AMPIAISKESÄ

Korvissa surisi ja silmissä hämärsi. Valot himmenivät, luomet painuivat kiinni ja huone jäi pimentoon. Ampiaiskesän loppu. Pistiäiset pakenivat kylmää ja sadetta, kaivautuivat suojaan, ja pitkästyneet koulupojat katselivat tunteettomin mielin, kun ne tekivät kuolemaa. Pojat katselivat, kun ampiaiset vääntelehtivät ja kuolivat.

Skotlantilainen jännityskirjailija Denise Mina saa kirjallaan Ampiaiskesä (The End of the Wasp Season, Like 2012, suomennos Juha Ahokas) vihdoinkin vaativimmankin lukijansa vakuuttuneeksi Alex Morrow –sarjansa vahvuudesta. Vaikka minä pidinkin Yksin yössä teoksen Alexista, niin kirjan muussa otteessa lienee ollut toivomisen varaa, totesin äsken lukiessani arviotani po. kirjasta. Minalle minä en kuitenkaan sano ikinä ’ei’, sillä hän on ankkuroitunut dekkaristeihin, joita ilman en voi elää jo Patricia Meehan –sarjallaan Veripelto, Suden hetki ja Viimeinen hengenveto. Nyt on vähemmän Patrician katolisesta kodista pakoon pääsyn hengenvaarallista hulvattomuutta ja sen sijaan saammekin kokea rikostutkinnan vittumaisuuden jäävuoren, todellisuuspakoisen rikoskonstaapeli Alex Morrowin kautta.

Ampiaiskesän alussa olemme suoraan väkivaltarikoksessa, jonka seurauksena Sarah Erroll niminen nainen kuolee. Samanaikaisesti Alex Morrow seisoo suurimman osan elämästään vankilassa viettäneen isänsä haudalla joutuen jälleen kerran kohtaamaan sen kaiken, jota on koko ikänsä paennut, kurjat juurensa. Myös Alexin veli, josta hän ei haluaisi tietää mitään, on paikalla esittäen pyynnön…

Jossain ovat kadotetut lapset, Thomas ja Jonathon, joiden mieli on särkynyt jo lapsuudessa ilman, että kukaan on huomannut mitään. Voidaan esittää ihmettelyä, ovatko vanhemmat ja sisäoppilaitoksen opettajat täysin sokeita vai ovatko pojat todella hyviä esittämään muuta kuin ovat. Ja sitten on vielä Thomasin pikkusisko Ella, joka on kuin hapertunutta lasia. Murrosikäisen Thomasin mieli seuraa ampiaisten kuolemaa, kavahtaa ajatustakin ökyrikkaasta, itsevaltiaasta isästään, Larsista sekä miettii äitiään:

Moira. Etäinen, typerä, kauneutensa kadottanut äiti. Moira pyörtyilisi vähän väliä, lamaantuisi puolisonsa menetyksestä, vaikka mies oli soitellut rakastajattarilleen aamiaispöydästä vuosien ajan. Isoäidillä oli ollut tapana sanoa, että Moira paisutteli ongelmiaan. Muutoin miniä pysyikin langanlaihana. Äidin sielu oli kuin tyhjiö, jossa mikään ei elänyt. Äiti ei edes pitänyt hänestä. Kaikki huomio oli varattu Ellalle.

Ja näin lähestyy ’rakastava’ perheen isä, Lars, vaimoaan eräässä viestissä:


Moira, saatanan ämmä. Sait lopultakin tahtosi läpi ja toivon, että olet tyytyväinen, ikään kuin se olisi edes mahdollista, senkin kuivunut vittu.

Näistä aineksista Denise Mina punoo upean, psykologisen rikosdraaman, jonka näyttämönä on Glasgow, Minan oma kotikaupunki. Kaksosia odottavalla rikoskonstaapeli Alex Morrowilla olisi vihdoinkin mahdollisuus henkilökohtaiseen onneen hermoromahduksesta toipuvan miehensä Brianin kanssa, mutta sekä poliisilaitoksen työkuviot kuin oma menneisyys tökkivät hänet aika ajoin raivoon, jolla hän selvittää julman rikoksen niin intuitiolla kuin vähät välittäen poliisilaitoksen tai hienostoalueiden normeista. Morrow tulee itse sieltä, missä jo rapuissa haisee eltaantunut paistinrasva, häntä ei helposti hetkauta mikään tai kukaan, mutta ehkä hänkin kohtaa Ampiaiskesässä yhden henkilön menneisyydestä liikaa ja tuntoherkkyys palaa.

Vaikka Mina vie tarinaa rikosdraamana, mukana on aina yhteiskunnallinen ote, mutta ei alleviivattuna ja itsetarkoituksellisena, vaan luonnollisena kuin alaluokan juuret, joita pakoon ei pääse edes ääntämystä korjaamalla. Minalla on loistava tempo ja psykologisen rikoksen taju. Lisäksi hänellä ei ole ikinä liikaa henkilöitä, joten lukija voi kaikellaan antautua juonen vietäväksi. Kadotettujen lasten takia piina on aika ajoin ahdistava, mutta täysin mahdollista tapahtua. Onneksi, onneksi on olemassa köyhä menneisyys ja sieltä esiin astuva Kay, joka näyttää meille miten

Yksinkertainen venäläisnainen lyyhistyi hiekkatielle ja hautasi kasvonsa mutaisiin helmoihinsa ja nyyhkytti.