SUOMI ON MAAILMAN PARAS MAA NIIN MONESSA...

Olen huomannut, että mitä enemmän ihminen on matkustanut, sitä enemmän hän näkee sen, mikä Suomessa on paremmin kuin missään muualla. Me olemme niin tottuneet siihen, mitä kotimaamme tarjoaa, että emme aina edes huomaa, mitä saamme. Joskus pitää lähteä pois joksikin aikaa, että alkaa taas ymmärtää hyvän päälle.

Kävin äsken hurmaavan Karoliinan blogissa, From Karoliina, with Love, ja hän saa nyt paluumuuttajana kertoa, mikä kaikki mm. on meillä Suomessa niin paljon paremmin kuin muualla eli lue täältä

Tässä lyhyesti Suomi on onnela, joka on kommenttini erään blogin juttuun:

Suomi on todellakin onnela, jossa on ilmainen ja tasokas koulutus peruskoulusta yliopistoon, puhtaat vedet, puhdas ilma, turvallista eli lapset esim. voivat kirmata kavereidensa kanssa vapaasti, maa on yksi maailman kauneimpia, järviä on paljon ja merenrantaa myös, metsästä löytyvät monet herkut, joita saa vapaasti poimia ja niitä kaipaavat mm. italialaiset eli Suomen tatteja, vesistä nousee kuhaa, siikaa ja lohta, mutta Sveitsi haluaa suomalaista ahventa, joka onkin hyvä, mutta ruotoinen.

Minä voisin asua pari vuotta alppiseuduilla, jonne olen taas toukokuussa lähdössä, mutta ikinä en muuttaisi pysyvästi pois Suomesta. Voisin asua pari vuotta myös Englannissa, mutta R. ei siitä ajatuksesta innostu.

Kateutta on kaikkialla, mutta meidän ulkomaisia vieraitamme on aina ihmetyttänyt maamme siisteys, tasokkaat ravintolat, omakotitalojen isot tontit, rakentamisen taso, suomalaisten hyvä koulutus ja varsin vaikuttava elintaso kuin myös erittäin kattava julkinen liikenne.

Ja mitä rahallakaan ei saa, on suomalaisten suurin rikkaus eli neljä vuodenaikaa. Ja sitten joulu...joulu, jota itse kannan sydämessäni ympäri vuoden. Silloinkin kun kesällä lähden uimaan ja rannassa olen kävellen viidessä minuutissa. Suuri järvi näkyy ikkunoistamme ja talon toiselta puolelta alkavat marja-ja sienimetsät.

Verotus on korkea, mutta sillä saadaan monenlaista alkaen ilmaisesta koulutuksesta ilmaiseen terveydenhoitoon. Sillä tasataan myös tuloeroja niin, että kaduilla ei ole kerjäläisiä eikä kenenkään tarvitse olla asunnotta ellei siihen tilaan oikein himolla änkeä.

Kaikkein parasta on syksy ja sen jälkeen talvi. Puhdas, hellä, valkea lumi...Sille ei vertaa maailmasta löydy.

Love

Leena Lumi

*****

PS. Suomen Kuvalehdestä 23.3.2012 Leena Sharman jutusta:

Hyvämaineisuus ei ulkoministerin mielestä tarkoita sitä, että Suomea pidetään nöyristelevänä sylikoirana, joka ei uskalla puuttua esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksiin. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että olisimme aina kaikessa samaa mieltä, vaan sitä, että muut tietävät, miltä pohjalta Suomi asioita arvottaa.

"Olemme luotettavia, toimimme vakavasti maailman ongelmien ratkaisemiseksi: meillä on aika vahva ympäristöprofiili, meillä on pohjoismainen hyvinvointimalli - sen vahvuutta presidentti Sauli Niinistökin haluaa korostaa." (Erkki Tuomioja)

"Emme ehkä itse sitä huomaa, mutta kun muut maat lukevat näitä kauneusvertailuja, joissa kaikki Pohjoismaat löytyvät yleensä kärkikymmeniköstä, niin kyllä meiädn mallimme kiinnostaa." (Erkki Tuomioja)

"Oma vertailusuosikkini on se, jossa Suomelle on annettu arvio 'maailman vähiten epäonnistunut valtio', least failed state in the world." (Erkki Tuomioja)

kuva Sarppu

LUVATTU

Ei tästä tule mitään, järveenkö minun on mentävä, mietin kun kävelen navettaan iltalypsylle. Milloin vain ajattelen Anttia, sen toisen kuva nousee tielle, sen silmät tulevat silmiini ja öisin minä nostan hameeni ja alushameeni ja päästän puseron hakaset, että hän voisi tulla minuun, että voisi käydä käsiksi, purra ja repiä ja satuttaa. Vie vaan puhtaus ja kaikki muu, en ollenkaan pane vastaan, suutelen vaan nöyrästi kättäsi, kun hitaasti irtoat minusta.

Lukiessani Heidi Köngäksen esikoiskirjan Luvattu (Otava 2000) vain runsas viikko jälkeen hänen Vieraan miehensä, koen tekeväni epäoikeutta Heidille, koska en lukenut kirjoja kronologisessa järjestyksessä, jolloin Luvattu olisi antanut minulle enemmän. Luvattu ei vienyt minua niihin sfääreihin, joihin Vieras mies minut heitti. Syy ei ole siinä, että Luvattu olisi huono, mutta tarina oli ehdottomasti paljon tavanomaisempi tai sitten meidän agraarinen yhteiskuntamme on esittänyt tätä eri medioissa kautta elämäni: Pieni piikatyttö, jonka tahto on isäntäväen taskussa ja jota kukaan ei välitä mitenkään kuunnella ja tukea kasvussa, vaan hän saa horjahdella ja kaatua, selviytyä tai olla selviytymättä.

Alun sitaatti kertoo paljon oleellista kirjan Maijasta, joka on luvattu renki Antille. He ovat kihloissa ja siinä vaiheessa kun tarinan tragedia tapahtuu, on kirkossa ollut jo kolmet kuulutukset ja kuuliaistanssien jälkeen mikään ei enää näytä Maijalle toivoa. Osaltaan syy on onnettomuuden, joka tapahtuu, osaltaan syy on sen, että Maija ei saa pois mielestään erästä toista:


Sillä ei se, mikä minua polttaa ja kärventää, sammu missään vedessä, ei pala tulessa.

Kaiken kaikkiaan Maijan kohtalo on kuitenkin täysin epäoikeudenmukainen, mutta niin totta monelle palkolliselle näiden tapahtumain aikaan.


Sitten taas se, miten Heidi kirjoittaa, on jo lupaus jostain suuremmasta eli Luvattu on eroottiselta lataukseltaan kuin harjoittelua Vieraaseen mieheen, mutta upea, väreilevä, läähättävä aistillisuus jää uupumaan. On vain tämä karkeampi kohtalo, jossa miehet huutavat:’Anna nannaa, anna pillua!’ Jos olisin lukenut tämän kirjan ensin, olisin kuitenkin jo kiinnittänyt huomioni Heidin ehjään tarinan kuljetukseen sekä vahvoihin sanoihin kuin myös hänen oman ’kirjailijaäänensä’ väriin: ’Miksi savu käy silmiin, vaikka pesä vetää hyvin? Miksi minulla on vedet silmissä?’ Tai:

Miksi en edes tunne minkäänlaista häpeää näissä houreissani, vaan ajatuksissani nostan sen mikä miehessä nousee.

Tai:


Se on minun painajaiseni ääni kun näen tätä pahaa unta silmät auki.


Heidi Köngäs on kirjailijana ehdottomasti jatkossakin saava huomioni, mutta ei tämän tavallaan moneen kertaan Suomi-filmeissä kalutun piikatarinansa, vaan Vieraan miehen takia. Luvatun kansi on vaikuttava!

***


Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Pekka Sara ja Le petite lectrice.

MAGDALENA

Magdalena, Magdalena,
ihanainen lapsi!
Salamoista silmän-iskut,
idän yöstä hapsi,
joutsenkaula, aaltovarsi,
valkoliljakäsi...
-Sulosi on synnillistä,
leiki synnilläsi!-

Magdalena, Magdalena,
illan liekit palaa,
syttyy hehkut hekumoihin,
haaveet herää, halaa...
-Katsos, tytär Israelin,
tähdet kulkee yli...
lankee taivaat jalkoihisi,
avaa, avaa syli!-

Magdalena, Magdalena,
ihanainen impi!
Harvoin astui synnin tietä
jalka kaunihimpi...
Suuret tähdet, kuumat tähdet
kehää sulle kutoo,
kun sa viittaat, vallat vaipuu,
helmaas kruunut putoo...

Magdalena, Magdalena,
kaunis katuja-nainen!
-Joko näit sa miten murtuu,
mustuu mahti mainen?
-Ah niin, kirkas Jumalanpoika,
synnillistä auta!
Sull' on mahdit korkeammat,
aate aistin hauta...

Magdalena, Magdalena,
sankaritar sadun!
-Piirsitkö sa inehmoiden
kohtaloille ladun:
kevehissä keinumahan
lähemmäksi syvää,
erehissä etsimähän
loputonta hyvää?...

- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Victorine Nordenswan (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)

TALVEN TAIKAA ENNAKKONA JA VIIKONLOPPUA

Vanhassa valkoisessa rintamamiestalossa annetaan talven taian valloittaa. Kirja on koottu syksyn ajasta, joka kääntyy kauneimpaan jouluun ja taittuu taas hempeissä väreissä kylpevään kevättalveen. Tuunaamista ja ideoita on varmasti 100 napattavaksi omaan kotiin ja niitä on helppo soveltaa ihan jokaiseen vuodenaikaan sopivaksi. Tummaa luumua, helmenharmaata, uturoosaa ja jäänsinistä tunnelmaa voit ammentaa kirjan sivuilta. Sinua pyydetään mukaan talven taikaan ja sen lumisille kahvikutsuille, talvipuutarhaan vieraaksi ja kyläilemään mitä kauneimmin sisustettuihin koteihin. Kirja inspiroi, herättää tunteita ja antaa ideoita jokaiseen päivään tekemällä arkiset hetket kauniiksi. Päätätkö leipoa tähtileipiä, tehdä ananaskukkia vai innostutko rakkauskukkien voimasta on kiinni Sinusta ja ihanasta talven taiasta.

Ovi on raollaan -astu sisään ja sujauta villasukat jalkaan! Minä odotan jo sinua malttamattomana näyttääkseni kaiken, mitä olen talven aikana puuhannut.

Näin meille kertoo syksyllä ilmestyvästä kirjastaan Ilona. Minä ihan aloin jo taas kaivata talvea vaikka entinenkään ei ole vielä mennyt. Onko mitään niin ihanaa kuin nauttia pöydän antimista kynttilöiden valossa ja ulkona puissa pieniä kirkkaita tähtiä, jotka näkyvät vain pimeällä? Onko mitään niin suloista kuin villasukat, kirja, huopa ja suklaalevy? Tai maistuuko kaakao ikinä niin hyvältä kuin se maistuu talvipuutarhassa? Ja talvella ei pesuhoneen ikkunan takaa tule valoa, vaan voimme nauttia saunassakin kynttilätunnelmasta. Ihan turhaan sinne laitoimme hienot valot ja himmentimen...Oi, haluasin kylpeä uturoosassa ja kääriytyä sen jälkeen tummaan luumuun♥

Yllä oleva kuva on Ilonan tulevasta kirjasta Talven taikaa - 100 sisustamisen ideaa valkoisessa rintamamiestalossa. Kuvassa kaunis ruokailusyvennys Camillan kauniista kodista. Voit ostaa kirjan ennakkoon Sateenkaarentaa tai laittamalla viestiä aarre@sateenkaarentaa.fi

Vaikka kirja ilmestyy vasta kuussa, jolloin omenat tuoksuvat puutarhassa ja luumut kypsyvät, niin juhlistamme kirjaa jo nyt pitämällä Ilonan Valkoisessa puutalokodissa arpajaiset. Voit osallistua täällä

Tiedoksi lukijoilleni, että tänä vuonna talven kirjat pysyvät oikeassa palkissani juhannuksenakin, ne vain ovat ihan alhaalla, josta ne innokkaasti taas nostan ylös heti kun kehtaan alkaa toivoa hämäriä iltoja, kirpakoita öitä, ensilumen ihmettä...

Ymmärrän kyllä, että monet eivät ole näin lumihulluja kuin

Minä jo olen tämän lumen lähettämä
niin kauttaaltaan kuin olinpaikkani peittyy. (Mirkka Rekola, Runot 1954-1978, WSOY)

ja siksi heille lohduksi tämä Ilonan kuva, jossa roosaa, herkkuja ja kevään tulppaaneita. Ja lupaan, että jatkamme puutarhakirjojen parissa sekä jatkan Leena Lumi's Flower Power -sarjaani heti kun pilvikirsikat kukkivat.

Kova viikko takana. Huomenna aion hemmotella itseäni shoppailuterapialla. Mieluummin kotoilisin kuin juoksisin kaupoissa, mutta minusta tuntuu nyt, että tarvitsen jotain naisellista, upeaa, aistillista, kevääseen herättävää...ja voimmehan samalla lounastaa kaupungissa. Lauantai-iltana kuitenkin on parin viikon paussin jälkeen leffa, homejuustoja, rypäleitä, viiniä ja paljon kynttilöitä! Onko mitään yhtä ihmeellistä kuin on lumen hellyys...tai lauantai-ilta♥

Ihanaa viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Snowflake - 50 words For Snow

ETTEN PALAISI TUHKAKSI

Kun minut tuotiin kotiin vain muutaman päivän ikäisenä, koko kylä oli lumen peitossa, ja niin kauan kuin muistan minulla on ollut aivan erityinen suhde lumeen: toivon että tulisi lumisade, että se alkaisi yöllä minun nukkuessani, että lumi laskeutuisi oksille, katoille ja metsään, että lunta sataisi syvälle uniini, että valkeus peittäisi kaiken ja aamulla herätessäni maailma olisi uusi.

Gaute Heivollin teos Etten palaisi tuhkaksi (Før jeg bränner ned, WSOY 2012, suomennos Päivi Kivelä) muodostui minulle yllättäväksi sillaksi ylitse rankkojen öiden. En enää erottanut kipua, en yön tuskia, en niitä kauhuja, joita uneni minulle lyhyinä hetkinään tarjosivat, sillä kaiken huomioni vei tämä psykologisen tiheä tarina Finslandin kylästä loimottaen tulena, kipinöiden pelkona, rauhoittaen tuhkana. Ja kaiken keskellä äiti, uskossa ja toivossa väkevä, kerää jotain maasta…

Dag laski kätensä hänen olalleen ja se oli niin raskas että tuntui painavan hänet lattian läpi, ja samalla niin kevyt että melkein nosti hänet leijumaan. Pojan käsi täytti hänet lämmöllä, lämmöllä, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, lämmöllä joka saattoi tulla vain Dagista ja jonka vain hän koko maailmassa saattoi ottaa vastaan. Ja vain hän koko maailmassa kuuli pojan äänen. Se kuiskasi hänen korvansa juuressa:


Äiti, äiti, pikku äiti kulta.

Kirjan kertoja on Gaute, joka palaa pitkän ajan päästä kotikyläänsä Finslandiin selvittämään outoa kymmenen palon sarjaa, joka oli kaikki ohi ennen keskiyötä kesäkuun 5. päivänä, päivä jälkeen Gauten ristiäisten. Gaute on kirjailija, josta piti tulla juristi. Dag on Alman ja Ingemannin, palopäällikön, ainoa lapsi, vanhemmilleen kaikki kaikessa. Molemmat pojat ovat sitä: Vanhemmilleen kaikki kaikessa. Molemmat pojat käyvät pianotunneilla, mutta vain toinen löytää kauneimman laulun ja se laulu soi vain tiettynä lyhyenä hetkenä, kun liekit ovat juuri olleet loistavimmillaan. Se laulu soi korkeimmin ja kirkkaimmin, sitä kohden hänen täytyy kulkea.

Gaute Heivoll tekee niin nerokasta kerrontaa sukeltaessaan pyromaanin pään sisälle, että lukijakin kokee olevansa joku muu, toinen. Uskallan verrata Gaute Heivollia toiseen norjalaiskirjailijaan, Aksel Sandemoseen. Sama kirjailijaääni, sama mahdottomuus paeta väistämättömän edessä, sama raaka juonne kaiken lävitse, sama taito sulkea lukija osaksi tarinaa, sama uskomaton kyky polttaa viha pois, mutta ei sallia unohdusta.

Kohtaamme tässäkin tarinassa, kuten Poikani Kevinissä, äidin, joka näkee lapsensa lävitse ja yrittää saada myös pojan isän uskomaan, että heidän lapsensa on sairas. Tähän ei usko palopäällikkö Ingemann:


"Ei hänessä mikään ole vialla", Ingemann vastasi, otti toisen ruuvin ja kiersi sen tiukasti kiinni. "Ei Dagia mikään vaivaa", hän jatkoi.


"Mistä sinä sen tiedät?" Alma kietoi villatakin tiukemmin ympärilleen ja risti käsivartensa.


"Koska hän on minun poikani. Minä tunnen hänet."

Upeasti Gaute Heivoll kuvaa samalla omaa henkistä kasvuaan muuttuessaan osaksi tarinaa, jonka tapahtuessa hän oli vain vauva, mutta palopaikan lähellä, kuten koko kylä. Ehkä savun tuoksu saavutti hänen vauvan mielensä ja jäi alitajuntaan vaatien myöhemmin katsomaan suoraan kohden itseään kylän toisen pojan, Dagin elämän kautta. Ehkä vasta Dag auttoi Gautea tajuamaan kuka hän on, sillä lukiessaan isoäitinsä päiväkirjaa ja eräitä kirjeitä, hän kohtaa siellä oman perheensä ja sen hiuksenhienon railon, joka olisi voinut aueta hänenkin edessään ellei…

Etten palaisi tuhkaksi on saanut ilmestymisvuonnaan Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin, enkä todellakaan ihmettele miksi. Tämä ’Norjan Finlandiaksi’ kutsuttu palkinto ei olisi voinut oikeampaan kohteeseen mennä!

Alma kuuli kattotiilien räsähtelevän halki ja tömähtävän maahan kuin raskaat veltot linnut. Kipinäsade tempautui liekeistä ja ampaisi taivaalle, joka oli nyt aivan valoisa. Rakennuksen sisältä kuului korkea, laulava ääni. Alma ei ollut koskaan kuullut mitään sellaista, se oli valitusta joka muistutti laulua, tai laulua joka kuulosti valitukselta. Hän näki Dagin hymyilevän, ja hän oli ainoa koko maailmassa joka saattoi ottaa sen hymyn vastaan. Sitten hän kääntyi ja käveli lyhyen matkan kotiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Kaisa  Marke  Erja  Booksy  Liisa Tuulia/Lukutuulia  Katja Susa Minna  Karoliina   Anni M.  Elina/Luettua elämää

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

VÄHÄN KODISTA, PUUTARHAN LUMOSTA, KAUNEUDESTA...

Kauan sitten minä ja mieheni, me meren rannan ihmiset, etsimme kotia Keski-Suomesta. Kun saavuimme Muuratsalon saarelle valkoiseen kivitaloon, jota ympäröivät vaahtoavat ruusut ja valkoiset syreenit, tiesimme löytäneemme kodin. Näiden vuosien aikana puutarha on muuttunut villimmäksi ja kärhöt ovat nyt se kuumin juttu kuten myös lukuisat köynnöshortensiat, mutta kotikin on kokenut muutoksia: Teimme keittiö- ja saunaremontin. Ensin oli tarkoitus tehdä saunaosasto uusiksi, mutta sitten minä vahingossa, vaikka mieheni muuta väittää, kippasin kaksi kiloa mustikoita keittiön vanhalle parketille, joten keittiöstä oli aloitettava. Olin juuri lukenut Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla ja uniini tulivat tiililattiat, rouheat kiviseinät, avohyllyt, pajukorit ja lihatukki. Kaiken tein kuten kirjassa, mutta lattiaan löytyi ihana laatta tiilen sijasta ja lihatukki jäi turhana pois. Tyytyväisin olen välitilalaattaan, jonka laittaminen oli niin haastavaa, että mieheni otti töistä vapaata ja jäi auttamaan muuraria. Se on raskas ja rouhea, pohja on harmaa ja siinä toistuvat lattiamme punaisen maan ja hiilen sävyt sekä vähän autiomaan hiekkaa. Keittiökaapistojen väri on unissani poronjäkälän vihreää, mutta taitaa olla oikeasti salvian vihreä. Ikkunasta näkyy lehtomme lukuisine lehmuksineen.

Olen kodin ihminen ja innokas kokkaaja. Meillä ystävät kutsutaan aina syömään ja uuden keittiön myötä olohuoneen ruokapöytä on käytössä vain joulun aikaan. Kaikki haluavat istua tunteja keittiön pöydän ympärillä vilkkaasti keskustellen ja herkuista nauttien aina viimeisen kynttilän sammumiseen asti. Siis elämme kynttilöiden valossa sekä syödessä että saunoessa. Omistuksessa, jonka ystäväni kirjoittivat Mayesin kirjaan lukee: Leenalle, kaikkien aistien juhlien vaalijalle!

Puutarhan lumo on minulle siinä, että se tarjoaa tähtihetkiä kaikkina vuodenaikoina. Sen lumoon ei voi kyllästyä, sillä jokainen tähtihetki on ainutlaatuinen elämys. Tuolta nousee digitalis, missä sitä ei ennen ollut, kallion helmassa vuokot ovat vallanneet uuden mättään, missä iltaisin suloisesti kokoavat valkeat helmansa, akileija on löytänyt ennen näkemättömän värin tai lemmikit peittävät kaiken forget-me-not –merenä. Tiesithän, että keijut tulevat vain puutarhaan, jossa on akileijoja?

Minä ja mieheni istumme puutarhan siimeksessä, yhdessä niistä monista, sillä siimeksiä pitää puutarhassa olla, salaisia paikkoja. Kuulemme kuinka vaivaishiiret kiipeävät hiirenportaita ees taas, ees taas. Kirjosieppo hoitaa tuholaistorjuntaa syöttäessään ahkerasti poikasiaan. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin puutarhastani tulee yhtä villiintynyt ja salainen kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha, lapsuuteni lumottu unelmapuutarha.

Summer Snow hunnuttaa vanhaa korituolia. Rappioromantiikkaa ja ajan patinaa. Siitä ei enää ollut tuoliksi, mutta kylläkin kärhön kodiksi. Alppikärhöt kaunistavat luumupuun vanhaa oksaa ja roikkuvat siitä kuin kellokukkaiset morsiushunnut. Esikot kuiskivat leviävänsä hulluina joka kiven koloon ja idänunikot hehkuvat punamustat sylit levällään täydellisen kutsuvina…

Juhannusyö. Minä ja mieheni juhannusruusun vierellä kahdestaan. Niin hiljaista. Odotusta. Sitten heikko ’rits’. Siinä vierellämme, hiljaisuuden sylissä, olemme synnyttämässä satakielen laulua. Ihmeelliset laulajat kuoriutuvat, Finlands vita ros tuoksuu ja juuri kun lehdossa alkaa satakielen sydänyön konsertti, valkolehdokki antautuu tanssiin levittäen huumaavaa tuoksuaan ja kaikki sulaa ihmeelliseen suudelmaan.

Sade ja nautiskelu siunaavat työni ja tunnen täydellistä autuuden huumaa. Syksyllä tiedän humaltuvani omenien tuoksusta hämärtyvissä illoissa, joissa lukuisat syys- ja kuutamohortensiat valaiset kukkarunsaudellaan. Puraisen mehukasta luumua ja mehua valuu iholleni…lepakot suihkivat suih, suih, suih…ja lehmuskiitäjät sukivat hiuksiani.

Ja milloin puutarha on sitten lumoavin? Silloin kun runsas puuterilumi peittää sen. Lumi tekee talvesta ja puutarhasta taikaa. Lykin lumeen polut, joilla voin kulkea talvi-iltoina lumikuningattarena, olla osa lumipuutarhaani. Lumilabyrintit sekoittavat pääni, punaturkkinen noutajani sukeltaa lumeen, puutarhani vie minua huimaan lumipuuterivalssiin…Tähdet valaiset juhlaani. Eikö tämä ole autuutta! Onko suurempaa lumoa!

Love
Leena Lumi

Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni.
- Armi Ratia -

EI MITÄÄN PANORAAMAA SISUSTUKSESTANI JUURI NYT, SILLÄ...

Sarjassamme paljastuksia, kerron nyt muutamia asioita, joita en ollut aikonut kertoa. Ehkä pääni on mennyt sekaisin kaikesta, mitä viime viikkoina...,mutta siitä en puhu nyt: Aika ei ole kypsä! Voin kertoa siitä, että olen hiukan myös kiinnostunut sisustuksesta, mutta sen aika ei ole nyt. Meillä näyttää päivä päivältä olkkari kauheammalta, sillä olemme peittäneet lattian matoilla, ettei nivelrikkoinen koiramme liukastu. Sen lisäksi, vaikka Hänen Majesteetillaan on VIISI upeaa omaa petiä, hän haluaa nukkua vain tuolla vaaleansinisellä sohvalla. Pari viikkoa sitten huomasimme, että Olga on kuin maansa myynyt eli ei päässyt enää sohvalle. Irrotimme sohvasta jalat ja nyt Kuningatar on jälleen tyytyväinen ja nukkuu yöt kintut kohti kattoa: Mikä ilo! Onneksi nuo verhot, jotka joka kuvassa näyttävät ruskeilta, vaikka ovat vaaleaa oliivinvihreää, ovat jo vaihtuneet valkoisiin. Aikanaan sinisen sohvan tilalle tulee kulmasohva ja haaveilen tuohon seinään, jossa tuo maalaus, 'Venetsia', aukkoa, ikkunaa katosta lattiaan, josta näkyisi järvi, sillä huone on toisessa kerroksessa, sekä hedelmäpuutarhamme. Jos unelmani korkeasta ikkunasta toteutuu, tuohon kohtaan siirtyy keittiön massiivinen ruokapöytä tai sitten täytyy ostaa uusi pöytä...Lasipöytä olkkarissa, joka tässä kuvassa synttäritarjoilun esiasteessa, on nykyään melkein turhake, sillä se on käytössä enää joulun aikaan.

 Tuo konjakin värinen pöytä on löytö roskalavalta. Se oli vaalea, jalat irti ja osin koiran pureksimat. Minä vähän lakkasin ja Lumimies liimasi: Nyt kolmijalkaista kaunotarta on yritetty ostaa minulta, mutta ei irtoa, ei. Sekään ei ole tuossa ikinä, sillä sohvan edusta on auki koko ajan, että Olga pääsee hyvin 'pedilleen'. Eli päästä tänne nyt sitten sisustuskuvaaja! Joskus on sellainenkin ihme nähty ja ehkä vielä nähdään, mutta ei juuri nyt.

Valitan, että olen nyt todella kiireinen. Menossa on monenlaista, mm. yksi kiva projekti, joka hieman on vienyt aikaani ja voimiani. Kuulette lähiaikoina. Mutta sitä ennen aion kertoa teille vähän lyhyenä koostena kodistani ja puutarhastani, kunhan nyt vain löydän kuvat. Minulla on kauhea tapa keksiä kuvilleni mitä runollisimpia nimiä ja sitten en enää niitä muista...Kirjoja on luvussa nyt kolme, joten pian kuuluu. Koti/puutarhakoosteessani ei ehkä mitään uutta vanhoille lukijoilleni, mutta edellisten koti/puutarhajulkaisujen jälkeen on tullut paljon, paljon uusia lukijoita.

Kuvassa ylhäällä joku suvijuhla ja menossa ilmeisesti puhe, joka ei naurata;-) Kuvassa Lumimies, Luminainen, sisareni ja Auli Kanadasta. Auli on kuin Mymmeli ihanassa marimekon puserossa, jonka halusin antaa hänelle. No, tässä alakuvassa nauramme yläkuvan edestäkin;-)

Palataan!

Love
Leena Lumi

PS. Kaikille tiedoksi, että koira, joka nukkuu kintut kohti kattoa vielä 14 vuotiaana ja nauraa joka päivä on elämänhaluinen ja kivuton. Olgalla on käytössä tulehduskipulääke, glukosamiini-patukka, erikoismuona eläinlääkäriltä, jossa niveliä hoitavaa ainetta sekä sen lisäksi loistava tuote FortiFlex, josta sain vinkin eräältä Kustannusherralta. Kiitos J.♥

Kaiken tämän päälle Olga nauttii merilohta kahdesti viikossa, hammaspuruluun joka päivä, asidofilusjogurttia sekä syö joka ilta 'iskän' kanssa aplarin puokkiin. Hommaan kuuluu myös viriketarjonta eli hirvipatukoiden palojen etsintä puutarhasta sekä illalla unisuukkonannat. Ja tietysti hieronta joka päivä.

Tänäänkin Olga tonki itsensä lumikasaan ja osassa kuvissa oli niin lumessa, että Lumiehen kanssa mietittiin, että kukaan ei usko, että koira on itse itsensä tuollaiseksi lumikoiraksi saanut. Tämä on ulkoilun ensimmäiseltä tunnilta ja ennen virikenannojen etsintää. Oksa Olgan pään takana on pilvikirsikkaa eli kukkinee parin kuukauden päästä valkoisin kukin...

Olga is my UNFORGETTABLE 4-ever♥ And will always be.

PUUTARHAMAAILMA 2012

Puutarhamaailma 2012 (Karisto) aloittaa uuden vuosikirjasarjan, joka avaa meille portin suomalaisiin kotipuutarhoihin. Tarjolla on niin lukuelämyksiä kuin asiantuntevaa apuakin. Usein elämys ja idea kohtaavat, sillä puutarha on itsessään paras opettaja: Yhteiselo puutarhan kanssa on kulkea yrityksen, innoituksen, erehdyksen ja intohimon polkuja.

Vuosikirjasarjan ensimmäisen kirjan tekoon on osallistunut neljätoista henkilöä ja kirjan on toimittanut Satu Laatikainen. Pääsemme kurkistamaan hyvin eri tavoin puutarhasta innostuneiden ihmisten vihermaailmaan aina ruusupuutarhoista puutarhakalujen nikkarointiin. Kuvat ovat puutarhureiden omia ellei toisin mainita. Ja nyt minä alan avata teille portteja muutamiin ihanuuksiin:

Sirkka-Liisa Ranta kertoo Puolivillin puutarhan kasvimuistoissa, millaista oli saada omistukseensa parikymmentä vuotta rauhassa villiintynyt puutarha, jossa keväällä kaikki ensin peittyi scillamattoihin ja sen jälkeen sinisiin ja valkoisiin lemmikkeihin. Kävi hyvin todistetuksi, että kasvit ovat näyttävimmillään suurina kasvustoina. Puutarhan uusi valtiatar halusi kuitenkin puutarhasta puolivillin eli ruttojuuri ja jopa muutamat puut saivat kyytiä. Heinä niitettiin ja pihaan alkoi löytyä polkuja, joiden väleissä kukkivat erisävyiset illakot, sinivioletit kurjenmiekat ja ukonkellot. Sirkka-Liisalla on myös into, kuten minulla (ne esikot alpeilta!), tuoda kasveja matkoilta. Vienan Karjalan muistona Sirkka-Liisan pihassa kukkivat punaoranssit sarjaliljat sekä Pohjois-Uralin pärskäjuuret. Alla olevassa viehättävässä kuvassa pärskäjuuri vasemmalla ja oikealla oleva vaaleanpunakukkainen kasvi on konnantatar.

Vanhan puutarhan hiekkakäytävät ovat umpeutuneet, eivätkä pitkät hameenhelmat enää hipaise kukkia, mutta siperianpihdat, vuorijalavat ja tuomipihlajat kuiskivat menneistä ajoista.

Ajan kuluminen saa näkyä, eikä joka pilarin tarvitse olla viimeisen päälle rapattu. Ajan patinaa ei voi ostaa, se syntyy vain vuosikymmenien vieriessä. Myös siksi vanhassa puutarhassa on hyvä istahtaa miettimään ennen kuin tekee siellä mitään peruuttamatonta. (Sirkka-Liisa)

Kainuun Givernyssä tapaamme Urho Kähkösen joka onkin ollut todellinen kauneuden arvostaja jo pikkupojasta. Kun muut pojat rassailivat mopojaan, Urho tilasi pihapiiriin vähillä rahoillaan kukkasipuleita samalla kun haaveili arboretumista ja istutti pihaan ryhmäruusuja. Kun muut kalastivat, Urho kantoi pihaan joelta kielon ja saniaisen juuria ja suunnitteli samalla japanilaista puutarhaa. Lopulta kotipaikka Pihlaja jäi kuitenkin vain kesäkäyttöön, kunnes tapahtui kohtalokas visiitti kotitilalle. Näin Urho kertoo:

Kun vein puolisoni 2000-luvun alussa ensimmäistä kertaa kotitilalleni, hän ensimmäisenä pihaan astuessaan totesi: ”Aivan ihana paikka, täällä olisi mukava asua!” Katselin hölmistyneenä ympärilleni – tämäkö ihana? Yhtä äkkiä näinkin pihan nuoruuteni silmin, ja kaikki haaveeni arboretumista ja ruusutarhasta palasivat. Hetki oli käänteentekevä, eikä se jälkeen mikään ollut entisellään.

Tästä seuraakin sitten huima tarina pariskunnan uudisraivaustoimista kivikkoryhmien kautta upeaan rosariumiin. Ja kaikki alkoi Urholla ensimmäisestä Helsingissä käynnistä, jolloin hän Yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa näki itseään kolme kertaa korkeamman perennan, marskinliljan. Tästä alkoi Urho-pojan matka kohti puutarhaa, joka on hänelle eskapistinen täyttymys kohti kadotettua ’Edeniä’.

Nämä unikot kukkivat Sari Kallion niityllä, josta hän kertoo luvussa Puutarha, joka oli ennen puutarha – puutarhan paluu Karhin koululle. Sari asuu vanhaa, kaunista puukoulua ja on tehnyt tyypillisestä, pelikenttämäisestä koulun pihasta rehevän puutarhan, johon kuuluu myös lehto, jossa sille ominaisia lehtokieloja, hiirenvirnoja, vuokkoja, kevätlinnunherneitä, ahomansikoita ja metsäkurjenpolvia. Puutarhaa rakentaessaan Sari on löytänyt unohdettuja kasveja, paenneita perennoja, piiloutuneita kiviä, kauniita harmaiksi patinoituneita kantoja sekä puiden ja pensaiden taimia. Sari tuumii, että kenties koululla asunut talonmies tai keittäjä oli istuttanut yrttejä, perinneperennoja, tammen, saarnin, vaahteroita ja pähkinäpensaita.

Puutarha pitää minut järjissäni, taivaanrannan maalari ja tämän hullun maailman harhailija kun olen. (Sari)

Puutarha se on mökinkin puutarha. Kirsti Ellilä osaa ottaa puutarhansa niin että pääsee usein zen-mielentilaan, jossa ei mietitä mennyttä eikä tulevaa, vaan ollaan hetkessä läsnä. Ilmeisen tuottoisaa, sillä Kirstin puutarha tuottaa yllättävää satoa: eestiläistä valkosipulia, ranskalaista rakuunaa, laventelia, minttua, timjamia, mäkimeiramia, lipstikkaa, isooppia, omenoita ja etenkin kesäkurpitsaa. Tämän kuvan nähtyäni ja luettuani Kirstin huimat reseptit eli mitä kesäkurpitsasta voi tehdä, annoin hänelle arvonimen Kurpitsakuningatar!

On tunnustettava, etteivät minun valkosipulini tosiaan kasva riveissä. Tosikot eivät ymmärrä puutarhaani, koska aikakauslehtien kuvat hyvin hoidetuista ja järjestelmällisistä kasvimaista ohjaavat heidän havaintojaan, eivätkä he tunnista hallitusti rappeutuvan puutarhan kauneutta. (Kirsti)

Ai miten kauniisti minulle soikaan tuo 'hallitusti rappeutuvan puutarhan kauneus.' Kirstin puutarhaa saamme seurata huhtikuusta syyskuuhun, jolloin kesämökki laitetaan talviteloille. Koska Kirstillä on sana ns. hallussa, hän saa vielä lopussa sanoa ’viimeisen sanan’.

Pionit ovat osa Anu Sysimetsän kolmekymmentä metriä pitkää kukkapenkkiä. Aluksi oli tarkoitus tulla aidanne, joka peittäisi näkyvyyttä tielle. Anu istutti tähtijasmiketta ja erilaisia syreeneitä. Kaikki ei mennytkään kuin unelmissa ja pensaat kasvoivat hitaammin kuin olisi toivottu, nurmikon leikkuu pensaiden ympäriltä oli hankalaa ja kaiken huipuksi pensaiden juuret piti kitkeä! Anu keksi tehdä pensaiden joukkoon perennapenkkejä, mutta ei kohopenkkeinä, vaan ihan omalla tyylillään. Tarina on monimuotoinen…Nyt kuitenkin betonikivillä rajattu rippipenkki toimii upeasti ja myös pensasvalikoima on laajentunut ja myös perennoissa löytyy: lupiineja, sormustinkukkia, pioneja, ritarinkannuksia, akileijoja, punahattua…Eniten Anun mieleen ovat pionit ja liekö niiden innoitusta, että rippipenkki taitaa saada jatkoa.

Tämä kaunis penkki kunnioittamassa vanhaa puuta on Esko Kuokkasen nikkaroinnin tulosta. Tässä on ideaa! Voi levähtää puun varjossa. Saa suojaa auringolta ja puusta riippuen jopa sateelta. Penkkiä voi käyttää myös ruukkukasvin alustana ja siinä voi tehdä myös ruukutuksia. Esko kokosi penkin muutamaa ruuvia vaille valmiiksi sisätiloissa. Kirjassa on tarkat kahden sivun ohjeet penkin rakentamiseen, joten kuka tahansa topakka tästä selviää. Näen selvästi, miten Esko nyökkää myönnellen;-)

Siis Karisto alkaa nyt julkaista Puutarhamaailma -vuosikirjaa. Ensimmäinen on jo kaupoissa. Idea ei ole yhtään huono ja tilausta takuulla on, sillä trendit jylläävät puutarhoissakin. Ja puutarha on paljon muutakin kuin kasvit. Se on vaikka tuo Eskon tekemä penkki, se on kirjassa oleva Tanja Nieminen pergolaportti, se on Annis Ahosen puutarhaan tekemiä sekä kauniita että hyödyllisiä betonitöitä. Tietenkin se on myös Kirsi Luukkasen runsaasti satoa tarjoava kasvimaa sekä Merja Hollin huimaava perennapenkki tai Jaana Ohra-ahon kiinnostava puutarha, jossa rappuset ilman osoitetta sekä ruostetta ja kulunutta kauneutta. Se on myös rakkaiden koiriemme huomioon ottamista puutarhassa, kuten Tarja Smolanderilla tai Tanja Niemisen Kotoilijan ekologinen puutarha, jossa mm. huimaava koko sivun tietoisku Kotoilijan puutarha on ekologinen, kestävä ja aistillinen sekä ihana väriopas. Kirsti Kurosen hauska Nainen, joka rakensi pesän, jossa Kirsti itse omin käsin rakentaa aivan pikkuruisen mökin, Pääskysen. Ja se on talvea, kuten Ari-Pekka Huhdan upeissa kuvissa puutarhan talventöröttäjistä. Koska puutarhan luomisessa vain taivas on kattona, niin eiköhän se sama ole puutarhan vuosikirjan teossakin eli raja ei tule vastaan, kun vain löytyy meitä, jotka vuodesta toiseen lähdemme tähän huumaan…Minä tilasin tänään muuten mesimarjan taimia. Epäilen, että tästä tulee vieläkin hurjempi kärhösuvi kuin oli edellinen, sillä puutarha ilman kärhöjä on minulle kuin elämä ilman kirjoja.

Tämä on puutarhakirjan esittelyelämys ja halusin ihan kaikki mukaan vaikka vain nimellä ja muutamalla sanalla. Tämä on neljäntoista innokkaan projekti ja mikä huiminta: Kantta myöten puutarhaharrastajien! Kirjan upea kansi on maisemasuunnittelija Tanja Niemisen, joka siis ratkoo työkseen puutarhapulmia ideasta toteutukseen. Hänen osuutensa on kiinnostava, kuten kaikkien, joten löytäkää tämä monipuolinen kirja, jota suosittelen teille melkein kolmenkymmenen vuoden puutarhakirja- ja puutarhakokemuksella!

Todellisuudessa me emme hallitse maailmaa, emme edes omaa elämäämme. Mutta puutarhakasvien kanssa askarteleminen suo meille hetkeksi lohduttavan tunteen siitä kuin elämän hallitseminen olisi mahdollista. (Kirsti Ellilä)

***

Muut puutarhakirjat Leena Lumissa löydät täältä

Heidi Köngäs: Vieras mies

Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.

Heidi Köngäksen kirjassa Vieras mies (Otava 2002) nainen on myös hän, joka ei ole koskaan odottanut mitään, eikä ketään. Hän ei unelmoi olemattomia, hän ei taivu haihatteluun. Hänen raajarikko jalkansa on tehnyt hänestä elämän syrjästäkatsojan, joka näkee valokuvaamossaan ja sen ulkopuolellakin kaiken kuin linssin läpi: tarkasti, turvallisesti, kaukaa, etäisyyttä pitäen, hieman ylimieltä huokuen.


Pikkukaupunki läähättää elokuun hellettä, lapset uimahousuissaan pyöräilevät rantaan, pienimmät vispaavat seisoviltaan, ampiaiset imevät itsensä tainnoksiin ylikypsissä luumuissa, ruusujen tahmea tuoksu tarttuu iholle. Kulkumies, vieras mies, repussaan hävityn sodan muistot ja niihin apunaan vain pillu ja pullo, astuu valokuvaamoon ja kysyy töitä. Nainen kaihtaa katsetta, kaipaa kameran linssiä, rintaliivin alla hikoilee ja korokepohja painaa ikävästi, ottaa miehen kuitenkin apulaiseksi, sillä töitä on sodan jälkeen ollut paljon, liikkeellä menee hyvin. Mies kuin autiomaa täynnä särkynyttä hiekkaa, äänetöntä huutoa sekä nainen, joka on kumittanut itsensä ääriviivattomaksi alkavat tehdä töitä aamusta iltaan pienessä kuvaamossa siinä kuussa, kun helle ryömii pitkin talojen seiniä, linnut vaiti nokat auki kuumasta.


Heidi Köngäksen kirja Vieras mies on tunnelmaltaan kuin piinaava, nautinnollisen hidas esileikki, jossa eniten merkitsee kaikki se, mitä ei tehdä, mitä ei sanota. Hipaisu, äänen väri, yksi kyynel, katse peilin tai kameran linssin kautta, vaitonainen kaksinolo, äänettömyys, ennen kaikkea äänettömyys. Tulee mieleen helteessä kylpevä Viettelysten vaunu ja Marlon Brandon hiestä kastunut paita. Tulee mieleen nähdä tämä kirja mustavalkoisena filminä ja hikiläikät miehen paidassa, tuntea iho.

Vieraan miehen rakenne on tyylikkään yksinkertainen. Köngäs hallitsee sekä pienen tilan että harvojen henkilöiden kuin myös yksinkertaisuuden ylittämättömyyden: Koko kirja on vuoropuhelua, jossa hyvin tasavertaisina kertojina Nainen ja Mies. Nainen on Iiris, valokuvaaja, joka tallentaa muille linssin kautta tarkkaillen heidän ilonsa ja surunsa, syntymäpäivänsä, häänsä ja hautajaisensa. Mies on mikä lie lentojätkä, Vasama, jolle naiset lakoavat kuin kypsä vilja, mutta Iiris vain vaikenee pimiössään, kaipaa katsoa miestä linssin läpi vaaleansinisessä paidassa. Tietenkin vain valokuvaajana, valoja tarkentaakseen. Iiriksen vahvuus on lapsesta asti opittu riippumattomuus, erillisyys, jonka hintana on täydellinen yksinäisyys. Miten hän saattoikaan aavistaa, että tulee hetki kun mies kuin autiomaa puhaltaa hänen niskaansa ja...

Olen appelsiinin kivi, avaat kaksi puolikasta ja löydät pienen kiven, kiellon kiven. Pidät siitä kiinni, painat niin, että se liimautuu ohutta kalvoa vasten. Kalvo melkein repeää, se venyy, mehu puristuu hedelmän lihasta, irtoaa sen syistä, mutta pysyy pussissa kunnes otat sen suuhusi, puret kalvon rikki, imet ja saat suuhusi kaiken mehun, appelsiinin mehun ja lihan ja minut ja minä huudan repeämää, huudan kipua ja nautintoa.

Kamera näkee Iiriksen kuvat särkyneistä, heistä, joita muut eivät katso. Kamera näkee, miten mies nostaa pienen pojan ilmaan ja kieputtaa tätä, kunnes poika huutaa ilosta. Kamera näkee, miten mies nousee junaan repussaan naisen huutoa ja antautumista, junaan pois pikkukaupungista.

Huone kuuntelee hiljaisuutta ja toukokuuta. Nainen palelee, ottaa hotapulverin, pukee ylleen lammasliivin. Maljakossa kurjenmiekkoja. Mereltä tuulee.

***


Suosittelen Vierasta miestä hitaan nautinnon ystäville. Vivahteiden ja yksinkertaisuuden tyylikkyyttä arvostaville. Upeaa kieltä, koskettavia nyansseja, todenmakuista, ihon alle menevää.

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Marjatta   Katja/Lumiomena  Pekka  ja Kirja vieköön!

TOUKOKUU KASVOJESI TAKANA

             Viimeinkin tuiskutti lunta,
ja siitä pitäen olen kulkenut alituisessa lumisateessa,
en ymmärtänyt, miten ruusupensaat rohkenevat puhjeta kukkaan
yhden ainoan päivän aikana, miten ruohot,
orvokit uskaltavat pistää päänsä esiin, miten vuorollaan
kaikki muut kevään kukat - olen unohtanut niiden nimetkin -
miten pääskyset ja rastaat pystyvät lentämään -
             oli kevät, kieltämättä,
kevytmielisiä, räikeitä värejä
primitiivisen maalarin lehtiössä,
mutta en uskaltanut koskettaa kultasadetta,
ikäänkuin se olisi ollut juuri maalattua paperia,
enkä taittanut enää kirsikkapuiden oksia pannakseni
ne maljakkoon, kiirehtiäkseni kevään tuloa,
kuljin vain kuin unissakävijä, ikään kuin olisin
katsellut talvisessa ulkoilmateatterissa
             liian räikeää amerikkalaista elokuvaa.
Lunta tuiskutti jäätelöä ahmiville kevätkasvoille,
pääsiäisjäniksille, koko tukahduttavalle kukkaismaailmalle.
Ja niin on aina oleva, minulla ei ollut sille sanoja,
vaikenin kuin salaa alkanut, keskeneräinen romaani.

Illat olivat vaikeita, mentävä sänkyyn tämän sanattomuuden kanssa,
             Jumalankin edessä salattujen
lauseiden kanssa: vielä kerran kirjoitan runoja,
tarvitsen aikaa vain television taukojen verran
pitkinä talvi-iltoina, iltasadun jälkeen, ennen uutisia,
minun täytyy vain sitkeästi ajatella jotakin,
niin kuin appelsiini ajattelee autiolla pöydällä
appelsiinisynnyinmaataan. Vaikeinta oli yöllä, kun
             en tiennyt, ketä syleilen,
sinua vai tätä puolivalmista runoa, kun en uskaltanut
nukahtaa enkä olla valveilla, kuuntelin tyynyn sinisiä kukkia,
nurkassa raksutti kello, yöpaitaani käärittynä,
 niin kuin kapalolapseksi naamioitu helvetinkone, vaikka tiesin:
kaikki tämä on turhaa, minunhan pitäisi kapaloida aivoni,
             jotta tulisi hiljaista.
Nyt sinä olet täällä, istuudut sängylleni, ja lumisade on poissa,
vain kuumuus pitää minua otteessaan, vuodenajat vaihtuvat äkkiä
kovissa, kevytmielisissä runoriveissä. Minun täytyy nyt painaa
tarkasti mieleeni toukokuun puut kasvojesi takana: en voi tietää,
milloin tulet takaisin. Kenties minä silloin odotan sinua
             jo kirsikoiden
ja ruusujen kanssa, mutta sinä näet vain minut,
riisut minut nopeasti ja saat nähdä, miten paljon aurinkoa
olen kerännyt iholleni sinua varten. Sillä aurinko löytää meidät
myös silloin, se paistaa sänkyymme, vaikka tuntematon jumala
on julistanut ulkonaliikkumiskiellon.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)

Ne me quitte pas

PUUTARHAN AIKA

Puutarhanhoito on vuoropuhelua puutarhurin ja hänen puutarhansa välillä, me hoidamme toinen toisiamme. Puutarha ei voi olla oikean- tai vääränlainen. Saan tehdä omastani juuri sellaisen kuin haluan, luoda rohkeasti itseni näköisen puutarhan. Minun lempikasvini ovat ehkä toisenlaisia kuin sinun. Lisäksi suosikkini muuttuvat vuosien mittaan, tulen rohkeammaksi, kokeilen uutta. Ehkä kypsyn, ehkä tulen hupsummaksi. Puutarha on sielun jatke.

Tuulia Ahon Puutarhan aika (WSOY 2012) voisi olla minulle puutarhakirja muiden ihanien puutarhakirjojen joukossa, mutta nyt tämä ei ihan mene näin, sillä kun vajosin tähän hurmaavaan kirjaan, putosin samalla kahteen asiaan, joista ensimmäinen oli tunne, että jos minä olisin tehnyt omasta puutarhastani kirjan, se olisi ollut juuri tällainen. Toinen on se, että minusta tuli ihan rento. Aivan kuin joku olisi painellut joitakin rentoutushermonpäitä minussa tai katkaissut kokonaan virtani. Kaikki suorittaminen oli poissa. En rynnännyt kirjan jälkeen soittamaan yhteenkään puutarhaliikkeeseen, vaan jäin vellomaan minulle outoon raukeuden mereen, jossa tuoksuivat ruusut ja siniset kärhöt suikersivat pitkin hedelmäpuita riippuen niistä kuin siniset morsiushunnut…

Ihan kaukaa haettu nirvanani ei ollut, sillä kun olin yhteydessä kirjan upeiden kuvien ottajaan, valokuvaaja Minna Kurjenluomaan, sain kuulla erään hänen odottavan asiakkaansa kokeneen samaa, kun sai kirjan käteensä. Asiakkaalta oli yhtäkkiä kadonnut kiire ja hän kertoi poissaolevan tuntuisena käyneensä jossain muualla, jossain virkistyksen maassa. Tämä kirja on taikaa!

Puutarhan aika alkaa talvesta, jossa kerrotaan puutarhurin talvehtimisesta ja vähän muutamia kivoja talvijuttuja. Minä olen niin hulluna lumeen, että olisin voinut tarjota teille vieläkin talvea, mutta tiedän monen lukijani jo kurottuvan kohden kevättä multasormet kutisten, joten siirrytään suoraan kevääseen ja katsotaan, miten näsiät ja tarhakylmänkukat aukeavat ja huomataan, että persikkapuu ei ole selvinnyt talvesta. Toukokuun yhdeksäntenä avautuvat rusokirsikan kukat ja epäilen, että Tuulialla on syntymäpäivä samalla viikolla kun minä noidun pilvikirsikoita aukaisemaan kukkansa muutamaa päivää ennen yhdeksättä päivää. Kuvissa puutarhuri näyttää ylen iloiselta ja rentoutuneelta. Ja onko kukaan niin toiveikas kuin puutarhuri, joka vuosi vuoden jälkeen:

Puutarhuri istuttaa sitten maahan erilaisia keppejä, risuja ja luutia, joiden hän väittää olevan vaahteroita, orapihlajia, syreenejä…

- Karel Capek –

Haluan nyt painottaa paitsi Tuulian suorastaan hypnoottisen rauhoittavaa ja lempeää tekstiä, myös Minna Kurjenluoman kuvia. Kuvat eivät rajoitu vain kertomuksen taustaksi, vaan huomatkaa tekstisivujen pienet, herkän herkät yllätykset. Minulle yllätys oli löytää tämä kasvi, jonka nimi on kesälumipisara (Leucojum aestivum) , joka kukkii kesäkuussa.

Tuulian puutarhan kasvivalikoima on runsas, mutta rauhoittava ja romanttinen: kärhöjä, jotka antavat puutarhalle suloista villiintymisen sipaisua, valkoinen helmipensas, onnenpensaita, kääpiömanteli ja japaninmagnolia. Sininen kevätkaihonkukka rönsyää keltaisen onnenpensaan helmoina. Muuttolinnut saapuvat ja levähtävät juomaan raparperin lehden malliselle juoma-altaalle, jonka puutarhan valtiatar on itse tehnyt betonista. Ohje löytyy kirjasta ja kerrankin jopa minä osaisin jotain askarrella…ja toinen askartelu on kieputtaa köynnöshortensian kukkivaa oksaa kruunun ympärille. Hortensia on sisustuksellisin kukka, jonka tiedän.

Tuulia on puutarhurina luova, mikä oikein onkin eli perunamaan tilalle tuleekin yllättäen mahtava ruusupuutarha. Ensin hän istuttaa valamonruusua ja neidonruusua, ’Minette’, jota myös mustilanruusuksi kutsutaan. Viime mainitunhan tiedätte siitä, että se on hyvin, hyvin kerrottu ja sadekesinä sitä voi auttaa kuorimalla ulommaisia, ruskettuneita terälehtiä vaikka pinseteillä pois. Juhannusruusua (Rosa pimpinellifolia ’Plena’) tietenkin ja ehkä myös papulanruusua, jonka kukkia voi käyttää vaikka kakunkoristeina, sillä ne näyttävät jo valmiiksi marsipaaniruusuilta. Ja sitten tulee viehättävä ’Maidens blush’, jonka minä onnistuin tappamaan. Tästä ruususta Tuulialla on ruusueroottinen tarina. Sammalruusuja, maanpeiteruusuja, omenaruusua, norjanruusua, orjanruusua…Kaikkialla leijuu humalluttava ruusun tuoksu.

Kirjassaan Tuulia vierailee myös ystäviensä siirtolapuutarhamökeillä pienen puutarhan keskitettyä kauneutta ihastelemassa. Aitona härän horoskooppimerkin edustajana löytyy muukin syy eli vieraiden tarjoamat parsat voisulan kera. Nam! Kirjan johtoajatuksen löysin kuitenkin siitä hetkestä, jolloin puutarha riehaantuu ja villi puutarha aloittaa lumoavan syntymisensä. Näin meidän rento puutarhurimme silloin:

Heinäkuussa jokaisen uutteran puutarhurin tulisi muistaa myös tärkein: rentoutuminen. Onhan jonkun meistä otettava tehtäväkseen lojua riippumatossa ja vahtia, kuinka omenaraakileet pullistuvat ja alkavat punastua. Antaumuksellinen tarkkailu ei ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa. Minun on pidettävä varani, ettei jää huomaamatta, kuinka rohkein haarapääskyn poikanen pyrähtää lentoon räystään alta. Joutilaisuus on sitä paitsi kaiken luovuuden, kuten puutarhanhoidon, edellytys. Uudet ajatukset syntyvät vain, jos niiden ympärillä on riittävästi tyhjää tilaa.


Puutarhassa tapahtuu ihanaa villiintymistä. Sormustinkukat nojailevat ruusupensaisiin. Tuliköynnöskuusama on livistänyt telineestään ja kavunnut läheiseen tuomeen. Puun oksilta kurkistelevat oranssit kukat kuin eksoottiset linnut.

Satoa kohden rento puutarhurimme kuitenkin innostuu tekemään päärynähilloketta sekä kirsikkalikööriä. Suosittelen, sillä kellarissa likööri valmistuu juuri sopivasti vaikka joulun makeaksi nautinnoksi seurusteluun. Syksyä kohden istutetaan kukkasipuleita kevään toivoksi ja todetaan, miten kauniita ovat sammaloituneet kivet ja erinomaisia talvehtijoita.

Ja vielä pääsemme minun mantraani, joka sanoo, että omenapuuta ei tarvitse kaataa ikinä. Omenapuu ei Suomessa tule liian vanhaksi. Vaikka siinä ei olisi yhtään tuottavaa oksaa enää, vaikka se olisi ihan pystyyn kuollut, se voi olla vielä vuosikymmeniä vaikka kärhöjen koti taikka sitä pitkin kiipeää köynnöshortensia.

Satavuotiaan puun toimitusaika on sata vuotta.

Panu Kaila: Talotohtori

Näin työskentelee puutarhurimme, sillä puutarhan perimmäinen tarkoitus on tuottaa iloa. Ilo on terveellistä. Ja Tuulian puutarhassa lepää myös koira puun varjossa, leikkivät lapset vesileikkejään, perhoset tanssivat ja kesäpäivän kuumimmalla hetkellä puutarhurimme sulkee silmänsä ja näkee unta hitaan siemenen matkasta sinivaleunikoksi tai siitä, miten hän nostaa yhden kukan maahan pudonneen sinisen terälehden ja asettaa sen paksun kirjan väliin, juuri siihen kohtaan, jossa on Mirkka Rekolan runo Maarian pyryt.

*****
Suosittelen tätä suorituspaineisille puutarhureille, äitienpäivälahjaksi, lahjaksi itselle, tyttärelle, ystävälle, stressaantuneelle, isoäidille, luonnosta pitävälle herralle... Tämä kirja on kuin levollinen puro, joka virtaa suvilehdon läpi tarjoten enemmän ideoita nauttia puutarhasta kuin suorittaa puutarhaa.

Tuulia, kiitos täydellisestä rentoutumisesta kauniissa puutarhassasi ja Minna, kiitos upeista kuvista♥

*****
Muut puutarhakirjat Leena Lumissa löydät täältä

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Minä en koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon. Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapselleen ankarasti: ’Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.’ Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: ’Sinä et ole minulle merkityksetön – eli pystyt edelleen loukkaamaan minua – mutta en siedä sinua silmissäni. (Eva, Kevinin äiti)

Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, Avain 2006, suomennos Sari Karhulahti) on minulle se Shrivermaa, johon en enää halua matkustaa:

Luulin että halusin oikeasti ulkomaille. Kuvittelin typerästi, etten kyllästyisi koskaan eksotiikkaan. (Eva, Kevinin äiti)

No, Kevin on vienyt minut oikeasti ulkomaille. Voin olla siitä varma, sillä todella vieraan paikan määritelmässä sanotaan, että siellä kaipaa kotiin katkerasti ja hellittämättä. (Eva, Kevinin äiti)

Olen hullaantunut Lionel Shriveriin Jonnekin pois ja Kaksoisvirheen tähden. Syntymäpäivän jälkeen odottaa jotain ihanaa viikkoa. Miksi sitten luin Poikani Kevinin, vaikka…Siksi, että kaikki sanovat sanomistaan: ’Mutta etkö ole lukenut Shriverin Orange-palkittua Poikani Kevin teosta?’ Tämä etenkin kun olin juuri vasta päässyt kertomasta, miten ihmeellisiä kokemuksia Lionelin kaksi muuta kirjaa olivat minulle olleet. Toisaalta olen varsin paatunut lukija ja kestän lukea mitä vain ja ehkä halusin kuitenkin lukea ihailemani kirjailijan kaikki kirjat. En tiedä. Joskus jotain pitäisi jättää tekemättä.

Poikani Kevin on kuin Doris Lessingin Viides lapsi, jossa voitaisiin sanoa toteutuneen sen kauhun, että pieni murto-osa ihmisistä syntyy pahoina. Vain prosentti tai promille. Poikani Kevin on osaltaan myös kuin Deborah Spungenin Nancy, jossa äiti taistelee tuulimyllyjä vastaan. Kaikkia kolmea kirjaa yhdistää äidin taistelu sitä vihollista vastaan joka on tehnyt majansa heidän lapseensa ja missään näistä kirjoista isästä ei ole tueksi eikä rehelliseksi havainnoijaksi. Toki minä aavistin, että tässäkin Lionel panee paremmaksi ja siksi minua on nyt kuin potkaistu vatsaan ja sattuu. Kun katsoo vauvaa silmiin, omaa vauvaansa ja näkee siellä syvää vastenmielisyyttä ja kylmää, harkittua vihaa, osaa ryhtyä syrjästäkatsojaksi ja tietää, että mitä pahaa minä ikinä keksinkään pelätä tulevaisuuden osalta, kaikki tulee olemaan paljon, paljon pahempaa. Ja tietää, että rakastamasi henkilö, lapsen isä, ei näe samaa kuin sinä. Hän asuu toista maata, jossa perheidyllin kulissit ovat todellisuutta, vaikka ne huojuvatkin lentohiekalla ja pommi tikittää jo.

Sanomattakin on selvää, että ihailen Evaa. Ihailen Evaa, joka on perustanut firman, joka valmistaa oppaita, miten selvitä maailmalla edullisesti, mutta silti nauttien. Ihailen Evaa, joka tietää, että hän ei halua lapsia. Ihailen Evaa silloinkin, kun hän alkaa tehdä muistiota siitä, miksi lapsia ei kannata hankkia ja toinen syy on itsekäs rakkaussyy:

2) Sinä ja minä emme voi olla kahden yhtä usein kuin ennen. (Emme oikeastaan lainkaan.)

Ja ymmärrän oikein hyvin myös tämän:


7) Minulla on niin tylsää, että tulen hulluksi. (Pienet lapset olivat minusta järkyttävän ikävystyttäviä. Myönsin sen itselleni heti aluksi.)

Ihmettelen, en ihaile Evaa, kun hän miehensä Franklinin toivomuksesta suostuu ja saa Kevinin 37-vuotiaana. Eva rakastaa niin Franklinia, että on unohtanut mielikuvitusmiehensä, jolla on poninhäntä ja oliiviin vivahtava iho, hellän rakastajansa, joka kuiskailee sängyssä. Eva, minä en ikinä tajua, mitä ihmettä sinä näit Franklinissa ja miten jaksoit kaiken tapahtuneen jälkeen kirjoittaa hänelle kaikki ne kirjeet! Sitten sain sinulta sen viestin, jossa: ’Kevin on osoittautunut vialliseksi, ja minä olen valmistanut hänet.’ Aloin aavistella todella pahaa, mutta enhän mitenkään voinut tietää, että Franklin näki kaiken toisin eli olit tosi heikoilla. Olit yksin oudossa maassa ja ilman matkaopasta.

***


Evasta on tullut syrjästäkatsoja, havainnoija, joka yrittää pitää itsensä kasassa ja kuin saadakseen jonkun puolelleen hän saa tyttären, Celian. Eva haluaa jäädä firmastaan kotiin voidakseen paremmin seurata Keviniä ja suoraan sanottuna olla enemmän Celian turvana. Eva vaeltaa vihaamassaan talossa kuin muukalainen, uupunut, mutta sitkeä muukalainen, joka ei aio antaa periksi. Jos Eva olisi kokenut kaiken aikaisemmin, hän olisi todella, todella huolestunut Kevinin huoneen ylisiisteydestä, mutta hän huolestuukin enemmän siitä, että huone ei kerro mitään sen asukkaasta, hän tajuaa huoneen salaisuuksien liittyvän siihen, mitä sieltä ei löydy:


Kun katselin ympärilleni, mieleeni juolahti pelottava ajatus: hän voisi olla kuka tahansa.

Jos Eva olisi elänyt tämän ennen hän olisi tajunnut, että sairaalloinen siisteys oli Kevinin tapa yrittää hallita mielensä kaaosta. Apua olisi tarvittu heti, mutta mitä siitä olisi tullut, kun Franklinin mielestä Kevin oli aivan normaali varhaismurrosikäinen, amerikkalainen poika, joka harrasti innokkaasti varsijousiammuntaa…

Josjosjosjosjosjosjos.


***


Lionel Shriverin Poikani Kevin on mestarillinen teos, jonka haluan unohtaa mahdollisimman pian. Hassua, miten jonkun mielestä McEwanin Sementtipuutarha voi olla rankka kirja ja tämän jälkeen Vieraan turvakin on jo helpompi…Jätän nyt sen rankan, jossa en näe edes valon varjoa tunnelin päässä.

***
Suosittelen: Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta, joka voi auttaa selviämään Kevinistä.

***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Aletheia Irene  Katja/Lumiomena  Booksy Maija Paula Peikkoneito ja moni, moni muu.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

OLOHUONE PUUTARHASSA

Olohuone puutarhassa (Minerva 2012, suomennos Vuokko Metsälä) on kirja, jossa sen tekijät, Ulrika Grönlund, Peter Carlsson, Gunnar Nydrén ja Helena Åkesson Liedberg, ovat vierailleet kuudessatoista hyvin erilaisessa ja erikoisessa puutarhassa. Kirjan painotus on löytää olohuonemaisia keitaita ulos. Paikkoja, joissa voi viihtyä leväten, lukien, seurustellen, ruoasta nauttien ja jopa nukkuen ulkona. Rajat eli seinät on tarkoitus saada kasveista, jolloin ne voivat olla puksipuita, bambua tai vaikka huojuvia heiniä. Se mitä kaikki kaipaavat on katto, tila, jossa voi viihtyä myös sateella ja jonne voi huoletta unohtaa tyynyt, lyhdyt, lamput...Kirjan yleisilme on hyvin moderni, geometrista muotoilua on runsaasti, mutta myös värejä ja veden rauhoittavaa solinaa.

Kirjan kannessa oleva kuva on yksi suosikkini ja se kuuluu sisustaja Pernillan ja hänen miehensä Thomasin taloon.  Kautta linjan tässä talossa moderni ja vanha kulkevat rinnakkain. Jos katsotte tuota terassikuvaa,niin siinä pleksilasikatto pitää sateen ja kosteuden poissa, mutta rakenne on maisemoitu kiipelevillä kasveilla, jotka päästävät kuitenkin valon kauniisti läpi. Huomatkaa ulkotakka.

Japanilainen visio on rauhallisen harmoninen ja tämä olisi takuulla tyttäreni suosikki. Yhdestä puusta sahatun tammilevyn alla virtaa vesi hiljalleen pieneen lammikkoon.

Tämän miljöön omistajat halusivat hiljaisuutta ja rauhaa, kahisevia bambuja, solisevaa vettä ja teehuoneen. Tämä ihanuus sijaitsee keskellä viljapeltoja ja maanviljelijä, joka oli myynyt palan maata Anettelle ja Larsille, ajoi traktorinsa ojaan ohittaessaan vasta valmistuneen puutarhan ensimmäistä kertaa;-)

Tästä Salaisesta puutarhasta kirja kertoo näin: Suuri projekti vaati tekijänsä. Otettiin yhteyttä maisema-arkkitehti Ulf Nordfjelliin, ruotsalaiseen puutarhasuunnittelun maailmanmestariin, ja suunnitelmat vesipuutarhasta - Giardino Segretosta, salaisesta puutarhasta - alkoivat muotoutua.

Tässä puutarhassa kasvien määrä on tarkoin rajattu ja kelpuutettu on lähinnä lajeja, joilla on voimakas graafinen muoto ja rakenne. Puutarhasta löytyy kuitenkin peräti 10 000 kasvia, yli 80 lajia ruohoa ja perennoja. Lepotuolit laiturilla houkuttelevat sekä päivin että öin.

Anna ja Thomas halusivat välimerenhenkisen Talvipuutarhan, jossa kasvaa sitruuna-, olivii-, viikuna- ja appelsiinipuita.
Tilassa on talvea varten lattialämmitys ja takka. Talvipuutarhan valot voi sytyttä ja sammuttaa talosta käsin. Annan ja Thomasin mielestä talvipuutarha on kauneimmillaan talvella, kun talo on paksun lumikerroksen peittämä. Kun astuu lumikerroksien keskeltä sitruunapuiden keskelle, tulee melkein epätodellinen tunne...

Olohuone puutarhassa tarjoaa myös Pukisipuu ja buddha -puutarhan, Keitaan suurkaupungissa sekä Vihreän perinnön, josta viime mainittu on alunperin Ulla Molinin käden jälkeä. Molinia pidetään jopa henkilönä, joka on eniten vaikuttanut Ruotsin puutarhasuunnitteluun. Hänen on täytynyt olla todella erikoisen vaikuttava persoona, sillä puutarha sisältää melkein vain sinisiä ja valkoisia kukkia ja Ulla Molin leikkasi hortensioista kukat pois ennen kuin ne ehtivät kukkia!

Innokas fengshui-puutarhuri löytää kirjasta kauniisti maisemaan istutetun hiljaisen puutarhan, jossa kaikessa on ajateltu luonnon läheisyttä, rauhaa ja hiljentymistä. Pyökkimetsiköstä kuuluu lintujen viserrys ja vesi näkyy laiturirakenteiden ansiosta koko ajan.

Kirjan lopussa esitellään Valon taikaa ja voinkin nyt paljastaa, että luultavampaa kuin kannen kuvan toteutuminen, meillä on saada tämä! Siis kattona iso parvekkeemme, joka on koko talon pituudelta, pergolan seinät ovat jo tulossa ja enää puuttuu, että rakentuu takka, pation kivilattia vaihdetaan puulattiaan ja ranskalaiset ovet takkahuoneesta tähän tilaan.

Tämä kirja ei ole ominta minua ollenkaan, sillä olen luonnonmukaisen, mutta en luonnonvaraisen ison puutarhan vaalijatar. Ja minä en ikinä leikkaisi hortensioiden kukkia pois sallimatta niiden kukkia...Ajattelin kuitenkin tarjota jotain, joka saattaa jollekin muulle olla se 'iso juttu'. Kaikesta huolimatta tämä kirja jää omakseni tuon viimeisen kuvan takia. Kun se unelma on tullut todeksi, ojennan kirjan graafisia puutarhoja ja kaikkea japanilaista rakastavalle tyttärelleni. Tätyy kyllä tunnustaa, että minäkin pidän tuosta japanilaisesta miljööstä...

Vapaa-aajn viettoa taivasalla viihtyisästi 16 upealla tavalla eli Olohuone puutarhassa, voi tarjota sinullekin aivan uuden puutarhaunelman!

*****

Muut puutarhakirjat Leena Lumissa löydät täältä