'Muistatko?', kuiskaat hymyillen läpi vuosikymmenten.
Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
Lämmitämme toisiamme.
Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.
Viimeiset sanat, katse, tuoksu...
Minä lähden, mutta palaan
ja kerran vielä: 'hei' ja 'hei'.
Ja siinä sinä seisot kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.
Missään ei koske.
Ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.
- Leena Lumi -
kuva Minttuli
Nuori Rakkaus
How Can We Hang On To A Dream
Minun pitäisi olla jo muualla, mutta koska en ehdi viikolla huomata mitä blogistaniassa tapahtuu, vastaan nyt Annin haasteeseen, tiivistää omat muistelmansa tms. kuuteen sanaan. En aio olla tässä kuin yksi joukosta eli otan muutaman mestarin mukaan myös. Toivon, että alle kuuden sanan muistelmat/viisaudet hyväksytään ja yhden sanan ylitys lumen runoilijaltani.
Viimeiseksi sanaksi on suudelma paras.
- Tommy Tabermann -
Herra, on aika.
- Rainer Maria Rilke -
Vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.
- Elmer Diktonius -
Ei jäljen jälkeä. Hanki kantaa. Kyyhkynharmaa lumensiipi.
- Mirkka Rekola
Salaisimmat kyyneleemme eivät koskaan etsi silmiämme.
- Kahlil Gibran -
Ei ole toista. Minun on ainoa.
- Leena Lumi -
Sinä ja minä toisissamme: Ikuisuutemme syleilyssä.
- Leena Lumi -
Sinä et tullut: Miksi siis kyyneleet?
- Leena Lumi -
Tämä minusta jää: lumi, sade, janosi.
- Leena Lumi -
Hei!
Tässä tulee nyt monta asiaa, mutta koittakaa pysyä kyydissä!
Joukossamme on Rita, joka opettaa ainakin italiaa ja englantia. Hänellä on myös nettikursseja, jolloin ei tarvitse raijata itseään marraskuun loskalla pois mukavalta kotisohvalta, vaan voi opiskella siellä omassa pesässä kaakaomuki käden ulottuvilla. Nyt Ritalla on alkamassa ensi viikolla kaksi eritasoista englannin kurssia ja löydät niistä enemmän täällä Kielten osaaminen on pääomaa, jota ei syö inflaatio, ei kateus eikä edes kiima!
***
Toivon, että joku minua teknisempi henkilö menee nyt neuvomaan Runotalon Saria tänne Hän ei voi kommentoida toisille. Apua!
***
Isoäidin hillokirja sai minut muistelemaan edesmenneen anoppini vihreitä tomaatteja ja kyselinkin ohjeen perään. Aili ja Allu antoivat ohjeensa ko. kirjan kommenteissa ja Minttulin ohje löytyy täältä Kiitos! Mistä ihmeestä minä nyt niitä vihreitä tomaatteja teen... Tahtoo oman kasvihuoneen!
Bonnetin loistava Kirjaston henget innoitti Anonyymin ilmoittamaan kirjailija Jacques Bonnet esiintyvän Turun Kirjamessuilla Acrigola -salissa su 2.10. klo 14.20. Asiasta enemmän täällä
Nyt kannattaa lähteä poimimaan lumikarpaloita, sillä ihana runoilijamme Aili Nupponen on nyt voimakkailla runoillaan Lumikarpalossa. Aililta on ilmestynyt useita runokirjoja ja taitaa olla muutakin julkaisua. Minä olen eniten tykästynyt Ailin kirjaan Elämänpelto.
Vietän nyt elämääni Kleopatran Egyptissä, joten ensi vikolla ajattelin yrittää vihdoinkin tarjota teille Maailman parhaat kasvisruoat, jonka kansi on jo lujaa vauhtia menossa Valitse Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi -kisaan, joka on entiseen tyyliin samalla arvonta. Ensi viikolla järjestelen myös palkkiani ja teen mm. meidän taiteilijoillemme Johannalle, Birgitalle ja Hannelle linkit yhden kuvan taakse. Jos lukijoissani on nyt joku kuvataideblogia pitävä, hän pääsee mukaan joukkoon ilmoittautumalla minulle. On myös tulossa se kauan puhumani Leena Lumi's Flower Power, mutta odotan saavani sinne vielä yhden tietyn kuvan mukaan. Ja kuten olen luvannut, niin jatkan sitä ensi vuonna kasvi kerrallaan.
Tämän postauksen kuva on Ilonalta, jonne olen menossa ensi kuussa ja otan kameran mukaani! Ilonan koti muuten esitellään uusimmassa Avotakassa.
Tulikohan nyt kaikki....
Suloista syyskuun viikonloppua teille kaikille!
Love
Leena Lumi
kuva Sateenkaarentaa
Näin suven lopuksi saamme nauttia suloisimmasta hillokirjasta ikinä, koskaan. Se on pieni kooltaan ja sivujakin on vain hiukan alla viisikymmentä, mutta vähemmän on enemmän etenkin, jos teosta kannattelevat saman sukupolven perinteet 1820 luvulta asti. Päivikki Puska on koonnut kirjaksi Isoäidin hillokirjan (Karisto 2011), jossa hän paljastaa perintönä sukupolvelta toiselle heidän suvussaan siirtyneet sadonkorjuuajan makumieltymykset. Alun perin ohjeet on kirjoitettu 1820-1860 –luvuilla paksuihin vihkoihin kauniilla käsialalla, vanhalla ruotsin kielellä. Suomentaessaan kirjaa, Päivikki on samalla muuntanut vanhat paino- ja vetomitat kiloiksi ja litroiksi. Hauskana esimerkkinä mainitsen, että 1 kortteli on 3,3 dl, 1 naula on 32 luotia ja se merkitsee 0,425 kg ja 1 luoti on 13,3 g. Mahdoitkos tietää tätä!
Kirjan kuvitus on hurmaava: Osa on piirroskuvia omenoista, perhosista ja säilömisestä; suurin osa kuvitusta on kuitenkin vanhoja mustavalkokuvia, joiden huomaa tulevan kaukaa. Kuvissa on paljon lapsia ja tietysti myös aikuisia ja ollaan kesäkuvissa, ulkona, puutarhassa. Minusta hauska kuva oli pikkupojan kesätukan leikkuu, vaikka ressukka ei näytä tilanteesta oikein pitävän ja huutaa niin, että kuulen sen vuosikymmenten läpi. Siihen aikaan pojille leikattiin ’kesätukka’, mikä käytännössä tarkoitti kaljuksi ajamista. Ymmärrän pikkuherraa kyllä hyvin, sillä kun minut vietiin ensimmäistä kertaa parturiin ’singlattavaksi’, levitin itseni kampaamon lattialle ja huusin kuin hinaaja. Minut kannettiin ulos jäykkänä kuin seiväs, mutta kukaan ei ollut päässyt koskemaan kutreihini. Äitini ei kehdannut näyttäytyä vähään aikaan kylän raitilla ja kaupassakin pysyi vain konttorin puolella, mutta onneksi isää vain nauratti.
Päivikki Puskan kirja sisältää hillot, hyytelöt, marmeladit mehut, keitot, jälkiruoat ja juomat. Ohjeet ovat kuin menneen maailman kosketus, sillä oletteko kuulleet Hienosta vadelmahillosta, johon on lisätty etikkaa ja sokeria tai Ruskeista kirsikoista, joita voidaan valmistaa kahdella sortilla. Mesimarjahillon kohdalla, muistan Luvian raitin polut ja miten paljon niiden varrella kasvoi mesimarjaa, tuota marjoista hienoimman makuista, kun sen saa ihan tuoreena syödä. Nyt mesimarjaohjeita ei edes löydy, sillä luultavasti marjat, jos niitä enää mistään saa, menevät likööriteollisuudelle. Ja tietysti teemme isoäidin kanssa Muurain- eli lakkahilloa kuin myös Kriikunahilloa. Inkivääripäärynät saavat veden kielelle ja muistan taas, että pitää vielä istuttaa se päärynäpuu…
Näin Päivikki tunnelmoi muistojensa keittiössä:
Muistan hyvin isoäidin ja äidin alkusyksyn hääräilyt keittiössä, jossa kattilat porisivat ja kaikkialle levittäytyi kesäinen hillontuoksu. Me lapset osallistuimme marjojen puhdistamiseen ja hillokattilan hämmentämiseen isoäidin tai äidin seistessä tarkkana vieressä. Sitten meille annettiin leivän päälle kattilasta kuorittua marjaista vaahtoa, joka maistui aivan kesältä. Kaikenlaiset tarinat ja jutut menneiltä ajoilta saivat meidät pysymään hiljaa keittiössä, ja vielä nytkin hillontuoksu tuo mieleeni lämpimiä muistikuvia lapsuudesta…
Olin aikeissa tarjota teille lopuksi Pappilan hätävaraa, mutta nautimmekin lähestyvän viikonlopun, sekä tämän suloisen kirjan kunniaksi juomaa, jonka nimi on Arkkipiispa:
4 pulloa Mosel-viiniä
4 pulloa Reinin-viiniä tai
6 nuorta tai vanhaa ranskalaista viiniä
2 pulloa shamppanjaa
3 naulaa sokeria (1 naula = 425 g)
3-4 appelsiinin mehu
Ja nyt kohotamme lasin Päivikille, joka ystävällisesti päästi meidät osaksi sukunsa perinteitä ja paljasti ohjeita, joista vanhimpien ikä alkaa hipoa kahtasataa vuotta. Kiitos!
***
Jos joku tietää, miten säilötään vihreät tomaatit, otan ohjeen kiitollisena vastaan! Edesmennyt anoppini valmisti sitä ja monta ohjetta tuli pyydettyä ja saatua, mutta vihreät tomaatit unohtui. Ainakin siinä oli etikkaa, sokeria, vihreitä tomaatteja...
Jos Jumala olisi olemassa, hän olisi kirjasto.
- Umberto Eco –
Täytyy olla kohtalon johdatusta, että ymmärsin tilata Jacques Bonnetin teoksen Kirjaston henget (Des bibliothéques de fantômes, Tammi 211, suomennos Jyrki Kiiskinen), sillä siinä missä maailmankirjallisuus on kotimaani ovat kaikki kirjat ilma, jota hengitän, ja sehän ei voi olla näkymättä ympäristössäni. Olen jo kauan tiennyt, että minua varten on olemassa diagnoosi, mutta nyt Bonnet vahvisti sen! Nyt minulla on aina mustaa valkoisella näyttää miehelleni, mikä minä olen ja miksi. Sen lisäksi Bonnet auttaa luomaan kuvan, että minä olen se käsitettävä tapaus ja muut enemmän tai vähemmän säälittäviä, sillä he eivät ole tajunneet, että elämme lukeaksemme.
Jacques Bonnetin kirja on niin riemullinen ylistys lukemiselle, kirjoille ja kirjastoille eli kirjojen haalimiselle, että en ole vastaavaa kokenut. Kirja saisi minulta täyden kympin ellei kirjailija olisi sortunut ranskalaiseen omahyväisyyteen ja tuonut liikaa esille sitaatteja, tapahtumia ja kirjoja nimenomaan ja melkeinpä vain Ranskasta ja ranskaksi. Muualta tulevat suuruudet ohitetaan kevyesti hipaisten. Jollekin ranskan kielen taitajalle tämä ei ehkä ole edes hidaste, mutta minua se pysäytti aina kun juuri olin lukemassa miehelleni ääneen, miten täydellistä on olla avioliitossa sellaisen naisen kanssa, joka järjestää yhteisen kodinkin niin että kirjoja löytyy kirjaston, makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön lisäksi myös molemmista vessoista. Olen kaikesta huolimatta vihdoinkin saamassa ymmärrystä sille tosiasialle, että olohuoneemme isoa ruokapöytää ei ole voitu käyttää kolmeen vuoteen, sillä pöydällä on suuri kunnia toimia valtaisien kirjapinojen tasona.
Olen onnellinen etenkin Bonetin kirjan luvusta, joka käsittelee kirjahulluuksia. Mietinkin voisiko koko luvun kirjoittaa kotimme ainoalle kirjavapaalle seinälle. Sehän olisi ihan muotiakin, sillä olen nähnyt verhoja ja tyynyjä, joissa on kirjoitusta! Siis on olemassa ihmisryhmä joka intohimoisesti keräilee kirjoja. Tämä on vielä tuttua kauraa, mutta kaikki eivät ehkä tiedä, että keräilijät jakaantuvat alalajeihin, muodostaen melkein oman rotunsa, sillä kirjamaanikot, mitä ylevää tautia intohimoiset kirjaihmiset potevat, voivat olla joko spesialisteja tai ’haahuilijoita’. Spesialistit keskittyvät keräämään tiettyjä kirjailijoita, johon ryhmään tunnustan itse kuuluvani. Meihin toki läheisesti liittyy myös ryhmä, joka kerää kirjailijoita näiden nimen alkukirjaimen mukaan, mutta he ovatkin oma alalajinsa jalossa suvussamme.
Miten ystävä tai puoliso sitten voi tunnistaa kirjamaanikon, voidakseen tätä kyllin palvoa ja arvostaa? Yksi oire sen lisäksi, että kirjoja kertyy kaikkialle, on huomattava levottomuus, joka kirjamaanikkoon iskee, jos hän on luovuttanut jonkun kirjansa liian hövelisti tai hetkellisessä heikkouden tilassa pois. Tämän jälkeen ei ole yön ei päivän lepoa itse maanikolla kuin ei myöskään läheisillä ennen kuin kirja on saatu takaisin tai tilalle on löydetty toinen samanlainen. Koin tämän vakavasti viime sunnuntaina kun en löytänyt mistään Kalotayn Bolšoin perhosta. Kiipelin pitkin seiniä, kunnes lähdin ajamaan siihen ainoaan paikkaan, jossa olin vielä nähnyt yhden teoksen tätä sielukirjaani. Joka ilta muistan iltarukoukseeni liittää lauseen: ’Rakas Taivaan Isä, älä johdata minua ikinä siihen heikkouden tilaan, että luopuisin Marcel Reich-Ranickin Eurooppalaisesta.’
Bonet paljastaa kaikille, miten vaativaa on elää kirjamaanikkona. Tätä asia rankentaa kovasti tarve saada kirjastossa aikaan jonkinlainen järjestys, että kuloinkin tarvittu teos löytyisi, kun sitä tulenpalavasti tarvitaan. Suurin osa kirjojen luokitustavoista saa Bonetilta kyytiä. Hän ruotii niin aakkoselliset, maanosien tai maiden mukaiset, värien mukaiset, hankinta-ajankohdan mukaiset, ilmestymisajankohdan mukaiset, lajityypin mukaiset, suurten tyylisuuntien mukaiset, kielten mukaiset, lukumieltymysten mukaiset, sidostyypin mukaiset kuin myös kirjasarjojen mukaiset, joista viime mainittu on minun henkilökohtainen viimeinen keinoni pysyä pinnalla. Osuvasti Bonet toteaa:
On paljon sellaisia häijyjä kirjailijoita, jotka tuntuvat saavan mielihyvää siitä, että tekevät tyhjäksi kaikki luokittelun periaatteet.
Lajityypin mukainen: lajityyppi on kaikkea muuta kuin helppo määritellä: liian väljät määritelmät ovat turhia, liian tiukat johtavat loputtomiin väittelyihin.
Bonet on ainoa, joka ymmärtää miten vaarallista elämäni on. Hän kertoo, miten säveltäjä Charles-Valentin Alkan kuoli. Hänet löydettiin kotoaan 30. päivänä maaliskuuta 1888 kirjahyllynsä murskaamana. Tässä vastaus kaikille niille, jotka ovat ihmetelleet, miksi meidän sänkymme yläpuolella ei ole kirjahyllyä. Näen toistuvasti painajaista, jossa makaan murskaantuneena, mutta vielä tajuissani päähäni pudonneen kirjahyllyn alta. Tajuan, että vereni tahrii kaikki rakkaat kirjani!
Tässä kohden on pakko käyttää tilaisuutta hyväksi ja korjata eräs vääryys. Rakas mieheni kertoo kaikille, jotka jaksavat kuunnella, heränneensä parinakin yönä avioliittomme aikana siihen, että terävä kuulakärkikynän kärki painoi hänen kaulavaltimoaan. Ei ole totta, ei ollenkaan! Se kynä on kymmenesti painanut minun kaulaani, sillä joskus uutterinkin kirjoihin pikkupisteitä merkitsevä kirjamaanikko tarvitsee muutaman tunnin yöunen…
Erittäin tuskallista on olla taidekirjojen keräilijä, joka minä myös olen. Tässä selitys tuskaan Bonetilta, joka siis paljastaa myös osan minun kurjuuttani:
Se joka kiinnostuu taiteesta ja kerää siihen liittyvän kirjaston, törmää heti kahteen ongelmaan. Ensimmäinen on taloudellinen: taidekirjat maksavat keskimäärin kolme tai neljä kertaa enemmän kuin tavalliset kirjat – ja toisinaan paljon enemmän, eikä niistä oteta uusintapainoksia kuin harvoin, kun ne on kerran loppuunmyyty. Hinta antikvariaateissa voi siis kohota hyvin korkeaksi. Siksi sitä katuu helposti, ettei hankkinut kirjaa heti, ja tämä puolestaan yllyttää moninkertaistamaan hankinnat, jotta ei tarvitsisi katua myöhemmin eikä tehdä samaa virhettä toista kertaa. Tämä on loputonta.
Haluan näin lopuksi suositella tätä Jaques Bonetin kirjaa kaikille kirjamaanikoille, mutta myös heidän läheisilleen, jotta he osaisivat arvostaa elämäänsä, jonka saavat jakaa elämyksellisen kirjahullun kanssa. Kirjamaanikon puoliso saa viettää yönsä sängyssä vailla aviollisten velvollisuuksien paineita, sillä kirjamaanikko menee aina vuoteeseen kirjan kanssa. Seksuaalisesti kylmä hän ei ole, lukeehan hän kiihkeästi myös eroottista kirjallisuutta, mutta laaja lukeneisuus on tuonut hänelle kekseliäisyyttä, jossa lemmenleikkien paikaksi voidaan keksiä mikä muu tahansa, paitsi ei vuode. Yöt ja kirjat kuuluvat kirjamaanikolle ja sehän sovittiin jo avioehdossa! Tässä vielä kuva kirjamaanikon taivaasta Edouard Vuillardin kuvaamana.
Pakko vielä lisätä, että nyt kun on kaiken maailman ääni- ja sähkökirjoja ja jotkut jopa jakavat moisen kanssa vuoteensa, niin hui ja hai: oikeaa kirjaa ei ikinä päihitä mikään. Ja kuka kuvittelee lukevansa kirjaa internetistä, hänelle vastaa Bonet:
Loputtoman tiedon lähteellä – jollainen internet on – ei kummallista kyllä ole minun silmissäni samaa taianomaista hohtoa kuin kirjastollani. Istun tietokoneeni ääressä, sen avulla pääsen käsiksi kaikkiin kuviteltavissa oleviin tietoihin ja hallitsen lähdes täydellisesti aikaa ja tilaa. Silti jotain puuttuu: jumalallisuus.
***
Sain ystävällisesti Anonyymiltä vinkin, että kirjailija Jacques Bonnet on Turun Kirjamessuilla Agricola -lavalla su 2.10. klo 14.20! Nyt kaikki sinne tapaamaan tätä hulvattoman hauskan, mutta ehdottomasti todenmakuisen kirjan kirjoittajaa. Vuoden päästä minä kierrän kaikki kirjamessut - ainakin Suomessa.
***
Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jokke Annika Susa ja Kirjakirppu
Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.
Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?
Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
lanteeni keinumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi.
Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!
- Leena Lumi -
Aamulla saapuneessa tekstiviestissä oli lukenut suurin kirjaimin LOUNASLYSTIT TÄNÄÄN. Se tarkoitti että Jenny tulisi ruokatunnilla kotiin harrastaakseen seksiä hänen kanssaan, sitten he rakastelisivat vielä kerran tai kaksi illan aikana. Sellaista heidän elämänsä nyt oli. Jenny kävi lapsettomuushoidoissa ja oli laatinut lääkärin kanssa suunnitelman parantaakseen hedelmöittymismahdollisuuksiaan. Tänään oli otollinen päivä. Siksi tekstari. Haraldsson oli puun ja kuoren välissä. Toisaalta hän arvosti sitä että heidän seksielämänsä oli viime aikoina muuttunut monin verroin vilkkaammaksi. Jenny halusi häntä aina. Kuitenkaan Haraldsson ei päässyt tunteesta, ettei Jenny oikeastaan halunnut häntä vaan hänen spermaansa. Haraldssonin olisi ehkä pitänyt soittaa Jennylle ja kysyä pitäisikö runkata ennen töihin lähtöä ja jättää purkki jääkaappiin. Pahinta oli, ettei hän ollut aivan varma siitä että idea olisi Jennystä aivan älytön.
Never say never! Olen aina päättänyt pitää itseni erossa kahden kirjoittajan kirjoista ellei kyseessä ole tietokirja, sillä haluan tietää kuka 'puhuu'. Tässä sitä mennään tukkaputkella ja ollaan menty muutamia öitä lukien herrojen Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt kirjaa Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda, Bazar 2011, suomennos Jaana Nikula) ja elämys on ollut täydellinen. Niin täydellinen, että kaikki lupaukseni uudesta elämästä ja ’en enää lue aamukolmeen’ ovat kaatuneet – hetkellisesti. Olen valvonut sikana ja nauttinut niin kirjan poliisikomisario Thomas Haraldssonin kovanonnen ritarin koettelemuksista kahden vaativan naisen, nujertavan esimiehensä Västeråsin rikospoliisin päällikön Kerstin Hanserin kuin oman, spermahimoiseksi yltyneen vaimonsa Jennyn puristavassa kuoleman syleilyssä. Teko aloittaa Haraldssonista oli tarkoin harkitun tahallinen, sillä omituiseen huumorintajuuni vetosi oudosti tämä kovanonnen ritari, joka yrittää kaikkensa: Päteä työmaalla murhatutkinnan yhteydessä, saada lisää arvovaltaa ja arvokkuutta kuin myös joka välissä käydä naimassa vaimoaan, jolle lapsen saamisesta on tullut suorastaan mania. Thomas parka tekee kaikkensa kirjan naisia miellyttääkseen, mutta näille ei tunnu riittävän mikään. Ei edes kaikkensa antaminen.
Sen sijaan kirjan sankari, psykologi Sebastian Bergman, joka änkeää kirjan murhatutkimukseen psykologiseksi profiloijaksi, on aivan toista maata. Hän on röyhkeä, suorasanainen, kova, tekee mitä huvittaa, on malliesimerkki huonosti käyttäytyvästä miehestä ja muistaa hankkia joka päivälle uuden panon, sillä tärkeintä on, että nainen ei koskaan saa olla sama. Naisen pitää olla niin helppo, että aamulla voi nousta ja lähteä sanomatta edes näkemiin ja tavataan. Pahinta on kohdata kasvaja, nainen, joka hiukankin herättää todellista kiinnostusta. Ja kaikkein pahinta on kohdata nainen, joka on enemmän kuin kasvaja, sillä maaninen paneskelija Sebastian vihaa muistaa. Hän nai unohtaakseen, mitä on menettänyt, miltä tuntui kun kuului se outo jyly, linnut lakkasivat laulamasta, Lily jossakin ja Sabine hänen sylissään ja sitten meri…Mikään ei kuitenkaan tuo pelastusta yön painajaisista ja aamuyön heräämisistä. Kasvajia pitää karttaa, mutta melkein yhtä paha ovat liian helpot:
Hän vaistosi kaikkien naisten olevan erilaisia ja oli siksi kehittänyt erilaisia taktiikoita joista valita, joita kokeilla, tunnustella ja vaihtaa tarvittaessa.
Sebastian sai nautintoa tuntiessaan hallitsevansa tapahtumien kulkua. Hän hyökkäsi ja väisti ja viimein, jos oli pelannut korttinsa oikein, täydensi kaiken fyysisellä nautinnolla. Mutta Clara Lundinin kanssa kaikki oli sujunut liian helposti. Aivan kuin viiden tähden hotellin mestarikokkia olisi pyydetty paistamaan muna. Hän ei päässyt näyttämään taitojaan. Se oli tylsää. Se oli pelkkää seksiä.
Mies joka ei ollut murhaaja alkaa murhasta. Ja siitä kun Lena Eriksson niminen nainen tulee tekemään katoamisilmoituksen kuusitoistavuotiaasta pojastaan Rogerista. Käy ilmi, että Roger on ollut entisessä koulussaan koulukiusattu, mutta nyt, päästyään Palmlövin hienostolukioon, kaikki alkoikin mennä hyvin. Roger tuntuu menestyvän, mutta onko ketään joka todella tietää, millainen Roger on? Mitä hän ajattelee? Mitä hän puuhailee? Mikä on hänen salaisuutensa?
Hjorthin & Rosenfeldtin kirja on rakenteeltaan perinteistä dekkaria eli murha ja sitten poliisitutkinta, johon Kerstin Hanser kutsuu apuun keskusrikospoliisin yksikön, jota johtaa Torkel Höglund apunaan Vanja, Ursula ja Billy. Se miten Bergman pääsee porukkaan mukaan on työtapaturma, joka johtuu satunnaisesta tapaamisesta sekä Sebastianin ja Torkelin yhteisestä menneisyydestä. Kirjan poliisitutkinta on pohjoismaista dekkarigenreä noudattava, mikä jo itsessään on kyllä jo edullista, mutta kirjailijakaksikko syventää tutkijoiden yksityiselämää niin paljon, että kirja takuulla tulee kiinnostuksensa takia viemään muidenkin kuin minun yöunet. Vanjan ja Ursulan annetaan olla vahvoja, joka osoittaa Hjorthin ja Rosenfeldtin olevan ajassa kiinni. Voisi kuvitella, että maaninen paneskelija Sebastian Bergman saisi naislukijan raivoihinsa, mutta mitä vielä: Sebastian sekä säälittää että kiehtoo. Miten ei säälisi, kun saa lukea, mikä kaaos on hänen sisällään ja miksei viehättyisi kun hän on mitä herkkävaistoisin naisten tuntija, jonka syliin tuntuvat haluavan naiset laidasta laitaan.
Michael Hjorth on käsikirjoittaja, joka on tehnyt mm. Suomessakin nähtyä Wallanderia, jossa käsikirjoittajana on toiminut myös Hans Rosenfeldt. Pieni, mutta ei ihan vähäinen nyanssi on se, että Rosenfeldt on ollut käsikirjoittamassa myös Varustamo-televisiosarjaa (Voiko kukaan ikinä unohtaa Bengtssonia!). Näissä herroissa on laadun takuu! Kirjan käännösoikeudet onkin myyty jo kuuteentoista maahan ja kirjan pohjalta on tehty kaksi tv-elokuvaa, joissa Sebastian Bergmania esittää Kurt Wallander roolista tuttu Rolf Lassgård, jonka rooli mm.Susanne Bierin Häiden jälkeen (Efter Brylluppet) elokuvassa on huikea. Mies joka ei ollut murhaaja kirjasta tehdyt Den fördömde –nimiset elokuvat ovat Suomessa saatavilla dvd:llä.
Se, mikä kirjaan tuo lisäarvoa, on nimenomaan Sebastian Bergman ja hänen menneisyytensä pimeys ja valo, joka on samalla hänen nykyisyytensä pimeys. Koskaan, ikinä ei ole kohdattu niin rankkaa lapsen suhdetta omiin vanhempiinsa kylmyydessä kuin oli Sebastianin suhde omiinsa. Sitten saapui valo, jonka kohtalo tuhosi ja saapui vain pimeys ja yön kurjat tunnit, joista oli selvittävä naimalla tai kuolemalla. Tyhmä Sebastian ei ole, joten hän tietää kulkevansa veitsen terällä ja ymmärtää käydä terapiassa. Psykologina hän osaa arvostaa ammattiapua, mutta siltikin, kun Sebastianin terapeutti Stefan Hammaström kysyy häneltä: ”Miten vaarallista olisi olla kuin muutkin?” Sebastian tekee hänelle välittömästi ja tyhjentävästi selväksi mitä mieltä hän on tyynistä ja arvokkaista, sellaisista kuin hänen äitinsä elämä pähkinänkuoressa. Hän haistattaa niille pitkät ja ennen kärsii!
Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain pimeys ja outo jyly…
***
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Lumikko Anneli ja Elina/Luettua elämää
Leena Lumi kirja-arvonnan voittajat ovat: HeliAO, Susa ja Pepi! Onnea teille! Koska kesken arvonnan kävijälaskurissani ylittyi 300 000 vierailijan raja, päätin yllätyksenä nostattaa onnettarena toimineella Lumimiehellä vielä kolme arvontalippua, jotka osuivat nimille: Leena R, aiai ja Kaisa. Onnea! Kolme ensimmäistä saavat nyt valita kukin kolme kirjaa voittojärjestyksessä täältä Ensin valitsee siis HeliAO, sitten Susa etc. Ylimäääräisen arpalipun saajat saavat kukin nostaa yhden kirjan voittojärjestyksessään kun päävoittajajat ovat ensin valintansa tehneet.
Tämä ei nyt jää ihan tähänkään, sillä päätin ihan mututuntumalla palkita kaikkien näiden vuosien innokkaimman kommentoijani eli Jaelin. Hänelle minun oli helppo valita kirja, sillä vieraillessaan suvella meillä hän aivan liimaantui Sinikka Piipon mahtavaan tietokirjaan Suomalaiset marjat (Minerva 2010). Tämä kirja lähtee nyt Jaelille, joka on aina jaksava ja innostunut kommentoija niin minun kuin muidenkin blogeissa. Kiitos Jael!
Hei!
Tämä viikko on kiitänyt kuin nuolihaukka ja toinen lupaamani kasvisruoakakirja saa jäädä ensi viikolle. On vähän tehty hilloja, myös omenoista, vaikka ei pitänyt. Tänään petti hermo ja niinpä aloin valmistaa herkullista omenasoestta näin:
Keräsin pudokkaita, herkullisia keltakaneleita. Nyt en niitä viitsinyt kuoria, kun ovat tavallista pienempiä, vaan leikkasin uunin kestävään kattilaan omenista palasia, kun olin ensin laittanut pohjalle kolme desiä vettä. Mitat ovat sitten kaikki ihan mututuntumalla, sillä eihän minulla ollut aavistustakaan omenien määrästä. Kattilan koko on kuitenkin kahdeksan litraa ja se oli aika täynnä. Väliin roiskin joukkoon sitruunamehua, puoli kiloa hyytelösokeria ja kun se loppui kuin vähän kesken, lisäsin muutaman desin tavallista sokeria sekä purkillisen vaniljasokeria. Joukkoon tökkäsin myös kolme kanelitankoa. Laitoin kattilan kansineen 175 asteiseen uuniin pariksi tunniksi ja välillä vähän kähjäsin. Sitten kun omenat tuntuivat pehmenneiltä, otin kattilan jäähtymään ja jonkin ajan kuluttua, otettuani ensin kanelitangot syrjään, soseutin omenat vispilällä. Maistoin sosetta ja se oli niin hyvää, etten sanotuksi saa! Pakastin jäähtyneen soseen ja laitoin jokaiseen purkkiin mukaan uuden kanelitangon. Pakko oli pakastaa, sillä meillä on nyt kuningatar- ja luumuhilloa lasipurkeissa ja pitää syödä vähän monta kertaa ihania, Lumimiehen grillillä paistamia pitsireunaisia lettuja, ennen kuin päästään omenahilloon käsiksi.
Jään nyt viikonlopun viettoon, sillä alan vähitellen tehdä arvontalippuja ja sunnuntai menee iltapäivän osalta sitten kirja-arvonnan tuloksissa ja siinä kaikessa kivassa, mikä tähän liittyy. Kaikki varmaan arvaavat, että minä olen nyt jonkun kirjan viemä. No olen minä! Viehättävä Kustannusherra lähetti minulle dekkarin, jota en ollut pyytänyt ja taisi tuntea minut paremmin kuin itse tunnen itseni, sillä nyt vain lukisin ja lukisin eli sitä teen tänään myöhään ja huomenna taas;-) Arvontaan ehtii mukaan vielä su 4.9. klo 12 asti täällä
Toivotan teille kaikille lumoavaa viikonloppua sekä iltoja ja öitä, joissa tuoksuvat omenat!
Love
Leena Lumi
♥♥♥
Jos sinä olet omenapuu
tahdon minä olla omena
Jos sinä sytyt tuleen
tahdon minä olla vesi
tai herkästi syttyvä aine
Jos sinä hukut
tahdon minä olla pohja tai virta
Jos sinä katsot kauas
tahdon minä olla etäinen piste
Jos sinä suljet luomesi
tahdon minä olla äkillinen pimeys
- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
♥♥♥
PS. Tänään ehkä kannattaa lukemisen sijasta katsoa D.H.Lawrencen kirjasta Lady Chatterleyn rakastaja tehty Pascal Ferranin samanniminen elokuva Lady Chatterleyn rakastaja (Lady Chatterley, Ranska 2006).
Lawrencen teos on minulle aikaa kestävä ikiklassikko ja kun luin po. filmin arvostelun tänään Helsingin Sanomista, päätin, että TV1 klo 21 kera homejuustojen ja rypäleiden saa kruunata perjantai-iltamme. Filmi on saanut viisi César-pallkintoa, "Ranskan Oscaria", muun muassa vuoden parhaana elokuvana. Filmitiedot sain jutusta HS Paras versio Lady Chatterleyn tarinasta, Harri Römpötti. Aistillista elokuvailtaa!
Lady Chatterley
Ja filmi alkaa Sibeliuksen musiikilla! Tällä:
Valse Triste
On tullut aika lähteä.
Kesä kääntyy pian syksyksi
ja minä haihdun syystuulten puhaltaessa.
Ja sinä.
Sinä olit lähelläni suojaten, rakastaen.
Huomaat poissaoloni hetken aikaa,
mutta tajuat pian, että olinkin vain uni,
jota ei koskaan ollut.
Vaikka lähdin, minä muistan sinut.
Ja unessani toivon, että olisit yhä siinä.
Jonain päivänä hiljainen kuiskaus menneisyydestä
tuo sinut luokseni jälleen.
Surullinen hymy huulillani
maistelen muistoasi hetken.
Hiljaa nostan pääni pystyyn ja
käännän kasvoni takaisin tuuleen.
- Heli Vilmi -
Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)
kuva Pekka Mäkinen
Miltä kuulostaisi Paahdettua parsaa, parmesaania, hakattuja pähkinöitä ja viinietikkakastiketta? Tai Grostineja, härkäpapuja, pecorinoa ja yrttisitruunalevitettä? Tai Vuohenjuustolla ja marinoiduilla vihanneksilla täytetty pizza? Näitä ja monta muuta, yhteensä neljäkymmentä ruokaideaa tarjoaa Pia Hallin kirja Kausiruokaa kasviksista – 40 ruokaideaa kotimaisista aineksista (Säsongens vego, Minerva 2011, suomennos Anna-Maija Luomi).
Kirja on nimensä mukaisesti ylistys kausiruoalle, sille jonka sesonki kulloinkin on menossa. Näin vältymme ostamasta pitkiä matkoja kulkeneita ruokatarpeita, jotka ovat kaukana lähiruoka-ajattelusta, kasvattavat hiilijalanjälkeämme eivätkä edes useinkaan maistuu tuoreen veroiselta. Omalta kohdaltani huomaan tämän parhaiten tomaatista, joka on suurta herkkuani, mutta jaksan odottaa kotimaisia tomaatteja ja etenkin kotimaisia luomukirsikkatomaatteja, jotka ovat koko suvikauden naposteluherkkuani sekä mukana salaateissa.
Koska kirja kertoo vegekeittiöstä, suositaan luomua sekä todetaan, että vegekeittiössä tulee aina olla tuoreiden raaka-aineiden lisäksi papuja ja linssejä, öljyä ja mausteita. Näistä kaikista on kirjassa oma lukunsa. Kauden tähdet huomion keskipisteessä annetaan kausilista siihen, minkä vihanneksen kausi kulloinkin on. Tomaatti on esimerkiksi huhtikuusta lokakuuhun, pinaatti toukokuusta elokuuhun ja suppilovahverot syyskuusta marraskuuhun. Kirjan ruokaohjeet menevät vuodenaikojen mukaan alkaen keväästä ja päätyen talveen, jossa saamme vaikka tätä herkullista Vuohenjuustolla ja marinoiduilla vihanneksilla täytettyä pizzaa:
Syksyllä nautimme Pyttipannua tofusta, aurinkokuvatuista tomaateista ja sienistä. Nyt on sienien kulta-aika, joten ruokaan kuin ruokaan mukaan sieniä! Hall tarjoaa kirjassaan myös Sienipateeta yrttikastikkeen kera, mutta me teemmekin tällä viikolla Sienicanelloneja:
4 annosta
1 l sieniä (mielellään sekasieniä)
1 keltasipuli
2 porkkanaa
1 rkl voita
timjamia
suolaa ja pippuria
500 g raejuustoa
12 lasagnelevyä (kirjasta löytyy myös pastanteko-ohje)
n. 5 dl tomaattikastiketta (ks. resepti s. 101)
1 dl kovaa, voimakkaan makuista juustoa raasteena
Lämmitä uuni 200 asteeseen. Puhdista sienet ja leikkaa ne pieniksi paloiksi. Leikkaa sipulit ja raasta porkkanat karkeaksi raasteeksi. Kuullota kaikki voissa. Sekoita joukkoon timjami, suola ja pippuri. Nosta paistinpannu/kattila liedeltä ja sekoita raejuusto aineksiin. Aseta lasagnelevyt työpinnalle. Lusikoi sieniseosta lasagnelevyjen päälle ja rullaa levyt paksuiksi makkaroiksi. Aseta rullat voideltuun, uuninkestävän vuokaan. Kaada päälle tomaattikastiketta ja ripottele pinnalle juustoraastetta. Pane uuniin paistuman noin 25-30 minuutiksi.
Kausiruokaa kasviksista on keittokirjaksi kivankokoinen eli ei liian suuri. Kuvat ovat kauniin himmeäpintaisia ja myös osa tekstisivuista on värillisiä. Ohjeiden perässä tietoisku, jossa annetaan lisäinfoa jostakin reseptin ainesosasta. Ohjeessa Mustajuuripataa ja kantarellileipä tietoisku annetaan mustajuuresta, josta kerrotaan sen olevan myös köyhän miehen parsaa. Sen mieto maku muistuttaa parsaa.
Varsinaisten reseptien jälkeen kirja tarjoaa Pikkuruokia & perusreseptejä, josta löydämme lisukesalaatteja, erilaisia kastikeohjeita, omatekoisen pastan reseptin, vihannesliemen valmistuksen ja jopa spelttileivän valmistusohjeen. Herkullinen vadelmakuva aloittaa ateriakokonaisuuksien tarjoamisen tyyliin Kesäateria, Syysateria…Syysaterialla alkuruokana on Sienipatee ja yrttikastike, pääruokana Kaalikääryleet sinihomejuusto-hasselpähkinätäytteellä ja jälkiruokana Luumutorttuja ja valkosuklaakastiketta. Jokaisen aterian osan yhteydessä on myös juomasuositus. Sinipateelle suositellaan pehmeää ja marjaisaa punaviiniä ja kaalikääryleille valkoviiniä, jossa maistuvat tammen aromit.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille vegaaneille sekä kaikille meille, jotka olemme päättäneet pitää yhden viikon päivistä kasvispäivänä. Kiva lahja antaa myös nuorelle parille tai mukaan kotoa juuri opiskelemaan lähtevälle nuorelle. Ohjeet ovat mielestäni varsin helppoja, joten siinä ei tule ongelmia. Myös tarveaineet näihin ruokiin ovat helposti saatavissa eikä tarvita erikoismaustekauppoja, vaan lähikauppa riittää tämän kausi- ja lähiruokaa ylistävän keittokirjan herkkujen valmistamiseen.
Sain juuri etiäisen, että viikonloppuna syömme joko kosteikkovahveroita tai kantarelleja...se riippuu...
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Karoliina
Pöly lentää vain silloin kun siivotaan ja tomutetaan. Jos sen antaa vain olla, se jää siihen missä se on.
Edward Munch Rolf E. Stenersenin mukaan
Piia Juulin Hallandin murha (Atena 2011, suomennos Katriina Huttunen) rikkoo kaikki perinteisen rikosromaanin kaavat niin tyylissä kuin rakenteessa. Tätä ei ole kirjoitettu ennen! On koettu, että poliisityöskentely murhan jälkeen siirretään kulissien pimentoihin, on koettu, että kaikkea käsitellään vasta murhan jälkeen, on koettu sitä sun tätä, mutta Juul piirtää ennenkokemattoman neitseellistä jälkeä mustarastaan huilun säestäessä taustalla.
Kaikki tapahtuu ampumisen jälkeen. Bessin avomies Halland on ammuttu kadulle kotitalonsa lähelle. Lukija katsoo kaikkea kuin filminä, mutta niin tuntuu tekevän leskikin, sillä Bessiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän ei osoita mitään surevalle leskelle sopivaa roolia vaan sekoilee omissa elämänsä jossitteluissa, joita ovat ero ainoan lapsensa Abbyn isästä, oman perheen ja suvun hyljeksintä häntä kohtaan ja se ettei hän taas halua tavata omaa äitiään. Hän on kartettu ja karttaja. Lukija saa itse päätellä mikä on syy, mikä seuraus. Bess on yhtäältä suorastaan karkean rehellinen:
Kun hoipertelin vessaan, vauhti ja viini ja ilo saivat minut vaappumaan, ja suureksi ilokseni väänsin siellä suurimman ja kauniimman muotoisen paskan jonka olin koskaan nähnyt. Tarkastelin sitä tyytyväisenä ja harmittelin etten voinut kertoa siitä paskasta kenellekään, en Hallandillekaan, ja olin juuri laskemassa sitä pöntöstä kiskoille, kun huomasin….
Bessistä voi saada myös kuvan, että hän on sairas. Tai sitten sosiopaatti vailla empatiakykyä. Toisaalta hän on kovasti kaivannut tytärtään, jota ei ole saanut tavata eronsa jälkeen, mutta siinäkin on jotain epätodellista: Aivan kuin hän tietäisi, että hänen kuuluu kaivata edes tytärtään.
Kirjan ehdoton keskiö ja myös kertoja on Bess, ei murhattu Halland. Bessin töykeys ja piittaamattomuus heittävät öljyä tuleen tilanteessa kuin tilanteessa. Kun Hallandin raskaana oleva sisarentytär Pernille ilmestyy hänen luokseen aidosti surevana, sekin vain raivostuttaa Bessiä:
”Vien sinut kohta asemalle”, sanoin ja istuuduin. ”et voi jäädä tänne. Riistät minulta surun.” Sanoin tosiaan niin.
”Et näytä kovin surulliselta”, hän sanoi.
”Enkö? Siinäpä se! Et voi jäädä tänne vetistelemään – minähän hänet olen menettänyt, et sinä.”
”Olenpas!” Miten hän pystyikään näyttämään loukkaantuneelta. Haukkasin kiukkuisesti näkkileipää, ja kun käänsin palasta suussani, tunsin että jokin oli hullusti. Sylkäisin sisällön käteeni, näkkileivänpalasia, sylkeä ja puolikkaan poskihampaan.
”Voi jumalauta!”, huusin. ”Sinun ei pidä olla täällä.”
”Käyn hakemassa tavarani yläkerrasta”, hän kuiskasi ja oli poissa.
Aivan varmaa on, että Juul tekee kirjoittamisen historiaa riisutulla tyylillään, mutta hän ei ole joukossa aivan yksin. Mitä tästä pelkistetystä, töykeästä tekstistä tuleekaan mieleen? Tekstistä, jossa välillä laulaa mustarastas? Muistiini tuli Marguerite Durasin karkea kieli, jossa kuitenkin:
Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen, joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa. (Lol V. Steinin elämä)
Sama karkeus, sama mitään kaihtamattomuus, sama tapa tarjota enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia eli lukija saa itse kuvitella sen, mitä kirjailija ei kerro. Toki erojakin löytyy, sillä Duras syttyy välillä maalailemaan kuin taidetta, kunnes seuraava karkeus jo pyyhkii kuvan pois. Juul sen sijaan on täydellisen mielistelemätön, ei hetken armoa suo vaan painaa päälle:
”Ei saa ampua!” kiljaisin ja sitten tuli pimeää. Auton ovi avattiin ja auton sisältä kajasti vähän valoa. Joku tuli minua kohti, taistelin päästäkseni pystyyn ja saadakseni samanaikaisesti alushousut jalkaani, kellahdin kumoon ja kastuin. ”Ja hammaskin minulta on lohjennut!” huusin.
Ja juuri tämän jälkeen mieleeni tuli jostain syystä Herta Müller, jonka teokset ovat niin uskomattoman täydelliset erialaisuudessaan, suoruudessaan. Ei mikään ihme, että Hallandin murha on voittanut Tanskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnnon Den Danske Banks literaturprisin...
Sen verran Juul paljastaa, että Bess kärsii jonkinasteisesta alkoholismista, joista sitten syntyy outoja tilanteita. Kirja on vain alle kaksisataa sivua, mutta sisältää enemmän kuin monet tiiliskiviromaanit. Tätä ei pysty jättämään kesken. Ja jokainen luku alkaa mitä oudoimmalla sitaatilla, joka on otettu ihan mistä tahansa ja niistä saattaa löytää yhteyttä alla olevaan lukuun tai olla sitä löytämättä. Bessiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja jossain vain viheltelee mustarastas.
Tulkaa sisään vain – täällä ei ole muita kuin minä ja iso lihakärpänen.
Raymond Chandler: Pikkusisko
Im wunderschönen Monat Mai
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku, Erja, MarikaOksa, Kirsi ja Susa
Hei!
Tein tänään elämäni ensimmäisen kerran luumuhilloa, sillä emme kuitenkaan kyenneet syömään edes yhden puun satoa kahdestaan. Ja hieman innostuin Syksyn makuja kirjan ohjeesta Kanelilla maustettu luumuhillo, jossa oli ohje yhdelle kilolle luumuja. Luumut piti ensin halkaista ja sitten poistaa kivi. Hah, hah, koittakaapa poistaa tuoreesta ja ihan kypsästä luumusta kivi;-) No, minä halkaisin luumut, mutta keitin kivineen päivineen. Ohjeen sokerin vaihdoin hillosokeriin ja puolitin sokerin määrän. Olen hirveän huono tottelemaan mitään sääntöjä, en noudata ikinä mitään ruokaohjeitakaan edes semmoisenaan, vaan muuntelen niitä. Lisäsin sen sijaan vaniljasokeria ja kanelit toki pidin mukana. Kun sose oli kiehunut, siivilöin sen ja sain näin lävikköön luumusosetta, josta kivet oli hiukan aikaa vievää, mutta helppoa noukkia pois. Sen jälkeen yhdistin liemen ja soseen ja siinä vasta tapahtui sitten sokerointi. Vielä pieni kiehautus ja sitten hiukan jäähdytin ennen purkkeihin laittoa. Maistoin ja se maistui aivaan taivaalliselta eli oli vaivan väärti! Purkkeihin laitoin mukaan myös kanelitangot, sillä olen aivan hulluna kanelin makuun.
Milesin isä kummasteli miten oli mahdollista, että kymmenen –tai yksitoistavuotias lapsi pystyy lukemaan kirjan niin tarkkaan, yhdistelemään niin erilaisia ja vaivihkaa esitettyjä asioita ja näkemään, miten tietty kaava kehittyy satojen sivujen kuluessa, kuulemaan toistuvia nuotteja, jotka hukkuvat helposti teoskokonaisuuden fuugien ja kadenssien sekaan.
Näin tuumii kustantaja Morris Heller pojastaan Paul Austerin romaanissa Sunset Park (Sunset Park, Tammi 2011, suomennos Erkki Jukarainen) ja antaisin mitä vain jos minäkin olisin nyt Miles Heller ja oivaltaisin kaavan tai saisin kipinän siihen, mitä ihailemani Auster on uusimmalla romaanillaan halunnut sanoa. Mutta ehkä sen sanookin eräs toinen:
Austerilla on vaikuttava määrä kirjallisia meriittejä, mutta tämä romaani tuo hänelle taatusti entistäkin laajemman lukijakunnan.
Sally Bissell, Library Journal
Siis aivan varmaa on, että Sunset Park saa tavallista laajemman lukijakunnan, sillä tämä teos on Austerin kirjaksi helppo, osin tunteellinen, kirjallisia täkyjä tarjoava, kuitenkin snobismia karttava ja varsin rohkeitakin eroottisia asioita tarjoava, mutta niin pintauistellen, että herkinkään lukija ei kavahda. Minä en ole herkkä lukija. Minä kaipaan Näkymättömän Austeria, joka meni viime vuonna teoksellaan Vuoden 2010 kirjallisessa elämystusinassani kuudenneksi parhaaksi kirjaksi 102 luetun joukosta. Pidin ja pidän Näkymätöntä edelleen täydellisen nerona kirjana. Siinä on mielettömän vahva maku. Se vaati, mutta myös antoi. Sunset Park on kuin nuori sesonkiviini, se nuori ja uusi, joka pitää nauttia nyt heti tai se jää lasiin väljähtymään ja kohta et sitä enää edes muista olet sen nauttinut tai et.
Kirjan tarina sijoittuu Yhdysvaltain lamavuoteen 2008 ja kertoo pääasiassa nuoresta Miles Helleristä, joka on kadonnut perheeltään, isältään ja äitipuoleltaan sekä oikealta äidiltään Floridan aurinkoon ja ollut kadoksissa jo yli seitsemän vuotta. Hänellä on ollut syynsä lähtöön, mutta en sitä tässä paljasta, vaan katsomme, kuinka kaksikymmentäkahdeksanvuotias Miles hankkii niukkaa elantoaan siivoamalla laman jäljiltä tyhjiksi jääneitä koteja, joissa haisee raivo, häpeä, tuska ja turhautuneisuus, pankeille, asuntojen uusille omistajille. Hän alkaa kuitenkin samalla kuvata kaikkea unohdettua, hylättyä, lasten leluista pianoihin tietämättä itsekään miksi sitä tekee, sillä taloudellisesti hän ei siitä mitään hyödy. Miles on karsinut elämänsä tullakseen toimeen mahdollisimman vähällä, eikä hänellä ole sen enempää kunnianhimoa kuin mielitekojakaan, kun hän kohtaa puistossa Pilar Sanchezin, joka lukee samaa kirjaa kuin hän, Kultahattua. Alkaa kuuma suhde, jonka todellinen ja vaarallinenkin haitta on Pilarin alaikäisyys sekä orvon Pilarin ’kunniaa’ vahtiva raivoisa, ikäväluonteinen Angela-sisko, joka itse hankkii elantonsa makaamalla rahasta miesten kanssa. Juuri Angelan takia Miles joutuu palaamaan sitten takaisin New Yorkiin ja asettuu vanhan ystävänsä Bingin kutsusta vallattuun taloon Brooklynin Sunset Parkiin. Talossa asuvat Bingin lisäksi väitöskirjaansa työstävä Alice Bergström, joka toimii myös aktiivisesti PEN-järjestössä sekä Ellen Brice, jolla on omat tummat salaisuutensa ja joka purkaa nyt tuntojaan rajuilla eroottisilla piirroksilla, joissa ei kaihdeta mitään.
Väistämätöntä on, että Miles joutuu nyt kohtaaman sekä laman kourissa kärvistelevän isänsä kuin myös kuuluisan näyttelijä-äitinsä, joka ei olisi aikanaan halunnut ollenkaan saada lasta…häntä. Miles joutuu palaamaan siihen syyhyn, miksi lähti pois kenellekään mitään sanomatta ja lopulta…
Kirjan rakenne toimii ja luvut on nimetty aina kunkin henkilön nimellä, joten lukijan on helppo sujahtaa Morris Hellerin tai Bing Nathanin ajatusmaailmaan vaivatta. Vaivattomuus ei ole tylsyyttä, mutta jotain kipinää minä tähän Paul Austerin uusimpaan kaipasin. Kaipasin henkeä! Vailla henkeä takerruin pitkiin baseball –jaarituksiin sekä siihen yleismaailmalliseen harhaan, että kaikkialla yli kuusikymmentävuotiaat miehet kuten Morris Heller, kuvittelevat olevansa kolmi- ja nelikymppisten naisten märkä päiväuni täysin turvassa siltä kavalalta tiedolta että monet jopa yli viisikymmenvuotiaat naiset suuntaavat katseensa ihan toisaalle. Ehkä Morris Heller ei ollut koskaan lukenut John Irvingin kirjaa Leski vuoden verran, jossa hänen poikaansa nuorempi, alaikäinen Eddie O’Hare rakasteli ja rakasti aikuista Marion Colea seuraamuksella, että tarinasta tuli täydellinen, aikaa kestävä rakkaustarina ikimuistoisella lopulla. Morris on kaikesta huolimatta kirjan yksi sympaattisimpia hahmoja ja minulla on outo kutina, että muodossa tai toisessa törmäämme vielä Morrisiin sekä hänen kirjailijaystäväänsä Renzoon, sillä näistä herroista kirjoittaessaan Auster on herkimmillään ja sen huomaa. Häneltä jäi jotain vielä kertomatta omasta menneisyydestään ja ainakin Alice haluaisi kuulla, mitä se on:
Kun Alice ajattelee sitä vaiteliaiden miesten sukupolvea, poikia jotka kokivat suuren lamakauden ja varttuivat sodassa taistelleiksi sotilaiksi tai siviileiksi, hän ei moiti heitä puhehaluttomuudesta eikä siitä, että he kieltäytyvät palaamasta menneisyyteen, mutta miten outoa on, hän ajattelee, miten huikean epäjohdonmukaista on se, että hänen oma sukupolvensa, jolla ei toistaiseksi ole oikeastaan mitään puhumisen arvoista, on tuottanut miehiä, jotka eivät lakkaa puhumasta hetkeksikään.
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Irene Anna Elina Sanna ja Valkoinen kirahvi
Mika Waltari on merkinnyt minulle niin paljon, että ei ole tullut mieleenikään tuoda häneltä blogiini minulle Jumalasta seuraavan teoksia. Ahmin Sinuhen jo hyvin nuorena ja sitten aina vain uudestaan sekä myös hänen muut teoksensa. Waltarin myötään putosin täysin Egyptin historiaan ja sitä myöten historiaan yleensä. Jo teininä luin Grimbergin Kansojen historian kaikki osat. Monesta on kiittäminen Mika Waltaria. Hän on mukana myös täällä
Miksi nyt kirjoitan Mika Waltarista, johtuu siitä, että Amma on tehnyt loistoarvostelun Sinuhesta. Menkää ja lukekaa! Jos haluatte lukea herra Pulkkisen ja minun Nefernefernefer -keskustelun, joka käytiin erään aikakauslehden palstalla, etsikää Nefernefernefer ja Herra J.P.Pulkkinen blogistani. Ja nyt virittäydymme vähän sinuhelaisiin tunnelmiin:
Enkö tuhannesti varoittanut sinua, Sinuhe, ettet miehisen luontosi takia panisi päätäsi silmukkaan, mutta miehet ovat kuurompia kuin kivet ja miehet ovat poikia, joiden on lyötävä päänsä puhki seinään, vaikka seinä ei siitä hievahdakaan Totisesti, olet jo hakannut kylliksi päätäsi seinään, herrani Sinuhe, ja sinun on aika rauhoittua ja viettää viisaan elämää, kunnes tuo pieni kapine, jonka miehet piilottavat esivaatteensa alle itsekin häveten sitä, ei enää häiritse sinua ja nosta kuumetta päähäsi, sillä siitä johtuu kaikki paha, mitä maailmassa tapahtuu.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
Turkoosi
Hänen takiaan jätin turkoosein koristellut huoneeni.
Häntä muistaen kuljen Theban kaduilla rannerenkaat kilisten
ja vihreät silmäni kosteina etsien...
Ah, sydämeni on vielä nuori ja kukkii muistaessaan sinut.
Meitä erottavat vuodet olivat pitkät.
Ei ollut iltaa, jolloin en olisi kuiskannut nimeäsi tuuleen.
Jokaisen haukan mukana lähti tervehdys sinulle.
Päivän kuumimmalla hetkellä levähdän sykomoripensaan varjossa.
Kultaiset sandaalini ovat kadun pölystä sameat.
Laskeudun lootuskukkalampeeni antaen silmieni levätä korujeni
turkooseissa.
Huomaan: Yksi turkoosi on pudonnut. Ehkä sen poimi Theban kadulta hän,
jolle silmäni ovat vihreämmät kuin Niilin vesi.
- Leena Lumi -
Hei!
Joukossamme on uusi kirjabloggaaja Kirjakirppu, jolla on näin kaunis yläbanneri. Hänellä on myös nimi, joka jäi huonoon muistiini heti. Niin nöyrästi toivoisin, että ellei nimi ole juuri näin erikoinen, että mukana olisi myös henkilön etunimi, sillä jos minua ei ole jonkun kirjablogissa näkynyt, se johtuu siitä, että en löydä perille! Tietysti muistan heidät, joiden kanssa on menty yli kaksi vuotta, mutta haluaisin käydä myös uusilla ystävillä. Ja tämä koskee tietysti myös muitakin blogeja kuin kirjablogit, sillä olen kiinnostunut monesta. Olenko minä ainoa huonomuistinen koko blogilandiassa! Onneksi Waltari on luvannut, että edes järki kasvaa lukiessa...
Nyt en varsinaisesti pidä kunnon viikonloppua, sillä makustelen parhaillaan kirjaa, jonka sain loppuun viime yönä. Siis jo ennen pikkutunteja eli elämäntapamuutos kestää! Lumimies määräsi minut tänään poimimaan luumuja ja kasamaan talven polttopuut sieviin pinoihin. Luonnollisesti mukanöyrästi tottelen;-) Samalla ulkoilutan Hänen Majesteettiaan, jolle juuri kypsensin pienen, herkullisen rustoluun.
On ollut puhetta siitä, miten kommenttilaatikkoon voisi linkittää ja nyt, pyynnöstäni Marja-Leena on tehnyt omaan blogiinsa asiasta ohjeen. Minä en siitä mitään ymmärrä, mutta jollekin muulle se voi olla auvoa. Olen huomannut, että harvoin, tuskin koskaan, saan kommenttilaatikkoon pitkää linkkirämpsyä valmiiksi aktivoituna, jolloin menee, jos sinne haluaa mennä, sitä mitä vähiten on eli aikaa. Marja-Leenan luokse tänne nyt kaikki innokkaat opiskelemaan. Ja lämmin kiitos sinulle, Marja-Leena!
Toivotan kaikille ihanaa perjantaita ja myös viikonloppua, vaikka aionkin nyt viipyillä koneen ääressä paitsi sunnuntaina, jolloin olen kummipoikamme syntymäpäiväjuhlissa. Minä lähden nyt tänne:
Love
Leena Lumi
Hanna Kirjainten virrasta heitti hauskan kysymyksen eli 'Mitä miehesi yöpöydältä löytyy?' No, minä tietysti innostuin heti, sillä on pakko nyt nollata tätä päivää. Mitään lupaa kysymättä tongin koko tämän antiikkisen yöpöytähyllykön ja mitenkään en voi kertoa aivan kaikkea mitä mieheltäni löytyy, mutta keskityn kirjoihin, sillä tähän minulla on sanottavaa. Raivasin monimuotoisen elektroniikan sivuun vähemmän kiinnostavana, (mm. puhelin, joka muistuttaa yöllä, että vaimo pitää tavata seuraavana päivänä torilla;-) ja tässä ovat kirjat, jotka mieheni on lukenut viimeisen kahden vuoden aikana ammattilehtien ja -kirjallisuuden lisäksi:
Canadian Rockies, Ian McEwanin Lauantai, Rannalla, Sementtipuutarha, Ikuinen rakkaus, Sovitus ja Vieraan turva. Vieraan turvan mieheni lopetti pari päivää sitten ja sanoo, ettei muista milloin olisi lukenut mitään niin dramaattista. Myönnän itsekin, että en ikinä katsoisi elokuvaa, joka on tästä kirjasta tehty. Näin trailerin ja suljin nopeasti. Minä taas pidän, todella pidän Vieraan turvasta ja aionkin sen lukea ensi tilassa uudestaan. Mieheni suosikki McEwanilta on Lauantai ja olenkin sen kirjan arvostelun omistanut hänelle. Nyt Lumimieheltä on lukematta McEwanilta enää vain Polte. Ja näiden kirjojen lisäksi hän on lukenut uskontotieteitä opiskelevan tyttäremme suosituksesta Terhi Utriaisen kirjan Alaston ja puettu - ruumiin ja uskonnon ääret.
Käsitykseni rauhallisesta, tasapainoisesta ja antavasta onnesta, on pariskunta, joka lukee iltaisin sängyssä. Ei kuuulu mitään muuta ääntä kuin kirjan lehtien hiljainen kuiske niiden kääntyessä. Ihmettelen kovasti, jos joku muu keksii sängyssä yömyöhällä jotain kiinnostavampaa tekemistä kuin yhdessä lukeminen. Me luemme joskus myös toisillemme ääneen pitkiä jaksoja jostain kiinnostavista teoksista.
Jos joku nyt jäi miettimään, että 'kauheeta, nuo eivät keksi tehdä sängyssä enää muuta kuin lukea ja nukkua', niin suosittelen lukemaan arovosteluni Lauantaista. Sieltä löytyy vastaus! Ja sen lisäksi vielä siellä sun täällä ja kärhöjen alla suviöinä puutarhassa...
Kunpa löytäisin Sovituksen ja Ikuisen rakkauden sidoittuina painoksina!
Hei!
Tänään perustettiin Kotimaiset Kirjablogit -ryhmä facebookiin ja siellä voi nyt käydä tykkäämässä ja lukemassa, mitä kaikkea Suomen maassa luetaankaan. Lähde siis etsimään omia sielukirjojasi ja astu kirjojen elämyspoluille, joiden päässä odottaa mitä ikinä keksitkään haluta. Tässä osoite elämykseen Ja oikeassa sivupalkissani on nyt myös sitten kirjapolun pää.
Tässä sitten tapahtui niin, että kun lähdettiin juhlimaan 300 vakituista, kirjautunutta lukijaa arvonnalla, tulikin samalla täyteen 300 000 kävijää! Kiitän teitä, jotka teitte sen: Leena Lumia ei ole ilman teitä! Osallistukaa arvontaan täällä Aion muistaa teitä arvonnassa vähän ylimääräisellä...
Tämä ei ole nyt vitsi: On niin kiire, ettei meinaa ehtiä lukemaan;-) Menossa syyskirjauutuus, johon himoitsen keskittyä. Sitten vähän ryntäilyä kaupungilla etc. Ja luumutkin uhkaavat kypsyä juuri nyt...
Miten lumoavaa tämä syyskesä onkaan...ja juuri nyt eteeni tuotiin mukavankokoinen pussillinen kosteikkovahveroja. Olen nyt niin liikuttunut, että...
Jatketaan matkaa yhdessä kirjojen poluilla, elämysten sylissä!
♥:lla Leena Lumi
Feeling Good
