Luin Cunninghamin Tunnit jo aikaa sitten ja siis ennen blogielämääni. Nyt kun kävin Karoliinalla ja luin hänen arvionsa kirjasta, muistin mitä löysin kirjan jälkeen.
Se oli tietysti elokuva Tunnit (Hours), jossa päätähtinä kaikki kolme suoksikkinäyttelijääni Julianne Moore, Meryl Streep sekä Nicole Kidman. Heti kun filmi tuli myyntiin ostin sen ja katsoin 'puhki'. Elokuvassa Kidman esittää Virginia Woolfia hyvin uskottavasti ja vaikutuin niin, että...
...ostin Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn, jonka olen kohta lukenut yhtä monta kertaa kuin Bo Capelanin Axelin. Ja se oli aika monta kertaa, sillä sen takia sain tutustua Carpelaniin sekä olin jälleen kerran maakuntalehden eli Keskisuomalaisen haastattelussa. Tässä Jaana Kauton kuva minusta ja kirjoista:
Siis tässä jo kolme kirjaa, joiden toivon löytävän tiensä kaikkien lukulistalle.
Tänään kävin mm. Susan luona ja hän tehnyt jälleen upean arvostelun kirjasta, joka on osa sitä menneisyyttämme, jota emme saa ikinä unohtaa.
Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.
Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen.
Ne, jotka eivät muista menneisyyttään, ovat tuomittuja toistamaan sitä.
- George Santyana -
Ja sitten kävin vähän kyynelehtimässä Saran blogissa hänen hyvästellessään Annaa...Saran koskettava arvio täällä ja minun samasta kirjasta täällä
***
Nyt on viikonloppu alkamassa, mutta en puutu nyt tuleviin, sillä ensi viikko on vielä auki. Ehkä vien vihdoinkin taitelijat palkkiin ja saan aikaiseksi aloittaa Leena Lumi's Flower Power -postauksen. Kaikki riippuu nyt Kleopatrasta ja Niilin vedenpinnan korkeudesta, joka nousee ja laskee kuin naisen mieli.
Lumoavaa kirjallista, omenoiden tuoksuista viikonloppua kaikille!
Love
Leena Lumi
Prologi
Suljen kirjan. Olen juossut yön ja päivän unijälkiäni muistojeni veräjä toisensa jälkeen särkyen. Olen juonut tämän kirjan tarinan äidinmaidossani, olen syönyt tämän kirjan tarinan mammani karjalanpiirakoissa, tämä tarina sai minut Viipurissa kulkemaan kadun toisensa jälkeen korot katuja piiskaten mammani kulussa, tein huikean aikamatkan torille, jossa naiset olivat kauniimpia, miehet komeampia ja hevosten kupeetkin kiilsivät kuin ei missään. Kuulin kaikki kielet, maistoin kaikki maut, tunsin kaikki tuoksut…olin juurillani, kunnes evakkojunassa heräsin mammani itkuun. Ei siihen karjalaiseen, joka oli naurua ja itkua sekaisin, vaan uuteen, jossa kaikki oli menetetty eikä koskaan enää…
Olen elämyskokenut Marja Leena Virtasen tarinan Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011) kuin kuumeessa. En ole voinut edes nukkua, sillä vaikka kirja kertoo minulle äitini suvun kautta tutusta aiheesta, tajuntani on räjähtänyt täydellisesti. Mistä tulee tämä kirjailija, joka kirjoittaa kuin Mika Waltari, Véronique Ovalde ja Herta Müller yhteensä ja sitten vielä mausteena tämä erittäin suomalainen osa historiaamme: Kadotettu Karjalamme ja sen perimä jo neljännessä polvessa. Virtasen kieli on maagista, rohkeaa, aistillista, taidokasta ja koskettavaa, sillä suudelmat maistuvat itse elämältä aina verestä ja kuolemasta syvään, salattuun katkeruuteen, joka nostaa huulille karvaan sapen maun. Sen lisäksi kirjailija käyttää äärettömän taitavasti symboliikkaa, joka sitten tekeekin jo tekstistä maagista realismia.
Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven naisten tarinan, jossa yksi kertojista on Siviän vauvana kuollut tytär. Siviän, joka oikeastaan ei näe, ei kuule muuta kuin verensä huudon kohden Kaarloa, Siviän, joka tuoksuu kaupan hajusteille, välittää vain pojistaan, kiehnää mustasukkaisen omistavana Kaarlon ympärillä, mutta on lopulta itse vain oman äitinsä Marin elämän tragedian uhri. Mar puolestaan kantaa omaa muistoaan äidistään Työ, ja sekään taakka ei ole kevyimmästä päästä. Työ ei ole enää kertojana, mutta hänen varjonsa vaikuttaa, kuin myös erään laukkuryssän varjo, alati läsnäoleva. Kuollut tarkkailija, Marketta, oli Siviän lapsi ja uusi vauva on myös Marketta, Toinen. Heidän siskonsa Riikka on kuin tervejärkisyyden juonne, johon suvun katkeruudet ja tahmaiset salat eivät tartu. Riikka on myös kirjassa lohdullinen halaus eräälle suuressa katkeruudessa hylätylle ja toivoa on, että Riikan tytär Hillevi saa aimo ripauksen isäänsä Perttiä, jolloin neljän sukupolven neljän vahvan naisen historia saa ylleen armeliaan unohduksen hunnun, jossa olisi tilaa myös helpolle ja hellälle, sekä etenkin koskettamisen ja välittämisen tunteelle, jonka puute niin vihlovasti sattui sisälläni lukiessani kirjaa. Ollessani itse siellä. Siinä. Kylmässä.
Suurin hämmästelyn aiheeni on Virtasen kieli. Juon sanoja ja nyt koko kirjani on merkkauksia täynnä. Näin minulle käy harvoin. Saan nyt vahvoja etiäisiä tästä kirjasta… Yhtäkkiä meillä on Suomessa kirjailija joka kirjoittaa näin:
Yöllä pitkä mies tuli uneen, otti reisien alta, nosti syliinsä. Pitkä mies suuteli Toisen huulia, sen kasvot olivat pehmeät. Toinen antoi käsiensä luikertaa pitkän miehen olkapäiden yli, laski päänsä kaulalle, halusi nukkua tätä unta.
***
Hiiret piipittävät värisyttävät korvia jauhavat kirjeen hienoksi, eikä siitä tule silppua vaan pehmoista ilmansekaista höttöä jossa hiiret löhöävät vaaleanpunaisessa unessa. Yhtään sanaa ei kulkisi, ei liikkuisi mitään selvää, tuskin piste tai pilkku.
***
Jos Kaarlo olisi rumempi, arkisempi, viulun vetämätön.
Jos olisi, minun olisi helpompi.
Kun hän silittää selkääni ja olen juuri vaipumassa nautintoon, väliimme hivuttautuu usein kaipaus muuhun. Vaistoan sen, ja mieleeni nousee neuvoton hätä. Minäkö kaipaan vai hän?
***
Huuto purkautuu sisässäni, niin suuri ja mahdoton huuto, ettei pihauskaan sovi kurkustani ulos. Huuto on valkoista ainetta, hehtaarin kokoinen lämpäre raskasta täytepumpulia.
Ja sitten Marja Leena Virtasen kirjaan kirjoittama aistillisuus. Se on kaikessa. Myös kylmyys on kaikessa. Äitien ja tyttärien välinen kylmyys. Tietty armottomuus. Se kohdistuu kirjassa ensin Siviään ja sitten hän laittaa vahingon kiertämään moninkertaisena. Siviä on sekä uhri että syyllinen. Mar ei vienyt Siviää kertaakaan katsomaan lapsuudenkotia, sukua ei kutsuttu syntymäpäiville, edes ripillepääsyä ei juhlittu. Ja sitten sitä kaikkea muuta tämän lisäksi. Aistillisuus on kuitenkin monin kerroin kiehtovampaa kuin kylmyys, joten:
Panen suolasienien painoksi lautasen ja pesemäni kiven, suljen pytyn kannen.
Tuli on hiipunut hellassa, sienien myrkky tarttunut minuun.
Hivutan kättä toissapäivänä silittämääni paidanrinnusta pitkin. Käsi on päätöksensä tehnyt ja jatkaa matkaansa, hellittää housujen sepalusta sulkevat nauhat, päästää kankaan kiristyksessä pingottavan elimen ahtaudesta.
Siinä se on, aikuisen miehen värkki, jonka omin silmin näen elämäni ensimmäistä kertaa.
Kieräytän ruumiini Untamon päälle, polvieni varassa ponnistaen kääräisen helmani vyötäisille ja olen kiitollinen kun vuotamiseni aika on muutama päivä sitten loppunut.
Mitään ei tarvitse suunnitella, ruumiini uppoaa häneen kuin itsestään, jalat ovat asettuneet hyvin ja…
Kirjeitä kiven alle on taidokas paitsi kiinnitarttuvalta tarinaltaan ja kieleltään myös upea rakenteeltaan. Kertojanaiset ovat sinänsä jo toimiva ratkaisu, mutta Virtanen on kehittänyt myös muuta: Kertomus ei ole kronologinen. Tämä ei yleensä onnistu ilman lukijan kärsimystä, mutta Virtanen tekee sen majesteetillisesti! Kiehtova tarina ei siis ole tasapaksua, tylsää junttaa, vaan kuin sulava kevätpuro, jossa sulavesipärskähdys keväthurmiossaan hypähtää ylitse vastaan tulevan uoman kiihkoissaan tavoittaen jotain autuutta hipaisevaa, mutta lopulta sulautuu taitavasti kiehtovaksi, katkeamattomaksi tarinavirraksi kimmeltäen julkeassa huhtikuun auringossa kuin kevään viimeinen jäätimantti: Täydellisenä!
Epilogi
Pellot leimuavat olkitulina. Kuljen palavien kasojen välissä täynnä outoa kiihkoa, hengitän savua sisääni ja tunnen miten sytyn tuleen ja alan tanssia tulien välissä kuin huumattuna. Tanssin tulien yössä savipellolta toiselle, kunnes uupuneena saavun juovan penkalle, kaadun maahan kuin tyydytettynä, ojentaudun pimeään ja käteni tavoittaa tutun kiven kolon…kirje. Savu. Muisto. Toinen.
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika K Jossu Valkoinen kirahvi Norkku Katja Joana Susa Anna Elina Anja Peikkoneito Erja Sara Karoliina Sanna.
***
Tämän kirjan jälkeen suosittelen lukemaan kirjan Sodan haavoittama lapsuus.
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
Oaxacalainen keittiö on osa kaupunginimagoa ja näkyvästi esillä ravintoloissa. Yleisiä ovat venyvä mozzarellatyyyppinen oaxaqueño-juusto ja täyteläinen, mausteinen ja yrttinen suklaakastike mole. Vähemmän yleisiä ovat chapulinit eli paistetut heinäsirkat, jotka sipulilla, valkosipulilla ja tuoreella limetillä höystettyinäkin näyttivät siltä, että maku vaatii totuttelua. Useimpia raaka-aineita, esimerkiksi heinäsirkkoja ja raakasuklaata, on röykkiöittäin esillä Mercado de Abastos –torilla. Tyypilliseen meksikolaiseen tapaan tori on kojujen ja puotien muodostama värikäs sokkelo, joka on tulvillaan silmää, nenää ja vatsaa houkuttelevia herkkuja (ja välillä kauhujakin).
Eilen illalla hyvin myöhään, kun vihdoin pääsin kirjojen äärelle, oli ensin tarkoitus vähän vilkaista ruokakirjaa, joka kertoo maailman parhaista kasvisruoista, ja sitten lähteä Kleopatran Egyptiin, mutta en päässyt Aleksandriaan, sillä Chris ja Carolyn Caldicottin teos Maailman parhaat kasvisruoat (World Food Café, Tammi 2011, suomennos Riitta Bergroth) veikin minua lujaa niin eksoottisiin maihin, matkaelämyksiin ja ruokaseikkaluihin, että vielä aamuyön tunteinakin minua huimasi kuin olisin nauttinut liikaa ruokaa, jossa tuoretta inkivääriä, valkosipulia ja chiliä, sillä sain hallusinaatioita elämäni ruokamatkasta, jossa mikään ei ollut ennalta-arvattavaa:
Marrakkechissa ystävällinen emäntämme, joka tiesi meidät kasvissyöjäksi tarjoili ihastuttavia, höyryävän kuumia täytettyjä briouat-pasteijoita. Carolyn kysyi, mitä täyte oli, ja käsitti sen olevan briejuustoa. Hyvin uskottavaa, sillä maku oli maitoinen ja paikan omistaja ranskalainen. Illan edetessä aloimme oikenin ahmia herkullisia pasteijoita. Aamulla olo oli aika huono, mutta luulimme sen johtuvan vain liiasta ahmimisesta liian myöhään. Aamiaisella kuitenkin kehuimme kokille pasteijoita ylitsevuotavasti, jolloin saimme kuulla täytteenä olleen soseutettuja aivoja. Tässä vaiheessa minä ryntäsin syleilemään vessanpyttyä, jonne sitten Chris ja Carolyn saapuivat vakuuttamaan, että 'heidän tulevassa kirjassaan kaikki ruokalajit ovat aivottomia ja herkullisia.'
Nyt takuulla ymmärrätte, miksi meni yli puolen yön! Siis kirja on ruokakirja ja täynnä hurmaavia reseptejä, mutta ensihuomion vievät kokemukset, joita saimme reseptien hakumatkalla Lähi-idässä, Afrikassa, Intiassa, Nepalissa ja Sri Lankassa sekä Kaakkois-Aasiassa, Kiinassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Teos on täynnä järkyttävän upeita, Crishin ottamia matkakuvia, niin upeita, että näitä ei näe edes matkakirjoissa. Herkulliset ruokakuvat on ottanut James Merrell. Ei ole mikään ihme, että Chris ja Carolyn Caldicottilla on oma ravintola Lontoon Covent Gardenissa. Tämän kirjan jälkeen päätin matkan kauhuista huolimatta vierailla World Food Caféssa, jossa omistajapari on syystä minimoinut chilin määrän annoksissa. Sitä toki saa pyydettäessä lisää, mutta ei ole kovin miellyttävää, jos käy kuten ystävälleni chiliä syötyään: häneltä paloi peräsuolen lisäksi sen jatkumo eli…ja tie vei sairaalaan.
Mietin pää kuumana, minkä ruokalajin täältä teille tarjoilisin runsauden pulan ääreltä ja päädyin melkeinpä yksinkertaisimpaan eli Rapeaan hapanimelään salaattiin, joka tulee Laosista:
4-6 annosta
1/3 pienestä kerästä kiinankaalia, ohuiksi suikaleiksi leikattuna
nippu vesikrassia
iso kourallinen pinaatinlehtiä, suikaloituna, tai baby-pinaattia
200 g pavunituja
85 g litteitä sokeriherneitä, pitkittäin suikaloituna
4 kevätsipulia
85 g kuorittuja maapähkinöitä, paahdettuna ja rouhittuna
pieni kourallinen tuoretta minttua
pieni kourallinen tuoretta basilikaa
kastke:
2 rkl öljyä
3 valkosipulinkynttä viipaloituna
2 rkl limettimehua
2 rkl vaaleaa soijakastiketta
1 vajaa rkl fariinisokeria tai hunajaa
2 punaista chilipaprikaa, ohuiksi suikaleiksi leikattuna
Yhdistä kulhossa kiinankaali, vesikrassi, pinaatti, pavunidut ja herneet.
Valmista kastike: kuumenna öljy paksupohjaisessa kasarissa ja ruskista valkosipuli rapeaksi. Nosta kasari liedeltä ja lisää limettimehu, soijakastike, fariinisokeri tai hunaja ja chili. Sekoita ainekset hyvin keskenään. Valuta hiukan jäähtynyt seos salaatin päälle.
Ripottele pinnalle kevätsipuli, maapähkinät ja tuoreet yrtit.
Tässä ikimuistoinen ruokakirja seikkailunhaluiselle kokeilijalle. Lahjaksi tai omaksi. Vaikka ruoat ovat kasvisruokia Chris ja Carolyn kertovat aina, jos maassa, josta ruokalaji tulee, siihen lisätään kalaa tai äyriäisiä. Ja melkein jokaisen ohjeen kohdalla on upean kuvan lisäksi tietoisku, jossa kerrotaan joku jännittävä reseptiin liittyvä nyanssi. Ja huomatkaa kirjan kansi! Lupaan, että tämän kannen otan mukaan Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi –kisaan.
Huomasin juuri, että olen antanut seikkailun viedä ja siksi mainitsen nyt muutaman ruokalajin, joita kirjan runsaudesta löytyy: Tagine Marrakechin tapaan, Ful Medames, Falafel, Imaamin munakoiso, Bataattia maapähkinäkastikkeessa, Carri-kookoscurry, Kalkuttalainen munakoiso, Vihreä Kasvis-Mallung, Mekongilainen munakoisowokki, Balilainen Gadd Gado, Karibialaiset kasvikset kookoskastikkeessa…Siis Maailman parhaat kasvisruoat on ruokakirja, jonka höysteenä on uskomaton seikkailu!
Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta sitä harmittelen, että olen niin yllytyshullu. Ihan matkan loppumetreillä eli siis kun olin selvinnyt niistä aivoista, vankilan kahleista ja monesta, monesta muusta, mistä saatte lukea kirjasta, minä suostuin lähtemään vielä Brunein trooppiseen sademetsään, jossa kehuttiin olevan upea suojelualue. Yritin kysyä, miten tämä liittyy ruokakirjan tekoon, mutta etenkin Chris oli niin ’täpinöissään’, että mikään ei auttanut. Siinä sitten aamuisin heräiltiin gibbonien konserttiin, vedettiin päälle märkiä vaatteita ja poimittiin iilimatoja alushousuista…Onneksi onnistuin levitoimaan itseni Tamil Nadun Mudumalain villieläinpuistoon aamu-usvassa vaeltavien norsujen keskelle.
I just love World Food Café♥
'Muistatko?', kuiskaat hymyillen läpi vuosikymmenten.
Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
Lämmitämme toisiamme.
Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.
Viimeiset sanat, katse, tuoksu...
Minä lähden, mutta palaan
ja kerran vielä: 'hei' ja 'hei'.
Ja siinä sinä seisot kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.
Missään ei koske.
Ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.
- Leena Lumi -
kuva Minttuli
Nuori Rakkaus
How Can We Hang On To A Dream
Minun pitäisi olla jo muualla, mutta koska en ehdi viikolla huomata mitä blogistaniassa tapahtuu, vastaan nyt Annin haasteeseen, tiivistää omat muistelmansa tms. kuuteen sanaan. En aio olla tässä kuin yksi joukosta eli otan muutaman mestarin mukaan myös. Toivon, että alle kuuden sanan muistelmat/viisaudet hyväksytään ja yhden sanan ylitys lumen runoilijaltani.
Viimeiseksi sanaksi on suudelma paras.
- Tommy Tabermann -
Herra, on aika.
- Rainer Maria Rilke -
Vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.
- Elmer Diktonius -
Ei jäljen jälkeä. Hanki kantaa. Kyyhkynharmaa lumensiipi.
- Mirkka Rekola
Salaisimmat kyyneleemme eivät koskaan etsi silmiämme.
- Kahlil Gibran -
Ei ole toista. Minun on ainoa.
- Leena Lumi -
Sinä ja minä toisissamme: Ikuisuutemme syleilyssä.
- Leena Lumi -
Sinä et tullut: Miksi siis kyyneleet?
- Leena Lumi -
Tämä minusta jää: lumi, sade, janosi.
- Leena Lumi -
Hei!
Tässä tulee nyt monta asiaa, mutta koittakaa pysyä kyydissä!
Joukossamme on Rita, joka opettaa ainakin italiaa ja englantia. Hänellä on myös nettikursseja, jolloin ei tarvitse raijata itseään marraskuun loskalla pois mukavalta kotisohvalta, vaan voi opiskella siellä omassa pesässä kaakaomuki käden ulottuvilla. Nyt Ritalla on alkamassa ensi viikolla kaksi eritasoista englannin kurssia ja löydät niistä enemmän täällä Kielten osaaminen on pääomaa, jota ei syö inflaatio, ei kateus eikä edes kiima!
***
Toivon, että joku minua teknisempi henkilö menee nyt neuvomaan Runotalon Saria tänne Hän ei voi kommentoida toisille. Apua!
***
Isoäidin hillokirja sai minut muistelemaan edesmenneen anoppini vihreitä tomaatteja ja kyselinkin ohjeen perään. Aili ja Allu antoivat ohjeensa ko. kirjan kommenteissa ja Minttulin ohje löytyy täältä Kiitos! Mistä ihmeestä minä nyt niitä vihreitä tomaatteja teen... Tahtoo oman kasvihuoneen!
Bonnetin loistava Kirjaston henget innoitti Anonyymin ilmoittamaan kirjailija Jacques Bonnet esiintyvän Turun Kirjamessuilla Acrigola -salissa su 2.10. klo 14.20. Asiasta enemmän täällä
Nyt kannattaa lähteä poimimaan lumikarpaloita, sillä ihana runoilijamme Aili Nupponen on nyt voimakkailla runoillaan Lumikarpalossa. Aililta on ilmestynyt useita runokirjoja ja taitaa olla muutakin julkaisua. Minä olen eniten tykästynyt Ailin kirjaan Elämänpelto.
Vietän nyt elämääni Kleopatran Egyptissä, joten ensi vikolla ajattelin yrittää vihdoinkin tarjota teille Maailman parhaat kasvisruoat, jonka kansi on jo lujaa vauhtia menossa Valitse Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi -kisaan, joka on entiseen tyyliin samalla arvonta. Ensi viikolla järjestelen myös palkkiani ja teen mm. meidän taiteilijoillemme Johannalle, Birgitalle ja Hannelle linkit yhden kuvan taakse. Jos lukijoissani on nyt joku kuvataideblogia pitävä, hän pääsee mukaan joukkoon ilmoittautumalla minulle. On myös tulossa se kauan puhumani Leena Lumi's Flower Power, mutta odotan saavani sinne vielä yhden tietyn kuvan mukaan. Ja kuten olen luvannut, niin jatkan sitä ensi vuonna kasvi kerrallaan.
Tämän postauksen kuva on Ilonalta, jonne olen menossa ensi kuussa ja otan kameran mukaani! Ilonan koti muuten esitellään uusimmassa Avotakassa.
Tulikohan nyt kaikki....
Suloista syyskuun viikonloppua teille kaikille!
Love
Leena Lumi
kuva Sateenkaarentaa
Näin suven lopuksi saamme nauttia suloisimmasta hillokirjasta ikinä, koskaan. Se on pieni kooltaan ja sivujakin on vain hiukan alla viisikymmentä, mutta vähemmän on enemmän etenkin, jos teosta kannattelevat saman sukupolven perinteet 1820 luvulta asti. Päivikki Puska on koonnut kirjaksi Isoäidin hillokirjan (Karisto 2011), jossa hän paljastaa perintönä sukupolvelta toiselle heidän suvussaan siirtyneet sadonkorjuuajan makumieltymykset. Alun perin ohjeet on kirjoitettu 1820-1860 –luvuilla paksuihin vihkoihin kauniilla käsialalla, vanhalla ruotsin kielellä. Suomentaessaan kirjaa, Päivikki on samalla muuntanut vanhat paino- ja vetomitat kiloiksi ja litroiksi. Hauskana esimerkkinä mainitsen, että 1 kortteli on 3,3 dl, 1 naula on 32 luotia ja se merkitsee 0,425 kg ja 1 luoti on 13,3 g. Mahdoitkos tietää tätä!
Kirjan kuvitus on hurmaava: Osa on piirroskuvia omenoista, perhosista ja säilömisestä; suurin osa kuvitusta on kuitenkin vanhoja mustavalkokuvia, joiden huomaa tulevan kaukaa. Kuvissa on paljon lapsia ja tietysti myös aikuisia ja ollaan kesäkuvissa, ulkona, puutarhassa. Minusta hauska kuva oli pikkupojan kesätukan leikkuu, vaikka ressukka ei näytä tilanteesta oikein pitävän ja huutaa niin, että kuulen sen vuosikymmenten läpi. Siihen aikaan pojille leikattiin ’kesätukka’, mikä käytännössä tarkoitti kaljuksi ajamista. Ymmärrän pikkuherraa kyllä hyvin, sillä kun minut vietiin ensimmäistä kertaa parturiin ’singlattavaksi’, levitin itseni kampaamon lattialle ja huusin kuin hinaaja. Minut kannettiin ulos jäykkänä kuin seiväs, mutta kukaan ei ollut päässyt koskemaan kutreihini. Äitini ei kehdannut näyttäytyä vähään aikaan kylän raitilla ja kaupassakin pysyi vain konttorin puolella, mutta onneksi isää vain nauratti.
Päivikki Puskan kirja sisältää hillot, hyytelöt, marmeladit mehut, keitot, jälkiruoat ja juomat. Ohjeet ovat kuin menneen maailman kosketus, sillä oletteko kuulleet Hienosta vadelmahillosta, johon on lisätty etikkaa ja sokeria tai Ruskeista kirsikoista, joita voidaan valmistaa kahdella sortilla. Mesimarjahillon kohdalla, muistan Luvian raitin polut ja miten paljon niiden varrella kasvoi mesimarjaa, tuota marjoista hienoimman makuista, kun sen saa ihan tuoreena syödä. Nyt mesimarjaohjeita ei edes löydy, sillä luultavasti marjat, jos niitä enää mistään saa, menevät likööriteollisuudelle. Ja tietysti teemme isoäidin kanssa Muurain- eli lakkahilloa kuin myös Kriikunahilloa. Inkivääripäärynät saavat veden kielelle ja muistan taas, että pitää vielä istuttaa se päärynäpuu…
Näin Päivikki tunnelmoi muistojensa keittiössä:
Muistan hyvin isoäidin ja äidin alkusyksyn hääräilyt keittiössä, jossa kattilat porisivat ja kaikkialle levittäytyi kesäinen hillontuoksu. Me lapset osallistuimme marjojen puhdistamiseen ja hillokattilan hämmentämiseen isoäidin tai äidin seistessä tarkkana vieressä. Sitten meille annettiin leivän päälle kattilasta kuorittua marjaista vaahtoa, joka maistui aivan kesältä. Kaikenlaiset tarinat ja jutut menneiltä ajoilta saivat meidät pysymään hiljaa keittiössä, ja vielä nytkin hillontuoksu tuo mieleeni lämpimiä muistikuvia lapsuudesta…
Olin aikeissa tarjota teille lopuksi Pappilan hätävaraa, mutta nautimmekin lähestyvän viikonlopun, sekä tämän suloisen kirjan kunniaksi juomaa, jonka nimi on Arkkipiispa:
4 pulloa Mosel-viiniä
4 pulloa Reinin-viiniä tai
6 nuorta tai vanhaa ranskalaista viiniä
2 pulloa shamppanjaa
3 naulaa sokeria (1 naula = 425 g)
3-4 appelsiinin mehu
Ja nyt kohotamme lasin Päivikille, joka ystävällisesti päästi meidät osaksi sukunsa perinteitä ja paljasti ohjeita, joista vanhimpien ikä alkaa hipoa kahtasataa vuotta. Kiitos!
***
Jos joku tietää, miten säilötään vihreät tomaatit, otan ohjeen kiitollisena vastaan! Edesmennyt anoppini valmisti sitä ja monta ohjetta tuli pyydettyä ja saatua, mutta vihreät tomaatit unohtui. Ainakin siinä oli etikkaa, sokeria, vihreitä tomaatteja...
Jos Jumala olisi olemassa, hän olisi kirjasto.
- Umberto Eco –
Täytyy olla kohtalon johdatusta, että ymmärsin tilata Jacques Bonnetin teoksen Kirjaston henget (Des bibliothéques de fantômes, Tammi 211, suomennos Jyrki Kiiskinen), sillä siinä missä maailmankirjallisuus on kotimaani ovat kaikki kirjat ilma, jota hengitän, ja sehän ei voi olla näkymättä ympäristössäni. Olen jo kauan tiennyt, että minua varten on olemassa diagnoosi, mutta nyt Bonnet vahvisti sen! Nyt minulla on aina mustaa valkoisella näyttää miehelleni, mikä minä olen ja miksi. Sen lisäksi Bonnet auttaa luomaan kuvan, että minä olen se käsitettävä tapaus ja muut enemmän tai vähemmän säälittäviä, sillä he eivät ole tajunneet, että elämme lukeaksemme.
Jacques Bonnetin kirja on niin riemullinen ylistys lukemiselle, kirjoille ja kirjastoille eli kirjojen haalimiselle, että en ole vastaavaa kokenut. Kirja saisi minulta täyden kympin ellei kirjailija olisi sortunut ranskalaiseen omahyväisyyteen ja tuonut liikaa esille sitaatteja, tapahtumia ja kirjoja nimenomaan ja melkeinpä vain Ranskasta ja ranskaksi. Muualta tulevat suuruudet ohitetaan kevyesti hipaisten. Jollekin ranskan kielen taitajalle tämä ei ehkä ole edes hidaste, mutta minua se pysäytti aina kun juuri olin lukemassa miehelleni ääneen, miten täydellistä on olla avioliitossa sellaisen naisen kanssa, joka järjestää yhteisen kodinkin niin että kirjoja löytyy kirjaston, makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön lisäksi myös molemmista vessoista. Olen kaikesta huolimatta vihdoinkin saamassa ymmärrystä sille tosiasialle, että olohuoneemme isoa ruokapöytää ei ole voitu käyttää kolmeen vuoteen, sillä pöydällä on suuri kunnia toimia valtaisien kirjapinojen tasona.
Olen onnellinen etenkin Bonetin kirjan luvusta, joka käsittelee kirjahulluuksia. Mietinkin voisiko koko luvun kirjoittaa kotimme ainoalle kirjavapaalle seinälle. Sehän olisi ihan muotiakin, sillä olen nähnyt verhoja ja tyynyjä, joissa on kirjoitusta! Siis on olemassa ihmisryhmä joka intohimoisesti keräilee kirjoja. Tämä on vielä tuttua kauraa, mutta kaikki eivät ehkä tiedä, että keräilijät jakaantuvat alalajeihin, muodostaen melkein oman rotunsa, sillä kirjamaanikot, mitä ylevää tautia intohimoiset kirjaihmiset potevat, voivat olla joko spesialisteja tai ’haahuilijoita’. Spesialistit keskittyvät keräämään tiettyjä kirjailijoita, johon ryhmään tunnustan itse kuuluvani. Meihin toki läheisesti liittyy myös ryhmä, joka kerää kirjailijoita näiden nimen alkukirjaimen mukaan, mutta he ovatkin oma alalajinsa jalossa suvussamme.
Miten ystävä tai puoliso sitten voi tunnistaa kirjamaanikon, voidakseen tätä kyllin palvoa ja arvostaa? Yksi oire sen lisäksi, että kirjoja kertyy kaikkialle, on huomattava levottomuus, joka kirjamaanikkoon iskee, jos hän on luovuttanut jonkun kirjansa liian hövelisti tai hetkellisessä heikkouden tilassa pois. Tämän jälkeen ei ole yön ei päivän lepoa itse maanikolla kuin ei myöskään läheisillä ennen kuin kirja on saatu takaisin tai tilalle on löydetty toinen samanlainen. Koin tämän vakavasti viime sunnuntaina kun en löytänyt mistään Kalotayn Bolšoin perhosta. Kiipelin pitkin seiniä, kunnes lähdin ajamaan siihen ainoaan paikkaan, jossa olin vielä nähnyt yhden teoksen tätä sielukirjaani. Joka ilta muistan iltarukoukseeni liittää lauseen: ’Rakas Taivaan Isä, älä johdata minua ikinä siihen heikkouden tilaan, että luopuisin Marcel Reich-Ranickin Eurooppalaisesta.’
Bonet paljastaa kaikille, miten vaativaa on elää kirjamaanikkona. Tätä asia rankentaa kovasti tarve saada kirjastossa aikaan jonkinlainen järjestys, että kuloinkin tarvittu teos löytyisi, kun sitä tulenpalavasti tarvitaan. Suurin osa kirjojen luokitustavoista saa Bonetilta kyytiä. Hän ruotii niin aakkoselliset, maanosien tai maiden mukaiset, värien mukaiset, hankinta-ajankohdan mukaiset, ilmestymisajankohdan mukaiset, lajityypin mukaiset, suurten tyylisuuntien mukaiset, kielten mukaiset, lukumieltymysten mukaiset, sidostyypin mukaiset kuin myös kirjasarjojen mukaiset, joista viime mainittu on minun henkilökohtainen viimeinen keinoni pysyä pinnalla. Osuvasti Bonet toteaa:
On paljon sellaisia häijyjä kirjailijoita, jotka tuntuvat saavan mielihyvää siitä, että tekevät tyhjäksi kaikki luokittelun periaatteet.
Lajityypin mukainen: lajityyppi on kaikkea muuta kuin helppo määritellä: liian väljät määritelmät ovat turhia, liian tiukat johtavat loputtomiin väittelyihin.
Bonet on ainoa, joka ymmärtää miten vaarallista elämäni on. Hän kertoo, miten säveltäjä Charles-Valentin Alkan kuoli. Hänet löydettiin kotoaan 30. päivänä maaliskuuta 1888 kirjahyllynsä murskaamana. Tässä vastaus kaikille niille, jotka ovat ihmetelleet, miksi meidän sänkymme yläpuolella ei ole kirjahyllyä. Näen toistuvasti painajaista, jossa makaan murskaantuneena, mutta vielä tajuissani päähäni pudonneen kirjahyllyn alta. Tajuan, että vereni tahrii kaikki rakkaat kirjani!
Tässä kohden on pakko käyttää tilaisuutta hyväksi ja korjata eräs vääryys. Rakas mieheni kertoo kaikille, jotka jaksavat kuunnella, heränneensä parinakin yönä avioliittomme aikana siihen, että terävä kuulakärkikynän kärki painoi hänen kaulavaltimoaan. Ei ole totta, ei ollenkaan! Se kynä on kymmenesti painanut minun kaulaani, sillä joskus uutterinkin kirjoihin pikkupisteitä merkitsevä kirjamaanikko tarvitsee muutaman tunnin yöunen…
Erittäin tuskallista on olla taidekirjojen keräilijä, joka minä myös olen. Tässä selitys tuskaan Bonetilta, joka siis paljastaa myös osan minun kurjuuttani:
Se joka kiinnostuu taiteesta ja kerää siihen liittyvän kirjaston, törmää heti kahteen ongelmaan. Ensimmäinen on taloudellinen: taidekirjat maksavat keskimäärin kolme tai neljä kertaa enemmän kuin tavalliset kirjat – ja toisinaan paljon enemmän, eikä niistä oteta uusintapainoksia kuin harvoin, kun ne on kerran loppuunmyyty. Hinta antikvariaateissa voi siis kohota hyvin korkeaksi. Siksi sitä katuu helposti, ettei hankkinut kirjaa heti, ja tämä puolestaan yllyttää moninkertaistamaan hankinnat, jotta ei tarvitsisi katua myöhemmin eikä tehdä samaa virhettä toista kertaa. Tämä on loputonta.
Haluan näin lopuksi suositella tätä Jaques Bonetin kirjaa kaikille kirjamaanikoille, mutta myös heidän läheisilleen, jotta he osaisivat arvostaa elämäänsä, jonka saavat jakaa elämyksellisen kirjahullun kanssa. Kirjamaanikon puoliso saa viettää yönsä sängyssä vailla aviollisten velvollisuuksien paineita, sillä kirjamaanikko menee aina vuoteeseen kirjan kanssa. Seksuaalisesti kylmä hän ei ole, lukeehan hän kiihkeästi myös eroottista kirjallisuutta, mutta laaja lukeneisuus on tuonut hänelle kekseliäisyyttä, jossa lemmenleikkien paikaksi voidaan keksiä mikä muu tahansa, paitsi ei vuode. Yöt ja kirjat kuuluvat kirjamaanikolle ja sehän sovittiin jo avioehdossa! Tässä vielä kuva kirjamaanikon taivaasta Edouard Vuillardin kuvaamana.
Pakko vielä lisätä, että nyt kun on kaiken maailman ääni- ja sähkökirjoja ja jotkut jopa jakavat moisen kanssa vuoteensa, niin hui ja hai: oikeaa kirjaa ei ikinä päihitä mikään. Ja kuka kuvittelee lukevansa kirjaa internetistä, hänelle vastaa Bonet:
Loputtoman tiedon lähteellä – jollainen internet on – ei kummallista kyllä ole minun silmissäni samaa taianomaista hohtoa kuin kirjastollani. Istun tietokoneeni ääressä, sen avulla pääsen käsiksi kaikkiin kuviteltavissa oleviin tietoihin ja hallitsen lähdes täydellisesti aikaa ja tilaa. Silti jotain puuttuu: jumalallisuus.
***
Sain ystävällisesti Anonyymiltä vinkin, että kirjailija Jacques Bonnet on Turun Kirjamessuilla Agricola -lavalla su 2.10. klo 14.20! Nyt kaikki sinne tapaamaan tätä hulvattoman hauskan, mutta ehdottomasti todenmakuisen kirjan kirjoittajaa. Vuoden päästä minä kierrän kaikki kirjamessut - ainakin Suomessa.
***
Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jokke Annika Susa ja Kirjakirppu
Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.
Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?
Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
lanteeni keinumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi.
Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!
- Leena Lumi -
Aamulla saapuneessa tekstiviestissä oli lukenut suurin kirjaimin LOUNASLYSTIT TÄNÄÄN. Se tarkoitti että Jenny tulisi ruokatunnilla kotiin harrastaakseen seksiä hänen kanssaan, sitten he rakastelisivat vielä kerran tai kaksi illan aikana. Sellaista heidän elämänsä nyt oli. Jenny kävi lapsettomuushoidoissa ja oli laatinut lääkärin kanssa suunnitelman parantaakseen hedelmöittymismahdollisuuksiaan. Tänään oli otollinen päivä. Siksi tekstari. Haraldsson oli puun ja kuoren välissä. Toisaalta hän arvosti sitä että heidän seksielämänsä oli viime aikoina muuttunut monin verroin vilkkaammaksi. Jenny halusi häntä aina. Kuitenkaan Haraldsson ei päässyt tunteesta, ettei Jenny oikeastaan halunnut häntä vaan hänen spermaansa. Haraldssonin olisi ehkä pitänyt soittaa Jennylle ja kysyä pitäisikö runkata ennen töihin lähtöä ja jättää purkki jääkaappiin. Pahinta oli, ettei hän ollut aivan varma siitä että idea olisi Jennystä aivan älytön.
Never say never! Olen aina päättänyt pitää itseni erossa kahden kirjoittajan kirjoista ellei kyseessä ole tietokirja, sillä haluan tietää kuka 'puhuu'. Tässä sitä mennään tukkaputkella ja ollaan menty muutamia öitä lukien herrojen Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt kirjaa Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda, Bazar 2011, suomennos Jaana Nikula) ja elämys on ollut täydellinen. Niin täydellinen, että kaikki lupaukseni uudesta elämästä ja ’en enää lue aamukolmeen’ ovat kaatuneet – hetkellisesti. Olen valvonut sikana ja nauttinut niin kirjan poliisikomisario Thomas Haraldssonin kovanonnen ritarin koettelemuksista kahden vaativan naisen, nujertavan esimiehensä Västeråsin rikospoliisin päällikön Kerstin Hanserin kuin oman, spermahimoiseksi yltyneen vaimonsa Jennyn puristavassa kuoleman syleilyssä. Teko aloittaa Haraldssonista oli tarkoin harkitun tahallinen, sillä omituiseen huumorintajuuni vetosi oudosti tämä kovanonnen ritari, joka yrittää kaikkensa: Päteä työmaalla murhatutkinnan yhteydessä, saada lisää arvovaltaa ja arvokkuutta kuin myös joka välissä käydä naimassa vaimoaan, jolle lapsen saamisesta on tullut suorastaan mania. Thomas parka tekee kaikkensa kirjan naisia miellyttääkseen, mutta näille ei tunnu riittävän mikään. Ei edes kaikkensa antaminen.
Sen sijaan kirjan sankari, psykologi Sebastian Bergman, joka änkeää kirjan murhatutkimukseen psykologiseksi profiloijaksi, on aivan toista maata. Hän on röyhkeä, suorasanainen, kova, tekee mitä huvittaa, on malliesimerkki huonosti käyttäytyvästä miehestä ja muistaa hankkia joka päivälle uuden panon, sillä tärkeintä on, että nainen ei koskaan saa olla sama. Naisen pitää olla niin helppo, että aamulla voi nousta ja lähteä sanomatta edes näkemiin ja tavataan. Pahinta on kohdata kasvaja, nainen, joka hiukankin herättää todellista kiinnostusta. Ja kaikkein pahinta on kohdata nainen, joka on enemmän kuin kasvaja, sillä maaninen paneskelija Sebastian vihaa muistaa. Hän nai unohtaakseen, mitä on menettänyt, miltä tuntui kun kuului se outo jyly, linnut lakkasivat laulamasta, Lily jossakin ja Sabine hänen sylissään ja sitten meri…Mikään ei kuitenkaan tuo pelastusta yön painajaisista ja aamuyön heräämisistä. Kasvajia pitää karttaa, mutta melkein yhtä paha ovat liian helpot:
Hän vaistosi kaikkien naisten olevan erilaisia ja oli siksi kehittänyt erilaisia taktiikoita joista valita, joita kokeilla, tunnustella ja vaihtaa tarvittaessa.
Sebastian sai nautintoa tuntiessaan hallitsevansa tapahtumien kulkua. Hän hyökkäsi ja väisti ja viimein, jos oli pelannut korttinsa oikein, täydensi kaiken fyysisellä nautinnolla. Mutta Clara Lundinin kanssa kaikki oli sujunut liian helposti. Aivan kuin viiden tähden hotellin mestarikokkia olisi pyydetty paistamaan muna. Hän ei päässyt näyttämään taitojaan. Se oli tylsää. Se oli pelkkää seksiä.
Mies joka ei ollut murhaaja alkaa murhasta. Ja siitä kun Lena Eriksson niminen nainen tulee tekemään katoamisilmoituksen kuusitoistavuotiaasta pojastaan Rogerista. Käy ilmi, että Roger on ollut entisessä koulussaan koulukiusattu, mutta nyt, päästyään Palmlövin hienostolukioon, kaikki alkoikin mennä hyvin. Roger tuntuu menestyvän, mutta onko ketään joka todella tietää, millainen Roger on? Mitä hän ajattelee? Mitä hän puuhailee? Mikä on hänen salaisuutensa?
Hjorthin & Rosenfeldtin kirja on rakenteeltaan perinteistä dekkaria eli murha ja sitten poliisitutkinta, johon Kerstin Hanser kutsuu apuun keskusrikospoliisin yksikön, jota johtaa Torkel Höglund apunaan Vanja, Ursula ja Billy. Se miten Bergman pääsee porukkaan mukaan on työtapaturma, joka johtuu satunnaisesta tapaamisesta sekä Sebastianin ja Torkelin yhteisestä menneisyydestä. Kirjan poliisitutkinta on pohjoismaista dekkarigenreä noudattava, mikä jo itsessään on kyllä jo edullista, mutta kirjailijakaksikko syventää tutkijoiden yksityiselämää niin paljon, että kirja takuulla tulee kiinnostuksensa takia viemään muidenkin kuin minun yöunet. Vanjan ja Ursulan annetaan olla vahvoja, joka osoittaa Hjorthin ja Rosenfeldtin olevan ajassa kiinni. Voisi kuvitella, että maaninen paneskelija Sebastian Bergman saisi naislukijan raivoihinsa, mutta mitä vielä: Sebastian sekä säälittää että kiehtoo. Miten ei säälisi, kun saa lukea, mikä kaaos on hänen sisällään ja miksei viehättyisi kun hän on mitä herkkävaistoisin naisten tuntija, jonka syliin tuntuvat haluavan naiset laidasta laitaan.
Michael Hjorth on käsikirjoittaja, joka on tehnyt mm. Suomessakin nähtyä Wallanderia, jossa käsikirjoittajana on toiminut myös Hans Rosenfeldt. Pieni, mutta ei ihan vähäinen nyanssi on se, että Rosenfeldt on ollut käsikirjoittamassa myös Varustamo-televisiosarjaa (Voiko kukaan ikinä unohtaa Bengtssonia!). Näissä herroissa on laadun takuu! Kirjan käännösoikeudet onkin myyty jo kuuteentoista maahan ja kirjan pohjalta on tehty kaksi tv-elokuvaa, joissa Sebastian Bergmania esittää Kurt Wallander roolista tuttu Rolf Lassgård, jonka rooli mm.Susanne Bierin Häiden jälkeen (Efter Brylluppet) elokuvassa on huikea. Mies joka ei ollut murhaaja kirjasta tehdyt Den fördömde –nimiset elokuvat ovat Suomessa saatavilla dvd:llä.
Se, mikä kirjaan tuo lisäarvoa, on nimenomaan Sebastian Bergman ja hänen menneisyytensä pimeys ja valo, joka on samalla hänen nykyisyytensä pimeys. Koskaan, ikinä ei ole kohdattu niin rankkaa lapsen suhdetta omiin vanhempiinsa kylmyydessä kuin oli Sebastianin suhde omiinsa. Sitten saapui valo, jonka kohtalo tuhosi ja saapui vain pimeys ja yön kurjat tunnit, joista oli selvittävä naimalla tai kuolemalla. Tyhmä Sebastian ei ole, joten hän tietää kulkevansa veitsen terällä ja ymmärtää käydä terapiassa. Psykologina hän osaa arvostaa ammattiapua, mutta siltikin, kun Sebastianin terapeutti Stefan Hammaström kysyy häneltä: ”Miten vaarallista olisi olla kuin muutkin?” Sebastian tekee hänelle välittömästi ja tyhjentävästi selväksi mitä mieltä hän on tyynistä ja arvokkaista, sellaisista kuin hänen äitinsä elämä pähkinänkuoressa. Hän haistattaa niille pitkät ja ennen kärsii!
Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain pimeys ja outo jyly…
***
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Lumikko Anneli ja Elina/Luettua elämää
Leena Lumi kirja-arvonnan voittajat ovat: HeliAO, Susa ja Pepi! Onnea teille! Koska kesken arvonnan kävijälaskurissani ylittyi 300 000 vierailijan raja, päätin yllätyksenä nostattaa onnettarena toimineella Lumimiehellä vielä kolme arvontalippua, jotka osuivat nimille: Leena R, aiai ja Kaisa. Onnea! Kolme ensimmäistä saavat nyt valita kukin kolme kirjaa voittojärjestyksessä täältä Ensin valitsee siis HeliAO, sitten Susa etc. Ylimäääräisen arpalipun saajat saavat kukin nostaa yhden kirjan voittojärjestyksessään kun päävoittajajat ovat ensin valintansa tehneet.
Tämä ei nyt jää ihan tähänkään, sillä päätin ihan mututuntumalla palkita kaikkien näiden vuosien innokkaimman kommentoijani eli Jaelin. Hänelle minun oli helppo valita kirja, sillä vieraillessaan suvella meillä hän aivan liimaantui Sinikka Piipon mahtavaan tietokirjaan Suomalaiset marjat (Minerva 2010). Tämä kirja lähtee nyt Jaelille, joka on aina jaksava ja innostunut kommentoija niin minun kuin muidenkin blogeissa. Kiitos Jael!
Hei!
Tämä viikko on kiitänyt kuin nuolihaukka ja toinen lupaamani kasvisruoakakirja saa jäädä ensi viikolle. On vähän tehty hilloja, myös omenoista, vaikka ei pitänyt. Tänään petti hermo ja niinpä aloin valmistaa herkullista omenasoestta näin:
Keräsin pudokkaita, herkullisia keltakaneleita. Nyt en niitä viitsinyt kuoria, kun ovat tavallista pienempiä, vaan leikkasin uunin kestävään kattilaan omenista palasia, kun olin ensin laittanut pohjalle kolme desiä vettä. Mitat ovat sitten kaikki ihan mututuntumalla, sillä eihän minulla ollut aavistustakaan omenien määrästä. Kattilan koko on kuitenkin kahdeksan litraa ja se oli aika täynnä. Väliin roiskin joukkoon sitruunamehua, puoli kiloa hyytelösokeria ja kun se loppui kuin vähän kesken, lisäsin muutaman desin tavallista sokeria sekä purkillisen vaniljasokeria. Joukkoon tökkäsin myös kolme kanelitankoa. Laitoin kattilan kansineen 175 asteiseen uuniin pariksi tunniksi ja välillä vähän kähjäsin. Sitten kun omenat tuntuivat pehmenneiltä, otin kattilan jäähtymään ja jonkin ajan kuluttua, otettuani ensin kanelitangot syrjään, soseutin omenat vispilällä. Maistoin sosetta ja se oli niin hyvää, etten sanotuksi saa! Pakastin jäähtyneen soseen ja laitoin jokaiseen purkkiin mukaan uuden kanelitangon. Pakko oli pakastaa, sillä meillä on nyt kuningatar- ja luumuhilloa lasipurkeissa ja pitää syödä vähän monta kertaa ihania, Lumimiehen grillillä paistamia pitsireunaisia lettuja, ennen kuin päästään omenahilloon käsiksi.
Jään nyt viikonlopun viettoon, sillä alan vähitellen tehdä arvontalippuja ja sunnuntai menee iltapäivän osalta sitten kirja-arvonnan tuloksissa ja siinä kaikessa kivassa, mikä tähän liittyy. Kaikki varmaan arvaavat, että minä olen nyt jonkun kirjan viemä. No olen minä! Viehättävä Kustannusherra lähetti minulle dekkarin, jota en ollut pyytänyt ja taisi tuntea minut paremmin kuin itse tunnen itseni, sillä nyt vain lukisin ja lukisin eli sitä teen tänään myöhään ja huomenna taas;-) Arvontaan ehtii mukaan vielä su 4.9. klo 12 asti täällä
Toivotan teille kaikille lumoavaa viikonloppua sekä iltoja ja öitä, joissa tuoksuvat omenat!
Love
Leena Lumi
♥♥♥
Jos sinä olet omenapuu
tahdon minä olla omena
Jos sinä sytyt tuleen
tahdon minä olla vesi
tai herkästi syttyvä aine
Jos sinä hukut
tahdon minä olla pohja tai virta
Jos sinä katsot kauas
tahdon minä olla etäinen piste
Jos sinä suljet luomesi
tahdon minä olla äkillinen pimeys
- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
♥♥♥
PS. Tänään ehkä kannattaa lukemisen sijasta katsoa D.H.Lawrencen kirjasta Lady Chatterleyn rakastaja tehty Pascal Ferranin samanniminen elokuva Lady Chatterleyn rakastaja (Lady Chatterley, Ranska 2006).
Lawrencen teos on minulle aikaa kestävä ikiklassikko ja kun luin po. filmin arvostelun tänään Helsingin Sanomista, päätin, että TV1 klo 21 kera homejuustojen ja rypäleiden saa kruunata perjantai-iltamme. Filmi on saanut viisi César-pallkintoa, "Ranskan Oscaria", muun muassa vuoden parhaana elokuvana. Filmitiedot sain jutusta HS Paras versio Lady Chatterleyn tarinasta, Harri Römpötti. Aistillista elokuvailtaa!
Lady Chatterley
Ja filmi alkaa Sibeliuksen musiikilla! Tällä:
Valse Triste
On tullut aika lähteä.
Kesä kääntyy pian syksyksi
ja minä haihdun syystuulten puhaltaessa.
Ja sinä.
Sinä olit lähelläni suojaten, rakastaen.
Huomaat poissaoloni hetken aikaa,
mutta tajuat pian, että olinkin vain uni,
jota ei koskaan ollut.
Vaikka lähdin, minä muistan sinut.
Ja unessani toivon, että olisit yhä siinä.
Jonain päivänä hiljainen kuiskaus menneisyydestä
tuo sinut luokseni jälleen.
Surullinen hymy huulillani
maistelen muistoasi hetken.
Hiljaa nostan pääni pystyyn ja
käännän kasvoni takaisin tuuleen.
- Heli Vilmi -
Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)
kuva Pekka Mäkinen
Miltä kuulostaisi Paahdettua parsaa, parmesaania, hakattuja pähkinöitä ja viinietikkakastiketta? Tai Grostineja, härkäpapuja, pecorinoa ja yrttisitruunalevitettä? Tai Vuohenjuustolla ja marinoiduilla vihanneksilla täytetty pizza? Näitä ja monta muuta, yhteensä neljäkymmentä ruokaideaa tarjoaa Pia Hallin kirja Kausiruokaa kasviksista – 40 ruokaideaa kotimaisista aineksista (Säsongens vego, Minerva 2011, suomennos Anna-Maija Luomi).
Kirja on nimensä mukaisesti ylistys kausiruoalle, sille jonka sesonki kulloinkin on menossa. Näin vältymme ostamasta pitkiä matkoja kulkeneita ruokatarpeita, jotka ovat kaukana lähiruoka-ajattelusta, kasvattavat hiilijalanjälkeämme eivätkä edes useinkaan maistuu tuoreen veroiselta. Omalta kohdaltani huomaan tämän parhaiten tomaatista, joka on suurta herkkuani, mutta jaksan odottaa kotimaisia tomaatteja ja etenkin kotimaisia luomukirsikkatomaatteja, jotka ovat koko suvikauden naposteluherkkuani sekä mukana salaateissa.
Koska kirja kertoo vegekeittiöstä, suositaan luomua sekä todetaan, että vegekeittiössä tulee aina olla tuoreiden raaka-aineiden lisäksi papuja ja linssejä, öljyä ja mausteita. Näistä kaikista on kirjassa oma lukunsa. Kauden tähdet huomion keskipisteessä annetaan kausilista siihen, minkä vihanneksen kausi kulloinkin on. Tomaatti on esimerkiksi huhtikuusta lokakuuhun, pinaatti toukokuusta elokuuhun ja suppilovahverot syyskuusta marraskuuhun. Kirjan ruokaohjeet menevät vuodenaikojen mukaan alkaen keväästä ja päätyen talveen, jossa saamme vaikka tätä herkullista Vuohenjuustolla ja marinoiduilla vihanneksilla täytettyä pizzaa:
Syksyllä nautimme Pyttipannua tofusta, aurinkokuvatuista tomaateista ja sienistä. Nyt on sienien kulta-aika, joten ruokaan kuin ruokaan mukaan sieniä! Hall tarjoaa kirjassaan myös Sienipateeta yrttikastikkeen kera, mutta me teemmekin tällä viikolla Sienicanelloneja:
4 annosta
1 l sieniä (mielellään sekasieniä)
1 keltasipuli
2 porkkanaa
1 rkl voita
timjamia
suolaa ja pippuria
500 g raejuustoa
12 lasagnelevyä (kirjasta löytyy myös pastanteko-ohje)
n. 5 dl tomaattikastiketta (ks. resepti s. 101)
1 dl kovaa, voimakkaan makuista juustoa raasteena
Lämmitä uuni 200 asteeseen. Puhdista sienet ja leikkaa ne pieniksi paloiksi. Leikkaa sipulit ja raasta porkkanat karkeaksi raasteeksi. Kuullota kaikki voissa. Sekoita joukkoon timjami, suola ja pippuri. Nosta paistinpannu/kattila liedeltä ja sekoita raejuusto aineksiin. Aseta lasagnelevyt työpinnalle. Lusikoi sieniseosta lasagnelevyjen päälle ja rullaa levyt paksuiksi makkaroiksi. Aseta rullat voideltuun, uuninkestävän vuokaan. Kaada päälle tomaattikastiketta ja ripottele pinnalle juustoraastetta. Pane uuniin paistuman noin 25-30 minuutiksi.
Kausiruokaa kasviksista on keittokirjaksi kivankokoinen eli ei liian suuri. Kuvat ovat kauniin himmeäpintaisia ja myös osa tekstisivuista on värillisiä. Ohjeiden perässä tietoisku, jossa annetaan lisäinfoa jostakin reseptin ainesosasta. Ohjeessa Mustajuuripataa ja kantarellileipä tietoisku annetaan mustajuuresta, josta kerrotaan sen olevan myös köyhän miehen parsaa. Sen mieto maku muistuttaa parsaa.
Varsinaisten reseptien jälkeen kirja tarjoaa Pikkuruokia & perusreseptejä, josta löydämme lisukesalaatteja, erilaisia kastikeohjeita, omatekoisen pastan reseptin, vihannesliemen valmistuksen ja jopa spelttileivän valmistusohjeen. Herkullinen vadelmakuva aloittaa ateriakokonaisuuksien tarjoamisen tyyliin Kesäateria, Syysateria…Syysaterialla alkuruokana on Sienipatee ja yrttikastike, pääruokana Kaalikääryleet sinihomejuusto-hasselpähkinätäytteellä ja jälkiruokana Luumutorttuja ja valkosuklaakastiketta. Jokaisen aterian osan yhteydessä on myös juomasuositus. Sinipateelle suositellaan pehmeää ja marjaisaa punaviiniä ja kaalikääryleille valkoviiniä, jossa maistuvat tammen aromit.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille vegaaneille sekä kaikille meille, jotka olemme päättäneet pitää yhden viikon päivistä kasvispäivänä. Kiva lahja antaa myös nuorelle parille tai mukaan kotoa juuri opiskelemaan lähtevälle nuorelle. Ohjeet ovat mielestäni varsin helppoja, joten siinä ei tule ongelmia. Myös tarveaineet näihin ruokiin ovat helposti saatavissa eikä tarvita erikoismaustekauppoja, vaan lähikauppa riittää tämän kausi- ja lähiruokaa ylistävän keittokirjan herkkujen valmistamiseen.
Sain juuri etiäisen, että viikonloppuna syömme joko kosteikkovahveroita tai kantarelleja...se riippuu...
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Karoliina
Pöly lentää vain silloin kun siivotaan ja tomutetaan. Jos sen antaa vain olla, se jää siihen missä se on.
Edward Munch Rolf E. Stenersenin mukaan
Piia Juulin Hallandin murha (Atena 2011, suomennos Katriina Huttunen) rikkoo kaikki perinteisen rikosromaanin kaavat niin tyylissä kuin rakenteessa. Tätä ei ole kirjoitettu ennen! On koettu, että poliisityöskentely murhan jälkeen siirretään kulissien pimentoihin, on koettu, että kaikkea käsitellään vasta murhan jälkeen, on koettu sitä sun tätä, mutta Juul piirtää ennenkokemattoman neitseellistä jälkeä mustarastaan huilun säestäessä taustalla.
Kaikki tapahtuu ampumisen jälkeen. Bessin avomies Halland on ammuttu kadulle kotitalonsa lähelle. Lukija katsoo kaikkea kuin filminä, mutta niin tuntuu tekevän leskikin, sillä Bessiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän ei osoita mitään surevalle leskelle sopivaa roolia vaan sekoilee omissa elämänsä jossitteluissa, joita ovat ero ainoan lapsensa Abbyn isästä, oman perheen ja suvun hyljeksintä häntä kohtaan ja se ettei hän taas halua tavata omaa äitiään. Hän on kartettu ja karttaja. Lukija saa itse päätellä mikä on syy, mikä seuraus. Bess on yhtäältä suorastaan karkean rehellinen:
Kun hoipertelin vessaan, vauhti ja viini ja ilo saivat minut vaappumaan, ja suureksi ilokseni väänsin siellä suurimman ja kauniimman muotoisen paskan jonka olin koskaan nähnyt. Tarkastelin sitä tyytyväisenä ja harmittelin etten voinut kertoa siitä paskasta kenellekään, en Hallandillekaan, ja olin juuri laskemassa sitä pöntöstä kiskoille, kun huomasin….
Bessistä voi saada myös kuvan, että hän on sairas. Tai sitten sosiopaatti vailla empatiakykyä. Toisaalta hän on kovasti kaivannut tytärtään, jota ei ole saanut tavata eronsa jälkeen, mutta siinäkin on jotain epätodellista: Aivan kuin hän tietäisi, että hänen kuuluu kaivata edes tytärtään.
Kirjan ehdoton keskiö ja myös kertoja on Bess, ei murhattu Halland. Bessin töykeys ja piittaamattomuus heittävät öljyä tuleen tilanteessa kuin tilanteessa. Kun Hallandin raskaana oleva sisarentytär Pernille ilmestyy hänen luokseen aidosti surevana, sekin vain raivostuttaa Bessiä:
”Vien sinut kohta asemalle”, sanoin ja istuuduin. ”et voi jäädä tänne. Riistät minulta surun.” Sanoin tosiaan niin.
”Et näytä kovin surulliselta”, hän sanoi.
”Enkö? Siinäpä se! Et voi jäädä tänne vetistelemään – minähän hänet olen menettänyt, et sinä.”
”Olenpas!” Miten hän pystyikään näyttämään loukkaantuneelta. Haukkasin kiukkuisesti näkkileipää, ja kun käänsin palasta suussani, tunsin että jokin oli hullusti. Sylkäisin sisällön käteeni, näkkileivänpalasia, sylkeä ja puolikkaan poskihampaan.
”Voi jumalauta!”, huusin. ”Sinun ei pidä olla täällä.”
”Käyn hakemassa tavarani yläkerrasta”, hän kuiskasi ja oli poissa.
Aivan varmaa on, että Juul tekee kirjoittamisen historiaa riisutulla tyylillään, mutta hän ei ole joukossa aivan yksin. Mitä tästä pelkistetystä, töykeästä tekstistä tuleekaan mieleen? Tekstistä, jossa välillä laulaa mustarastas? Muistiini tuli Marguerite Durasin karkea kieli, jossa kuitenkin:
Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen, joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa. (Lol V. Steinin elämä)
Sama karkeus, sama mitään kaihtamattomuus, sama tapa tarjota enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia eli lukija saa itse kuvitella sen, mitä kirjailija ei kerro. Toki erojakin löytyy, sillä Duras syttyy välillä maalailemaan kuin taidetta, kunnes seuraava karkeus jo pyyhkii kuvan pois. Juul sen sijaan on täydellisen mielistelemätön, ei hetken armoa suo vaan painaa päälle:
”Ei saa ampua!” kiljaisin ja sitten tuli pimeää. Auton ovi avattiin ja auton sisältä kajasti vähän valoa. Joku tuli minua kohti, taistelin päästäkseni pystyyn ja saadakseni samanaikaisesti alushousut jalkaani, kellahdin kumoon ja kastuin. ”Ja hammaskin minulta on lohjennut!” huusin.
Ja juuri tämän jälkeen mieleeni tuli jostain syystä Herta Müller, jonka teokset ovat niin uskomattoman täydelliset erialaisuudessaan, suoruudessaan. Ei mikään ihme, että Hallandin murha on voittanut Tanskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnnon Den Danske Banks literaturprisin...
Sen verran Juul paljastaa, että Bess kärsii jonkinasteisesta alkoholismista, joista sitten syntyy outoja tilanteita. Kirja on vain alle kaksisataa sivua, mutta sisältää enemmän kuin monet tiiliskiviromaanit. Tätä ei pysty jättämään kesken. Ja jokainen luku alkaa mitä oudoimmalla sitaatilla, joka on otettu ihan mistä tahansa ja niistä saattaa löytää yhteyttä alla olevaan lukuun tai olla sitä löytämättä. Bessiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja jossain vain viheltelee mustarastas.
Tulkaa sisään vain – täällä ei ole muita kuin minä ja iso lihakärpänen.
Raymond Chandler: Pikkusisko
Im wunderschönen Monat Mai
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku, Erja, MarikaOksa, Kirsi ja Susa
