Kauhun Maailman Kuninkaan Åke Edwardsonin viimeinen Winter-teos Winterin viimeinen talvi (Den sista vintern, LIKE, 2009) on kymmenes ja viimeinen rikoskomisario Winteristä kertova romaani. Jokaisen olen lukenut ja Edwardsonin kauhukuristus on pitänyt tasaisesti ja täysillä lävitse koko sarjan kuin myös viimeisimmän kirjan.
Aivan varmasti voin nimittää Edwardsonia Kauhun Maailman Kuninkaaksi, sillä Varjoa ja aurinkoa –jännityskirjan kohdalla kauhu voitti minut niin, että juuri ja juuri sain kirjan luettua ja sitten soitin ystävälleni: Tule hakemaan tuo kirja ja saat koko sarjan, en uskalla olla Varjoa ja aurinkoa –kirjan kanssa samassa talossa!
Åkella on todella pelottava mielikuvitus, joka hyytää, mutta toki houkuttaa kuten kaikkia dekkariharrastajia. Sitä pelkää, mutta sitä myös himoaa!
Winter on tyyppinä sikareista ja hyvästä viskistä nauttiva rikospoliisi, joka mielellään kuuntelee jazzia, mutta jolle Bruce Springsteenkin kelpaa. Tässä hän muistuttaa komisario Morsea, mutta kaikki muu onkin sitten jo pohjoista ulottuvuutta, Göteborgin maailman surkeinta talvisäätä ja ihania kauppahalleja merenantimia tulvillaan. Myös veriteot ovet psyykkisesti raaempia, sillä kaikki akateeminen (lue: oxfordilainen) helpotus puuttuu välistä.
Edwardson käyttää runsaasti tiukkaa dialogia, joka toimii erittäin hyvin. Tämä tulee nauttivasti esille erityisesti Winterin ja Ringmarin sana-assosioinnissa, joka on heidän tapansa löytää rikollisen etsinnälle uusia suuntia. Kerronta on myös kerroksellista, jolloin edellisen tarinan loppu hyppää heti seuraavassa kappaleessa aivan eri tapahtumaan tai tilaan, tarinan seurannan siitä yhtään kärsimättä.
Kautta kaikkien Winter kirjojen olemme saaneet seurata rikoskomisarion suhdetta vaimoonsa Angelaan, hänen Espanjassa asuviin vanhempiinsa ja nyt viimein myös hänen kahteen pikkutyttöönsä.
Winterin viimeisessä talvessa törmätään outoon sarjamurhaajaan, joka murhaa vuoteisiinsa toistuvasti kunkin pariskunnan toisen osapuolen, naisen. Erik Winter luottaa kautta linjan kuitenkin vahvaan intuitioonsa, joka on auttanut häntä kymmenessä tapauksessa kymmenestä löytämään ratkaisun tapauksiin. Ja niin käy nytkin, mutta vaikeimman kautta ja niin Erikin kuin kollegan henki on jälleen kerran vaarassa.
Aivan varmasti voin nimittää Edwardsonia Kauhun Maailman Kuninkaaksi, sillä Varjoa ja aurinkoa –jännityskirjan kohdalla kauhu voitti minut niin, että juuri ja juuri sain kirjan luettua ja sitten soitin ystävälleni: Tule hakemaan tuo kirja ja saat koko sarjan, en uskalla olla Varjoa ja aurinkoa –kirjan kanssa samassa talossa!
Åkella on todella pelottava mielikuvitus, joka hyytää, mutta toki houkuttaa kuten kaikkia dekkariharrastajia. Sitä pelkää, mutta sitä myös himoaa!
Winter on tyyppinä sikareista ja hyvästä viskistä nauttiva rikospoliisi, joka mielellään kuuntelee jazzia, mutta jolle Bruce Springsteenkin kelpaa. Tässä hän muistuttaa komisario Morsea, mutta kaikki muu onkin sitten jo pohjoista ulottuvuutta, Göteborgin maailman surkeinta talvisäätä ja ihania kauppahalleja merenantimia tulvillaan. Myös veriteot ovet psyykkisesti raaempia, sillä kaikki akateeminen (lue: oxfordilainen) helpotus puuttuu välistä.
Edwardson käyttää runsaasti tiukkaa dialogia, joka toimii erittäin hyvin. Tämä tulee nauttivasti esille erityisesti Winterin ja Ringmarin sana-assosioinnissa, joka on heidän tapansa löytää rikollisen etsinnälle uusia suuntia. Kerronta on myös kerroksellista, jolloin edellisen tarinan loppu hyppää heti seuraavassa kappaleessa aivan eri tapahtumaan tai tilaan, tarinan seurannan siitä yhtään kärsimättä.
Kautta kaikkien Winter kirjojen olemme saaneet seurata rikoskomisarion suhdetta vaimoonsa Angelaan, hänen Espanjassa asuviin vanhempiinsa ja nyt viimein myös hänen kahteen pikkutyttöönsä.
Winterin viimeisessä talvessa törmätään outoon sarjamurhaajaan, joka murhaa vuoteisiinsa toistuvasti kunkin pariskunnan toisen osapuolen, naisen. Erik Winter luottaa kautta linjan kuitenkin vahvaan intuitioonsa, joka on auttanut häntä kymmenessä tapauksessa kymmenestä löytämään ratkaisun tapauksiin. Ja niin käy nytkin, mutta vaikeimman kautta ja niin Erikin kuin kollegan henki on jälleen kerran vaarassa.
Winterin viimeisessä talvessa Erik hyvästelee meidät lukijansa, jotka olemme katkeamatta seuranneet hänen rikostutkimuksiaan, joiden kauhussa ei ole ollut mitään rotia! Me saatamme kuvitella hänet matkalla kauppahalliin ostamaan silo-, piikki- tai mustaeväkampelaa ja näemme hänet suunnittelemassa, miten hän kalan valmistaa ja minkä viinin ruoalle valitsee. Lopulta näemme hänet kuitenkin perheensä kanssa omistamallaan merenrantatontilla heittelemässä leipiä veteen ja miettimässä, pitäisikö hänen hyvästellä meidän lisäksi vielä Vasastanin asuntonsa ja alkaa viimeinkin rakentaa omaa taloa meren rannalle.
Wau mitä taas odotettavisssa. Taattua Edvardsonia jälleen. Nuo perhe kuvaukset kirjassa pehmentävät, ovat mielenkiintoisia ja antavat dekkariin syvyyttä. hyvin olet kiteyttänyt kirjan, houkuttelee lukemaan!
VastaaPoistaAnne, minä ja Åke lupaamme sinulle kauhuntäyteisiä elokuun pimeitä öitä!
VastaaPoista