PETER JAMES: KUOLEMA EI RIITÄ

Hänen kehonsa mätäni, sen toteamiseen ei tarvittu lääkäriä. Mutta se ei johtunut huumeista vaan niistä myrkyistä, joita kierot välittäjät sekoittivat huumeisiin. Useimmiten Skunkin olo oli flunssainen. Hän tunsi elävänsä vuorotellen helleaallossa ja talvisessa sumussa. Hänen muistinsa oli surkea; hänen keskittymiskykynsä ei riittänyt kokonaiseen elokuvan tai tv-ohjelman katsomiseen. Hänellä oli vatsahaava, eikä ruoka pysynyt hänen sisällään. Hänen ajantajunsa oli kadonnut. Joskus hän ei muistanut edes omaa ikäänsä.

Luettuani nyt kolmannen Peter Jamesin dekkarin, tulin siihen ajatukseen, että aukaisen tätä uusinta eli Kuolema ei riitä (Not Dead Enough, Minerva Crime 2011, suomennos Leena Mäntylä) niin paljon liikaa, että varoitan juonipaljastuksesta. Tosin Peter James itse on tehnyt kirjasta liian ennalta-arvattavan. Saan tästä kuin syyn tarkastella itsekin teoksen rakennetta hieman avarammin.

Aloitin laitapuolen kulkijasta Skunkista, joka onkin omalla oudolla ja haisevan karhealla tavallaan kirjan kiinnostavin henkilö. Hän ja hänen seksihullu, reippaan tukeva tyttöystävänsä Beathany olisivat voineen saada kirjassa isommankin osan, mutta Peter James pitää sitkeästi keskiössä hieman laimeaa rikosylikomisario Roy Gracea, hänen tapahtumiaan suhteessa yhdeksän vuotta sitten kadonneeseen vaimoonsa Sandyyn, uuteen naisystäväänsä Cleoon sekä Sussexin rikospoliisin kollegoihin. En ole kauhean innostunut lukemaan rikospoliisikeskeisiä dekkareita, vaan uhri- ja rikollinenkeskeisiä enemmänkin. Tässä kirjassa on Gracen lisäksi pääosassa Brian Bishop, jonka vaimo löytyy julmasti murhattuna ja pian uhreja alkaa löytyä enemmänkin. Jo ennen puolta väliä James antaa lukijan tajuta, missä mennään. Se voi olla kiinnostavaa, jos loppuratkaisu ei ole näin paljastettu kuin tässä nyt on, mutta ehkä olen liiankin vaativa dekkarien lukijana. Minua esimerkiksi ärsyttävät poliisitutkinnan operaatio sitä ja tätä, ja nyt on menossa operaatio Kameleont sekä operaatio Mistral. Tiedän syyn näiden termien käyttöön, sillä minulla on tuttuja rikospoliisissa, mutta niitä ei tarvitse korostaa. Miten saankaan niistä mieleeni isojen poikien leikit: Kuin kaikki olisi vain tärkeilevää leikkiä, vaikka kyseessä ovat raakalaismaiset murhat. 

Peter Jamesin eduksi on sanottava, että hän ei mässäile raakuuksilla, mutta kertoo niistä faktat. Verrattuna edellisiin, Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) ja Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead) kerronnassa on irrallisuutta, joka tulee väistämättä siitä, kun lukijaa riepotellaan ilmeisen syyllisen, sarjamurhaajan, ollako vai ei olla –pähkäilyissä ja lopulta kuitenkin annetaan arvata loppuratkaisu liian kepeästi. Lopun aamenta ei kuitenkaan lausuta, vaan jätetään portti heilumaan auki muiden mahdollisuuksien varalta, jolloin alkaakin toivoa, että tämä ei voi olla näin ilmiselvää. Siis tässä se mikä laski tämän kirjan tasoa muutaman piirun verrattuna kahteen edelliseen, joista toinen, Kuolema katsoo kohti, on melkein täydellinen helmi. Niin moni olisi halunnut jatkoa kirjalle ja samalla jatkoa Kellie ja Tom Brycen tarinalle: Mitä heille tapahtui kaiken jälkeen?

Olen takuuvarma, että Peter James on loistava dekkaristi ja hurmaava herra, sillä hänen kirjoissaan 60+ naiset ovat kauniita ja 60+ herrat charmantteja – pääosin. Kaksi aikaisempaa Jamesin dekkaria olivat minulle enemmän mieleen, mutta ehkä juuri tämä, Kuolema ei riitä, on jollekin toiselle Jamesin paras. En mitenkään voi olla mainitsematta, että Jamesilla on itsellään kolme koiraa, joten herättää kiinnostusta kuten Minette Walters aikanaan sekä kirjallisilla kyvyillään että koirillaan;-) Sanomattakin on selvää, että kuulemme Ison-Britannian yhdestä myydyimmästä dekkaristista jatkossakin ja koukkuhan on jo tarttunut, sillä miten voisimme olla seuraamatta Sandy –kuviota…

Kuolema ei riiitä on ehkä miehisempi kirja kuin Peter James oli aikonutkaan, sillä autoista on paljon juttua. Onneksi mainitaan rikoskomisario Morse ja hänen Jaguaarinsa, sillä olen heikkona Morseen. Jamesin vahvuus on aikaisempien kirjojen perusteella osata uida naisten ’nahkoihin’ ja sitä jäin tässä enemmänkin kaipaamaan. Sarjamurhaaja on tietenkin perverssi, jolla on sairaat halut uhreihinsa. Aika ajoin kirja onnistuu olemaan niin pelottava, että tasapaino olisi heilahtanut elleivät mukana olisi häärineet juuri Skunk ja hänen panohullu, pulska tyttöystävänsä Bethany.

Skunk katsoi Bethanya hetken ihaillen. Tällä oli lyhyet, mustat hiukset ja paksut käsivarret. Hänen rintansa pullottivat löysän t-paidan kaula-aukosta, ja niukka farkkuminihame peitti osittain hänen pulleat, ruskeat reitensä. Skunk piti kättään Bethanyn alushousuissa. Se lepäsi hänen kosteassa, pehmeässä karvoituksessaan, ja Skunk työnsi sormiaan syvälle hänen sisälleen.


”Käänny oikealle”, Skunk käski.


”Saat minut taas kiimaiseksi!”


Skunk työnsi sormensa syvemmälle.


Bethany henkäisi. ”Skunk, lopeta!”


Myös Skunk alkoi kiihottua. Bethany kääntyi liikennevaloista oikealle ja ajoi kuningatar Victorian patsaan ohi…


Kun Bethany pysäytti auton, Skunk veti kätensä pois tämän alushousuista. ”Vitun mahtavaa! Nähdään!”

Uskokaa tai älkää, Skunkille on varattu tarinaan lyhyt, mutta ratkaiseva tähtirooli!