Lionel Shriver: Poikani Kevin

Minä en koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon. Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapselleen ankarasti: ’Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.’ Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: ’Sinä et ole minulle merkityksetön – eli pystyt edelleen loukkaamaan minua – mutta en siedä sinua silmissäni. (Eva, Kevinin äiti)

Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, Avain 2006, suomennos Sari Karhulahti) on minulle se Shrivermaa, johon en enää halua matkustaa:

Luulin että halusin oikeasti ulkomaille. Kuvittelin typerästi, etten kyllästyisi koskaan eksotiikkaan. (Eva, Kevinin äiti)

No, Kevin on vienyt minut oikeasti ulkomaille. Voin olla siitä varma, sillä todella vieraan paikan määritelmässä sanotaan, että siellä kaipaa kotiin katkerasti ja hellittämättä. (Eva, Kevinin äiti)

Olen hullaantunut Lionel Shriveriin Jonnekin pois ja Kaksoisvirheen tähden. Syntymäpäivän jälkeen odottaa jotain ihanaa viikkoa. Miksi sitten luin Poikani Kevinin, vaikka…Siksi, että kaikki sanovat sanomistaan: ’Mutta etkö ole lukenut Shriverin Orange-palkittua Poikani Kevin teosta?’ Tämä etenkin kun olin juuri vasta päässyt kertomasta, miten ihmeellisiä kokemuksia Lionelin kaksi muuta kirjaa olivat minulle olleet. Toisaalta olen varsin paatunut lukija ja kestän lukea mitä vain ja ehkä halusin kuitenkin lukea ihailemani kirjailijan kaikki kirjat. En tiedä. Joskus jotain pitäisi jättää tekemättä.

Poikani Kevin on kuin Doris Lessingin Viides lapsi, jossa voitaisiin sanoa toteutuneen sen kauhun, että pieni murto-osa ihmisistä syntyy pahoina. Vain prosentti tai promille. Poikani Kevin on osaltaan myös kuin Deborah Spungenin Nancy, jossa äiti taistelee tuulimyllyjä vastaan. Kaikkia kolmea kirjaa yhdistää äidin taistelu sitä vihollista vastaan joka on tehnyt majansa heidän lapseensa ja missään näistä kirjoista isästä ei ole tueksi eikä rehelliseksi havainnoijaksi. Toki minä aavistin, että tässäkin Lionel panee paremmaksi ja siksi minua on nyt kuin potkaistu vatsaan ja sattuu. Kun katsoo vauvaa silmiin, omaa vauvaansa ja näkee siellä syvää vastenmielisyyttä ja kylmää, harkittua vihaa, osaa ryhtyä syrjästäkatsojaksi ja tietää, että mitä pahaa minä ikinä keksinkään pelätä tulevaisuuden osalta, kaikki tulee olemaan paljon, paljon pahempaa. Ja tietää, että rakastamasi henkilö, lapsen isä, ei näe samaa kuin sinä. Hän asuu toista maata, jossa perheidyllin kulissit ovat todellisuutta, vaikka ne huojuvatkin lentohiekalla ja pommi tikittää jo.

Sanomattakin on selvää, että ihailen Evaa. Ihailen Evaa, joka on perustanut firman, joka valmistaa oppaita, miten selvitä maailmalla edullisesti, mutta silti nauttien. Ihailen Evaa, joka tietää, että hän ei halua lapsia. Ihailen Evaa silloinkin, kun hän alkaa tehdä muistiota siitä, miksi lapsia ei kannata hankkia ja toinen syy on itsekäs rakkaussyy:

2) Sinä ja minä emme voi olla kahden yhtä usein kuin ennen. (Emme oikeastaan lainkaan.)

Ja ymmärrän oikein hyvin myös tämän:


7) Minulla on niin tylsää, että tulen hulluksi. (Pienet lapset olivat minusta järkyttävän ikävystyttäviä. Myönsin sen itselleni heti aluksi.)

Ihmettelen, en ihaile Evaa, kun hän miehensä Franklinin toivomuksesta suostuu ja saa Kevinin 37-vuotiaana. Eva rakastaa niin Franklinia, että on unohtanut mielikuvitusmiehensä, jolla on poninhäntä ja oliiviin vivahtava iho, hellän rakastajansa, joka kuiskailee sängyssä. Eva, minä en ikinä tajua, mitä ihmettä sinä näit Franklinissa ja miten jaksoit kaiken tapahtuneen jälkeen kirjoittaa hänelle kaikki ne kirjeet! Sitten sain sinulta sen viestin, jossa: ’Kevin on osoittautunut vialliseksi, ja minä olen valmistanut hänet.’ Aloin aavistella todella pahaa, mutta enhän mitenkään voinut tietää, että Franklin näki kaiken toisin eli olit tosi heikoilla. Olit yksin oudossa maassa ja ilman matkaopasta.

***


Evasta on tullut syrjästäkatsoja, havainnoija, joka yrittää pitää itsensä kasassa ja kuin saadakseen jonkun puolelleen hän saa tyttären, Celian. Eva haluaa jäädä firmastaan kotiin voidakseen paremmin seurata Keviniä ja suoraan sanottuna olla enemmän Celian turvana. Eva vaeltaa vihaamassaan talossa kuin muukalainen, uupunut, mutta sitkeä muukalainen, joka ei aio antaa periksi. Jos Eva olisi kokenut kaiken aikaisemmin, hän olisi todella, todella huolestunut Kevinin huoneen ylisiisteydestä, mutta hän huolestuukin enemmän siitä, että huone ei kerro mitään sen asukkaasta, hän tajuaa huoneen salaisuuksien liittyvän siihen, mitä sieltä ei löydy:


Kun katselin ympärilleni, mieleeni juolahti pelottava ajatus: hän voisi olla kuka tahansa.

Jos Eva olisi elänyt tämän ennen hän olisi tajunnut, että sairaalloinen siisteys oli Kevinin tapa yrittää hallita mielensä kaaosta. Apua olisi tarvittu heti, mutta mitä siitä olisi tullut, kun Franklinin mielestä Kevin oli aivan normaali varhaismurrosikäinen, amerikkalainen poika, joka harrasti innokkaasti varsijousiammuntaa…

Josjosjosjosjosjosjos.


***


Lionel Shriverin Poikani Kevin on mestarillinen teos, jonka haluan unohtaa mahdollisimman pian. Hassua, miten jonkun mielestä McEwanin Sementtipuutarha voi olla rankka kirja ja tämän jälkeen Vieraan turvakin on jo helpompi…Jätän nyt sen rankan, jossa en näe edes valon varjoa tunnelin päässä.

***
Suosittelen: Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta, joka voi auttaa selviämään Kevinistä.

***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Aletheia Irene  Katja/Lumiomena  Booksy Maija Paula Peikkoneito ja moni, moni muu.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.