TODENNÄKÖINEN TARINA

Hänen himonsa halusi tulla yllätetyksi, halusi että sen herättäisi odottamattomalla hetkellä joku, joka halusi hänet tässä ja nyt eikä kyennyt hillitsemään itseään. Hän haaveili siitä että vapautuisi vastuusta, halusi että turvalliset kädet kiihottaisivat hänet pisteeseen, jossa hänen olisi pakko antautua ja jossa hän saisi kerrankin päästää tilanteen hallinnastaan. Mutta Martin ei ollut hillitöntä tyyppiä. Hyvin kasvatettuna miehenä hän pyysi lupaa, vaikka Helena olisi halunnut vain tulla otetuksi.

Karin Alvtegen on kirjoittanut kirjan Todennäköinen tarina (En sannolik historia, WSOY 2012, suomennos Laura Jänisniemi), joka ensi katseesta, siis kun näin kirjan kannen, veti minua puoleensa kuin Karin olisi kirjoittanut kirjan minun tiettyyn hetkeeni. Sellaiseen hetkeen, jossa outo uupumus tulee kohti, vaikka kaikki ympärillä on täynnä elämää. Todennäköinen tarina on mahdollista tapahtua ja kirjan pariskunta, Helena ja Martin, voivat olla kuka tahansa meistä. Heillä on teini-ikäinen tytär ja kaikki näyttää ulospäin hyvältä, mutta vanhemmista kumpikin on hukannut aidon polun toiseen. Tätä asiaa pakoon he lähtevät Tukholmasta Norrlantiin, jossa Helena on saanut olla yhteiskunnan varoilla aikanaan kesälapsena maalla. Nyt Helena haluaa vihdoinkin toteuttaa unelmansa hotellista Norrlannissa, mutta muita perheenjäseniä tämä ei kovin vakuuta ja sitten Martin tekee oman siirtonsa.

Samalla toisaalla eräs mies, Anders, on päättänyt leikkiä elämän ja kuoleman leikkiä toiveenaan saada kuolema. Aston Martininsa ratissa hän sulkee silmänsä ja antaa mennä samalla kun laskee kolmeenkymmeneen…

Palatessaan kaipaamilleen juurille Helena ei ottanut lukuun paikoilleen jääneiden pysähtymistä, sitä, miten he pitäisivät kiinni kaikesta saavuttamastaan ja myös siitä, mitä eivät olleet todellisuudessa saavuttaneet. Hän oletti lapsuuden ystävänsä Anna-Karinin hengittävän lapsuuden yhteistä hengitystä vieläkin, melkein viisikymmentävuotiaana. Helena ei voinut tietää, että on ihmisiä, jotka haluvavat periä kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni ja loputkin he yrittävät irrottaa katkeran pettymyksensä kirveellä. Sukutilaa veljensä ja tämän vaimon kanssa ’valvomaan’ jäänyt Anna-Karin vähät välittää veljensä ja tämän vaimon tunteista ja kaiken keskiössä pitää olla hänen, virheettömän ja kaiken niin oikein tekevän. Anna-Karin ammentaa itsetietoisen, mutta ikääntyvän naisen pettymysten sammiosta ja siinä hän on todella etevä:

Hän kaipasi huomiota. Huomiota jota oli jo varhain tottunut herättämään. Kun miesten katseet olivat liimautuneet hänen vartaloonsa ja hän oli joutunut torjumaan ei-toivottuja seuralaisia. Jos hän oli käyttänyt erityistä katsettaan, hän oli tiennyt että siihen vastattiin aina. Elämä oli ollut hauskempaa, kun oli tuntunut siltä että sai itse valita. Se kyky oli kadonnut varoittamatta. Katseet, jotka hän oli ennen kyennyt vangitsemaan, liukuivat yhtäkkiä ohi, katsoivat suoraan hänen lävitseen aivan kuin häntä ei olisi olemassakaan. Menetys tuntui hämmentävältä. Hän oli jatkanut yrittämistä mutta joutunut lopulta luovuttamaan. Yksi niistä harvoista areenoista, joita hän oli hallinnut, ei enää ollut hänen. Hänestä oli tullut näkymätön.

Näkymättömyys ei tosin yhtään hidasta Anna-Karinin omahyväistä toimeliaisuutta, jossa hän haluaa itsevaltiaana määrätä kaikesta sukutilansa vanhasta kastanjasta aina aikuisen poikansa elämään ja kaikesta sillä välillä.

Alvtegen on luonut kiinnostavan naisparin, jotka ovat olleet ystäviä lapsuudessa, mutta kasvaneet hyvin eri suuntiin. Anna-Karinin rasistista omavaltaisuutta vastassa ei ole isoakaan vastusta Helenan taholta, joka yrittää viimeiseen asti välttää riitelyä ja myy siinä samalla omat periaatteensa halvalla sielussaan lapsuuden varjot sekä täydellisesti poispyyhitty sisarsuhteensa. Kaiken todistajaksi saapuu hotelliin asumaan kyyninen mies, joka ei löydä elämästään paljonkaan elämisen arvoista. Hän haluaa vain olla rauhassa, eikä tiedä mihin jo menneisyyden pimeässä tapahtuneisiin asioihin joutuu mukaan. Kaiken avain saattaa olla erakkona asuva kummajainen, Verner, joka näkee ihmiset väreinä eli hänellä on todettu synestesia ja sitten hän uskaltaa kertoa Helenalle, että tämän tytär Emelie…

Olen hyvin kiitollisen hämmästynyt Karin Alvtegenistä, joka on kuulemma kirjoittanut tätä ennen jännityskirjoja. Sitähän ei ole vaikea uskoa, sillä tässäkin romaanissa Karin kutoo psykologista seittiä tavalla, johon lukija tarttuu kuin kärpänen kiinni. Karinin kuuluisan isotädin, Astrid Lindgrenin lahjakkuus säteilee lävitse Alvtegenin tekstin, sillä sanaakaan en olisi jättänyt pois: Näin kirjoitetaan kiinnostava lukuromaani, joka pakottaa meidät kaikki ajattelemaan, mitä me olemme, mistä me tulemme ja joko olemme riittävän pohjalla, että olisi aika ponnistaa ylös.

Kuinka paljon maailma muuttuisi, jos me kaikki kääntäisimme joka ilta hetkeksi katseemme tähtiin ja miettisimme maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Maailma on mysteeri, mutta me pidämme sitä itsestään selvänä ja olemme niin tottuneita siihen, että olemme unohtaneet ihmetellä.

*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Karoliina  Susa Erja  Elma Ilona, Tuulia/ Lukutuulia ja Rachelle