tiistai 10. kesäkuuta 2014

Puutarha ilon ja lohdutuksen lähteenä silloinkin kun...

Mitä millään on väliä silloin kun ristinummiruusu aukeaa. Lumeton talvi näytti mahtinsa ja meiltä meni kaunis kääpiösyreeni, valkoinen, noin  yhdeksän Repandaa, matalaa maanpeittokatajaa, jotka olivat ihan must japanilaisessa rinteessä niin, että rikkaruoho ei sitä vallannut, mutta siellä kukkivat esikot, scillat, akileijat, muutamat iirikset, muscarit ja kuunliljat sekä kaiken kunkkuna mongolianvaahtera, joka on kasvatettu puuna.
Nyt kivipurojen väleistä on jo poistettu osa kuivuneista katajista ja tilalle on istutettu atsaleaa
Tässä viehättävä ja hyväntuoksuinen revontuliatsalea Northern Hi-Lights. Myönnän olevani nyt hyvin viehättynyt näihin pieniin pensaisiin. Kirjassa Suomalainen metsäpuutarha kehotetaan keskittymään pensaskerrokseen ja etenkin niihin pienimpiin ja niin minä nyt olen tehnyt. Idean tehdä tästä rinteestä japanilainen kivipuroineen syntyi luettuani Leila Nuikin kirjan Unen kelluva silta, joka on ehkä maailman kaunein puutarhateos - tarinallaan.
Alapuutarhassa sininen puutarha aloitti lemmikeillä ja niitä kukkii osin vieläkin, mutta nyt pääroolia vetävät keijukukat. Tässä kulissina vanha kirsikkapuu
ja tässä toinen yläpihan jättimäisistä syyshortensioista Ensimmäistä kesäkuuta yläpihan sisääntulon molemmin puolin on kukkaniitty, mutta se ei suostunut kameralleni. Se rakentuu näin: Ensin kukkivat esikot, scillat, tulppaanit, narsissit ja muscarit, nyt kukkivat puna-ailakit, metsäkurjenpolvet, akileijat, lemmikit sekä valkoiset särkyneet sydämet ja just aloittavat myös lehtosinilatvat ja sitten unikot. Kieloa on myös kaikkialla, sillä lehtomme pursuaa Suomen kansalliskukkaa.
Keskipihan valtavan kallion kurussa kukkivat nyt kullerot ja sitten aloittavat keltakurjenmiekat ja päivänliljat eli murheenkryynin läpi kulkeva keltainen polku on nimensä veroinen, kunnes koittaa elokuu ja kuunliljat valloittavat.

Kallion jättikiveä syleilee köynnöshortensia, josta löydät täältä lisää kuvia ja mm. viime syksyn limeruskan! Köynnös ei kuki vielä, mutta teki lehden jo huhtikuulla, jossa yksi syy, miksi meillä on tätä ihanaa kasvia niin paljon.
Tämä maisema sisältää paljon muutosta, sillä saniaisesta vasemmalle ja ylös on istutettu japaninmarjakuusi, sen alapuolelle kolme kalliotuhkapensasta sekä Edelweissia. Ja siitä vasemmalle rinne ei enää näytä tältä muuta kuin mongolianvaahteroiden ja lemmikkien osalta, mutta vanhat puut kärhöineen ovatkin jo etupihaa, ja rinteen
palautamme sen ikiaikaiseen syysloistoonsa eli olemme kaivaneet nuo keväällä niin ihanat saniaiset pois ja lisänneet rinteen alkuperäistä valtiasta eli kallionauhusta, Desdemonaa, joten jotain tällaista siitä sitten on tulossa:
Tässä on annettu saniaisille vasta pikkusormi, mutta se vei koko käden. Saniaisen siemennyskyky on ylivoimainen ja se saa meillä olla monessa paikassa, mutta ei hallita nauhus-, niittykukka- eikä japanilaista rinnettä. Lehdossa se on valtiaskasvi varjoisimmissa paikoissa suurten lehmusten katveessa.
Tässä vanha kuva aamu-usvassa, jossa näen saniaista vain kallion murheenkryynin ja rinteen välissä. Tähän palaamme.
Tätä näkyä emme sitten ihan kohta näe. Tämän lumettoman talven suurin onnettomuus oli, että menetimme just sen pilvikirsikan, jota olen teille ihan pienestä esitellyt. Olisi niitä ollut muitakin...Tämä on se, joka aloittaa meidän kevätterassimme suven valkoisena vaahtomerenä, sitten seuraavat hedelmäpuut ja Isabella syreeni, joka on kuvassa vasemmalla vielä ilman kukkia. Tämä oli viime vuonna jo niin suuri, että olin onnesta soikeena. Tänä vuonna se kukki vain muutaman vaivaisen kukan ja sitten se pahin, ei tehnyt lehteä. Puutarhurini oli Saksassa ja soitin hänelle sinne. Tänään sitten lähdimme noutamaan uutta pilvikirsikkapienokaista ja aloitimme kaiken alusta. Lumeton talvi teki sen, että koska tuossa lienee kallio aika liki, mutta ei liian, sillä siinä pärjäävät mm. keltakanelit, olisi tämänkin pitänyt, mutta nyt routa olikin tosi syvällä ja kallio kylmä kauan. Kaikki muut pilvikirsikkamme ovat pärjänneet ihan loistavasti, mutta tämä oli kaunein ja valtiatarpaikalla. Tästä syksystä se alkoi:
Olen kuvannut pienen puun syyskesällä 2008 malttamattomana jo ennen kuin se on edes kunnon ruskavärissä;) Tämän vaalitun kaunottaremme
tilalle tuli siis samansorttinen puu eli Prunus pensylvanica. Aika malttamattomina odotamme puumme kasvua, mutta annamme pienokaisen kehittyä omaan tahtiinsa. Nyt en vain muutamaan vuoteen näe aamulla heti herätessä valkoisten kukkien vaahtoa, sillä tämä puu oli asetettu niin, että se näkyi olkkarin ikkunan kautta just minulle makkariin! Oli niin hirveää kaataa se rakas puu pois, että en meinannut ensin siitä mitään edes kertoa, mutta sitten tajusin, että se on viimeistään syksyllä edessä, sillä olen niin intona ruskan kuvaamiseen ja joku olisi kuitenkin ihmetellyt, että 'onko tuo teidän välipihan pilvikirsikka kutistunut vai mitä?' Ajattelin kyllä kovettaa itseni ja kuvata uuden puun teille sen ekasta kuukaudesta alkaen, mutta antaa sen ensin kotiutua.
Kaikki on oikeastaan kauhean hyvin ja puutarha opettaa kärsivällisyyttä, joka onkin minulle ihan outo adjektiivi. Ilman puutarhaa olisin siis hukassa. Toisaalta olen hyvin sinnikäs ja jos päätän jotain, en takuulla anna periksi. Pilvikirsikka kukkii valkoisena vaahtomerenä vielä ihan siinä paikassa, että minä näen sen kun aamulla silmäni aukaisen. Sitten joskus. Talvella katselen seinällämme olevaa suurennettua kuvaa upeasta magnoliasta, mutta taitaa olla minulla pitkä matka tähän
sillä nyt on selvinnyt, että etupihallamme kasvaa ja hyvin heikosti kukkii tarhamagnolia, joka on Leonard Messel, 'erittäin talvenarka' totesi puutarhurini, mutta hänkin odottaa nyt minulta magnoliaihmettä kasvista, joka Suomessa kasvaa nykytiedon mukaan vyöhykkeellä I. Me olemme virallisesti IV, mutta saaremme on tiettävästi III-vyöhykettä. Taidan ensi yön valvoa ja miettiä, miten ihana Tiina saa magnoliansa elämään vyöhykkeellä V eli kurkatkaapa magnoliauutisia Ja tässä faktaa magnolioista Suomessa. Olen muuten satavarma, että magnoliasta kehitetään vielä kestäviä ja myös samalla upeakukkaisia lajikkeita meidän ilmastoamme varten. Tarjolla on jo kestävää, mutta niiden kukinta ei ole lähelläkään sitä, mitä minä tarkoitan magnolialla. Mitä meillä olisikaan ilman unelmia ja puutarhaunelmat ovat kaikista kauneimmat!

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

PS. Lupasin uuden vierailun Kirstin puutarhaan, mutta tuli minusta ja Kirstistä riippumaton este. Katsotaan...odotellaan.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Yli 90-vuotiaana oli hautajaisten suhteen ikään kuin ammattilainen. Perjantai-iltana Siirillä ja Irmalla oli hyvissä ajoin kaikki valmiina: kukat tilattuina mukavalta tytöltä Katajanokan kukkakaupasta, vaatteet huollettuina ja Irmalla lääkkeet annosteltuina dosettiin., jota hän säilytti punaviinitörpön vieressä keittiön tiskipöydällä. Siiri oli pannut jo aamulla eteisen tuolille vihreän tyynynsä, jotta muistaisi ottaa sen mukaan, sillä kappelin tuolit olivat kovat. He päättivät mennä tavallista aikaisemmin nukkumaan, tai ainakin sänkyyn lukemaan, ja toivottivat toisilleen hyvää yötä.

”Etkä sitten kuole ensi yönä. Minä en mene ilman sinua Teron hautajaisiin”, Siiri sanoi.

”Döden, döden, döden” Irman ääni jäi kumisemaan rappukäytävään.

Minna Lindgrenin teos Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) tuli minulle lukuun lukijani suosittelemana. Hän piti kirjasta paljon, minä vain hieman yli sen rajan, jolla tuon yleensä kirjaa blogiini. Alku oli todella raikas ja erilainen eli ensimmäiset 200 sivua menivät nauttien yli 90-vuotiaista daameista Irma, Siiri ja Anna-Liisa. Jokainen heistä erottuu omalla erityisellä tavallaan. Irmaa eivät kullannuput ehdi hevosten hoidoiltaan katsomaan, mutta hän ottaa asian näennäisen urheasti ja valuttaa juotavaa oman huoneensa punaviinipötikästä, sillä vesi on hänen mielestään vain peseytymistä varten. Siiri puolestaan on raitovaunufriikki, joka tuntee jokaikisen reitin ja ajelee pitkin Helsinkiä siirtyen vaunusta toiseen. Hänet ihan näkee silmissään ja kuvittelee hänen nauttivan ilmeensä. Äidinkielenopettaja Anna-Liisa on porukan coolein tyyppi ja jaksaa loputtomasti korjata toisten kielioppivirheitä ja siinä sivussa aloittaa myös vakavan romanssin Ehtoolehdon suurlähettilään, Onni Rinta-Paakun kanssa. Porukka on tiivistä ja etenkin Siiri ja Irma syövät usein parasta ennen päiväyksen jälkeistä maksalaatikkoa tai verimakkaraa punaviiniä kyytipoikana nauttien.

Hoitokoti jakautuu niin, että on palvelutalopuoli, jossa ehtoolehtolaiset saavat elellä hyvinkin itsenäisesti, mutta sitten on Ryhmäkoti eli dementiaosasto, jonne voivat joutua muutkin kuin muistisairaat ja juuri tämän ympärille kehkeytyy tarinan juoni, joka alkaa sekä eräästä kuolemasta Ehtoolehdossa että eräästä kylvetyksestä, josta seuraa sitten...

En voi sanoa, että tämä kirja olisi huono. Tämä ei vain ihan ollutkaan minun juttuni. Kun olin lukenut 200 sivua alkoi jatko tuntua aika köykäiseltä eli tarinan imu kuin sammui. Kirja on helppolukuinen ja varmaan monen mielestä myös hauska. Niin minustakin etenkin kirjan alku, mutta jollain tavalla tarina ei kantanut loppuun asti, vaan se jäi kuin junnamaan kuten Irma, kun häntä lonkkaleikkauksen jälkeen siirreltiin sairaalasta ja kuntoutusyksiköstä toiseen. Kirjan ehdoton bonus on se, että päähenkilöt ovat 90+, eivät vaikka 70+. Oli jotenkin lohdullisen hupaisaa miettiä 90-vuotiaiden kapinaa. Sen sijaan tuo kirjan kiinnostavuuden lasku loppua kohden toi mieleeni erään toisen kirjan, joka käsitteli myös palvelutaloa ja jossa tarina kantoi loistavasti viimeiseen sivuun eli Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle, jota lukiessa niin minä kuin Lumimies nautimme ja nauroimme ihan hulluina.

On kuitenkin hyvä, että kirjoitetaan iloisiakin kirjoja vanhuksista, vaikka tämä onkin kaukana monen todellisuudesta. Ystäväni kävi juuri valokuvaamassa äitinsä toalettia kalliin palvelutalon dementiaosastolla. Kuvissa paljon kuivunutta eritettä, josta näki että viime siivoamisesta on kauan. Onneksi kuvat eivät voi haista, sillä ne on nyt lähetetty Suomen päättäjien yläkerroksiin.

”Pitääkö meidän ostaa tietokoneet?”

”Totta kai! Eikä se enää ole tietokone , se on tabletti, ja sitä silitellään ja hipaistaan ja se tottelee kiltisti. Sellaiset hankimme. Minä haluan vihreän, olen katsellut Stockmannin kanta-asiakasesitteestä.”

Voi sinua, Irma!” Siiri parahti. ”Mihin minä vielä joudun sinun kanssasi?”


”Kuolemaan”, Irma nauroi heleästi ja sanoi vihdoin sen, mitä Siiri oli odottanut: ”Döden, döden, döden.”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirsi, Krista, Annika Suketus Annami  Kulttuuri kukoistaa ja Kirjan pauloissa

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Ne valvovat valkein silmin, ne kukkivat...


Ne valvovat valkein silmin,
ne kukkivat uudestaan,
vanhat omenapuut, jotka kaatuisivat 
ilman toisiaan.
Vaikka luulin jo lopullisesti,
että minun on lähdettävä,
tämä äänetön lumous esti,
tämä hellyys hämmentävä.

Miten hauraaksi morsian käykään,
miten käyräksi sulhanen,
yhä viettävät häitään kuin hurmiossa,
nuoren rakkauden.
Taas on kestetty lumi ja viima,
taas on takana talvinen retki,
on vain valkea öinen kiima,
tämä jumalten syntymähetki.

Minä taivutan ylpeän pääni,
jään sinua odottamaan,
sillä niin kuin puut, jotka puhkeavat
aina uudestaan
minä tajuan rakkautemme:
miten meidän on löydettävä
tämä kukkiva haurautemme,
tämä hellyys hämmentävä.

- Aulikki Oksanen -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Annika Kaarnalehto: Rinnat - Kaikki mitä niistä tulee tietää

Mikä pyörittää niin naisten kuin miesten mieltä vuosikymmenestä toiseen? Mitä vauvat tarvitsevat? Mitä käytetään mainostamaan mitä tahansa autoista kodinkoneisiin tai ruohonleikkuriin? Mikä saa teinitytöt joko iloisiksi, surullisiksi tai vertaileviksi? Mistä monet filmitähdet muistetaan? Mikä kulkee mukanamme teini-iästä hautaan ellei vakava sairaus tule väliin? Minkä ympärystää toiset mittailevat toivoen sen olevan suurempi, kun taas toiset ahdistuvat suurista? Mitkä elimet tekevät naisesta lehmän, jos ne ovat ylen isot, mutta kakkosnelosen, jos ne ovat liian pienet? Mitä ovat ne kaksi patalappua, jotka roikkuvat naisten etumustassa imetysten jälkeen? Mitä jotkut miehet katsovat iltapukuisessa naisessa keskustellessakin, kun eivät katso silmiin? Mikä on niin ilon kuin joskus murheenkin lähde vuosikymmenestä ja kulttuurista toiseen? Mitä joskus tarjotaan ja toisinaan kätketään? Mikä niissä on niin vaarallista, että jos niiden keskus eli nänni vilahtaa, siiitä voi saada rikostuomion jossain Yhdysvaltojen osavaltioissa?

Terveydenhoitaja, seksuaalineuvoja Annika Kaarnalehdon tietokirja Rinnat – Kaikki mitä niistä tulee tietää (Minerva 2014) on monipuolisen kattava teos kaikesta mikä koskee naisten rintoja. Siis juuri niitä, joita varhaisteineinä toivoimme vähän isommiksi ja sitten joskus vuosikymmeniä myöhemmin änkeämme itsemme sovituskoppiin sovittaen tuttua kokoa 85B, kunnes kerran koittaa se järkyttävä päivä, että tuttu myyjä kantaa koppiin liivejä koossa 80D, eikä ollenkaan ymmärrä, miksi asiakas itkee – kauhusta! Tarina on tosi ja se kertoo siitä, että rintojen koko kertoo aikansa kulttuurista, siitä, jossa on vapauttavaa olla enimmäkseen ilman rintaliivejä ja vetää silti ylle pintaa nuoleva t-paita, sillä mikään ei roiku, koska ne ovat niin pienet. Joku toinen taas menee rintojen suurenusleikkaukseen varsin suurista riskeistä huolimatta. Nainen ei ole vapaa omien rintojensa kanssa, vaan peilaa niitä miesten silmien kautta:

Taina Kinnusen Lihaan leikattu kauneus –kirjan (2008) mukaan tytöt oppivat teini-iästä lähtien reagoimaan miesten arvioihin rinnoistaan, ja nuoret naiset pyrkivät rintojen suurennuksella varmistamaan, että heidän kehonsa kelpaa.

Kuulostaa rankalta! Mahtavatkohan miehet mittailla peniksiään ja hakeutua niiden suurennus- tai pienennysleikkauksiin, jos niiden koko tai muoto ei naisia miellytä. Tuskinpa. Rinnat ovat olleet ’kuuma peruna’ maailmassa aina esihistoriasta meidän päiviimme ja saimme vain hetken helpotuksen ’60 ja ’70 –luvuilla, jolloin naiset halusivat rinnoistaan heidän omansa ilman seksuaalista viestiä. Tällöin Jane Fonda ja monet muut polttivat rintaliivinsä vastalauseena miehille, jotka esineellistivät rinnat. Tuo aikakausi oli myös se, jolloin muuallakin kuin Ranskassa puhalsivat raikkaat tuulet ja naiset kulkivat yleisillä uimarannoilla pelkissä bikinin alaosissa. Kuka on nähnyt miehiä rannoilla ja uimassa yläosa peitettynä? Varmaan tosi harva, sillä olen itse törmännyt yläosattomissa kulkeviin uroksiin jopa harjukaupungin kaduilla. Vapaa vuosikymmen oli ja meni ja jälleen rinnat ovat lapsia varten eli imetys ja miehille eli huvitus. Tavat ja kulttuurit palaavat usein samaan mistä lähtivät, mutta muutakin on koettu:

Rinnat on totuttu yhdistämään toisaalta säädylliseen (hetero)seksuaalisuuteen ja äityteen, toisaalta ”väärässä” kontekstissa tai ”vääränlaisina” halpa-arvoisuuteen. Seksuaalinen viehätysvoima on liitetty välillä pieniin ja välillä isoihin rintoihin. Rintojen koko ja muoto ovat symboloineet rotua, sivistyneisyyttä, yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta ja poliittisia päämääriä. Esimerkiksi 1930-luvulla pienet rinnat yhdistettiin moderniin, yläluokkaiseen, valkoiseen naiseuteen, kun taas isot rinnat primitiivisyyteen ja alempiin sosiaaliluokkiin. Pienet rinnat merkitsivät tuolloin eroottisuutta ja vapautta toimia naissukupuolelle asetetun ”lisääntymisroolin” ulkopuolella. (Kinnunen, 2008)

Kaarnalehdon kirja on jokanaisen ja mieluusti myös miehen kirja, sillä avartumista tarvitaan puolin ja toisin. Lapset tiettävästi saadaan niin, että mies hedelmöittää naisen ja kun nainen on synnyttänyt, hän ravitsee yhteistä lasta. Tämä on kaikkien asia. Ei ole yhdentekevää, miten suhtaudumme rintoihin ja minkä mallin annamme omille lapsillemme. Pariskunta siis kummatkin tietäköön näistä mystisistä pallukoista mahdollisimman paljon koskien niin rintoja ja seksuaalisuutta, kuin rintoja ja raskautta sekä imetystä, rintojen esteettistä kirurgiaa koskien sekä suurentamista että pienentämistä, sekä etenkin rintasyöpää, josta kirja tarjoaa lyhyen, mutta tehokkaan oppimäärän. Miten sitten hoitaa omia rintojaan, voi olla vaikka se naisen oma juttu, kuten pitäisi olla senkin, jos hän haluaa pienennyttää rintansa jatkuvien niska-, selkä- hartiakipujen vaivaamana. Siinä ei miehen vikinän pidä vaikuttaa mitään ja näin sen toteaa Kaarnalehto:

Ellei koko paketti kelpaa sellaisena kuin se on, kumppanille pitää potkaista korkokengän kuva takamukseen ja toivottaa tervemenoa.

Naisen rinnat ovat aina kauniit. Ne ovat osa naisen kokonaisuutta, osa luontoa, osa siinä missä sydän tai vaginaalit. Kun nainen sairastuu vaikka rintasyöpään, on miehen tuki silloin todella tarpeen, sillä voi mennä kauan ennen kuin uusi implantti on tyydyttävä. Tärkeintähän lienee kuitenkin naisen henki, kun on kyse rintasyövästä, johon David Khayatin kirjan Syötkö Riskiruokaa? mukaan, kuolee esimerkiksi Ranskassa nainen joka tunti ja johon menehtyy eurooppalaisista joka kolmas. Kaarnalehdon kirjassa on paljon myös rintojen esteettisestä kirurgiasta:

Anna Kontula kirjoittaa kirjassaan Tästä äiti varoitti (2009), miten hyväkuntoinen ja viehättävä olemus on nykyakana lähestulkoon edellytys uralla etenemiselle ja taloudellisesti ja sosiaalisesti vakaalle asemalle. Hyvä ulkonäkö on myös eliitin kastimerkki, sillä taistelu ikää ja kiloja vastaan edellyttää kuntosalikorttia, kampaajia, vaatteita, meikkejä, kauneushoitoloiden palveluita sekä runsaasti aikaa ja rahaa tehdä näitä asioita. Tavallisen työssäkäyvän perheenäidin resurssit riittävät harvoin tähän kaikkeen. Kauneus tuo kuitenkin etuoikeuksia. Kuten Kontula kirjoittaa: ”Ei korkokenkiä käytetä niiden mukavuuden takia, vaan koska niistä seuraavat sosiaaliset palkinnot ovat toisinaan arvokkaampia kuin niistä johtuvat haitat.” Rintojen kirurgisen muokkauksen yleistyminen kertoo, että tämä pitää paikkansa.

Tunnen heitä, jotka ovat pienentäneet rintansa, sillä raskaat rinnat aiheuttavat niska- ja selkävaivoja ja isot rinnat myös painonsa takia roikkuvat, sillä paino tietenkin vetää rintoja alaspäin. Nyt tekee mieli sanoa, että jos joku varhaisteini tätä lukee ja suree olemattomia rintojensa alkuja, että ole vain tyytyväinen, sillä kun olet 40+ tai vanhempi, tiedät, miksi niiden ei kannata olla niin suuret. Sinua odottaa iloinen yllätys, usko pois!

Rinnat -kirja tarjoaa paljos sellaista, joka todellakin kannattaa tietää. Kuvia on runsaasti ja kiitos siitä kaikille rohkeille naisille! Jokaista kuvattua naista kohti Kaarnalehto lahjoittaa viisi euroa kirjan tuotosta ennaltaehkäisevään rintasyöpätyöhön.

Sinulla on rinnassasi haava.
Sinun rintasi on käynyt monta sotaa
ja voittanut ne kaikki.
Harvalla nännillä
on yhtä paljon syytä
seistä pää pystyssä.

- Tommy Tabermann -
Alaston (Gummerus 2003)

*****

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kesäkuu: Kaikki on tässä ja nyt!

Tällä Pekka Mäkisen kuvalla, joka on nyt niin ajankohtainen, kerron väliaikatietoja eli olen tosi otettu puutarhamme kanssa. Tämän päivän projekti on kitkeä etupihan kukkaniittyä niin, että Lumimiehelle ei tule mieleenkään tulla sinne ruohonleikkurin kanssa. Siellä kukkivat nyt lemmikit, puna-ailakit ja akileijat. Kohta aloittavat lehtosinilatvat, sekä siniset että valkoiset ja kissankellot. Myös valkoiset särkyneet sydämet ovat jo auki. Harmaamalvikit ovat jo aika isoja. Yläpihalta keskipihalle laskevassa rinteessä ovat scillat ja esikot jo lopettaneet, mutta sielläkin nousee akileijaa ja sen jälkeen kallionauhuksia. Rinteen kallio/kivikulmaan olen nyt istuttanut kalliotuhkapensasta sekä alppitähteä eli edelweissia, jota sain Mummelilta. Kiitos♥ Puutarhassamme lopettaneet esikotkin ovat pääosin alpeilta tuotuja, joten tämä uusin kukka on kuin kruununjalokivi ja jos kasvin nimen kääntää se on 'kallisarvoinen valkoinen'. Edel=kallisarvoinen, weiss=valkoinen.

Huomenna olen liesussa, mutta saanen kohta luettua kirjan, joka koskettaa kaikkia naisia eli Rinnat. Ja koskee se miehiäkin...Kirjassa on todellakin kaikki, mitä tulee tietää rinnoista ja niiden hoidosta ja jopa täydellinen opas rintaliivien valintaan. Käsitellään myös niin rintojen kauneusleikkauksia kuin rintasyöpääkin etc.

Olen nyt niin puutarhaa eli jätän mahdu kotelomekkoihisi -projektista kertomisen vähän myöhemälle. Sen sijaan haluan innoittaa teitä tällä Pinterestistä löytämälläni kuvalla:
Tässä yksi meidän tavoitteemme... Keittiön ikkunan ympärillä näyttää jo aika hyvältä ja kulkee myös oven yläpuolella samoin kiertää jo toimisto/kirjastoni ikkunaa. Onko elämää ilman köynnöshortensiaa!

Upeaa alkanutta viikkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Monday, Monday

Edelweiss

lauantai 31. toukokuuta 2014

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun...

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun palaat,
mustat siivet silmäkulmassa ja tolpat jalkojen alla, siellä ne
huojuvat yrittäen unohtaa, miltä maistui domino ja maito, se
tunne, kun joku pitelee vatsan alta veden päällä, polskit ja luotat,
sen he yrittävät unohtaa, kun lähtevät vilkuttamatta, pujottavat
käden pojan käteen,
naurettavan pieni käsi

- Pirkko Soininen -
Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013)

torstai 29. toukokuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias


Vaikka A.J. rakastaa kirjoja ja omistaa kirjakaupan, hän ei erityisemmin pidä kirjailijoista. Hänen mielestään he ovat ruokkoamattomia, narsistisia, typerehtiviä ja pääsääntöisesti epämukavia ihmisiä. Hän yrittää välttää tapaamasta itselleen rakkaiden kirjojen kirjoittajia, sillä hän pelkää heidän pilaavan omat kirjansa hänen silmissään. Hän ei onneksi juuri välitä Danielin kirjoista, ei edes suositusta esikoisromaanista. Entäs itse mies? No, hän huvittaa A.J.:tä jossain määrin. Toisin sanoen Daniel Parish on A.J.:n läheisimpiä ystäviä.

Joskus parhaita kirjoja ei näe kustantajan katalogeista, eihän niitä nähnyt edes kirjakauppas A.J.Fikry, siksi Gabrielle Zevinin kirjallisesti pirskahteleva Tuulisen saaren kirjakauppias (The Storied Life of A.J.Fikry, Gummerus 2014, suomennos Tero Valkonen) olisi jäänyt minulta lukemattomuuden katveeseen ilman ihanan sinnikästä kustantajaa, joka lähetti kirjan minulle pokkarina eli siis liian pieni präntti ja pehmeät kannet. Aloin kirjoittaa kitkerää viestiä tutulle kustannushenkilölle, että ’saan päänsärkyä pokkareista ja tätä en ole tilannut ollenkaan ja aikani vie nyt liian suuri puutarhani blaa, blaa, blaaa....’ Onneksi luin alun: ’Vaimo tappaa miehensä pakastetulla lampaanreidellä ja hankkiutuu ”aseesta” eroon tarjoamalla sen poliiseille ruoaksi.’ Jatkoin vielä vähän, kuten muuten teen kirjakaupoissakin ostaessani kirjoja, sillä olen tasan samaa mieltä kirjakauppias A.J.Fikryn kanssa, että jos vaikka joku kuuluisuus kehuu kirjaa takakannessa, niin nuo lauseet ja koko takakansiteksti ovat vain ”kustannusalan verisiä timantteja.” Kaksikymmentä sivua luettuani ilmoitin Lumimiehelle, että ’minua ei saisi nyt häiritä, sillä aion tyydyttää samanaikaisesti sekä saari- että kirja-addiktiani ja jos viitsit, kulta, hakisitko suklaata.’ Tarvitsen suklaata kun tapahtuu jotain erityistä ja jääkaapin hätätilasuklaa oli kadonnut jonnekin... Mitä oli tapahtunut: Olin löytänyt kirjan, joka sai minut sekä nauramaan että kyynelehtimään, olin löytänyt Alice Islandin saaren, missä liekään, mutta kun minä en voi asua kuin saarella ja olin löytänyt juuri sellaisen kirjakaupan, Island Booksin, jollaisiin pujahdan aina ja kaikkialla vaihtelevin seurauksin. Olin löytänyt miehen, joka jollain kierolla tavalla vetosi kätkettyyn minääni eli olin ihastunut leskimies A.J.Fikryyyn, jonka suuri missio vaimonsa kuoleman jälkeen on juoda itsensä kuoliaaksi ja saattaa kirjakauppansa konkurssiin, mutta tietenkin tämäkin kaiken aikaa kirjoja lukien.

Kirjakauppias Fikryn tahto olisi taatusti toteutunut ellei olisi tapahtunut kahta asiaa, jotka suistivat hänet suunnitelmistaan: Tutun kustantajan tutun miesmyyntiedustajan sijasta saarelle saapuu Amelia Loman pukeutuneena kuin virkattuun pöytäliinaan ja hieman vanhalta viinalta tuoksahtaen. Amelia, jonka kaikki miessuhteet ovat kariutuneet, koska koekappaleet eivät olleet lukumiehiä. Amelia saapuu varmana tilauksista, sillä hän on todella hyvä myymään eikä usko tyrkyttämiseen. Lisäksi vuorossa on juuri talvilista, paras kaikista, koska silloin ilmestyvät hitaat, mutta varmat timantit. Ja nyt hänellä on kirja, The Late Bloomer, joka oli saanut hänetkin kyynelehtimään, joten miten hän saattoikaan odottaa törmävänsä jäävuoren vertaiseen ja erittäin äreään vastustukseen. Fikryn suunnitelmien toinen este Amelian lisäksi oli kohta kauppaan saapuva käärö, joka vaati häneltä miltei yli hänen kykyjensä, joten millekään hitaalle kuolemalla ei jäänyt enää aikaa. Jos kohta enää edes tahtoakaan...

Kukaan ei matkusta vailla päämäärää. Eksyvät tahtovat eksyä. (The Late Bloomer)

-        Tuulisen saaren kirjakauppias on jokaisen kirjajahullun toiveuni. Se pirskahtelee sekä hauskoja että kitkeriä huomatuksia kirjoista ja lukemisesta, kirjailijoista, sitaateista ja rakkaudesta. Yhtenä hetkenä vertaat kirjaa Maevy Binchyn varhaisimpiin teoksiin, eräs asia tuo mieleesi Richard Powersin loistavan Laulut joita lauloimme ja kohta jo muistelet miten innostuneena luit Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Hykertelet kun mainitaan Ystäväni Owen Meany ja ennen kaikkea iki-ihana Humiseva harju Jossain kohtaa naurahdat ja tunnet samoin kuin lukiessasi Kirjaston henget, mutta sivujen vähetessä tajuat, että vaikka A.J.Fikry ja Lauri Viita olisivat sitä mieltä, että kirja ei saa olla yli 400 sivua (Fikry), ei yli 300 sivua (Viita), juuri tämän teoksen kohdalla kustannustoimittaja olisi saanut unohtaa sanan tiivistäminen ja Fikryn tarina olisi saanut vain jatkua ja jatkua. Jopa minä, joka aina narisen tiivistämisen autuudesta, annan ainoan miinuksen Gabriellen tuuliselle, värisyttävälle, sweet&bitter –tarinalle liian nopeasti lopusta. Loppu on kuin editoija olisi leikannut filmistä pois vahingossa liikaa. Jäljelle jää monenlaisen menetyksen tuska. Ja kaiken huipuksi minä rakastuin Fikryyn just siinä kohdassa, kun kävi ilmi, että meillä on sama suosikkinovelli eli Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Koska toivon mahdollisimman monen lukevan tämän kirjan,  annan yhdelle nopealle mahdollisuuden saada omaksi innostuneena vähän merkkailemani pokkarin, jossa ei ole suklaahippusia, sillä nautin siististi. Jos haluat tämän kirjan, kerro minulle, mikä on se kirja, josta pidin myös todella paljon, mutta jonka kohdalla olen jaksanut ruikuttaa liian nopeasta/väärästä lopusta? Vinkki: Kirja on ollut melkoinen kirjabloggaajien ja kaiken lukemani perusteella myös suuren yleisön suosikki. Kakkosvinkki: Kirja ei ole kotimainen. Huomiseeen klo 12 mennessä tulleista kommenteista arvon tämän kirjan saajan ellei löydy vastausta kysymykseeni. Mutta just nyt se löytyi eli lukijani Sanna, jolla on intuitiivisia kykyjä arvasi että kyseessä on Siilin eleganssi, kirja josta pidin hyvin paljon, mutta josta olen kaikkialla valittanut, että 'väärä loppu, väärä loppu...' Hyvä Sanna!


Niin kauan kuin syntyy kirjoja kuin Tuulisen saaren kirjakauppias, tiedän miksi elämä on seikkailu!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Paula Jane Jenni/Kirjakirppu Katja/Lumiomena, Kirjakaapin avain  Susa Sonja Norkku Erja Katri  Krista  Villasukka kirjahyllyssä

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kasvot uponneina kasteeseen, hänessä viileä...

Kasvot uponneina kasteeseen,
hänessä viileä tuoksu,
niin kuin lapsuudessa, kädet
kulhona pitelemässä pionin päätä,
niin mies piti hänen päätään
onnellisesti, hetken,
ja viileä kaste
kuin kyyneleet kasvoilla,
jotka katsoivat ylös mieheen,
häikäistyneet.

- Bo Carpelan -
Yötä vasten (Otava 2013, suomennso Caj Westerberg)
kuva Tuija

maanantai 26. toukokuuta 2014

Maria Autio: Varjopuutarha

Häpeä on kuin kattovalo, joka yhtäkkiä rävähtää päälle. Irvokas peili. Armoton valmentaja, joka tuuppii eteenpäin.

Maria Aution Varjopuutarha (Karisto 2014) on poikkeuksellisen kaunis ja vahva nuortenkirja, jota myös aikuinen lukee herkkänä. Jo kirjan kaunis kansi sekä onnistunut nimi vetävät puoleensa, mutta tarinan päähenkilö, lievästi autistinen Pihla ja hänen löytämänsä barokkipuutarha kohottavat kirjan uusiin sfääreihin. Vaikka Pihla saa kerta kerran jälkeen kokea häpeää ja syrjimistä, avuttomuutta omasta erilaisuudestaan sekä kärsimystä ääniyliherkkyydestään, hänellä on tahto, vimma ja unelmat. Välillä räiskyy niin koulussa kuin kotona, mutta isommat sisaret ovat tottuneet ja paras on äiti, joka kuiskaa: ”Pihla, tuulitukka.”

Pihla käy erityislasten koulua ja haluaisi saada ystävän, mutta aina kun hän yrittää, alkaa kuulua sama huutelu: Vammainen, vammainen! Moni muukin luokassa on eri tavoin vammautunut, mutta kaikista sitä ei heti huomaa. Yksi heistä on itsevarma Matja, jonka Pihla haluaa ystäväkseen ja saakin:

Matja liikkui kuin shakkipelin kuningatar, luotisuoraan ja rohkeasti, ja minä ihailin häntä. Jos minä olisin ollut pelinappula, olisin jo tehtaassa liimautunut vahingossa lautaan. Olin oman ruutuni vanki. Monet luulivat minua ujoksi, mutta oikeastaan he erehtyivät. Minä en vain tiennyt miten lähestyä muita. Uskoin, että Matja oli ainoa, joka tajusi sen ja tarttui siksi käteeni auttaakseen.

Kaikki ei kuitenkaan suju kuin todeksi tullut unelma ja tapahtuu jotain äärimmäisen mustaa, jonka läpi Pihla haluaa kulkea uudelleen, rohkeana kuin soturi, kaiken kohdaten. Ja kun äitiä uuvuttaa, Pihla kantaa hetken häntäkin. Kirjan suloisimmat hetket koetaankin äidin ja Pihlan suhteessa. Pihlalla on myös oma hauska huumorintajunsa, joka saa lukijankin hymyilemään. Hän on tahtotyttö eikä mikään kynnysmatto ja sitä en voi olla kertomatta, että Pihla pääsee lukioon ja sitten...

Herkkä, todenmakuinen, sydänmusteella kirjoitettu teos, jota suosittelen kaikille!

Aikatunneli oli kuin makuupussi, jossa minä nukuin. Tai perhostoukan kotelo. Mutta karvaisella toukallakin tulisi olemaan vielä hetkensä. Vetoketju aukeaisi. Kotelo halkeaisi.

Silloin se osaisi tanssia.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria, Sara,  Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Rita  ja Jonna

PS. Ritalla on blogissaan Aution haastattelu

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Toukokuulta

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, - 
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari, 
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

perjantai 23. toukokuuta 2014

Helteisiä terveisiä Suomen Tahitilta ja ihanin kerrottu tulppaani ikinä!


Alvar Aallon huvilasaarella on läkähdyttävää. On myös ollut hiukan vaikeaa löytää varjoista hetkeä kuvaamiseen. En kuvaa ikinä enää auringossa - tai sitten vain hätätilassa. Suurella toiveella istutin  tätä kerrottua tulppaania Tulipa 'Orca' ja yhdessä se onnistui: Väri on juuri niin vangitseva kuin toivoinkin.

Lumettomuus tai joku muu niitä lie vaivannut, sillä kaikki eivät nousseet ja osa on kuin jämähtänyt nuppuvaiheeseen aukeamatta. Laitoin näitä muutaman ryhmän ja nyt kuvassa oleva minisellainen näkyy kivasti vaikka keittiön ikkunasta ja alapuutarhassa katse hakeutuu väistämättä oranssiin valloittajaan.
Tämä markkeeraa nyt paremman puutteessa ryhmää;) Pitää oppia olemaan kiitollinen vähästä ja pieni on kaunista etc.
Tässä toinen ryhmä aivan toiselta puolelta alapuutarhaa. Muistaisin istuttaneeni 9+9+9, mutta netto on noin 5+5+5. Paljon huonompiakin vuosia on nähty - tulppaaneissa.
No juu, olen ihan myyty tähän Tulipa 'Orcaan'....


Nyt on menossa se vaihe, että osa aikaisemmista narsisseista ja tulppaaneista on kukkinut, mutta kerrotuista ja yleensä erikoislajikkeista osa kukkii nyt, osa vielä jotain odottaa.
Tässä Texas, Dallas tai Tahiti, en muista koskaan...., sillä niitä kaikkia on joskus istutettu.
 Kauniita ovat lehdossa kukkiessaan olipa nimi sitten mikä tahansa.
Osa näistä pitäisi jakaa, mutta puutarha tuotti lumettoman talven jälkeen sellaisen yllätyksen, että hyödyllisin ja ihastuttavin kaikista kääpiökatajista sanoi itsensä irti noin 15 vuoden jälkeen. Tarkoitus oli tänä vuonna tehdä niistä juttua, sillä osa oli niin suuria, että puutarhakävijät ovat olleet ihmeissään. Menetys oli noin kymmenen yksilöä, pari kolme selvisi, mutta ne olivat eri paikoissa kuin menehtyneet, jotka selvästi kuolivat lumen puutteeseen. Säilyneet olivat paikoissa, joissa on hyvin vähän routaa, joten lumenvähyys ei niitä sitten vienyt. Nyt on japanilainen rinne kuin hautuumaa. Kaksi on jo katajista jo poistettu ja tilalle on istutettu revontuliatsaleaa Mandarin Lights ja Northern Hi-Lights. Tämä aukaisee kohta nuppunsa etupihalla:
Oranssia atsaleaa on siis nyt myös pohjoisrinteessä valkokeltaisen lisäksi.

Vaahtera on kukkinut kultaisin kukin terassiparvekkeemme edessä. Nämä on kuvattu auringonlaskun aikaan ja suoraan päin aurinkoa, koska se möllikkä ei suostunut häipymään;)

Vuosikymmeniä sitten keksimme istuttaa tämän vaahteran suuren parvekkeemme eteen ja kyllä sitä asiaa on kiitetty. Merin riparin aikaan vaahtera juuri ja juuri ylitti parvekkeen reunan ja jossain on hauska kuva kun juhlavieraista osa seisoo heinäkuun helteellä pienen puun suojissa hyvin tiukkana ryhmänä. Ennen vaahteraa terassimme oli kuin sauna, nyt se on keidas, jossa myös oravat vilvoittelevat:
Tämäkin tupsukorva lepää vaahteran oksalla ja sillä on koirien vesikupeissa joka päivä raikasta vettä.
Tätä kurret ja minä odotamme: Viileät suuret vaahteranlehdet sadepisaroissa. Vaahtera on valoisa puu, ei pimennä yhtään ja se taitaa olla myös paras melunsuojapuu, näin olen jostain lukenut.
Luumupuut ovat aukaisseet kukkkansa. Pilvikirsikat myös, mutta en saanut niitä vielä hyvin kuvattua liian valon takia. Tässä oli pieni pilvisauma.
Ensi viikolla Bessu vie minut lounaalle ja taidamme viettää aikaa myös eräässä kauppapuutarhassa. Sen lisäksi saattaa olla, että tänne saamme lisää kuvia ja juttua Kirstin puutarhasta.
Pitäkää  huolta itsestänne, läheisistänne ja lemmikeistänne. Älkää ottako koiraa ellei teillä ole sille aikaa! Tai miettikää ainakin tosi pitkään, mitkä ovat motiivit ja riittääkö sitä jaksamista, sillä liian usein näkee koiran häkissä juoksevan kehää aamusta iltaan tunteja ilman mitään virikkeitä, jolloin tulee mieleen Rilken runo Pantteri Koira on laumaeläin ja ellei tätä tiedä, kannattaa tyytyä lelukoiraan. Hyvä olo ja elämänarvostus kuuluvat kaikille luoduille!

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

PS. Aamulla kun lehden hain...
Etupihan sisääntulon pilvikirsikka kadulta päin. Tämän puun piti olla hillittykasvuinen....;)
Sama kun jo seison sisääntulon kohdalla. Huomatkaa hyvässä värissä oleva kartiovalkokuusi, jonka elämää kera noin kymmenen muun, olemme seuranneet jo vuosia täällä  Lampun kohdalla oleva lehdetön kasvi on kuutamohortensia, joka vasta aloittelee. Lisää hortensioista täällä

Jos haluat lisää kuvia pilvikirsikoista myös ruskaväreissä ja eri puolilla puutarhaa eri-ikäisinä, mene tänne

PPS. Tässä ehkä etupihan pilvikirsikan koko näkyy parhaiten:
Ja tässä just auenneita kärhöjä kirsikkapuussa:
Ja vielä:


Jos haluat nähdä ja lukea enemmän kärhöistä, mene tänne  Minä käytän vain Clematis Alpinaa, sillä sain oppia parissa vuodessa, että tämä on kestävin ja pidän myös väristä. Nyt näitä ihanuuksia on 9, mutta ensi viikolla tulee lisää...
On kesäkuu 2015. Viime syksynä en saanut Tulipa 'Orcaa', mutta onneksi osa sentää kukki uudelleen. Tässä lemmikkien kanssa. 

Tässä sama...ihanuus. Jos näitä saisi, en käyttäisi muita tulppaaneja ollenkaan. Nyt siis pakko keksiä muuta ja mieleen ovat tulleet villitulppaanit...

Tämä on eri kohdasta puutarhaa, joten huomaa, miten viisi on vaihtunut enää kahteen. Lehtiä kyllä tuli, mutta eivät kukkineet tässä kuin nuo kaksi. Väri ja tiheä kerronnaisuus vain tuntuvat riittävän ja vaikuttavan näin pienelläkin määrällä. Tässä yksi, jota ei niin vain unohdeta...


Leena Lumin puutarhassa

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Onko milloinkaan minään aikana otettu niin paljon ja helposti avioeroja kuin nykyään? Meidän vanhempiemme aikana ainakin maalla pysyttiin tiukasti yhdessä ja kriisit elettiin yhdessä läpi ja selvittiin. Tosin monessa perheessä myös jopa tilukset ja arvokas päärakennus saattoivat pitää paria yhdessä tai sitten eletttin avioliittohelvetissä, josta toinen ei uskaltanut lähteä tai ei voinut lasten ja omaisuuden menettämisen pelossa sitä tehdä. Nyt en kuitenkaan kirjoita ihan suoraan tästä vaan siitä, mitä parisuhteessa oikein tapahtuu kun unelmapari huomaakin elävänsä kuin vieraan ihmisen kanssa eikä ymmärrä toisen käytöstä, kylmyyttä, piittaamattomuutta tai vaikka takertumista.

Luin saksalaisen kirjailija, toimittaja ja elämäntapavalmentaja Ruediger Schachen kirjan Sielunkumppani (Das Geheimnis meines Spiegelpartners. Die Beziehung als Weg zur inneren Befreiung, Minerva 2014, suomennos Maikki Soro) ja aloin uskoa todeksi niitä kertomuksia, joissa pitkään aviossa olleet pariskunnat olivat eronneet sen tähden, että toinen puristaa hammastahnatuubia väärin tai laittaa astiat pesukoneeseen toista osapuolta ärsyttävällä tavalla. Herää todella iso kysymys, mistä on kysymys?, ja miten tähän on tultu?

Kirja on äärimmäisen herättävä ja sisältää aivan konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka lähtökohdiltaan hyvässäkin parisuhteessa voidaan kuin huomaamatta ajautua erilleen – ja kuinka nämä nämä konfliktit voidaan ehkäistä. Kirjan ydinajatus on saada lukija tajuamaan tiedostamattomat tottumukset niin omassa kuin kumppaninkin käytöksessä, jolloin ne menettävät tunnistettuina voimansa, ehkäisevät väärät ’kaavat’ ja antavat tilaa sille tunteelle, joka parin on alunperin yhdistänyt eli rakkaudelle.

Schachen teoriassa rakkaus ja parisuhde ovat eri asioita, vaikkakaan eivät erillisiä:

Ensin on rakkaus. Sitten muodostuu parisuhde. Nämä noudattavat täysin erilaisia sääntöjä: rakkaus ei vaadi mitään, se vain on. Parisuhde sitä vastoin perustuu toiveille ja ennakko-odotuksille, jotka joutuvat vastakkain kumppanin toiveiden ja odotusten kanssa.

Parisuhde on kuin peili, johon tarkkaan katsomalla voimme oppia ymmärtämään paremmin myös itseämme. Kirja paljastaa seitsemän peilisalaisutta, joiden takana ei ole pelkästään onnellisempi parisuhde, vaan myös henkilökohtainen vapautuminen ja kasvu.

Kun Sielunkumppania alkaa lukea tuntuu ensin hiukan vaikealta sisäistää niin usein toistuvaa sanaa ’kaava’ ja peili, mutta kun on lukenut kirjan ensimmäiset pariskuntatapaukset läpi, tajuaa helposti, mistä on kysymys. Me itse, me kaikki, kannamme mukanamme tiettyjä käyttäytymisen ja odotusten kaavoja, joista suuri osa on lähtöisin jo lapsuudestamme. Ne ovat osa olleet oma tapamme saada jotain enemmän lapsena, saada huomiota, huolenpitoa ja rakkautta, mutta ne voivat olla myös kaavoja, jotka tiedostamattamme opimme omien vanhempiemme avioliitoista olivatpa ne sitten olleet onnellisia tai onnettomia. Kun kannamme näitä kaavoja ja käyttäydymme niiden pohjalta tunnemme toimivamme oikein, mutta hämmästymme suuresti, kun jossain vaiheessa pitkää avioliittoa ja ehkä jopa parin vuoden yhdessäolon jälkeen, kumppanimme käytös alkaa muuttua meistä täysin tunnistamattomaksi jolloin tunnemme itsemme petetyiksi: Hän ei olekaan se, johon rakastuin! Jos näin on sinulle tapahtunut, lue ihmeessä tämä kirja, sillä vaikka aloittaisit uuden liiton tai jopa kolmannen, kaikki kaavasi seuraavat mukanasi sinun sitä ymmärtämättä. Nyt ei tarkoiteta, että sinun tarvitsisi välttämättä muuttua toiseksi, sillä minusta ainakin parisuhteessa pitää olla oma itsensä ja myös saada sitä olla, mutta aina on mahdollisuutta hienosäätöön ja siihen, miten jotain tekee tai sanoo. Tämä antaa toivoa:

Parisuhteessa ei ole onnea tai epäonnea. On vain rakkautta ja tiedostamattomia kaavoja. Ja kaavojen takana odottaa vapaus.

Kirja sisältää värisyttäviä eli hirveän todellisia esimerkkejä onnellisista pareista, jotka ajautuvat avoimeen konfliktiin vaikka unelmalomalla sen tähden, että toinen on hukannut mieheltään edellispäivänä saadut hiukan hintavat aurinkolasit. Mies raivostuu ja nainen tajuaa, että ei tunne miestä ollenkaan. Kotiinpalattua hän toteaa, että on avioliitossa muukalaisen kanssa. Lue ihmeessä, mistä miehen käytös johtui!

Sielunkumppanissa mainitaan mm. kymmenen suurinta harhaluuloa rakkaudesta ja käytännön ratkaisuja ongelmaan. Olisin voinut valita esimerkiksi tähän minkä vain, mutta valitsin nyt toisen harhaluulon, joka on ”Rakkaus merkitsee vapautta”. Tässä tilanteessa sielu pyrkii järjen mielestä mahdottomaan: täydelliseen yhteenkuuluvuuteen, johon liittyy täydellinen vapaus. Suhteen alussa sitoutuminen on usein täydellistä ja jopa niin, että mitään ulkopuolista ei tarvita, ei huomata. Sitten jossain vaiheessa jompikumpi osapuoli ajattelee tai jopa sanoo ääneen:”Älä enää sido minua.” Mutta rakkaus sanoo:”Anna minun sitoutua.” Ristiriita on valmis! Kirja antaa kolme tunnistetta, joilla voidaan havaita ”rakkaus on vapautta” –harhaluulo. Ne ovat puheet, todistelu ja kärsimys. Todistelussa vapautta haluava todistelee ehdottoman vapauden puolesta ja on kovasti iloissaan, jos kumppani on samaa mieltä, mutta ei itse pidä kiinni vapaudestaan. Kärsimyksen kohdalla parisuhteessa ainakin toinen osapuoli kärsii ja sitä myöten varmaan lopulta toinenkin, sillä kuvaan astuvat mustasukkaisuus, yksinäisyys, sydänsäryt ja tunne siitä, että jotain on vialla. Ainakin yksi kärsii, kun toinen toistelee ”Haluan olla vapaa ja vailla sitoumuksia. Haluan tehdä mitä huvittaa.”  Tähän Ruediger toteaa:

Kaikenlainen epävarmuus aiheuttaa parisuhteessa mittavaa kärsimystä. Jos toinen ei selkeästi sitoudu toiseen, heidän väliltään puuttuu läheisyys. Ilman sitoutumista ei ole turvallisuutta. Vapaus, joka merkitsee itsekkyyttä tai välinpitämättömyyttä toisen tunteita kohtaa, ei voi koskaan muuttua rakkaudeksi. Tällaisen vapauden aiheuttama kärsimys koituu suhteen tuhoksi.

Kun on kyse rakkaudesta, et tarvitse vapautta. Rakkauteen tarvitsee vain rakkautta.

Parisuhde on vapain silloin, kun kumpikin tekee mitä huvittaa. Suurinta vapautta on se, että kumpikin voisi tehdä mitä vain, mutta päättää olla toisen kanssa. Tätä ei kutsuta vapaudeksi vaan vapaaehtoisuudeksi.

Mielestäni kirjan koskettavain esimerkkipari ovat Stefanie ja Matthias, joista kirjoitetaan tarinaa huimaavan onnellisesta alusta siihen hetkeen, kun asiantuntija korjaa tilanteen. Toiset voivat olla sitä mieltä, että kukaan vieras ei  voi auttaa, mutta kun lukee tästä pariskunnasta tajuaa vieraan näkevän metsän puilta: Asiantuntija on nyt parisuhteen peili. Tarinan nimi on erikoinen eli Suursiivous, mutta se liittyy ihan oleellisesti tähän tähtiin kirjoitettuun liittoon, jossa kumpikin luuli tekevänsä, mitä toinen odottaa, mikä tekee tämän onnelliseksi, mutta kaikki toimiikin peilistä katsottuna toisin. Ennen avun hakemista kumpikin tahollaan miettii:

”Oliko tämä tyhjyyden tunne merkki siitä, että he olivat menettäneet yhteyden toisiinsa?”

Ja hyvin onnettomina:

”Missä oli se taika, joka sai heidät ajattelemaan yhtä aikaa samaa asiaa?”

Koska muutamat ystäväni ovat ajautuneet eroon puolison kylmän vetäytymisen vuoksi, paljastan, että tässä kirjassa on paljon myös siitä ja mistä tuo kaava syntyy.

Kirjan erikoisin jakso on Ongelma-minän seitsemän muotoa ja niiden purkaminen eli eroon ongelma-minästä. Ongelma-minät ovat Puhdas ”ongelma-minä”, Vastaanharaaja-minä, Kärsijä-minä, Avuntarvitsija-minä, Huolehtija-minä, Draama-minä ja Henkinen-minä. Näitä lukiessa sitä voi sitten löytää vaikka itsensä tai ainakin monta läheistään. On helppo ymmärtää, miten syntyy Huolehtija-minä, sillä siihen riittää vaikka se, että on äiti, jonka lapsi sairastaa kauan ja vakavasti. Paljon myöhemmin puoliso huomaa, että huolehtimisen kaava on jäänyt päälle ja se rasittaa molempia. Tästäkin on tie ulos...Avuntarvitsija-minä on usein henkilö, joka tekee itsestään tarkoitushakuisesti avuttoman. Tällä hän kerjää myötätuntoa, huomiota ja kiintymystä, joita ilman muuten jäisi. Tällaisen löytää helposti sisarusparvesta, jossa yksi on aina se autettavin ja valittaa koko ajan huonoa kohtaloa, huonoa kohtelua tai mitä tahansa näkemättä itsessään mitään vikaa. Näin hän kerää sympatiapisteitä vanhemmiltaan ja lopulta voi jäädä näiden tai muiden läheisten  huomaan loppuiän käenpoikaseksi ellei sitten mene parisuhteeseen ja siirrä tätä kaavaa liittonsa, jolloin kaavataakan kantaminen jää puolisolle. 

Ruediger Schache on hyvin suosittu ja hänen kirjojaan on käännetty useille kymmenille kielille. Häneltä ovat ilmestyneet aiemmin Sydänmagneetti, Sydämen viisaus ja Totuuden seitsemän verhoa. Olen itse lukenut häneltä Sydänmagneetin ja sain ratkaisun tosi isoon ongelmaan, jota en ollut tiedostanut: Vedin tiedostamattani puoleeni juuri niitä ihmisiä, joita vähiten kaipasin! Tein muutaman korjausliikkeen ja se toimii!

Varmaan nytkin opin jotain tai ainakin olen matkalla oikeaa tähteä kohden, sillä olen niin vaikuttunut...ja tajusin taas yhden ison jutun...

Haluan lopettaa erääsen kappaleeseen, joka on ”Rakkaus on kärsimystä”-harhan korjaamisluvusta:

Voit haudata kaiken, mikä on ollut olemassa ennen tätä hetkeä. Hyvästele mielessäsi vanhat, tutut matkakumppanisi. Hyvästele kaikki entiset suhteesi ja kärsimyksesi. Muista niitä kunnioittavasti ja anna niiden herättää sinussa vielä tunteita. Heitä sitten kourallinen multaa niiden päälle ja lähde pois hautausmaalta. Sen ulkopuolella sinua odottaa uusi elämä ja uudet ihmiset, jotka eivät välitä menneisyydestäsi.

Todellisuudessa olet olemassa vain tässä ja nyt.


Rakkaus ei merkitse kärsimystä. Rakkaus on kärsimyksen täydellistä puuttumista.


*****

lauantai 17. toukokuuta 2014

Päivä viilenee iltaa kohti...

Päivä viilenee iltaa kohti...
Juo lämpö minun kädestäni,
käteni veri on kevään veri.

Ota minun käteni, ota valkea käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipuu...
Olisi kummallista tuntea yhtenä yönä, tällaisena yönä,
sinun raskas pääsi rintaani vasten.

Sinä heitit rakkautesi punaisen ruusun
valkoiseen syliini -
minä puserran kuumiin käsiini
rakkautesi punaisen ruusun joka pian kuihtuu...
Oi kylmäsilmäinen hallitsija,
minä otan vastaan ojentamasi kruunun
joka painaa pääni kohden sydäntäni...

Näin tänään ensi kerran herrani,
vavisten tunnistin hänet heti.
Missä on nyt helisevä neidonnauruni,
missä pystypäinen naisenvapauteni?
Nyt tunnen jo hänen lujan otteensa
värisevän vartaloni ympäri,
nyt kuulen todellisuuden kovan soinnun
heleitä, heleitä uniani vasten.

Sinä etsit kukkaa
ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä
ja löysit meren.
Sinä etsit naista
ja löysit sielun -
olet pettynyt.

- Edith Södergran -
suomennos Pentti Saaritsa
Edith Runoilijan elämä ja myytti (Schildts&Södertröms 2014, suomennos Jaana Nikula)
kuva Runotalo