PETER JAMES: KUOLEMA PEITTÄÄ JÄLJET

Jos Ronnie Wilson olisi herätessään tiennyt, että muutaman tunnin kuluttua hän olisi kuollut, hän olisi suunnitellut päivänsä hieman toisin.

Olisi ollut liioittelua sanoa, että hän oli onnellisen tietämätön kohtalostaan, sillä hänen tunneskaalastaan kaikki onnellisuuden muodot olivat kadonneet jo ajat sitten. Hän ei tuntenut onnellisuutta enää edes lauetessaan. Hänen kiveksensä tuntuivat olevan yhtä turtana kuin hän itsekin.


Kello oli 8.47 tiistaiaamuna, syyskuun 11. päivänä vuonna 2001.

Peter Jamesin Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä) on neljäs Roy Grace –dekkarisarjan kirja, jonka olen lukenut, joten näkemystä alkaa syntyä. Peter James on käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison Britannian tämän hetken myydyimmistä dekkaristeista. Hänen Roy Grace –kirjoistaan on suunnitteilla tv-sarja ja hänen teoksiaan on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle. Uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta. Jonain päivänä saamme ehkä lukea jopa runoja ja kuuluisia sitaatteja hurjien tapahtumien kevennyksinä tai rikoksen vihjeinä…vertaa Dexter Kulki kerran metsätie (The Way Through the Woods)


Hän laski lautasensa maahan ja alkoi lukea Daily Mailia. Puolentoista tunnin kuluttua hän menisi kampaajalle laittamaan hiuksiinsa raitoja, ja sen jälkeen kynsihoitolaan. Hän halusi aina näyttää hyvältä Ronnieta varten. Hän huitoi pois ympäriltään pörräävän ampiaisen ja jäi tuijottamaan rintaansa. Kahden vuoden päästä hän täyttäisi 40. Kaikki oli alkanut jo roikkua, paitsi hänen silikonirintansa.

’Nyt’, Lorraine ajatteli synkkänä,’ minun pitää korjauttaa vartaloani lisää’. (11.syyskuuta 2001)


Kuolema peittää jäljet on nimensä mukaisesti näkymättömien kalman jälkien seuraamista kolmella mantereella, Yhdysvalloissa, Englannissa ja Australiassa. Koska en halua vesittää keneltäkään jännitystä, kauhua, enkä piinaa, sillä nehän ovat olennainen osa jännityskirjan mausteita, kerron tapani mukaan sitaatteja, faktaa sekä ehkä myös kevyttä harhautusta.


Kuljemme kahdessa aikatasossa, jonka kaiken alku on syyskuun yhdestoista 2001 ja terrori-isku WTC-torneihin New Yorkissa. Tätä päivää elämme vuodessa 2006, jossa Brightonin poliisi löytää kaupungin viemäriverkosta pitkälle maatuneen naisen ruumiin ja Roy Grace muistaa välittömästi mystisesti kadonneen vaimonsa Sandyn. Samanaikaisesti Brigtonissa Abby-niminen nainen pakenee vaarallista seuraajansa henkensä edestä. Abby, joka ei pelkää mitään muuta kuin ahtaita paikkoja ja sitten:


Hissi vaikutti elävältä, kuin joltain yliluonnolliselta olennolta. Kun Abby hengitti, hissi huokasi, natisi ja vaikersi. Kun Abby liikkui hissi huojui, kieppui ja keinui.


Hississä veti, ja Abbyn kasvoille tuulahteli jatkuvasti kylmää ilmaa. Hän kopeloi pimeydessä kännykkäänsä ja painoi välillä sen nappia tarkistaakseen, oliko se löytänyt kenttää, ja saadakseen kaihoamansa valonsäteen epävakaaseen, huojuvaan vankikoppiinsa.

Ei kenttää.


Kännykän näytöllä luki 13.32.


Abby yritti taas soittaa hätänumeroon, mutta kenttä oli kadonnut.


Hän luki vielä kerran kännykkäänsä tulleen puistattavan tekstiviestin:


’Tiedän missä olet.’

Tässä kirjassa Peter muistuttaa, miten kauheaa ahtaanpaikankammo on, kuten kirjassa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), jossa Michael Harrison sai kokea, mitä on joutua pilanpäiten elävältä haudatuksi, mutta Abbyn kanssa ei kukaan nyt pilaile vaan on kuoleman tosissaan. Abby on oiva esimerkki siitä, että mitä eniten pelkäät, se sinulle tapahtuu ja hän pelkää vain suljettua tilaa.


Kirja kuljettaa kolmea maata, kahta aikaa ja muutamia rikostapauksia, jotka voivat aluksi tuntua irrallisilta, mutta lopulta kirjailija antaa Roy Gracen tutkintatiiminsä kanssa solmia tapahtumien langanpäät yhteen ja kaikki tarinat ovat osa suurempaa kertomusta ja enemmän yhteydessä toisiinsa kuin voisi edes uskoa. Lukija saa varautua olemaan tarkkana, sillä tässä kirjassa kuolema peittelee jälkiään vaihtamalla usein henkilöiden nimiä ja kun dialogeissa ovat mukana vielä monet lempinimetkin, sain eräälle päähenkilölle kuusi nimeä! Tällä kertaa en mitenkään arvannut kirjan loppuratkaisua, joka olikin aikamoinen yllätys. Niin iso yllätyskoukku, että luen seuraavankin Roy Grace –dekkarin ja salaa toivon, että kerran vielä saamme tietää, mitä kuuluu nyt Kellie ja Tom Brycelle, joihin jäimme kiinni kirjassa Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead).

Niin…eräänä perjantai-iltana Abby oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…

*****

Roy Grace -sarjan kolmas kirja on Kuolema ei riitä (Not Dead Enough)