keskiviikko 9. toukokuuta 2012

NOITAVASARA

Prologi

Yhden sysäyksen noitavainojen lisääntymiseen 1500-luvulla antoi vuonna 1486 tai 1487 julkaistu Noitavasara Malleus Maleficarum, jonka tarkoituksena oli palvella inkvisitiota taistelussa harhaoppineisuutta vastaan. Oikeastaan vasta Noitavasara suuntasi huomion kerettiläisistä juuri noitiin, joskaan sitä ei voi pitää ainoana syynä noitavainojen synnylle. Ennen kaikkea huomio kiinnittyi teoksessa sellaisiin naisiin, jotka herättivät yhteiskunnassa huomiota eli olivat jollain tapaa poikkeavia sen ajan elämäntyyliin tai normeihin nähden. On myös hyvä huomioida, että kirkon käsitys noituudesta muuttui 1400-luvulla: Se ei ollut enää vain harhaoppia vaan juuri tuolloin luotiin oppi paholaisesta ja naisesta yhdessä. Kyse oli siis Jumalan ja paholaisen välisestä kamppailusta. Toisin sanoen kirkko otti tehtäväkseen taistella kaikin keinoin paholaista vastaan, oli kyse sitten kerettiläisistä tai noidista. Löytyihän Raamatusta ohjeistava kohtakin: ”Noitanaisen älä anna elää.” (2. Moos. 22:17)

Ann Rosmanin teoksen Noitavasaran (Själakistan, Bazar 2012, suomennos Anu Koivunen) prologi on osa tyttäreni Merin yliopistossa tekemästä esseestä Nykynäkökulmaa ja syitä noitavainoihin Euroopassa, jossa on kuin oikopolku siihen, mitä Rosmanin teos käsittelee. Itse asiassa minä olisin pitänyt siitä, että Rosman olisi jo hyvin alussa ottanut esille kohtauksen, johon pääsemme vasta sivulla 317. Tämän aikaistettu kertominen ei olisi mitenkään ollut jännitykseltä pois, vaan olisi päinvastoin sitä tukenut:


”Minäpä näytän jotain”, Kristian sanoi ja meni kirjahyllyn luokse. Hän etsi hetken, avasi sitten lasioven lukon ja otti varovasti esiin kirjan. Malleus Maleficarum vuodelta 1669.”


”Noitavasara?” Asko kysyi hämmästyneenä. ”Mikä osuus Baggen suvulla olikaan Marstrandin noitaoikeudenkäynneissä?”


Juonipaljastusten pelossa en voi tästä enempää jatkaa, mutta sen verran voin kertoa, että kirjaan liittyy vahvasti 1600–luvulla vaikuttanut kirkkoherra Fredrik Bagge ja muutoinkin liikumme kirjassa tuolla ajalla, mutta se on vain yksi aikakausi, jota Rosman kuljettaa, sillä mukana on myös nykyhetki, jossa rikoskonstaapeli Karin Adler kollegoineen selvittää mystisiä murhia viehättävässä, vanhassa kylpyläkaupunkissa, Matrstrandissa. Saamme kokea niin vanhoja taloja, merta kuin niitä outoja virtauksia, jotka ulottuvat nykypäivään aina noitavainojen ajoilta. Lisäksi olemme syyskesästä 1958 alkaen myös Trollhättanissa ja ’50-luvulla:

Kellarin portaiden alimmalla askelmalla istui pieni, laiha poika, jolla oli likaiset hiukset ja resuiset vaatteet. Hänen takanaan oleva ovi oli kiinni, eikä hän ollut enää aikoihin katsonut sitä toivoen, että se avattaisiin. Pojan katse oli kiinnittynyt ilmaan tai kenties paksuun kiviseinään hänen edessään. Kolme päivää sitten hän oli tietämättään täyttänyt kuusi vuotta. Niistä vuosista kaksi hän oli viettänyt kellarissa.

Tämä tässä, mistä Rosman nyt alkaa kertoa, tämä pienen pojan tarina, on se joka nostaa minulle tämän dekkarin paremmaksi kuin odotinkaan. Ann Rosmanilla on monta ’ääntä’. Tässä pojan tarinassa hän on vahvimmillaan kirjailijana ja lukija saattaa samaistua vahvasti kellarin poikaan, nimeä ja välittämistä vailla olevaan, joka on suuren julmuuden pieni uhri.

Seuraavan, kuin omakohtaisen kokemuksen sävyttämän äänen, kuulen jälleen Rosmanin kertoessa Sarasta, johon tutustuimme jo Rosmanin esikoisteoksessa Majakkamestarin tytär. Sara on sairastunut vakavaan loppuun palamiseen ja on loputtomalta tuntuvalla sairaslomalla…

Kolmannen Rosman-äänen erotamme, kun luemme tarinaa uhrikiveltä löytyneestä murhatusta naisesta ja lähdemme Karin Adlerin ja hänen lukuisien kollegoidensa kanssa larppaajien jäljille, sukellamme skandinaaviseen mytologiaan ja toistuvasti törmäämme kolmeen kohtalonjumalattareen: Urd, Skuld ja Verdandi. Lisäksi on kolme lasta: Asko, Marianne ja Kristian. Tässä kolmannessa äänessä kaikki soi myös kauniisti, mutta olisin silti niin kovasti toivonut, että Rosman olisi hieman hillinnyt omaa intoaan aiheeseen ja tiivistänyt. Poliisityöskentelyä selostaessaan Rosman sortuu turhaan toistoon, joka on erityisen rasittavaa runsaan, hyvin runsaan henkilömäärän takia. Kaikki eivät ole myöskään niin kiinnostuneita keskiaikaisista aseista, että niitä tarvitsee millilleen selvittää väistimiä, kouraimia ja hiontatapoja myöten.

Ann Rosmanin tempo on yhtä hyvä kuin hänen esikoisteoksessaan Majakkamestarin tyttäressä, ei liian hidas, ei liian hektinen, ja parhaimmillaan hän edelleen tuo minulle mieleen Johan Theorinin Öölantiin sijoittuvat tummat dekkarit Hämärän hetki, Yömyrsky ja Verikallio. Pienellä tiivistyksellä tämä kirja olisi ollut huikea, suolaveden huuhtoma ja aallon rannalle työntämä todistus siitä, miten eilisessä on nykyisyytemme.

Epilogi


”Aina sopii toivoa, että hyvä voittaa, mutta mikään ei takaa että niin käy. Kertomuksen lopun määrää kohtalo niin kuin todellisessa elämässäkin."

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Anna Elina  Susa,  Katja, Norkku ja Hanna

15 kommenttia:

  1. Ihana, että luit tämän kirjan! Hyvä pointti tuosta moniäänisyydestä, sillä Rosman oli taitavasti kuvannut pojan ajatuksia ja tuntemuksia vankeudessa.

    Mie taisin vähän hypätä noiden keskiaikaisten aseiden kuvailujen yli, sillä minuakaan ne eivät niin kauheasti kiinnostaneet.

    En pidä kauheasti Adlerin työkavereista, varsinkaan siitä typerästä Folkesta. En ymmärrä, miksi hänelle annetaan niin paljon tilaa kirjassa. Toivottavasti kolmannessa hän jo häipyy muualle. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe veti. Kiitos. Minusta hän kirjoittaa välillä,kuin häntä olisi monta aivan eriä.

      Kunpa minäkin olisin osannut lentata nuo asekohdat yli...

      Adlerin kollegat saisivat ensinnäkin vähentyä ja sitten sinne saisi tulle joku todella kiinnostava, jolla olisi omia luurankoja kaapissa.

      Poista
  2. Tuosta keskiajan noitavasarasta olen lukenut, mutta ehkei sitä kirjaa ole suomeksi julkaistu. Mutta sen sijaan tämä dekkari (?) on ottanut sen nimen itselleen, vai olenko väärässä?

    Kiitos kirjapostauksesta, Leena-LumiNainen.<333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ollut kuullutkaan ene kuin Meri antoi esseensä luettavakseni. Ja olen kuitenkin jonkun verran lukenut aiheesta. Juuri niin: Dekkari otti tästä vanhasta teoksesta nimen itselleen.

      Ole hyvä ja ihanaa päivää sinulle, Aili-IhaNainen!

      Poista
  3. Kannatti siis lukea kirja, vaikka suhtauduitkin epäillen. Itse en osannut lukea kirjaa yhtä analysoiden. Tuo moniäänisyys on tosi hienosti oivallettu ja tässä arviossa tuotu esille.

    Tiivistämiseen varaa tosiaan olisi ollut, kuten kirjoitit, poliisityön ja aseiden kuvauksessa, mutta onhan tämä silti varsin hyvä dekkari (vaikkei ihan vedä vertoja Läckbergille ja Theorinin parhaimmalle eli Yömyrskylle).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Well...minä vastaan aina varmuuden vuoksi ensin ei, mutta saatan sitten muuttaa mieleni;-) Tiedät, mikä vertaus minua kavahdutti. Olen niin myyty Läckbergin Mereneneidolle.

      Itse asiassa oli pakko keksiä tuo monen äänen 'teoria', sillä välillä tuntui, että kirjassa oli haamukirjoittaja mukana. Etenkin siinä '50 -luvun casessa, jota en voi nyt yksilöidä, ettei tule valitusta juonipaljastuksesta, mutta tiedät mitä tarkoitan.

      Sata sivua pois ja siinä olisi ollut täydellinen dekkari. Yömyrsky on ikimuistoinen, kuten Mereneneitokin. Kunpa Theorin julkaisisi pian lisää.

      Jännittävää seurata, mitn Rosman kehittyy.

      Poista
  4. Rosman on selvästi taitava kirjoittaja ja nimenomaan pojan tarina teki tästä kirjasta todella hyvän, koskettavankin. Myös maisemakuvailu on ihanaa, mitäs muutakaan se rannikkokuvauksessa voisi olla. Melkein tuli matkakuume.

    Minäkin muuten Hannan tavoin hypin noita asekohtia yli. Ja koska en ole lukenut ensimmäistä osaa, Sara tuntui vähän päälleliimatulta hahmolta. Tiivistämisen varaa olisi ollut minunkin mielestäni.

    Mutta kokonaisuudessaan tämä oli aika hyvä jännityskirja. Nyt olen lukenut kaksi ruotsalaista dekkaria (Läckbergin ja tämän), seuraavaksi täytyy vaihtaa maata ja tähyilen brittidekkarirakkauteni laajentamista television puolelta kirjoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rosman on hyvin tarkka kuvailija ja minä viihdyn aina merenrannalla. Itse asiassa minulla on Marstrandista aivan erityisiä muistoja. Teimme sinne mutkan eräässä toukokuussa alpeilta palatessamme ja kyllä kannatti.

      Ilman pojan tarinaa, en olisi ehkä lukenut kirjaa. Vasta kun tuli tuo ensimmäinen tarina kellarista, tein päätöksen.

      Katja, Saran burn outista oli mielettömän hyvä kuvaus kaikkinen aphoinvointeineen yms. Majakkamestarin tyttäressä. Hänestä oli siinä enemmän ja minusta hän on aika kiinnostava, kun mukaan otetaan vielä hänen varsin rankka anoppisuhteensa.

      Hyvä on varmaan juuri oikea arvio tälle kirjalle.

      Tiedät, että minä katsoin myös Yorkshiren etsiviä, joten kun luin Beulahin kukkulalla, olin ihan myyty: Kyllä britit osaavat!

      Minä olen nyt yöt skotlantilaisessa jännityksessä suosikkidekkaristini kanssa...

      Olethan huomannut, että on tulossa aivan mielettömästi uusia, kuumia dekkareita.

      Poista
  5. Kiva että pidit tästä! Minun vetosi tämä yhdistelmä jännitystä, merimaisemia ja noituuksia tehokkaasti. On tosiaankin hauska nähdä mihin Rosman vielä yltääkään!

    (Ja ihanaa että Läckbergin uutuus ilmestyy pian, Merenneidossa kaikki jäi niin mielenkiintoisesti...)

    Minähän mietin omassa jutussani sitä Rosmanin / Saran taustaa ja yksi kommentoija tiesikin kertoa että Rosman on aiemmin kärsinyt työuupumuksesta ja vaihtanut sitten alaa. Taitaa Saran hahmo siis edustaa kirjailijaa itseään... Tässä kirjassa Sara oli kyllä aika irrallaan tarinasta, mutta minua se ei häirinnyt koska hän on tosiaan henkilönä aika kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, pidän hyvänä. Kaikki, missä on merta, saa minutkin haltioitumaan. Tämä oli vasta toinen...annetaan hänen näyttää kynänsä;-)

      Ah, en voi olla lukematta Läckbergiä! Toivottavasti en joudu ikinä pettymään Camillaan.

      No, kiitos tiedosta: Tässä se nyt tuli. Minusta Saran työuupumus oli kuvattu siinä Majakkamestarin tyttäressä niin uskottavasti, että kuka sitä osaa noin ellei ole itse kokenut. Siis kai minä luin juttusi;-) Pakko käydä tsekkaamassa.

      Sara oli tässä tosiaankin irti jutusta,mutta kiinnyin häneen jo Rosmanin esikoisessa.

      Poista
  6. Itse en kirjaa ole lukenut, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta.
    Mistähän johtuu, että rikoskirjailijoita tulee Ruotsista kuin liukuhihnalta. Lisäksi monet ovat todella hyviä.

    Mukavaa kosteaa torstaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, tämä on.

      Sitä sopii ihmetellä. Olisikohan dekkari vielä Suomessa aliarvostettu laji, vaikka parhaat dekkaristit tienaavat miljoonia ja parhaat dekkarit poistavat stressiä vähintäin kymmeniltä miljoonilta.

      Kiitos samoin! Puutarha nauttii.

      Poista
  7. Viime viikolla kuuntelin kun Ann Rosman kertoi uusimmasta kirjastaan, hyvin mukava nainen. Hänen kirjoissaan paljon totuutta, Marstrand tuttu paikka minulle. Hän tekee paljon historiallista research, monet henkilöistä oikeita. Neljännessä kirjassa Marstrandinvankilan ainoa naisvanki, hän löysi tämän jälkeläisen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, varmaankin ja myös merellinen. Tiedän, että hän tutkii tarkasti taustat. Marstrand on ihana paikka, sinä onnellinen siinä lähellä.

      Eli siis luen edelleen Rosmanin teoksia ainakin tuohon naisvankiin saakka;-)

      Poista
  8. Ruattis ei dekkarit aliarvostettu laji,
    jopa romanttiset kirjat nouseet hienompiin hyllyihin...

    VastaaPoista