESTI KESKIVIIKKONA

Näitä voimakortteja saa tilata Sarilta Runotalosta. Oletko varma, ettei ystäväsi tarvitse juuri nyt vähän vahvistusta...pientä kepeyttä, hiukan huomiota.

SE ON VERESSÄ, KIIMA, SILLÄ ILMAN KIIMAA ON VERI LAIMEAA...

Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa,
ettei virtaa, seisahtaa

Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,

ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä.

- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
kuva Allu

ARKTISOITUMISTA: LUMEN LUMOA JA POROTALOUTTA

Muuttaessamme yli kaksikymentäviisi vuotta sitten tänne Keski-Suomeen, ystävämme kahistelivat, että 'ette te voi sinne poronhoitoalueelle muuttaa'. Me nauroimme, että länsirannikolta katsottuna Keski-Suomi voi siltä vaikuttaa, mutta nyt minua ei enää naurata ollenkaan, sillä tähän on tultu: Päätimme jäädä Keski-Suomeen lumen takia, minusta tulee Leena Lumi virallisesti, en voi kuvitellakaan enää joulua ilman lunta, talvesta nyt puhumattakaan, lempikissaeläimeni on lumileopardi

ja nyt aion julkaista osan eräästä väitöskirjasta, joka käsittelee lumoavasti lunta ja porotaloutta!

Lumen maisema

”Pakkasta on harvinaiset 18 astetta celsiusta ja sataa lunta ja sillä kielellä joka ei enää ole minun kieleni on tämä lumi qanikia, isoja lähes painottomia kiteitä, jotka tulevat tupruamalla ja peittävät maan kerroksella valkoista vitiä.”

Nämä ovat Peter Høegin romaanin Lumen taju alkusanat. Kirjan päähenkilöllä Smillalla on lumen taju, hän tuntee lumen ja jään läpikotaisin. Smilla ei enää käytä entisen kotipaikkansa Grönlannin kieltä, mutta kun hänen uudessa asuinpaikassaan Kööpenhaminassa sataa lunta, hän tuntee ja osaa luokitella sen tarkasti.


Lumi on olennainen osa meidän pohjoista maisemaamme jopa useiden kuukausien ajan. Silti aina vuosittain loka-marraskuussa saamme kuulla tai lukea uutisista miten talvi tai lumi jälleen yllätti autoilijat. Miten niin yllätti? Lumi tulee myös Etelä-Suomeen joka vuosi, mutta autoilijat eivät vain tunnu muistavan varautua lumen aiheuttamaan muutokseen. Vai emmekö me enää tunne luontoa ja yhtä sen tärkeää elementtiä, lunta? Lumeen liittyy monenlaisia tietoja ja taitoja, joiden hallinta riippuu siitä kuinka läheinen suhde kullakin on lumeen. Puhutaan lumikielestä tai lumisanastosta.


Lumi muuttaa maisemaa ja lumi merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita. Toisille huonoja ajokelejä, aikaisia aamuja lumitöissä, kylmyyttä ja toisille taas talven iloja, lumileikkejä ja hiihtolatuja. Lumi peittää ja kaunistaa ympäristöä, kätkee roskat, valaisee ja suojaa kylmältä, lumiluolassa tai -kiepissä on lämmin. Aikaisemmin lumi auttoi ihmisiä monin tavoin. Ensilumen tuloa odotettiin, sillä tiettömissä kairoissa kulkeminen helpottui matkan taittuessa poroilla tai suksilla nopeasti. Lumeen piirtyneet jäljet paljastivat kulkijan ja auttoivat metsästäjää saaliin jäljille.


Luminen ympäristötieto


Kielen ja kulttuurin välinen side on monella tasolla tärkeä. Kieli kertoo paljon ympäristöstä, sen resursseista ja käytöstä. Kielen avulla muistetaan ja tuotetaan uudelleen merkityksiä ja todellisuutta ja sen avulla myös ammattiin kuuluva traditio siirretään sukupolvelta toiselle. Kielen yksipuolistumisen ja häviämisen pelätään johtavan kulttuurisen monimuotoisuuden köyhtymiseen ja jopa katoamiseen.


Lumi merkitsee ihmisille monia erilaisia asioita riippuen siitä, minkälainen suhde siihen on, millä tavalla lunta osataan lukea ja tulkita. Poromies ei keskustele lumen kemiallisesta koostumuksesta samoin sanoin kuin hydrologi, mutta silti hän voi tuntea lumen jopa paremmin. Lumeen kuten luonnonresursseihin yleensäkin liittyvää tietoa on kahdenlaista, ja ne eroavat toisistaan siitä huolimatta, että ne molemmat periaatteessa pohjautuvat empiiristen havaintojen systemaattiseen keräämiseen, luokitteluun ja käsittelyyn. Akateemisen, ns. tieteellisen tiedon, jota auktoriteetit ja tutkijat tuottavat, lisäksi on olemassa perinteistä ja paikallista ympäristötietoa, jolle paikalliset ihmiset perustavat luontaiselinkeinon harjoittamisen. Sen tehtävänä on omalta osaltaan turvata yhteisön jatkuvuutta. Vaikka ainoastaan osa yhteisön jäsenistä on ympäristötiedon asiantuntijoita, on se holistista ja sosiaalista; kuuluu koko yhteisölle. Osa ympäristötiedosta on ns. hiljaista tietoa, jota opitaan seuraamalla luonnon merkkejä ja eläinten käyttäytymistä. Siinä kaikki aistit, niin näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaistikin, ovat tärkeitä. Lunta on kokeiltava ja haisteltava, jotta sen koostumuksen tai laadun tuntee. Tätä tietoa tai tietämystä ei pysty selittämään, vaan se on opittava itse kokeilemalla eri tapoja.


Elinkeinoa koskevan sanaston laajuus kertoo miten tärkeä asema tällä elinkeinolla alueella on. Klassisia esimerkkejä tästä ovat inuiittien jää- ja saamelaisten tuntema lumisanasto. Lumisanojen runsaus on kuitenkin perua jo aikaisemmalta pyyntikaudelta. Poronhoitoyhteisöissä on monipuolinen maastoa, luontoa, sääoloja ja poronhoitoa koskeva sanasto. Esimerkiksi pohjoissaamen huhtikuu, cuoŋománnu, hankikuu liitetään poronhoitoon, sillä silloin hanki kantoi porosaamelaisten muuttoraidon ja tokan. Usein muutto tapahtui öisin, koska kevätaurinko lämmitti päivällä lumen takkalaksi, ts. lumi tarttui suksenpohjiin ja pehmitti hangen upottavaksi.


Lumen luokittelu


Lunta, jäätä ja luonnonoloja koskevia tarkkoja ja kuvailevia termejä saamen kielissä ja Lapin murteissa satoja, jos ei tuhansia. Ne voi jaotella esimerkiksi seuraavalla tavalla:


1) lumen määrä, 2) lumen koostumus, 3) lumen kantavuus, 4) lumen pinta, taso ja keli, 5) olla lumenpeitossa, 6) koskematon lumi ja jäljet lumessa, 7) kuura, huurre sekä muut jää- ja lumipeitteet kasvistossa ja puissa, 7) lumen sulaminen ja häviäminen, 8) jäävesi, 9) sulan maan ilmestyminen, esimerkiksi pälvet, 10) lumenviipymäpaikat kesäisin, 11) miten erilaiset porojen talvilaitumet ovat saatavilla ja 12) lumen pinnat. Lumen ominaisuuksista, määrästä ja laadusta riippuvat porojen ruokailu- ja liikkumismahdollisuudet. Lumen määrästä puhuttaessa on voitu käyttää mittana joko ihmistä, suksisauvaa tai poroa ja ilmaistu niiden avulla lumen määrä. Esimerkiksi lunta on sauvan mitan, polveen asti tai poron mahaa myöten.

Poronhoidon luonteesta johtuen erilaiset keli- ja sääolot on osattava erottaa. On osattava ilmaista myös lumisateen laatu; esimerkiksi onko kyseessä räntä, pyry, tuisku, raesade, maatuisku, kuuro, myräkkä vai mikä, sekä jääkö lumi puihin vai ei? Tuulella on oma vaikutuksensa lumeen, sen kantokykyyn ja paksuuteen. Kuljettaako tuuli lunta, miten tuisku lennättää lunta ja mihin kinokset muodostuvat? Myös maastolla on suuri vaikutus siihen, miten lumi peittää maan. On myös olemassa paikkoja, jotka jäävät lumettomiksi aivan kuten on myös ns. lumenviipymäpaikkoja, joista lumi ei kesälläkään sula. Nykyään moottorikelkalla kuljettaessa lumituntemuksen tarve on erilainen kuin suksilla ja porolla kuljettaessa. Nykyisin riittää jopa vain se, että tietää, missä kelkalla voi kulkea, ts. ovatko syystalvella vesistöt jäässä ja lunta tarpeeksi tai keväällä tarttuuko kelkka kinokseen.


Minkälainen on nykypäivän poromiesten lumisanasto? Poronhoidon muutosta koskevaa väitöskirjaani varten kysyin lumisanoja muutamilta haastattelemiltani poromiehiltä. Asiaa erikseen kysyessäni he pystyivät luettelemaan noin kymmenen, jotkut jopa vain viisi, erilaista lumen laatuun tai keliin liittyvää nimitystä. Osa näistä sanoista on koko Suomessa tunnettuja yleiskielen nimityksiä, kuten hanki, huurre, kinos, nietos, sohjo, tykky ja umpinen.


Kaikki haastateltavat nimesivät – joko asiaa erikseen kysyttäessä tai spontaanisti haastattelussa – seuraavat sanat: hanki, kinos, sevä, siljo, sose, takkala ja umpinen. Muutamat sanoista, esimerkiksi höttyrä, höyhtyvä tai roustale voivat olla yksilöllisiä nimityksiä, joita muut eivät tunne.


Valkea joulu


Vaikka lumi ei toimeentulon kannalta ole monille niin tärkeä kuin poronhoidossa, on lumella suuri merkitys mielikuvissamme, sillä lumipeite on useimmille meistä joulun edellytys. Lumi kuuluu olennaisesti lapsuuden jouluihin ja valkeasta joulua haaveillaan myös joululauluissa.

Erityisesti joulun aikana lumen valaiseva vaikutus on havaittavissa, sillä kaamoksen sininen valo kietoo koko maiseman vaippaansa. Lämpömittaria ei tarvitse vilkaista, sillä pakkasasteiden määrän tunnistaa vilkaisemalla ikkunasta tai kuulostelemalla miten lumi ääntelee askelten alla.

Professori Helena Ruotsala

kuva porosta Veikko Vasama

KUIN HIIPUVA HIILLOS

Ensilumi oli satanut yöllä. Se kätki ruumiin paremmin kuin kuusenhavut. Oli kuitenkin lumen ansiota, että ruumis löydettiin.

Näin alkavat psykologiset, hitaat, nautinnolliset jännityskirjat kuten Annika Sjögrenin  Kuin hiipuva hiillos (Som göd blir till aska, Like 2010, suomennos Ida Takala). En ole lukenut Sjögrenin esikoista Ei liikahda lehtikään (Like 2009), mutta jo tämän yhden kirjan perusteella olen varma, että Inger Frimanssonin lukijat löytävät Annika Sjögrenin dekkarit. Nämä ovat niitä kirjoja, joissa ihan tavalliset, jopa hieman yksitotiset henkilöt joutuvat tapahtumiin, joihin heidän ei odottaisi joutuvan. Sama kiinnostava kuvio on koettu Frimanssonin dekkareissa Pimeyden jäljet (Like 2006), Varjo vedessä (Like 2007), Kissa joka ei kuollut (Like 2009) ja Rotanpyytäjä (Like 2010). Annika Sjögren on siis mitä ilmeisin Inger Frimanssonin ’ihan kenelle tahansa voi sattua ihan mitä tahansa’ –dekkariperinteen jatkaja.

Kuin hiipuva hiillos –kirjassa on keskiössä hieman tylsä, väritön, vetäytyvä, kunnianhimoton opettaja Staffan Walter. Hän on niin vailla kaikkea pyrkyä, että vetäytyy opettajan tehtävistä koulun vahtimestariksi. Sen sijaan hänen valovoimainen opettajapuolisonsa Sonja Walter soittaa ensiviulua ja on suuna ja päänä, tosin hyvin arvostettuna sellaisena, kaikkialla.

Staffan haluasi vain lukea kotona rakasta historiaansa ja syventyä menneisyyden suurmiesten elämään, mutta hänen kunnianhimoinen ja vaativa vaimonsa on alati aiheuttamassa häiriötä vaatimuksillaan ja – väkivallalla. Niin, nyt saamme (lue: joudumme) vihdoinkin lukea siitä, kun vaimo pahoinpitelee miestä fyysisesti ilman, että mies mitenkään puolustautuu tai hakee apua.


Aivan selvää on, että väkivaltaan alistumisen ja siitä seuraavien uskomattomien tragedioiden pohja on luotu kaukana menneisyydessä eli jälleen kerran ihmisen menneisyys on hänen tulevaisuutensa, vaikka kuinka muuta yrittäisi. Se on surullista. Se on hämmentävää. Se on avartavaa. Se on tietoa lisäävää.

Kirjan teemoja ovat naisväkivallan lisäksi homous ja perimä, joiden keskellä kasvaa pieni Viktor. Paljon on myös vaikenemista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Viktorin äiti Anna todellakin yrittää parhaansa.


Annika Sjögrenin psykologinen silmä on tarkka, juoni uskottava, mutta hieman enemmän Frimanssonin rajan yli vievää tummuutta, jopa sitä hänen rankintaan, kaipasin tähän teokseen. Toisaalta me annamme Sjögrenin kirjalle Kuin hiipuva hiillos kiitokset hänen hyvänä toisena dekkarinaan ja toteamme kirjan luettuamme hänen psykologisten jännitysten polkujensa olevan auki mihin tahansa mielen syövereihin.

Varis raakkui vähän matkan päässä. Poika katsoi ärtyneenä pikkusiskoaan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun jokin sai hänet kääntämään katseensa takaisin lumikinokseen kuusen alla. Jotain omituista pisti esiin lumen alta…

TIISTAIYLLÄTYS!

Koska L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset, tämän vuoden sensaatio ja lukuilo, sai peräti seitsemän kommenttia, päätin järjestää kommentoijien kesken tiistaiyllätysarvonnan. Arvonta on suoritettu ja yksi vuoden 2010 vaikuttavimmista lukukokemuksista Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010) lähtee Lumiomenalle!  Onnea, Lumiomena♥

Tiedoksi, että seuraava etkäteen ilmoitettava arvonta on Valitse Vuoden 2010 Kaunein Kirjan Kansi, jossa lukijat pääsevät valitsemaan minun esikarsimistani kansista kauneimman. Siinä arvonnassa on progressiiviset säännöt eli yksi arpalippu tulee ko. postaukseen kommentoinnista, yksi linkityksestä ja lisälipun saa, jos on vakilukijani. Tämä arvonta on heti kirjamessujen jälkeen. Seuraava on 14.2.2011 eli Ystävänpäivänä, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta

Aion vastedes järjestää yllätysarvontoja, milloin minua huvittaa. Oli jotenkin ihmeellistä, että sinänsä hyvä kirja Siilin eleganssi (Gummerus 2009) sai kommenttejea 16+23=39! ja minun uudet lenkkitossuni muistaakseni saman verran...;-) , mutta L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010) vain alle kymmenen. Olin itse niin Montgomeryn lumoissa, että luin sen yhtä putkea ja kirjoitin myös samaan syssyyn, sillä halusin ilahduttaa lukijoitani, joista moni on kertonut olevansa Montgomeryn kirjojen ystävä. Annoin myös kirjalle aikaa, sillä harvoin olen yhtäkään päivää postaamatta, joten kaikki kyllä saivat tilaisuuden ehtiä mukaan.

Tästä lähin: Kirjayllätys iloksenne, iskee milloin vain!

Rakkaudesta kirjaan
Leena Lumi

ANNAN JÄÄHYVÄISET

Samana päivän, jolloin kirjailija Lucy Maud Montgomery kuoli, 24.huhtikuuta 1942, hänen kustantajansa sai koneella kirjoitetun käsikirjoituksen. Teksti oli ja on Maudin kirjallinen testamentti, jossa hän ensimmäistä kertaa vapaana kuin tuuli kirjoittaa omana itsenään. Vuosikausia hän oli kirjoittanut sieluaan rakkaisiin tyttöihinsä, Annaan, Emiliaan, Saraan ja Patiin ja kaikissa hän soi eri asteikolla. Annassa löytyi se temperamenttinen puoli, joka löi rihvelitaulun rikki Gilbertin päähän, Runotyttönä hän oli romanttinen Emilia, Sarana hän kertoi tarinoita ja oli myös iloisempi kuin myöhemmin Patissa, nuoressa tytössä, johon kulminoitui hänen pettymyksensä ja melankoliansa. Etenkin kirjassa Pat – Vanhan kartanon valtiatar, luemme jo rivien välistä Maudin sisintä ja syvintä.


Käsikirjoitus julkaistiin kuitenkin vasta 1974, mutta ei muodossa, johon hän oli sen tehnyt, vaan toisena. Mysteeri toisensa jälkeen on estänyt meitä pääsemästä Montgomeryn omimpaan, siihen, joka hän todella oli ja jona hän halusi jäädä jälkipolville muistiin samalla näpäyttäen hänet naiviksi romantikoksi luokittelevia kriitikoita. Anna kuitenkin vain odotti oikeaa hetkeä ja nyt hetki on tullut:


L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010, suomennos Marja Helanen-Ahtola) on Maudin kirjallinen testamentti ja samalla yhdeksäs Anna-kirja. Kiintoisaa on, että hän halusi lähteä temperamenttisena Annana, mutta asuihan kirjailijan sisällä kahlittu tuli. Vasta niinä päivinä, kun hän oli päättänyt lähteä elämästä, hän oli vapaa kirjoittamaan kuten halusi. Annan jäähyväiset on samalla Maudin jäähyväiset meille, jotka olemme eläneet hänen kirjojensa lapsuuden ja nuoruuden. Ensimmäistä kertaa saamme kokonaisuutena lukea, mitä Montgomery halusi meidän vielä tietävän itsestään, Glen St. Maryn yhteisöstä ja tietenkin Blythen perheestä. Teoksen muoto on erikoinen ja kirjan esipuheen kirjoittaja Elizabeth Rollins Epperly toteaa siitä ja vähän muustakin:


Mitä Montgomery halusi kirjansa kertovan tai kyseenalaistavan? Miksi hän valitsi nämä tarinat ja runot satojen joukosta ja asetteli ne välinäytöksineen juuri tähän järjestykseen?


Kenties meidän on tarkoitus havaita, että Montgomery karttoi helppoja vastauksia. Kukaan, joka lukee nämä runot ja kokee novellien huolellisesti jäsennetyt vaihtelut toiveikkuudesta ankeuteen, ei erehdy pitämään tätä kirjaa minkään asian auliina kannattajana – olipa kyse sodasta tai romantiikasta. Kirjan puoliskot kommentoivat toisiaan, ja tarinat, runot ja dialogit herättävät kaiken aikaa kysymyksiä siitä, mikä kestää, mikä on väistämätöntä ja minkä täytyy muuttua.


Taiteilija Montgomery loistaa tämän viimeisen kirjan muotoilussa. Annan tarinalle ei ole helppoa päätöstä, ja meille on tärkeää tietää miksi ei.

Annan jäähyväisten novellit ovat paljon rohkeampia kuin mitkään aikaisemmat Montgomeryn tekstit. Silti niissä on tuttu montgomerylainen viehätys. Tarinoissa saavat yksi toisensa jälkeen loppunäytöksen monet aiemmissa kirjoissa lukemamme kertomukset. Kohtaamme Kotikunnaan ja tietysti Blythen perheen, mutta myös Omenakummun, joka remontoidaan kauniisti ja sielläkin solmitaan erään kudelman päät:


Sillä siinä hän oli, ylitti kuun valaisemaa nurmikkoa kevein askelin, jotka olivat aina tuoneet mieleen ”tanssivan tähden alla syntyneen” Beatricen. Siinä samassa hän seisoi ovella takanaan tummat puut ja purppurainen iltataivas.


Hänen suloiset kasvonsa, silmänsä, tummat hiuksensa kasvoja kehystämässä…samanlaisina, muuttumattomina.

Ette ikinä arvaa, mikä tarina yllä saa uskomattoman ja suloisen ratkaisunsa!


Teoksen novelleissa tapaamme Lumotun puutarhan, joka vetää erästä puoleensa täydenkuun öinä, tapaamme Pitkän-Alecin, jonka talossa paikkakunnan uusi pastori, nuori Curtis, joutuu ratkomaan järkyttävän ja talon väkeä piinanneen kummittelun, kohtaamme Glen St. Maryn tutun sosiaalisen hierarkian, jossa on rahvasta ja sitten ’meitä muita’…tapaamme kaiken tutun, mutta…ilman usvan huntua, sillä nyt näkyy kirkkaammin, koskee kovemmin, satuttaa sulommin. Rakastan, rakastan näitä Maudin kertomusten loppunäytöksiä!


Kaikkein kiinnostavinta ovat kuitenkin Anna Blythen runot, joita hän lukee perheelleen ilta illan jälkeen ja sitten perhe kommentoi niitä. Blythen perheen dialogit ovat hyvin valaisevia. Gilbert, johon aikanaan hullaannuin sokeana, osoittautuu varsin arkiseksi tohtori Blytheksi, joka ei osaa liitää vaimonsa tunnemaailmoissa. Hän on ystävällinen, mutta jotain puuttuu ja sen on Anna tajunnut jo kauan sitten. Neljäntenä runoiltana Anna lukee runonsa Kaivatulle ystävälle ja yllättäen kommentoijien joukkoon liittyy Ääni, jota kukaan ei kuule:


Walter, ajattelee: ”Kunpa minäkin tapaisin sellaisen ystävän jonain päivänä.”


Ääni, jota kukaan ei kuule: ”Tapaat sinä. Ja hänen nimensä on Kuolema.”

Nyt kun matkaamme jälleen Prinssi Edwardin saarelle, löydämme kaiken tutun, mutta vain tummemmin ja todemmin. L.M.Montgomery, jolta on ilmestynyt kaksikymmentä romaania, runsaat viisisataa novellia, viisisataa runoa, kymmenen päiväkirjaa ja lukuisia esseitä, haluaa meidän nyt kulkevan hänen kanssaan saaren tarinoissa silmät ja sielu auki. Nyt kurkistamme kulissien taakse ja kohtaamme aviorikosta, aviottomuutta, epätoivoa, naisvihaa, kostoa, ikääntymistä ja kuolemaa, mutta myös huumoria. Viime mainitusta on oivallinen esimerkki novelli Sovitus, jossa ikäneito Shelley lähtee kävellen pitkälle matkalle antaakseen Lisle Stephensille anteeksi sen, että tämä ryösti häneltä Ronald Evansin kolmekymmentä vuotta sitten. Hän aikoo ihan vilpittömästi antaa anteeksi, mutta kuinkas sitten sattuukaan…Ihan aito Annan ’alter ego’ vauhdissa!

Kirjan Jälkisanoissa Benjamin Lefebvre kertoo siitä, miten hän löysi Guelphin yliopiston arkistosta L.M.Montgomeryn konekirjoitetun Annan Jäähyväiset. Ja nyt saa selvityksensä se, miksi niin paljon kysyttiin tämän kirjan perään, kun tein Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme. Nyt vasta ilmestynyttä sekoitettiin kirjaan The Road to Yesterday (suom. Tie eiliseen 1976), jonka muuten löysin vain pari viikkoa sitten omasta kirjastostani!: Tie eiliseen on lyhennetty versio Annan jäähyväisistä. Hyvin merkittäviä osia oli poistettu ja ne olivat juuri niitä vinjettejä ja runoja, joilla Maud oli halunnut meidän tajuavan oman elämänsä varjon: Syvän alakulon ja täysin epäonnistuneen avioliittonsa, joiden johdosta hän päätyi itsemurhaan samana päivänä kuin Annan jäähyväiset kokonaisuudessaan saapui kustantajalle.

Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä lävitse vuosikymmenten ilman usvan harsoa. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa ja kantaa mukanaan myrskylyhtyä...


Pientä salaista porttia etsin,
joka auki lennähtää
alla auringonlaskun pilven
tai kun noustessa eteeni jää.
Tai kenties loimussa keskipäivän
näen varjoissa siitä häivän.


Yöperho kai tähtenä ohjaa
ja metsä poluin hämyisin,
tai jokin ihana minua kutsuu
kuin sulotuoksuisin sävelmin…

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni, Norkku,  Sara ja Katja/Lumiomena.

***

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.

SYDÄMENI MAA

Verkkaisesti täyttyy
sydämeni maa,
verkkaisesti kohoavat
toivoni valkeat linnut
sen maan sineä vasten.
Ne nousevat ylemmäs
yhä vain ylemmäs
puhumattoman yläpuolelle
kaiken kirkkauden taa.
Ne kohtaavat siellä
viisaat tähdet
viisaan yksinäisen
äärettömyyden:
tiedon, joka ei horju,
tiedon, jota ei
laskutikuin mitata,
tiedon sydämeni maasta
ei hallitsijaa siellä,
ei rajoja,
joita pitäisi vartioida,
ei vihaa eikä katkeruutta,
ja yhä korkeammalle
nousevat valkeat linnut,
yhä tietoisemmin
viisautta täynnä.


Sydämeni maa
valkeiden joutsenien,
rakkauden ja lohdutuksen puutarha
kohtisuoraan tähdestä tähteen
radallaan ikuisesti
käsivarsilla kaiken tiedon,
sylissä sen, kohdussa sen,
sen voimaa juova
suuren äidin.

- Kalevi Rahikainen -
Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010)
kuva Sandy Pimenoff/ Iurima Ultima

ITSE METSÄNI POHJOINEN

Hän on mies suota, usvaa, lintuja, kuolemaa, syntymistä, näkijää, punaista, mustaa, metsää, pohjoista, tuulta, oikeutta, kritiikkiä, merta, aaltoa, hiekkaa, kasvun huminaa, silmien sineä, puuta, juurta, maata…

Kalevi Rahikainen räjäytti runotajuntani teoksellaan Itse metsäni Pohjoinen (IamBooks 2010) ollen vertaamaton kehenkään aikaisempaan lukemaani runoilijaan. Kalevi on oma itsensä ja häneen eivät taivu määreet. Juuri kun löysin jotain samaa kuin oman aikansa edelläkävijässä, Leinon rakastetussa L Onervassa, se jo katosi usvaan ja olikin vain Rahikainen ja Rahikaisen runot, jotka eivät anna minulle enää rauhaa, eivät suo majaa, vaan olen taivasalla alasti ja kuuntelen isojen, valkeiden lintujen siipien huminaa täältä jonnekin pois.

Itse metsäni pohjoisen, Kalevi Rahikaisen kootut runot, ovat toimittaneet Kalevi Rahikaisen poika, kirjailija Klaus Rahikainen ja tutkija Immo Pekkarinen. Kansi on Klausin pojan Arttu Rahikaisen taitavaa työtä. Pojanpoika on perinyt isoisänsä kuvataiteellisen lahjakkuuden, sillä Kalevi oli myös piirtäjä ja taidemaalari ja näitä kuvia löytyy myös Kootuista runoista.

Antakaa pisara verta ja matojen mehua,
olen valmis juomaan, aika on lyhyt,
meillä on kiire valloittamaan
lähteet, valloitettava
taivas voi iloita
tähtien hiljaisuudessa


Kalevi Rahikaisen elämä oli runoilijan tie, mutta jo sinällään täynnä aihetta kritiikkiin, sillä hän koki tulleensa kaiken aikaa väärin perustein syrjäytettyä Valtion apurahojen saajana. Kirjoituksessaan Salaseuran paljastuminen hän kertoo, kuinka valtion kirjallisuustoimikunnassa ovat samat kirjoittajat niin saamamiehinä kuin jakajinakin. Kalevi pyysi jopa oikeuskanslerinvirastoa tutkimaan kirjallisuusapurahojen jaon oikeudellisia ja moraalisia perusteita, johon hän kertoo päätyneensä pitkällisen ja perusteellisen turhautumisen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, sillä pitihän runoilijankin saada elanto perheelleen!

Oliko Kalevi taidemaailman vastarannan kiiski ja häirikkö tai peräti soimaava omatunto, sillä ehdottomasti sopeutumaton hän oli ja ainoan armon muista julkisuuden kirjoittavista henkilöistä hän antaakin vain Paavo Haavikolle, ikätoverilleen. Ja myös kriitikot saavat kuulla kunniansa:

Kirjailevat kriitikot ovat keskenään sopineet taktiikasta, suosikeistaan ja apurahoistaan.


Kriitikot, kaikenmaailman napanuorankatkaisijat ja makutuomarit, tahtoisivat olla runoa päästämässä, mutta ellei heille anneta siihen tilaisuutta, näemme heidän närkästyvän. Heillä onnettomilla ei ole koskaan ollut onnea synnyttää mitään ainutkertaista, joka on runo.


Oppineisuus runossa on runon vihollinen. Runo tapahtuu nopeasti, samoin kuin se valaisee äkkiarvaamatta. Niin kuin salama piirtää avaruutta on myös runon sanoman laita.

Voiko enää todemmin sanoa! Juuri näin se menee. Minun tajuntaani ei ole ikinä mennyt käsitys runoilijasta, joka tuntikausia rustaa jotain rytmiä tai jaetta tai modernia. Ei, ei ja ei. Runo iskee kuin salama ja juuri niin iskevät Kalevi Rahikaisen runot. Ne ovat kehenkään toiseen vertaamattomat, niissä on uniikki rytminsä, joka vaihtuu heti, kun luulet sen tavoittavasi, sillä se on villi lintu. Ne ovat kielikuviltaan omaperäisiä välähdyksiä, yllätyksellisiä, iskeviä, uniikkeja, mutta myös halutessaan pehmeään tunnelmaan taipuvia.

Yö koskaan ei kenenkään
käsivarsin huimin
se ympäröi
ja hunnuin lepattavin
mustassa soutaa,
sen povella kerran
joku ottaa, joku noutaa,
yö koskaan ei kenenkään

Itse metsäni pohjoinen on hyvin runsas ja vaikuttava kirja, sillä paitsi Kalevin runoja, kirja sisältää myös Reunamerkintöjä, joissa runoilija kritisoi ja pohtii monia asioita. Luvussa Kirjeet, runoilija kirjoittaa kirjeitä mm. presidentti Walter Ulbrichtille, presidentti Richard Nixonille, Isä Jumalalle taivaassa ja Rakel Wihurille:

Rakas rouva


Monien vuosien ajan olen aina silloin tällöin lähestynyt Teitä kirjeitse. Ette ole vastannut. Olettekohan olemassa, rouva Wihuri? Vuosi vuodelta olen kuitenkin vahvistunut uskossa, että olette, ja että jonakin päivänä…

Sekä kirjan alussa, että lopussa Klaus Rahikainen kertoo isästään ja tämän varsin järkyttävästä kuolemasta kadulla. Niin, kadulla metsien runoilija kohtasi sen, joka lopulta vei hänet. Kirjan hyvin kiinnostava osuus on Immo Pekkarisen syvä analyysi Rahikaisen Olemisen mielestä luvussa Minä! Minä! Minä olen tämä! Luin sitä yöllä ja suden hetki valaisi tajuntaani ja ymmärsin pitäväni kädessä sensaatiota, runoilijaa, joka kokee runoilijan kohtalon: Hänet löydetään vasta hänen kuoltuaan!

Rahikaisen runous edustaa akanvirtaa modernistisen kirjallisuuden valtavirrassa, kun se etsii olemisen mieltä paluusta juurille ja maayhteyteen. Tämä oli ehkä se piirre, jota modernistinen sukupolvi Rahikaisessa vierasti ja joka aiheutti torjuntareaktion. Taiteessa ja kirjallisuudessa varjeltiin reviirejä ja pelättiin, että periksi antamisen myötä palattaisiin ohitettuun historialliseen vaiheeseen. (Immo Pekkarinen)

Kuoltuaan Kalevi Rahikainen palasi sukunsa maaperän yhteyteen: vainajan tuhka siroteltiin kotitilan metsään Rappusillassa. Sieltä runoilija kukkii jäkäläpikarien keskeltä, sammaleen peittämien kivien viereltä meidän kaikkien tietoisuuteen vahvana, mutta ehdottomasti omana itsenään, ”turpeena täynnä sinisiä kukkia.”


Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle

MUSTIKKA, RUIS JA RYPSI - VOIMARUOKAA SUOMESTA

Soili Soisalon ja Eeva Voutilaisen ruokakirja Mustikka, ruis ja rypsi – Voimaruokaa Suomesta (Otava 2010) on ylistys lähiruoalle ja Itämeren ruokavaliolle. Tämä kirja on kädenojennus hänelle, joka nyt epätoivoisesti yrittää välttää jotain tiettyä ruokaryhmää toivossa, että painoa putoaa, välttyy diabetekselta tai herää jonain aamuna Aivan Uutena Ihmisenä. Ei se niin mene, vaan:

Mitään ruokaryhmää ei kannata kartella, sillä silloin jonkin tärkeän ravintoaineen saanti voi jäädä heikoksi. Monipuolisesta ruoasta ravintoaineet kertyvät sopivassa suhteessa, eikä niitä voi saada liikaa.


Kirja on ylistys suomalaiselle puhtaalle ruoalle, jossa lannoitteita ja kasvinsuojeluaineita käytetään vähemmän kuin monissa muissa maissa. Harvaan asutun maan etuja ovat maaperän, vesien ja ilman puhtaus.


Eittämättä on selviö, että pääpaino on marjoissa, kasviksissa ja sienissä, jotka ovat erinomainen apu painonhallinnassa. Se, mikä edelleenkin on Itämeren ruokavalion tärkeä kulmakivi on ruisleipä, joka tutkimusten mukaan on erinomainen suoja suolistosyöpiä vastaan. Rukiissa on enemmän kasviestrogeeneja kuin muissa viljoissa. Ja Itämerestä kun puhutaan ja asutaan tuhansien järvien maassa, niin kalaa tietysti syödään kolmasti viikossa. Kuka tiesi, että kala suojaa masennukselta!


Rypsiöljyn rasvahappokoostumus on poikkeuksellisen hyvä. Sen sisältämä alfalinoleenihappo hoitaa sydämen terveyttä. Rypsiöljyssä myös omega-rasvahapot ovat oikeassa suhteessa. Noin kaksi ruokalusikallista rypsiöljyä päivässä riittää turvaamaan välttämättömien rasvahappojen saannin. Siihen voi laskea niin ruuanvalmistusrasvan kuin leivän päälle levitetyn kasvimargariinin, joka valmistetaan rypsiöljystä. Oliiviöljy ei maineestaan huolimatta ole rypsin veroinen. Myös oliiviöljyn rasvasta suurin osa on kertatyydyttämätöntä, joka ei hapetu helposti. Se ei kuitenkaan sisällä välttämättömiä rasvahappoja kuten rypsiöljy. Jo 1990-luvulla Ranskassa tehdyssä Lyon Heart Study -tutkimuksessa todettiin, että Välimeren ruokavalioon lisätty rypsiöljy edisti sydänpotilaiden terveyttä. Rypsiöljyä syöneellä ryhmällä todettiin vähemmän uusia sydäninfarkteja. Kuolleisuus sydäntautiin väheni noin 80 prosenttia!

Kirjassa on täydellinen ohje, miten noudattaa Itämeren ruokavaliota. Tätä kirjaa lukematta mieheni on vaistonvaraisesti jo löytänyt tämän polun ja saanut kolestrolinsa ihannelukuihin ilman lääkkeitä. Tämä kaikki käy järkeen! Ja sitä paitsi, kirja kehottaa myös nauttimaan ja herkuttelemaan, mutta mitä voi herkutella, se onkin jo eri juttu ja hyvin armahtava, sillä pulla iltapäiväkahvilla ei ole pannassa ja kirjan keittokirjaosuudessa valmistetaankin paitsi terveellisiä ja herkullisia ruokia appelsiinikalkkunasta punajuurilasagneen myös vadelmarahkatorttua ja marjamuffineita. Myös pinaattijuustopiirakka näyttää niin herkulliselta, että…

Soisalon ja Voutilaisen kirja on paitsi tietoteos terveydestä, siis myös keittokirja, joka sisältää yli sata reseptiä arkiruoasta vaativampaan juhlaruokailuun. Kasvisyöjä löytää uusia elämyksiä ja liharuuatkin höystyvät kasviksilla. Soili Soisalo on arvostettu ruokatoimittaja ja Eeva Voutilainen on ravitsemustieteen asiantuntija. Tämä jälki tuntuu kirjassa – luotettavasti.


Suosittelen tätä Mustikka, ruis ja rypsi -teosta hänelle, joka haluaa hitaasti, mutta varmasti muuttaa pysyvästi elämäntapojaan suosimaan lähiruokaa, olemaan itselleen armollinen, mutta huolehtiva, haluaa valita ympäristöä säästävää ruokaa, haluaa suojella sydäntään ja välttyä diabetekselta, mutta joka kuitenkin haluaa myös nauttia elämästä ja hyvästä ruoasta miettimättä jokaisen suupalan kohdalla: Apua, voinko syödä tätä!


Mustikka, ruis ja rypsi on erinomainen kirja omaan keittokirjakokoelmaan, mutta tämä on myös oiva lahjakirja hänelle, josta välität. Suorastaan sydämellinen♥


kuva rypsipellosta Ismo Pekkarinen/Skoy

PS. Löydät kirjan tekijöiden lisäinfoa teokseen täältä

KIRJABLOGIKOLLEGAT!

Hei!

Tavataan Helsingin kirjamessuilla la 30.10. klo 15-17. Kokoustila 307, 3 krs.

Ohjelma: Avauspheenvuoro klo 15.-15.30: kirjailijat Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg kertovat kirjailijan työstä sekä uutuuskirjastaan Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja. Voiko kirjoittamista opettaa ja oppia?

Ilmoittautumiset 21.10. mennessä: ina.westman@tj.fi

Kutsua voi jakaa edelleen kirjabloggaajille meilitse tai blogissa.

Tapaamisiin!