maanantai 31. toukokuuta 2010

YÖMYRSKY


Muistatko lapsuuden kummitusjutut? Muistatko kotikyläsi tarinat kirotusta talosta, jonka perustana on käytetty vanhan hautausmaan kiviä? Muistatko että siinä talossa asuneita on kohdannut kirous jo neljä sukupolvea? Muistatko, kuinka kiersit keskiyöllä kanssani kolmasti hautausmaan siunauskappelin? Muistatko, kuin vainajat nousivat sen jälkeen haudoistaan kulkien meitä kohti syvästi valittaen ja huokaillen?

Johan Theorin Yömyrsky (Nattfåk, Tammi 2009, suomennos Outi Menna) on hyvin persoonallinen jännityskirja. Se erottuu kaikista dekkareista niin merenraikkaasti, että uskallan sanoa kirjan olevan erinomainen sarjassa dekkarit, mutta myös enemmän. Johan Theorin on yhdistänyt perinteiseen jännityskirjan, sukutarinan ja vanhan ajan kummitustarinat värisyttävän lahjakkaalla kertojaäänellä.

Tarinan kartano Åludden sijaitsee Öölannin saarella. Kartanon rannalla seisovat kaksoismajakat, jotka on rakennettu hylätyn kappelin kivistä. Itse päärakennuksen tarina alkaa talvesta 1846, jolloin majakoita rakennetaan. Eräänä talvimyrskyn yönä lähistöllä ajaa karille puulastissa ollut laiva. Majakanrakentajat joutuvat avuttomina kuuntelemaan hukkuvien miesten avunhuutoja ja myöhemmin kohtaamaan rantaan ajautuneet ruumiit sekä tukit, tulevan Åluddenin kartanon hirsiseinät…

Kirja liikkuu sujuvasti kahdessa eri ajassa ja menneen maailman luvut alkavat Mirja Ramben kertomuksilla, jotka hän tallentaa Myrskykirjaansa. Mirja Rambe on kartanoon kiinteästi liittyvä sukuhahmo, mutta on sattumaa, vai onko? – että hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Katrine ostaa miehensä Joakimin kanssa rapistumassa olevan kartanon, joka on jo jonkin aikaa ollut tyhjillään. He muuttavat isoon, uuteen kotiinsa lastensa Gabrielin ja Livian kanssa aikoen vähitellen restauroida rakennusta. Joakimin ollessa noutamassa viimeistä muuttokuormaa Tukholman asunnosta hän yhtäkkiä kuulee korvissaan Katrinen avunhuudot, kuulee kuinka vanhan kodin ovi aukeaa, etsii vaimoaan turhaan ja lähtee viimein ajamaan levottomana kohti Åluddenia…

Tästä alkaa uskomaton tarina täynnä vainajien kuisketta, levottomia askeleita, supinaa, varjoja, aukeavia ovia, outoja enteitä…ja uhrisuo, josta vainajat kurkottavat käsiään kuin pyytäen päästä pois, suolle kiemurtavat ankeriaat, jotka ovat päässeet ihmislihan makuun, ankeriaan pyytäjä Ragmar sekä kaksoismajakat:

Talvi 1962

Kun pohjoinen majakka syttyy loistamaan, Åluddenissa kuolee joku. Sanonta on minulle tuttu, mutta illalla kun tulin Borgholmista kotiin ja näin majakasta hohtavan valkoisen valon, en ajatellut sitä. Olin liian järkyttynyt siitä, että Ragnar Davidsson kantoi Torunin maalauksia mereen välittämättä vähääkään minun huudoistani.


- Mirja Rambe

Johan Theorin on raikas tuulahdus jännityskirjailijoiden joukossa. Pidän heistä kaikista, mutta joskus sekoitan dekkaristieni tarinat toisiinsa, mikä sinänsä ei liene suuri harmi, mutta tätä kirjaa oli odottanut sisälläni se nuori tyttö, joka keskiyöllä istui merenrantakylän hautausmaalla odottaen vainajien nousua haudoistaan. Miksi, oi miksi?, niin monet taitavat kirjailijat ovat unohtaneet, miltä voi tuntua tarina, jossa eletään kahta aikakautta, mutta myös jo kuolleet joukossamme? Theorin kuljettaa juonta rauhallisesti ja selkeästi, henkilöitä ei ole liikaa, joten jutun jänne ei katkea kertaakaan. Itse olin niin kirjan viemä, että kun luin tätä yhtenä sadepäivänä sisällä ja luulin mieheni olevan tietokoneellaan alakerrassamme, näin jonkun liikahtavan ikkunan takana, aloin kiljua suoraa huutoa…, jolloin mieheni ilmestyi ikkunaa likellä olevasta ovesta luulleen minun olevan kuoleman hädässä…, eikä hän uskonut kun kerroin vainajien vaeltavan ikkunoidemme ohitse…


T.S. Eliotin erässä runossa huhtikuu sekoittaa halun ja pyyteen…Theorin sekoittaa elävät ja vainajat rakentaen vahvan kontrastin kauniin ja lyyrisen kielensä sekä kirjan toispuoleisen maailman kalmonhajulla.:

Aallot olivat tänä iltana kuin hitaita hengenvetoja pimeyden keskellä, Joakim ajatteli. Ihan kuin Katrine silloin kun he rakastelivat – Katrine oli vetänyt hänet lähelleen, puristanut lujaa ja hengittänyt hänen korvaansa.


Hän tiesi vain, että samaan aikaan kun Katrine hukkui, hän seisoi itse kellarissa Tukholmassa ja kuuli Katrinen tulevan ovesta sisään.


Joakim kuuli Katrinen huutavan. Hän oli siitä ihan varma, ja se tarkoitti että maailma oli paljon hämmentävämpi kuin hän oli ennen kuvitellut.

Yömyrsky päättyy navetan vintillä olevaan salaiseen rukoushuoneeseen, joka oli rakennettu vainajien muistoksi. Sieltä löytyy kirja, jonka kannessa lukee musteella kirjoitettuna Myrskykirja.

Onko kuolema kylmä vai kuuma? Vai jotain siltä väliltä? Se on sitä kaikkea ja vähän vielä enemmän Johan Theorin Yömyrskyssä!


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

12 kommenttia:

  1. Tämä oli positiivisella tavalla erilainen dekkari jossa jäi välillä pohtimaan mikä oli totta ja mikä tarua.. Jäi miettimmään kuinka luonnollisen ja yliluonnollisen raja on häilyvä..

    VastaaPoista
  2. täää on minulla odottamassa. Tuo Hämärän hetki kuulosti aiheeltaan jotenkin vielä kiinnostavammalta, mutta katsotaan nyt.

    Ja en ole osannut sanoa kun tuntuu että mitäpä sitä valittamaan mutta palkintoja kerännyt Åsa Larssonin Sudentaival oli minusta aivan todella huono. En syttynyt sille lainkaan. Itselleni olen kirjoittanut joskus ylös, että plussaa voi antaa vain siitä, ettei murhaajaa keksi kuin lopuksi. mutta minä nyt en ole muutenkaan mikään dekkarifani.

    VastaaPoista
  3. Anne, juuri niin ja siksi niin vaikuttava.

    Anni,jos luit vain Sudentaipaleen niinku irrallisesti, niin eihän siitä silloin mitään irti saakaan. Siksi olen nyt jankuttanut, että lukekaa Larssonit järjestyksessä kuin jatkosarjana.

    No, kyllä sinä niitä välillä olet fanittanut joissain blogeissa...Minä kuljen nyt koiran vainulla kirjallisia jälkiä, koska metsästän dekkari-ihmisiä;-) Dekkareita minulla on ehkä kolmasosa tai neljäsosa, mutta jos tekee 140 kirjaaa vuodessa, niin se on jo aika paljon.

    Anni, kokeile Tiimalasia!

    VastaaPoista
  4. PS. Tiimalasia ja Rendellin Veden lumoa. Waltersithan ovat sinulle tuttuja...

    VastaaPoista
  5. Theorinin kerronta on kyllä tehokasta, minä pelkäsin ihan SIKANA koko ajan kun luin tätä kirjaa.

    VastaaPoista
  6. Rauhantuomari, no, kuka tässä paljastaa kiljuneensa keskellä päivää! Tämä oli ihastuttavan vanhanaikaisen pelottava.

    VastaaPoista
  7. Ostin Yömyrskyn vähän aikaa sitten omaan hyllyyn odottelemaan. Olen lukenut siitä ylistäviä arvioita, ja tämä tekstisi vielä lisäsi kiinnostusta aika reippaasti!

    VastaaPoista
  8. Satu, sitten ei muuta kuin pökköä pesään! Mutta älä lue yöllä yksin...

    VastaaPoista
  9. Huuuiii - luin tämän arvostleun nyt uudestaan, kun aurinko on painumassa pimentoon ja jättämässä tyhjän kesäillan ilman kellumaan kostean, kenteis jopa kammottavan raikkaana ... jännittävä arvostelu, tuli heti mielenkiinto lukea kirja. MIkä idea kirjailijalta - talo joka on rakennettu hylätyn hautausmaan kivistä!! Nerokasta... Voin hyvin kuvitella tapahtumat Öölannin lakeille ja karuille nummille ...

    VastaaPoista
  10. Tuure, minun kotipitäjässäni on talo, jonka peruskivet ovat vanhalta hautuumaalta. Kova kohtalo on vienyt henkilön yksi kerrallaan. Puhutaan vainajien kirouksesta...

    Theoron kirjoittaa tavalla, josta varmaan pitäisit. Häneltähän on sitten se toinen, jossa katoaa pieni poika...Hämärän hetki.

    Miten nummet niin innoittavatkaan kauhuun. Agatha Christien nummilla kulki kuolema vanhan arvostetun nainsen muodossa kädessään mustat pitsikäsineet...

    VastaaPoista
  11. Vaikka tämä on jo vanha teksti, niin kommentoinpa silti, sillä luin Yömyrskyn vasta kesällä.

    Pidin kirjasta valtavasti. Öölanti on tapahtumapaikkana kiehtova. Tuntuu, että ihmiset elävät luonnon ja meren ehdoilla. Minusta on lumoavaa miten sama saari voi olla kesäisen idyllinen tai sokaisevan talvimyrskyn näyttämö. Saarta oli kuvattu todella hienosti ja elävästi.

    Myös se oli mieleeni miten kummitustarinat ja menneisyys kulkivat lomittain nykypäivän ja arkitodellisuuden kanssa. Se, että juoni kehittyi hitaasti ja vähitellen lisäsi tarinan tehoa. Lopun tapahtumavyöry tuntui verkkaiseen kerrontaan verrattuna jo vähän liian kiivaalta.

    Minusta oli hienoa kohdata taas sympaattinen Gerlof, joka esiintyi jo Hämärän hetki -kirjassa.

    Odotan innolla Johan Theorinin uusimman Verikallio-kirjan lukemista.

    VastaaPoista
  12. Annika, minusta Theorin on saanut juuri Tömyrskyllä Englannissa parhaan ulkomaisen dekkarin palkinnon ja muutenkin teos on ollut kovasti palkittu.

    Gerlof on minustakin yksi sarjan kiintoisimmista henkilöistä ja häneen myös kiintyy. Kannattaa muistaa, että jo Hämärän hetkessä tuli esille,että hänen lapsenlapsensa on kadonnut. Jännittävää nähdä tuoko ja miten Theorin tämän vielä esille.

    Verikallio on vahvaa, varmaa Teorinia!

    VastaaPoista