AAMUT, HIUKSET HAJALLAAN

Olen aina sanonut rehellisesti olevani heikoimmillani siinä, mitä eniten rakastan eli runoudessa. Runo on tunnetila. Miten arvostella tunnetilaa. Se ei ole minulle vielä auennut. Puhtaasta rakkaudesta runouteen kerron teille, että taas kerran on ilmestynyt unkarilaista runoutta suomennettuna ja se on aivan erityistä runoutta. Ehkä muistatte muutaman runon, jotka olen teille tarjoillut kirjasta Yhteisessä sateessa (WSOY 2006), joka oli Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn hienoa käännöstä kuten myös tämä Erzsébet Tóthin Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávoszky).

Yhteisessä sateessa Aladár Lászlóffy kirjoitti runossaan Kirjoittaminen:

Alkoivat yöt,
lumelta, keväältä tuoksuvat.

Tämä yhdistelmä on
syksyn nälkäinen
vastakohta, kun lehdiltä
ja lumelta tuoksuvat
yöt tuovat sumussa mieleen Balzacin...

Aamut, hiuket hajallaan Hannu Launonen kirjoittaa kiinnostavassa Jälkisanat osuudessaan Erzsébet Tóthista todeten, että hänen läheinen vertayskohtansa olisi Yhteisessä sateessa esitelty Gizella Hervay. Launonen tekee niin kaunista jälkeä esitellessään Tóthia, että heikottaa:

Erzsébet Tóthin tulkinnan mukaan Bostonissa sataa lunta yhtä raivokkaasti kuin Unkarissa ja Budapestissa, vaikka lumisade ei ehkä ole monelle ensimmäinen ajatus, joka tulee Unkarista mieleen. Mutta Tóthin runojen ja proosakirjoitusten puhuja vakuuttaa: lunta sataa, tuiskuttaa, se on vesimärkää ja valuu niin kuin hiukset, niin kuin kyyneleet tai niin kuin tähtisade. Sateella on monia puolia. Se huojentaa haavoittuneen tilaa. Lumi edustaa puhtautta.

Koska Erzsébet Tóth on aito runoilija, hän sekoittaa pyhän ja pahan, lumikellon ja bensiininkatkun. Runon puhuja voi olla noita tai haltijatar. Neonvalot herättävät runon puhujan, ja se jota hän odottaa, "se runo puuttuu vielä, oi Äiti / en tiedä mitä on ollut ja mitä on oleva / mutta minä käännyn pois jo hänestäkin / jonka kasvot loistivat / läpi jokaisen lumisateen."

Aivan pyörryttää kauneudesta, miten Tóth sen kaiken sanookaan ja miten Launonen häntä tulkitsee. Mikä lumous, mikä ainainen lumen tuoksu tässäkin unkarilaisessa runoiljassa jälleen tarjoileekaan meille huikean vuorelle nousun.  Kohottavan runolaulun mukana saamme kuitenkin juoda myös Unkarin poliittista lähihistoriaa, mutta sekin kaikkea runon kielellä. Minä jaksan aina ihmetellä, ellei joku syty runolle, sillä missään ei ole asiaa sanottu yhtä tiiviissä, yhtä hurmoittavassa muodossa.

Tóthin ruonuden painopiste on kuitenkin rakkausrunojen sävykästä lyriikkaa. Sieltä löytyy lumisaderakkauden vuoksi ja luode,  runokielen valtiatar, joka kutoo ruoonsa 'paprikankiertotähtiä', 'luumunsinipuseroiden rituaaleja' ja voitte olla varmoja, että Tóthin kukat ovat lumikelloja!

Jos olet runon viemä, tässä sinulle sitä runoutta, jota ainakin minä rakastan, eikä se johdu vain runojen lumen tuoksusta...ei edes silloin kun minä Luultavasti odotan sinua:

Alkukesän ruusut
tuovat sinut vielä kauan mieleeni,
ja siihen aikaan, kun kesä alkaa,
on erityinen tuoksujen ja tunteiden seos
jonka vain minä vaistoan,
se on minun sydänkemiaani: akasioiden suru -
jos olen surullinen, se johtuu akasioista. kauan
sinä lähetät vielä rakkauden pieniä salamoita.
Joskus sinusta tulee auringonpaisteen tuuliratsastaja,
joskus sytyttelet joulukynttilöitä.
Ja joskus taas meloni on suolainen.
Ja sinä katsot minua vielä monta monituista kertaa.
En halua unohtaa enkä liioin muistaa.
On oleva tuhansia pikku hetkiä
jaettuna aamunkoittoihin, päiviin, öihin,
orgioihin ja juhliin, työhön ja lepoon,
ikävään ja himoon, kaupunkeihin ja kyliin,
keväisiin ja syksyihin, kesiin, uneen, valveeseen,
musiikkiin, hiljaisuuteen, auringonpaisteeseen, lumipyryyyn,
niin että kaikkea riittäisi pitkiksi vuosiksi.
Miten paljon me leikimme ennen sitä!
Miten kauan odotimme toisiamme, annoimme odottaa toisiamme!
Kivuksi pingotettu himo.
Ja jokainen syleily oli ensimmäinen.
Vasta nyt tiedän sen, viimeisen syleilyn jälkeen.
Mutta jo silloin: jokin lamauttava etäisyys,
jokin suloinen vieraus, jokin pyörryttävä mahdottomuus.
Jo silloin, myös silmiesi edessä: poissaolossasi
niin kuin sylissäsi.
Muistojesi evankeliumissa, jo silloin.

En tyydy tähän, vaan alan etsiä Tóthin  Lissabonin lento -kokoelmaa, joka alkaa Paul Auster sitaatilla:

Jos todellisuus kerran on tällainen, minun täyyy olla varuillani.

Näissä runoissa on lunta, unta, totta, kovaa, pehmeää, mutta ennen kaikkea jotain aivan uutta, joka ei voi johtua vain tähtisateesta...ehkä hymysi oksasta, siitä taittuneesta.

*****

Osallistun tällä kirjalla Ainon Runolan ovet auki -haasteeseen.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Nino.