ONKO MITÄÄN SELLAISTA KUIN ON...

Onko mitään sellaista kuin on omenankukkien tuoksu tai kukkien valkea lumi, joka kukinnan jälkeen sataa puutarhaan. Ja voimmeko olla unohtamatta, miltä tuoksuu syksyinen puutarha omenien kypsyessä...

Onko mitään sellaista kuin on vanhan koiran katse, sen välittävä huolenpito, 'mamin' paimennus, täysillä läsnäoleva olemus. Olga tässä rakentuvalta köynnöshortensiapergolaltamme nähtynä...vielä mukana♥

VARJOLILJOJEN MYSTISET VAELLUKSET OVAT UNELMAA...

Viime päivinä on tapahtunut varjoliljojen mystisiä satojen kilometrien vaelluksia. Kohde oli minun puutarhani. Vaelluksen 'primus motorina' toimi Unelma, jonka ystävätär puolestaan toimitti minulle taimet omasta puutarhastaan. Yllä olevat kuvat, pioni ja tulppaanit, eivät todellakaan ole minun puutarhastani vaan Unelmalta. Kiitos Unelma♥ 

KALLION TAIKAA JA KIVIPUROJA

Pohdin tässä juuri, miten nyt tekisin...Painaisinko vain kuumasti töitä vai ottaisin breikin. Usein kompromissi on paras vastaus. Teen ensin vähän töitä, sitten otan breikin voidakseni lukea teille ilman kiireen painetta ja sitten taas kiihdytämme vauhtia kohden ensi vikonloppua ja arvontaa. Tämä toukokuu putosi ylleni kuin hektinen laava. Se tulee aina, mutta ehdin vuodessa unohtaa, miten monia tunteja voi viedä luonnonmukainen, vaan ei luonnonvarainen iso puutarha. Minä lähden nyt pikälle lenkille ja sitten palaan takaisin muutamilla asioilla...,kirjoilla ja kirjailijoilla.

KUUMA TULI LÄIKÄHTI TAAS SYDÄMEENI JA...

Kuuma tuli läikähti taas sydämeeni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruusuja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Niinpä ystävättäreni vei minut omaan huoneeseensa, jossa suutelin häntä kiihkeästi sekoittaen hänet punaiseen kukkaan hänen pöydällään, sillä oikeastaan tarkoitukseni oli suudella tuota kukkaa, koska minut juopuneena valtaa himo suudella kukkia. En kuitenkaan millään tavoin erottanut hänen suutaan tuosta punaisesta kukasta, vaan luulin suutelevani tuota kukkaa, sillä hänen suunsa suli suloisesti suutani vasten eikä hän lainkaan pelännyt.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima, joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

- Mika Waltari -

Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

WILD ROSES

Wild roses and
Wild roses

KERA MUSCARIEN JA VALKOISTEN NARSISSIEN TOIVOTAN...

Kera muscarien ja valkoisten narsissien toivotan teille kaikille suloista, rentouttavaa viikonloppua♥

kuva vasemmassa yläkulmassa Kathryn White ja oikean alakulman kuva Ajan patinaa (Tammi 2010)

TIIMALASI

Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoonsa, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä 'vahinko' tapahtui jo.

Uusin eli Julie Parsonsin Tiimalasi (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa hänelle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.

Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat hänen vahva luonteensa, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, huomiota herättävä vanhuuden haurautensa sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.

Tässä kirja, jota ei voi unohtaa! Kirjan kansi ei valitettavasti yllä sisällön tasolle. Independant On Sunday on kirjoittanut kirjasta näin: ”Huomattava kirja, tavanomaisesta poikkeava ja kunnianhimoinen rikoskirjallisuuden edustaja.”

MIAN CHIQUITITA ELI HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ RAKASTAA...

Mian Chiquitita eli Hänen Ylhäisyytensä  rakastaa mukavuutta ylitse kaiken. Muistuttaa meidän omaa Punaturkkkista Ylhäisyyttämme paitsi kokoero on huomattava...Takuulla haluat nähdä enemmän kuvia Chiquititasta ja kuulla miten viisaasti hän osaa ottaa elämän. Chiquititan hoviväki eli Mia löytyy täältä. Toivottavasti Hänen Majesteettiaan miellyttää musiikkivalintani:
Chiquitita by Abba

PS. Huomatkaa myös Zara piparihupparissaan♥

MALJA ELÄMÄLLE!

Käykääpä vilkaisemassa, mitä kuuluu Ilonalle!

PORTOBELLON NOITA

Uskallan sanoa, että Paulo Coelhon kirja Portobellon noita (A bruxa de Portobello, Bazar 2007, suomennos Sanna Pernu), on kaunein koskaan lukemani kirja. Se on kaunein tanssiessaan itsensä transsiin, se on kaunein rakastaessaan, se on kaunein kertoessaan rakkaudesta, se on kaunein kärsiessään, se on kaunein iloitessaan, se on kaunein hämmennyksessään, se on kaunein mystisyydessään, se on kaunein kohdatessaan kuolemansa, se on kaunein kaikiltaan.

Miten kertoa kirjasta, joka lävisti minut kuin miekka! En voi, en saata, siksi vaikenen ja annan kirjan kertoa:
Heron Ryan, toimittaja: ”Transilvanian matkalla oli järisyttävä vaikutus elämääni, sillä tutustuin äitiään etsivään Athenaan. Seurasin kuin sivustakatsoja, kuinka sydämeni kävi hyödytöntä kamppailua estääkseen minua joutumasta maailmalleni täysin vieraan naisen pauloihin. Riemuitsin järjen hävitessä taistelun, eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa periksi ja hyväksyä se tosiasia, että olin rakastunut."


Andrea McCain, näyttelijä: ”Minua ei hämmästytä lainkaan, että hänen elämänsä päättyi niin kuin päättyi, sillä hän leikki jatkuvasti tulella. Sanotaan, että ulospäin suuntautuneet ihmiset ovat onnettomampia kuin sisäänpäin kääntyneet ja että korvatakseen tilanteen heidän on todistettava itselleen olevansa tyytyväisiä, iloisia ja elämänmyönteisiä. Ainakin Athenan osalta väite pitää täysin paikkansa. Athena oli tietoinen karismastaan ja aiheutti kärsimystä kaikille häntä rakastaville. Myös minulle.”

Deidre O'Neill, lääkäri: ”Hänen suurin ongelmansa oli se, että hän oli 2100 -luvun nainen joka eli 2000 -luvulla ja teki sen kaikille selväksi. Joutuiko hän maksaman siitä? Epäilemättä. Mutta hän olisi joutunut maksamaan vielä kalliimman hinnan, jos hän olisi yrittänyt hillitä temperamenttisuuttaan. Hänestä olisi tullut katkera, turhautunut ihminen, joka olisi kaiken aikaa ollut huolissaan siitä mitä muut ajattelevat hänestä.”

Rikosylikomisario, Scotland Yard: ” Kuukausia myöhemmin, ennen hänen Dubain matkaansa, kerroin rakastavani häntä. Hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta lisäsi, että meidän olisi opittava elämään erossa pitkiä aikoja. Tekisimme työtä eri maissa, mutta todellinen rakkaus kestää välimatkan. Sen ainoan kerran uskalsin kysyä häneltä: Miksi sinä rakastat minua? Hän vastasi: En tiedä enkä välitäkään tietää. Päättäessäni nyt näitä sivuja luulen löytäneeni vastauksen hänen ja toimittajan välisestä keskustelusta. Rakkaus on.”

Athena: ”Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme?”

JOTA KUKAAN NAINEN EI OLE RAKASTANUT

Istut sängynlaidalla jumalpatsas
riisut vaatteesi kuinka kaunis olet
lumi tuoksuu/ kuutamo/ jääveistos
et katso minuun kuinka julma voit olla
kuinka kylmä sileä voi olla iho
jota kukaan nainen ei ole rakastanut, aivan

kiveä, pimeä

Lukkiudut käymälään, runkkaat musta miehenkuva
selkäsi takana, se jättää sinuun merkin, kuoleman lipaisun.
Tuhlaat selkäydinnestettäsi vessanseinille, ansaitsisit
kauniimpaa: kuuman makkaran ja karusellikyydit, äidin
käden puristamassa kättäsi kummitusjunassa, pelkäämässä
kanssasi. Lavuaarissa mätänee Medusan kieli.

- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva 2009)
kuva elokuvasta The Door in The Floor

KAKSITOISTA PARASTA KIRJAA ELÄMÄSSÄNI

Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)

John Irving / Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998)


Mika Waltari / Turms kuolematon (WSOY 1953)


Virginia Woolf / Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)


Philip Roth / Ihmisen tahra (The Human Stain, WSOY 2003)


Nadeem Aslam/ Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010)


Siri Hustvedt / Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)


Geraldine Brooks / Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)


Ian McEvan / Sovitus (Atonement, Otava 2008)


Richard Powers / Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)


Marcel Reich-Ranicki (Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)


Joyce Carol Oates / Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009)

BUNNY MUNRON KUOLEMA

Well, well…ladyes and gentlemen…may I introduce: Nick Cave and his Bunny Munro!

Hänelle ei ole suotu minkäänlaista oivalluskykyä, ei valaistumista eikä suurta viisautta, mutta hän ymmärtää heti miksi vetää naisia puoleensa. Hän ei ole mikään päivettynyt jämäkkäleukainen rakastaja eikä frakkipukuinen naistenmies, mutta hänessä on vetovoimaa jopa naama viinan pöhöttämänä, magneettisuutta joka liittyy jotenkin siihen, miten hänen silmäkulmiinsa muotoutuu myötätuntoisia taskuja hänen hymyillessään ja miten hänen kulmakarvoihinsa ja poskiinsa syntyy ilkikurinen kaari ja immenkalvoja puhkovat hymykuopat hänen nauraessaan.

Nick Caven Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, Like 2009, suomennos Jukka Jääskeläinen) kertoo rosoisesta antisankarista, joka tuntuu olevan alituisessa naisten kaato- ja/tai runkkuvalmiudessa. Mies haisee koko ajan vanhalle viinalle, napsii pillereitä, ei tunnu tietävän mitään hygieniasta, käytöstavoista, naisrauhasta, vuorokausirytmistä, mielialat vaihtelevat kuin jyrkin vuoristorata, mutta verbaalisuus ei petä, ei jätä tätä antisankaria, joka kaatoi minutkin sänkyyn kuin käsiraudoilla kiinnitettynä. Jo toinen ruokkoamaton, alati muniaan ronkkiva mies lyhyen ajan sisällä, sillä vastahan lankesin rikosylitarkastaja Andy Dalzielin sikamaiseen lumoon Beulahin kukkulalla ja nyt vielä tämä!


Yö vatupassissa Bunny Munron kanssa oli unohtumaton! En ole vieläkään ihan selvillä vesillä, mutta yritän kertoa, miten kaikki meni…tai siis: Mitä helvettiä siinä voi nainen tehdä, kun päällesi sataa sanoja ja sylki lentää, yrität pysäyttää, mutta äijä vain lisää vauhtia, lopulta päästät irti ja lähdet kiitoon ja ainoa, mitä pystyt huultesi välistä saamaan ulos vain kiljaisun: Tätä lisää!

Joku vähemmällä järjellä varustettu saattaa nyt luulla, että kyseessä on ns. törkymöykkyromaani, vaan kun ei ole! Nick Cave vei minua niin, että kävin läpi kaikki tunneaallokot alkaen muistumista leffaan Kauppamatkustajan kuolema ja John Irvingin Garpin maailma ja päätyen lopputulemaan että Nick Cave on lahjakkuus myös kirjallisesti, ei vain muusikkona ja laulajana, vaan myös verbaaliakrobaattina. Ja hänen Bunny Munrollaan on mitä hellin sydän, kuten näillä ruokkoamattomilla, keski-ikäisillä törkyukoilla joskus on. Optimismiakin löytyy, ainakin vielä romaanin alkumetreillä:

Bunnyn optimismista todistaa, että heidän seurustelunsa loistonpäivät kieltäytyvät luovuttamasta otettaan nykyisyydestä, joten oikeastaan on yhdentekevää, kuinka paljon paskaa heidän aviolliseen tiskiinsä on lävähtänyt, kun Bunny palauttaa mieleensä Libbyn, jonka perse on kiinteämpi, rinnat torpedon muotoiset, kikatus edelleen tyttömäinen ja silmät iloisen laventelinsiniset. Ilon kupla puhkeaa Bunnyn vatsassa hänen putkahtaessaan pysäköintialueelta rannikon loisteliaaseen auringonpaisteeseen. Päivä on kaunis, ja, kyllä vain, hän rakastaa vaimoaan.

Bunny Munron elämä suistuu täysin raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Libby tekee itsemurhan oranssissa yöpaidassaan, samassa, jota oli käyttänyt hääyönä. Bunny tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei ole koko avioliittonsa aikana ymmärtänyt käsitettä aviouskollisuus, vaan on hässinyt kaikkea mikä liikkuu, joka taas suisti Libbyn itsemurhaan. Bunny on Duracel-pupu, joka ei kykene pysähtymään, vaan jatkaa käymistään kaikilla tasoilla. Hän ottaa mukaansa Bunny Juniorin ja lähtee myymään ovelta ovelle ’rasvaroinaa’ naisten käsille, kasvoille ja vartalolle.

Myyntikeikat tehdään autolla ja yöt nukutaan vaihtelevatasoisissa hotelleissa, joissa Bunny turruttaa itseään minibaarin antimilla. Matka on selvä pako, jonka päämäärä ei ole tiedossa. Bunny Junior viettää päivät istuen autossa lukien tietosanakirjaa ja tutkien sarvikuonokkaiden ja siemenkiitäjäisten elämää samanaikaisesti kun isänsä myy voiteita kotirouville panolla tai ilman, sillä onhan tämä kauppamatkustaja ns. ’alan mies’.

Tämä kirja tulvii surullista rakkautta ja outoa kaihoa, sillä alun ”Beibi, mä olen Duracell –pupu” –tunnelman jälkeen alkaa ehdoton kauppamatkustajan kuolema, joka ei voi jäädä lukijalta tajuamatta. Sanavuolaus jatkuu, mutta kun alussa sai lukea kesähoureisesta ruokottomuudesta, persevistä koiranulkoiluttajista ja rantautuneista pillurauhasista eroottisten kumpupilvien alla Kylie Minoguen ”Spining Around” tahdissa, kokee puolivälin jälkeen Bunnyn laskukiidon sitäkin kovemmin hänen menettäessään otettaan todellisuudesta kuolleen vaimon seuratessa mukana oranssissa yöpaidassaan. Lopulta roolit vaihtuvat isän ja pienen pojan välillä ja se onkin Bunny Junior, joka sanoo isälleen lohduttaen: ”Kyllä se siitä.”

Sitten jyrähtää ukkonen ja Bunny kohottaa katseensa yläpuolella viilettäviin mustiin pilviin ja näkee salaman ampaisevan taivaalta hopeisena talikkona ja henkeä vetäen hän työntää rintansa ulos ja imaisee salaman sydämeensä ja tietosanakirja lennähtää hänen kädestään äänekkään pamahduksen säestämänä ja hänen ruumiiseensa puhkeaa arpiverkko ja hän rojahtaa sateesta tulvivaan katuun jäykkänä kuin lankku.

Erinomaista Nick Cave ja nousehan kuolleista Bynny, sillä salama kirjoitti taivaalle: tätä lisää!

WITH LOVE FROM ME TO JOHN, WHO...

This picture is taken by my relative Pekka Mäkinen. The Sleeping Bear is my Finnish memory to John Irving, who is crazy about bears. He is! If you don't believe, read all his books. 

And I'm crazy about...;-)

RAKKAANI, ET TUNNE LAINKAAN MINUA ETKÄ...

Rakkaani, et tunne lainkaan minua etkä tunne ahnetta, kyllästymätöntä sydäntäni. Siksi sinun olisi parempi mennä kiireesti pois, jotta en jäisi mitään velkaa sinulle etkä sinä jäisi mitään velkaa minulle, vaan unohtaisimme toisemme, koska mikään ei ole ikuista ja kaikki unohtuu aikanaan ja ajan hiekka sataa kerran kirkkaimpienkin unelmain peitoksi.

En ole koskaan vakavissani toivonut kuolemaa, mutta tänä hetkenä toivoisin kuolevani ennen kuin eroan sinusta, sillä kaikki mikä tämän jälkeen tapahtuu on virheellistä ja epätäydellistä ja kenties sameaakin, mutta mikä nyt on, se on täydellistä ja virheetöntä eikä palaa enää koskaan samanlaisena takaisin. Siksi toivoisin kuolevani tänä hetkenä, kun katsot minuun tähtikirkkain silmin kyyneleitä silmissäsi. Tämän jälkeen tulee enää vain himo, suru, pettymys ja unohdus enkä koskaan tahtoisi olla liian halpamainen sinua kohtaan.

Silloin ystäväni painoi kasvonsa lähelleni, hyvin hiljaa ja lämpimänä hän painoi kasvonsa lähelleni ja simpukka minussa avautui kauhistavan ihanaa kipua tuottaen, kouristus laukesi minussa ja raikas, kirkas vesi huuhteli simpukkaa minussa, niin että sydämeni kerrankin vaikeni ivastaan ja vavahti ihmetyksestä, sillä mitään tällaista se ei vielä koskaan ollut seurassani kokenut, vaikka luuli kokeneensa jo kaiken, minkä inhimillinen sydän yleensä voi kokea. Sillä kuten minullakin oli näet lyhyt, hyvin lyhyt muisti.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuvat Runotalo

KIINNOSTAVIA KIRJABLOGEJA

Tässä teille muutamia kiinnostavia kirjablogeja, joita seuraan. Ja nyt olen vihdoinkin löytänyt myös kirjallisuuden harrastajan, joka tajuaa jotain dekkarien päälle. Tähän asti niihin on kommentoinut vain paras ystäväni melkein yksin.  Jännityskirjat eivät ole muilta pois, vaan ne ovat joillekin se elämän pippuri, jota ilman elämä olisi kuin aavikko ilman keidasta. Vai mitä Bessu?

Näitä kannattaa seurata, jos kirjallisuus kiinnostaa: Lumiomena, Sara, Kuutar, Satu, Anni, Vinttikamarissa ja Amma. Lisään heti jos muistan jonkun ihanan vastikään löytyneen ja kiinnostavan.

Ja menkääpä nyt vaikka aluksi katsomaan, mitä Anni on mieltä Geraldine Brooksin Kirjan kansasta (Tammi 2009), jonka minä valitsin viime vuoden parhaaksi kirjaksi 140 kirjan joukosta.

♥:lla kirjoista!

Leena Lumi

VIIMEINEN YÖ TWISTED RIVERILLÄ

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River, Tammi 2010, suomennos Kristiina Rikman) on ehdottomasti karhein kaikista Irvingin romaaneista. Tunsin olevani alasti Coos Coyntyn tukinuiton työyhteisössä toivoen kuulevani Twisted Riverin laulua ja mustakarhujen huhuilua, mutta sen sijaan minun ihoani ja sieluani hyväiltiinkin karkeimmalla santapaperilla, kunnes vihdoinkin tajusin: Viha joka alkaa Coos Countysta päättyy vain kuolemaan. Toki Irving tuntee lukijansa ja lukijat hänen teoksensa, joten mukana olivat jälleen valokuvien vahva nostalgia, karhut, squash, lapsen menetys, paini, orpokoti, tatuoinnit, aborttiteema ja tietenkin lattialuukku. Tietysti myös aina edes yksi poika, josta tulee kirjailija. Mutta nyt ollaan isojen, karskien naisten ja miesten maailmassa, jossa on parasta nukkua aseen kanssa, eikä päästää ketään selkänsä taakse. Toki se karhea hellyyskin löysi majansa yhteen kirjan päähenkilöistä ja hän kantoikin sitä läpi koko tarinan:

Yrittäessään hankkia pojalleen laillista asemaa ja siksi että rakasti kovasti kieltä, Annunziata ei halunnut nimetä tätä sudenpääksi eikä sudensuuksi: Annunziata Saettalle kelpasi vain sudensuukko. Oikeasti sen oli kuulunut olla ”Baciacalupo”, mutta Nunzi äänsi toisen c-kirjaimen g:ksi. Aikanaan ja lastentarhan kirjoitusvirheen sinetöimänä virheestä tuli pysyvä. Dominickista tuli Baciagalupo jo ennen kuin hänestä tuli kokki.


Dominick, ensin tukkityömaan ja sahan kokki ja myöhemmin monien erinimisten ravintoloiden omistaja ja pienen Dannyn yksinhuoltajaisä,  antaa meidän nauttia haikeudesta, rakkaudesta, huolehtimisesta ja etenkin uskomattomien italialaisten ja myös osin ranskalaisten herkkujen tuoksusta, jota kannamme lohtuna mukanamme paetessamme erään yön Irvingmäisen tragedian jälkeen mahdollisimman kauas New Hampshiresta. Tapahtuu niin outo kuolema, että alueen silloinen sheriffi, kovanaama Carl jahtaa Dominickia ja hänen poikaansa ja myöhemmin vielä Dannynkin poikaa yli kahdeksankymmentä vuotiaana ex-kyttänä jopa rajan yli Kanadaan. Tässä kohtaa voisi naurahtaa ellei tämä olisi veritotta!

Twisted riverissä on runsaasti naisia, mutta heillä on sivuroolit. Pääroolitus on miehillä. Naiset ovat kookkaita ja karskeja paria tapausta lukuun ottamatta. Naiset ratsastavat miehillä, ovat vahvoja kuin karhut, hiukset ovat pitkä ja karkeat, puheet ovat mitä sattuu ja he syövät kuin miehet: ahnaasti ja lautasen yli kumartuneena kuin ruokaansa vahtien. Naiset kuitenkin tulevat raskaaksi, synnyttävät lapsia ja myös menettävät heitä. Pieni Angel hukkuu ja hänet löydetään täynnä iljettäviä verijuotikkaita eli iilimatoja. Dominick pääsee kuitenkin karkuun parhaan ystävänsä Ketchumin avustamana ja aloittaa uuden elämän, joka tarkoittaa muuttoa muuton perään, ravintolaa ravintolan jälkeen.

Dominick touhuilee keittiössään mausteilta tuoksuen, Ketchum jää tukkityömaalle ja turvaa ystäväänsä sieltä käsin ja pieni Danny osoittautuu kovasti kirjallisesti lahjakkaaksi ja kertoo eräälle opettajistaan jo suunnittelevansa nom de plume –ideaa eli kirjailijanimeä. Opettaja sattuu olemaan kirjailija Kurt Vonnegut, Teurastamo 5:n kirjoittaja, jota suunnattomasti ärsyttää Dannyn tapa käyttää puolipisteitä:

”Kyllä lukija muutenkin älyää, että sinä olet yliopiston käynyt kirjailija – ei sinun tarvitse sitä välimerkeillä osoittaa.”


Ja sitten tulee Vietnamin sota ja Ketchum uhkaa tulla katkaisemaan Dannylta pari sormea, että tätä ei lähetetä tykinruoaksi. Mutta sitä ennen ehtii Katie Callahan, jonka missio nojautuu vahvasti presidentti Kennedyn antamaan asetukseen, jolla laajennettiin isien lykkäämisoikeutta. Täysin epä-äidillinen Katie laittautuu Dannylle raskaaksi ja syntyy Joe. Joe, joka jää ilman äitiään jo parivuotiaana, sillä Katie jatkaa miesten pelastamistaan Vietnamilta. Katie, joka saa kirjassa runsaasti paheksuntaa etenkin Dominickilta ja Ketchumilta, mutta joka kuitenkin sanoo Dannylle, tämän kerrottua aikovansa tulla kirjailijaksi:

”Jos kuvittelet pystyväsi elämään ilman kirjoittamista, älä kirjoita.”

Katie siteeraa Rainer Maria Rilkeä ja toteaa vielä: "Jos aiot kirjailijaksi, sinun pitäisi lukea häntä." Danny ei ole kiittämätön, sillä hänen menestynein romaaninsa, neljäs kirja, on nimeltään Kennedy-isät ja sen hän omistaa Katielle.

John Irving –faneille tämä kirja on kovuudessaan yllätys. Yhden perheen neljänkymmenenseitsemän vuoden pakomatka ja alituisen pelon varjon alla eläminen vaatii veronsa: Ketchumista nousee kirjan huomattavin henkilö vahvuudessaan ja myös kovuudessaan. Hän vaikuttaa hurjalta kaikkine aseineen, mutta toki kaikki, mikä liittyy Dominickiin myös sulattaa häntä. Paljastaa jopa hauskoja piirteitä. Hyvin vanhana hän vielä opettelee lukemaan, käyttämään puhelinta ja lopulta faxia, voidakseen olla jatkuvassa ja alituisessa yhteydessä heihin, joita nimittää perheekseen. Siis karski kirja, joka toi minulle mieleen ihan toisen kirjan. Kirjan, jossa alku oli ei murhassa vaan tahattomassa tapossa, kuten Twister Riverilläkin, mutta jonka seuraukset olivat mannerten yli kantavat ja vuosikymmeniä monia sivullisiakin varjostavat. Koin Twister Riverin seuraukset kuten koin Espen Arnekken, julman Janten lain uhrin, josta tuli murhaaja Aksel Sandemosen kirjassa Pakolainen ylittää jälkensä.

Tässäkin kirjassa on Irvingin kuuluisaa mustaa huumoria, mutta se on nyt mustaakin mustempaa! Olen ihmetellyt John Irvingin aivoja, sillä mistä kaikki nämä mielettömyydet oikein löytyvätkään...Nyt ihmettelen, mihin hän mahtaa kastaa kynänsä...

Missään tapauksessa en paljasta kuka tappoi ja kenet ja ehkä kukaan ei tappanutkaan, vaan asialla oli karhu;-) Karhut ovat John Irvingin yksi vahvoista fiksaatioista ajavat ne sitten pyörällä tai eivät. Kirjan alusta tuli mieleen vahva opetus: Aikuiset eivät saisi syöttää lapsilleen kaikenlaista hölynpölyä, jossa ei ole totuuden häivääkään…, sillä joskus, joskus...sillä saattaa olla järkyttävät seuraukset.

Irving teki nyt toisenlaisen kirjan, mutta mestari on mestari, eikä moitteen sijaa löydy. John Irving kuuluu Elämäni Kirjailijat Kympin kärkeen ja se on jo kova sana näin ahkeralta lukijalta.  Viimeinen yö Twisted Riverillä tarjoaa todella vahvan tarinan pehmennyksenä vähän sudensuukkoja, syvää miesten välistä ystävyyttä, Ravintolan nimeltään Sudensuukko, herkullisia ruokia, Dannyn erämaaromanssin talvisella saarella ja Bob Dylania:

I had a job in the great north woods
Working as a cook for s spell
But I never did like all that much
And one day the ax just fell.

Tangled Up in Blue by Bob Dylan

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Anna Elina  Ilse

THE DOOR IN THE FLOOR

Kevättalvella mtv sitten näytti Tod Williamsin ohjaaman elokuvan The Door in the Floor, joka perustuu John Irvingin loistavaan romaaniin Leski vuoden verran (A Widow for One Year), jonka kirjan olen lukenut useasti ja tehnyt teille arvostelun, jonka löydätte blogistani mistä vain... Uusin sen nyt Irvingin Suomeen saapumisen kunniaksi jälleen, mutta omistin itselleni, koska olen niin hullaantunut Ruth Coleen.

Mutta takaisin elokuvaan. Luulin, että siitä puuttuu vain se oleellinen Amsterdam -osuus, jossa Ruth löytää itsensä, kohtaa suuren tragedian ja myös suuren rakkauden, mutta mitä vielä: filmistä uupui yli puolet! Siitä puuttui kokonaan Ruthin kasvu- ja teinivuodet isänsä Tedin kanssa, Ruthin upea mailankäyttö, kun hän päihittää kotonaan päälle käyneen sikamiehen murskaten tämän polvilumpion, sitten se Amsterdam -osio ja lopulta kirjan huipennus, jossa yli 70 -vuotias Marion palaa takaisin Eddien luokse ja syliin.


Mitä tulee näyttelijävalintoihin, niin Jeff Bridges oli aivan loistava Ted Cole! Kim Bassinger on aina ollut minulle etäinen näyttelijä, mutta juuri tähän rooliin hän sopii. Filmin nuorta poikaa esittänyt Jon Foster oli juuri kuten pitikin: yksityiskoulun kasvatti, opettajaperheen lapsi, seksuaalisesti kokematon. Hän katsoi arasti pitkän otsatukkansa alta ja seisoi silleen hieman vaivautuneesti kuten nuoret, kokemattomat pojat seisovat. Filmin tapahtuman myötä hän kasvoi silmissä, mutta oi!, miten hän kasvoi kirjassa! Eddie ei ikinä unohtanut Marionia ja odotti häntä kaikki vuosikymmenet syli avoinna ja ilman kysymyksiä.


Pieni Elle Fanning oli filmiin löytö, sillä hänessä oli vaistomaisesti juuri sitä, mitä pienessä Ruthissa pitikin olla: lellityn lapsen itsevarmuutta, toisaalta haavoittuneisuutta perheen tragedian ja äidin masennuksen takia, toisaalta sitä määrittämätöntä viehkoa, joka joihinkin lapsiin tulee, kun heitä rakastetaan paljon ja samalla heidän mielikuvitustaan ruokitaan jopa hiukan yli. Pienen Ruhtin kädet olivat kuin perhosen siivet ja ilmeet siipien taikapölyä...

Kaiken kaikkiaan oli loistavaa katsoa tämä tajutakseen, että joskus filmi löytää kaikkiin rooleihin juuri oikeat henkilöt. Toisaalta oli hyvin kasvattavaa minulle katsoa elokuva suuresti rakastamastani kirjasta, josta oli filmattu vain murto-osa, sillä toiste en tätä tee! Osuva roolimiehitys vain lisäsi tuskaani siitä, että filmi oli jätetty torsoksi. FILMI OLI LIIAN HYVÄ SAADAKSEEN LUPAA JÄÄDÄ KESKEN!!!

John Irving: Leski vuoden verran

Omistan kirjan Leski vuoden verran itselleni saadakseni sanoa: Voidakseen tulla kirjailijaksi, pitää elää Ruth Colen elämä!, ja siksi, että ehkä minä en olisi minä ilman tätä kirjaa, joka on rohkaissut minua kirjoittamaan ilman pidäkkeitä, ilman moraalin ja normien kahleita ja siksi, että: Amsterdam.

John Irvingin Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman) teos on omistettu: Rakkauskertomus Janetille! Jo kirjan omistus paljastaa, että luvassa on John Irvingin mielipuolisten tapahtumien lisäksi romantiikkaa ja onhan sitä. Minun mielestäni tämä on Irvingin vaikuttavin, viehättävin ja romanttisin kirja. Irvingin runsaaseen tyyliin (ihmettelen usein millaiset aivot Irvingillä mahtaakaan olla…) kaikki kuitenkin tapahtuu monessa tasossa, mutta henkilöitä ei koskaan ole liikaa, joten lukija pysyy mukana huolimatta siitä, että kaikki mukana olevat henkilöt ovat vaikuttavia, ei vain yksi tai kaksi, vaan kaikki.

Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija ryyppää melkein aina korttinsa ’kuivumaan’. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta, tosin yrittääkö kukaan edes estellä..., kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina. Ja siis tämä on kaksinkertainen rakkauskertomus, sillä Marion ja Eddie sekä Ruth ja Harry...

Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hylkimistäkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.

Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin työhön oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.

Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”

Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Ted yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Tedhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Ted ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Tedin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.

Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.


Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.

Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.

Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. Runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:

Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,
ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.

Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi jo mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”

”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”

Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.

Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan paras kohta:

Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itään päin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21.

I'M MAD WITH JOHN IRVING!

"Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?"

Sitaatti on John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut (Until I Find You, Tammi 2006, suomennos Kristiina Rikman). Kirja liikkuu hämmentävästi tatuointipiireissä, mutta ennen kuin huomaatkaan olet jo etsimässä päähenkilön kanssa hänen ensirakkauttaan, taitavaa, yltympäriinsä tatuoitua kanttoria ympäri Eurooppaa, myös Helsingistä. Suomi muuten mainitaan myös kirjassa Leski vuoden verran sivulla 258. Siis jos sillä nyt on mitään merkitystä tai sitten ei.

Myönnän: John on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Luulin lukeneeni kaikki maailman kiinnostavat kirjat ja jotenkin Garpin maailma (Tammi 1980) oli kiertänyt intohimoista lukijaa, kunnes pari vuotta sitten melkein putosi eteeni. Luin kirjan itkien, nauraen, itkien ja ihmettelin, kuka on mies tällaisen mielikuvituksen takana. Sitten tuli aika etsiä käsiini samaisen kirjailijan Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman), jossa kaikkien irvingmäisten koukeroiden jälkeen, ikään kuin sateenkaaren lopuksi, naisen elämä alkoi yli 70 -vuotiaana. Tarina on kiehtova, monisärmäinen ja hellään rakasteluun suloisesti päättyvä.

Olen tehnyt muutamia kirjalistoja blogini aikana ja tarkka lukija on saattanut havaita, että kierrän kuin kissa kuumaa puuroa suuria suosikkejani Sinuhea, Turms kuolematonta, Leski vuoden verran etc., mutta miten kirjoittaa Jumalasta? Miten kirjoittaa jumalallisesta? Miten kirjoittaa mitään siitä, kun itse on sukeltanut hiukan liian syvälle ja saanut pohjakosketuksen, kokenut pohjaimun…Leski vuoden verran on mielestäni ehdottomasti John Irvingin kiinnostavin teos ja jos Irving luulee kirjoittaneensa fiktiota, niin sallikaa minun nauraa: Hän on kirjailija Ted Colen alter ego!

"Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"

John Irvingin muista kirjoista sen verran, että Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, Tammi 1989, suoemennos Kristiina Rikman) on tummin ja häkellyttävin, Garpin maailma tunnetuin ja hulvattomin, Kunnes löydän sinut oudolla tavalla vaativa ja Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules, Tammi 1985, suomennos Kristiina Rikman) valoisin. Viime mainitusta on tullut Tammelta tänä vuonna uusi painos, joten jos kokoelmasta puuttuu ko. teos, se on nyt saatavilla. Minä olen bibliofiili, joten minun on saatava omistaa rakkaat kirjani.

John Irvingin kirjat riitelevät hänen julkisuuskuvansa kanssa, mutta minun mielestäni hän paljastaa kirjoissaan itsensä paitsi 'hieman' machoilevaksi mieheksi, myös mieheksi, joka osaa nauraa itselleen/miehille, ymmärtää suuria tunteita, hallitsee mustan huumorin ja ennen kaikkea tuntee naisten tavan ajatella kuin myös osoittaa suurta elämisen ymmärrystä.

"Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi."

John Irving on syntynyt 1942, joten jos hänellä virtaa riittää, saamme vielä lukea herran uusia elämyksiä saaden itse samalla ainutlaatuisa kirjallisia järistyksiä. Irving on Tammen Keltaisen Kirjaston suosituin kirjailija ja onko tuo nyt joku ihme: Minusta Irvingin lukeminen voittaa aina itse elämän! tai Irvingin maailma on hiukkasen kiinnostavampi kuin omani, joten valitsen ensin mainitun.

Unohdinko kertoa, että aion kerätä kaikki Irvingit kirjastooni, joten antikvariaateissa 'kollaamisesta' on tullut uusi harrastus. Älkää hyvät lukijani unohtako antikvariaatteja, ellette löydä mistään jotain vanhaa ja kiinnostavaa kirjaa!

Well, John is mine!, mutta näin hyvästä riittää jaettavaksi kaikille;-)

John is in Helsinki this week! Oh!, I hope, I could meet him, but if you’ll, tell him that I’m mad with him♥

TE TEITTE SEN♥JA ARVONTA!

Rakkaat lukijani, ihanat kustantajani, te teitte sen: Sadan tuhannen kävijäraja on nyt ohitettu  'kirjanpylväs'! Kiitän nöyrimmästi ja syvästi ilahtuneena. Kiitän teitä lukijani, jotka olette kulkeneet matkassani jo yli vuoden, kiitän kustantajiani, jotka ovat Minerva, Tammi, WSOY, Otava, Like, Gummerus, Ajatus Kirjat, Johnny Kniga ja Helsinki-Kirjat. Lisäksi, enkä vähimmin kiitän niitä blogiystäviäni, jotka ovat auliisti jakaneet minulle kuviaan pohjattomaan kuvatarpeeseeni. Viime ajoilta tulee erityisesti mieleeni loistovalokuvaaja Iines, Valkoinen Valloittaa Anu, joka pelasti pääsiäiseni;-), Runotalon Sari, Meri ja Teemu, Hanne, Lumiomena, Soili, Pekka Mäkinen, sitten Anu, Jael ja S sieltä kuuman auringon alta kuin myös Mia Chilestä, Sateenkaarentaa Ilona, Leena Raumalta, Allultakin muistan tulleen hauskoja kuvia, Tuure, joka on ehtymätön ja taidokas kuvaaja ja kuka nyt unohtui, niin ilmoittautukoon, niin lisään mukaan. Tiedän jo nyt, että joku unohtui, joten eikun meiliä vain tulemaan...Ja kuumasti kiitän miestäni Reimaa, joka on kestänyt sen, että vaimonsa on kirjojen viemä♥

Ja sitten toinen asia. Nyt on arvonta ja se menee näin: Yksi arvontalippu tulee, jos on lukijani, toisen lipun saa linkittämällä blogini ja kolmannen saa vastaamalla tähän postaukseen. Ja olkaa niin ystävälliset ja laittakaa postaukseen 'olen mukana kahdella' tai 'olen mukana yhdellä' etc. Ja älkää käyttäkö anonyymiä, vaan laittakaa oma nimi tai sitten nimimerkki. Palkintona on kirjapaketti, jossa uutuuksia, ihania uutuuksia!

Arvonta-aikaa on 6.6. klo 12 asti. Silloin alan väkertää arpalippuja ja Lumimies saa toimia onnettarena!

♥:lla kiittäen teidän
Leena Lumi

PS. Linkitän avustajani sitä myöten kun ehdin...Nyt ette ikinä usko, mitä teen: Menen saunaan, jossa hienossa coolerissa odottaa samppanjapullo ja lauteilla Alfauros. Nautimme raikasta juomaa sekä lauteilla että puutarhassamme. Joskus paljon myöhemmin grillaamme kalaa ja vain olemme...

LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA

Tämän kirjan nimi on Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tämä kirja on ruotsalaisen Linda Olssonin englanniksi kirjoittama Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009 ja suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtien Kannattelija. Tämä kirja antaa toivoa, että elämässä on vielä toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta.

Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen-Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990 Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa julkaisukuntoon, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.


Prologi

Astrid
Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi


Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.


Veronika


Marraskuu 2002, Karakare, Uusi-Seelanti

Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

…nu vill jag sjunga di milda sånger.

Kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä. Vanha nainen, Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä, kuolemaa odottaen. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa. Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Metsämansikoiden tuoksussa naiset löytävät hiljalleen polun toisiinsa. Syntyy hiljainen, hellä, ääretön ystävyys.

Muisti on annettu murheita varten, jos mielenrauhaa kaipaat, niin unohda!

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on äärettömän levollinen kirja, joka antaa lukijansa levätä. Se on kirja, joka antaa luvan etäännyttää asioita, luvan hahmottaa, luvan olla uupunut. Se on kirja, joka antaa syvän rauhan.

…ja joka katselee tähtiä ei ole enää koskaan aivan yksin.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan kieli on melkein hypnoosia, sillä luin sitä kuin uiden juuri sopivassa vedessä. Suruissa sukelsin, mutta tuntui hyvältä. Iloissa nousin pintaan haukkaamaan happea ja naurahdin. Metsämansikoiden alkaessa tuoksua kelluin ja unohdin voidakseni elää edelleen.

Tänä iltana sinut kutsutaan tanssimaan usvan kanssa.

Naisten ystävyys on antoisaa molemmille. Veronika toi musiikin ja valonsäteet takaisin Astridin elämään. Veronika sai ystävyydestä syvän tyyneyden ja löysi taidon olla hetkessä läsnä.


Olen unohtanut kuinka elää ilman sinua.

Tämä kirja ei jätä lukijaansa ulkopuolelle ystävyyden, vaan se ottaa sinut mukaan. Minä löysin itseni poimimasta kuusenleppärouskuja lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Poimittuamme rouskut menimme tupaan ja paistoimme lettuja, jotka söimme metsämansikkahillon kanssa.

Älä pelkää pimeää, sillä siinä lepää valo.

Sinä, hyvä lukijani, ellet lue vuodessa kuin yhden kirjan, lue Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sinä, joka olet tuulen piiskaama, aaltojen kiviä vasten heittämä, kaipaukseen hukkunut, palasiksi mennyt, olet lempeiden laulujen jälkeen täydellisen ehyt. Lupaan sen.


Epilogi


Hyvää yötä, makeita unia,
te kaikki kulkurit maan.
Nyt laulu loppuu ja lähdemme –
ehkei enää kohdatakaan.
Jotain sanoiksi sain sydänroihusta,
joka niin pian raukeaa
mutta rakkaus, ollut, se ei katoa –
hyvää yötä – nyt nukkukaa.


- Dan Andersson –


Tunnetko metsämansikoiden tuoksun?

(PS. Heinäkuussa saamme Linda Olssonilta vihdoinkin suomeksi hänen kirjansa Sonaatti Miriamille!)

LOVEBIRDS

Culpa mia by Concha Buika

MY DAUGHTER

She is my baby 4-ever♥

MERI ON THE BEACH

Miénteme Bien by Concha Buika

MAGDALENA

Magdalena, Magdalena,
ihanainen lapsi!
Salamoista silmän-iskut,
idän yöstä hapsi,
joutsenkaula, aaltovarsi,
valkolilja käsi...
- Sulosi on synnillistä,
leiki synnilläsi! -

Magdalena, Magdalena,
illan liekit palaa,
syntyy hehkut hekumoihin,
haaveet herää, halaa...
- Katsos, tytär Israelin,
tähdet kulkee yli...
lankee taivaat jalkoihisi,
avaa, avaa syli! -

Magdalena, Magdalena,
ihanainen impi!
Harvoin astui synnin tietä
jalka kaunihimpi...
Suuret tähdet, kuumat tähdet
kehää sulle kutoo,
kun sa viittaat, vallat vaipuu,
helmaas kruunut putoo...

Magdalena, Magdalena,
kaunis katuja-nainen!
- Joko näit sa miten murtuu,
mustuu mahti mainen?
- Ah niin, kirkas Jumalanpoika,
synnillistä auta!
Sull' on mahdit korkeammat,
aate aistin hauta...

Magdalena, Magdalena,
sankaritar sadun!
- Piirsitkö sa inehmoiden
kohtaloille ladun:
kevehissä keinumahan
lähemmäksi syvää,
erehissä etsimähän
loputonta hyvää?...

- L. Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Victorine Nordenswan: Maria Magdaleena (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)

Yrjö Kaijärvi: Palava ruusu

Onnea kannan
kuin maa hedelmäänsä,
kuin jalon päänsä
yön palava ruusu.

Kysy en, annan
väries loistaa.
Sieluni toistaa
kuin lauluaan lintu:

Läpäisit vaivoin
ruumiini mullan,
ennenkuin liekeistä
tulen ja kullan
valosi joit,
yön palava ruusu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)

MISTÄ KEVÄT ALKAA

Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa on paitsi kertomus kolmen sukupolven naisista heidän ikämurroksissaan, myös kertomus Alzheimerin taudista, omahyväisyyden synnistä ja despoottisuudesta. Tämä kirja takuulla jakaa mielipiteitä, sillä uskon, että Leilallekin löytyy ymmärtäjiä, vaikka minä sitä ihmettelisin kuinka.

On kevät ja Kian ylioppilasjuhlat ovat juuri kohta. Äiti Leila on opettaja, joka on ensimmäistä kertaa pois koulunsa kevätjuhlista, sillä hänen ainokaisellaan, Kialla, on ylioppilasjuhlat. Kaiken pitää olla täydellistä. Tarjoilut ovat kunnossa ja aviomies Antti on häärinyt kantaen jää- ja viileäkaapit täyteen kuohujuomaa, 'ettei vain lopu kesken.' Leila ja Kia ovat käyneet ostamassa uskomattoman kauniin juhlapuvun tyttärelle ja äidin ainoa huoli koskee lähinnä sitä, ettei vain Kian vanhempi poikaystävä Jani, jolla on pinkki Cadillac, tulisi mukaan koululle. Eihän hän sinne kuulu, perheen pariin! Ja Leila toivoo myös, että Jani ymmärtää pysyä poissa perheen huvilalta, jonne Kian luokka on saanut luvan lähteä jatkoille. Eihän Jani kuulu Kian luokkatovereihin!

Koko Leilan täydellisyys on melkein onnistumassa, kunnes lakkiaispäivänä oma äiti Helena, jolla on ollut muistissa jo jonkin aikaa jotain pielessä, ryhtyy kaikesta huolimatta niin hankalaksi, että Leila on itse vaarassa jäädä pois koko koulun tilaisuudesta. Siitäkin selvitään ja Kian mummo saadaan vietyä ’siististi’ läpi niin koulun juhlan kuin itse ylioppilasjuhlan kotona. Ja Kia saa vanhemmiltaan lahjaksi pikkuleipäkerrosvadin, joka sitten monin muodoin paljastavasti tuleekin peilaamaan kolmen sukupolven ketjua, sillä myös äiti ostaa itselleen samanlaisen, mutta Kia olisikin halunnut saada kerrosvatinsa mummoltaan, joka olisi halunnut sen hänelle myös antaa: jos vain olisi tiennyt.

Koska en missään tapauksessa halua olla juonipaljastaja, rakennan teille vain puitteet, joissa niissäkin on ihmettelemistä: Ennen kuin vuorokausi juhlista on mennyt ja nuoret ovat vielä juhlimassa mökillä aamuun asti suloisessa suviyössä, esiin tulee äiti Leila tirkistelijänä, vakoilijana, tuomitsijana. Tämä omahyväinen opettaja on tottunut kateederilta sanomaan, miten on oikein, miten pitää olla. Tyttärensä juhlayönä tämä äitinsä Alzheimerista vaivaantunut ja väsynyt ihminen, joka on aina tottunut määräämään niin miehensä kuin tyttärensä tahdin putoaa itse moraalisesti syvimpään kuiluun, mutta ei hän itse sitä ymmärrä. Ei Leila! Hän paistattelee omahyväisyytensä ja oikeassa olemisensa valossa ja koskee johonkin niin kauniiseen ja herkkään, mihin vanhemmat eivät saisi kajota: tyttärensä ensirakkauteen. Hän ei kuuntele miehensä Antin varoitusääntä vaan puskee eteenpäin sokealla vimmalla. Vasta 46 -vuotiaana hän on tätimäisyyden prototyyppi, oikeuden jumalatar ja estoisuuden symboli.

Marttisen kirjassa aviopuoliso Antti, Kian isä, on vain kuin varjo. Kiltti varjo. Niin on varmaan tarkoitettukin, sillä nyt on tarkoitus tuoda esille hoitolaitokseen joutuva vanhus, Helena ja hänen harhansa ja myös yllättävät kirkastumisen hetket. Hänen tyttärensä Leila, jonkalaisia on maailma täynnä sekä tytär Kia, nuori nainen elämänsä aamuruskossa. Hyvin suloinen ja hyväkäytöksinen Kia, joka vihdoinkin tajuaa, että mitä tahansa hänestä isona tuleekin, hänestä ei koskaan tule äitinsä kaltaista.

Annamari Marttinen ei yritä puolustella Leilaa edes vaihdevuosilla, mutta mitä ilmeisemmin Leila olisi tarvinnut hormonikorvaushoitoa. Hän on vain 46 -vuotiaana kuin 76 -vuotias, vailla hohtoa, vailla tulevaisuusvisioita, vailla intiimiä tai muutakaan kumppanuutta mieheensä Anttiin, aviopuolisoonsa. Hän ärsyyntyy äitinsä sairaudesta ja säälittelee itseänsä aivan kuin olisi suurikin uhri ja aivan kuin elämän normaalien vastoinkäymisten ei mitenkään sopisi koskettaa hänen maailmaansa.

Sääli on sairautta, mutta minun myötätuntoni meni täysin Helenalle, joka tunsi muistinsa, koko elämänsä hänet täysin jättäneen ja myös Antille, jonka aviopuoliso ei ollut koskaan ollut mitenkään virkistys, ilo tai lohtu pitkien vuosikymmenien aikana. Ja suurimman sympatiani sai Kia, joka vain odotti syksyä ja hetkeä, että pääsi muuttamaan kotoa pois ja aloittamaan yliopisto-opinnot toisella paikkakunnalla.

Kia katsoi taivaanrantaan ja näki hienoisen, tuskin havaittavan punerruksen. Tämä oli hänen lakkiaisyönsä. Ajatus siitä, että jotakin korvaamatonta menisi ohi ja lipuisi iäksi saavuttamattomiin, kaihersi. Kaikki olisi ohitse, kun hän riisuisi hienon mekkonsa, alusvaatteensa, moitteettomina säilyneet sukkahousunsa ja korkeakorkoiset kenkänsä. Ja lakin. Mutta jos ne riisuisi kuutamouintia varten, kaikki olisi hellävaraisempaa. Kuutamouinti alasti kun kaikki muut nukkuivat oli lakkiaisvaatteiden sisar.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

KUU HUONEESSA

Annamari Marttisen neljäs romaani Kuu huoneessa (Tammi, 2009) on eletynoloinen nykypäivän selviytymistarina, johon monen on varmaan helppo samaistua. Ylimieliset saattavat naureskella kirjan Katjan ratkaisuja, mutta heiltä tekisi mieli kysyä, oletko koskaan kokenut oloa, jossa tuntuu kuin putoaisit syvään kuiluun? Oletko koskaan mennyt pankkiautomaatille ja yrittänyt nostaa rahaa ja rahan sijasta saatkin kuitin, että tilisi on 17 euroa miinuksella? Oletko koskaan ollut yliopistossakin opiskellut nuori nainen täynnä huumaavaa tulevaisuuden uskoa ja sitten löydätkin itsesi kotoa kahden lapsen äitinä ja ainoa seurapiirisi ovat taloyhtiön hiekkalaatikon ympärillä lapsiaan vahtivat muut äidit? Oletko koskaan ollut kotiäiti, joka odottaa miestään kotiin kuin kuuta taivaalle, vaan kun hän tulee, ei paratiisi tapahdukaan, vaan koet entistä syvemmän pohjaimun?

Marttisen romaani yllätti minut. En ollut aiemmin lukenut Annamarin kirjoja ja muutenkin luen eniten koko maailmaa järisyttäviä kirjoja, joista tulee ikiklassikkoja. Kuu huoneessa tuli minulle kuin vahingossa…, mutta luinkin sen kahdelta makuulta (=yön tietyt tunnit) ja Katjan tarina tarttui minuun kuin kärpänen tarttui kärpäspaperiin mammalan navetassa. Menin täysillä mukaan siihen käsittämättömään, jolla Katja yrittää pelastaa itsensä. Varmasti olen kokenut tästä osan alta kolmekymppisenä, vaikka olinkin tiukasti työelämässä. Varmasti oli helppo ymmärtää Katjaa, koska olen aina heikompien puolesta vahvempia vastaan. Olin sataa Katjan puolella ja Marttisen teksti oli niin sujuvaa ettei tarvinnut tuntea myötähäpeää kirjoittajan takia, vaan saattoi heittäytyä tarinan vietäväksi. Epäsoljuva teksti, esimerkiksi kankeat dialogit, pysäyttävät keskittymisen tarinaan, tai jopa pilaavat koko jutun. Kankea dialogi on muuten suomalaisten kirjailijoiden helmasynti, mutta en tiedä miksi! Annamari Marttiselle ei tätä syntiä voi taakaksi lukea ja ilo on lukijan.


Katja saa ystävältään Sadulta lehtiä, jotka kertovat, mikä auvo ja pelastus ihmiselle koittaa, kun hän löytää luontaisen ravinnon ihmeen. Katja lukee:

Vain ihminen syö kuumennettua ruokaa, eläimet eivät sitä tee. Jos haluat saavuttaa henkisen ja fyysisen terveyden, elävä ravinto on vastaus. Elävällä ravinnolla on tietoisuutta laajentava vaikutus, löydät vastauksen siihen, mikä on ihminen, mikä maailmankaikkeus. Väsymys kaikkoaa. Kaikkein parasta olisi syödä ruoka suoraan puutarhasta, koska silloin siinä on läsnä prana. Versojen idätys tapahtuu kätevästi esimerkiksi keittiön kattilakaapissa, koska et tarvitse enää koskaan kattiloita ja paistinpannuja.

Tästä alkaa Katjan tie ryhmään, jossa rahastetaan paljon. Silmän iiriksistä näkee koko ihmisen terveyden, joten iridologilla pitää käydä, vehnäjauhot häipyvät perheestä samoin kaikki sokeri, koska yksi ryhmän ’asiantuntija’ huomaa Katjan sairastava hiivasyndroomaa. Kaikki amalgaamipaikat pitää vaihtaa muovipaikkoihin vaikka velkarahalla. Ja kaikkia ryhmän jäseniä pitää aina halata kiusallisen kauan ja sitten maataan selällään kiviä otsalla ja vatsan päällä ja ties missä. Ruoka häipyy perheen kaapeista ja tilalle tulevat itujen idätysastiat, pitää ostaa laventeli- ja kukkatippoja ja pitää lähteä kalliille viikonloppukurssille Verson voiman kartanoon. Ja tärkeintä on uskoa enkeleihin ja oppaisiin. Ja yksi opas on nimeltään Erkka…

Mutta miten ihmeessä tähän oikein tultiin? Suuren väsymyksen ja turhautumisen kautta. Katjasta tuntui ettei hän ollut enää muuta kuin toisten jälkien siivooja. Mikään ei kiinnostanut. Vanhempi lapsikin alkoi olla murrosikäinen ja aiheutti raastavaa huolta alkaessaan olla iltaisin poissa kotoa. Katja ei paljoakaan puhu miehensä Tapion kanssa. Tapio onkin tarinassa kuin sivusivuroolissa eli ei paljon ollenkaan. Rahat ovat tiukoilla, mutta siitä huolimatta Katja ostaa melkein kaiken luontaistuotekaupasta, vaikka esimerkiksi jo yksi luomuhillopurkki maksaa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen kaupan lettuhillo. Mutta eihän enää ole lettujakaan, ainakaan sellaisia, mitä muu perhe söisi, sillä lapset alkavat vieroa syystä kotiruokailua samoin aviomies.

Mutta mitä millään on väliä sillä onhan enkelit ja Erkka sekä kuu huoneessa!


Vai onko sittenkin väliä?