Eilen oli hönkivä helle ja euforinen syysolo. Tein jotain mistä äiti ei pitäisi eli kuvasin uudet pitkät siniset saapikkaani koboltinsinisten lasien kanssa ulkopöydällä, siis ruokapöydällä. Ja kuvassa kuin kuvassa tuntuu olevan minulla syksy syksyn jälkeen hortensioita, noita pimeän valoja. Tänään ei ole hyvä päivä julkaista sitä kuvaa. Tänään hämärä putosi jo ennen kuin valo alkoi. Olen levoton, enkä saa mitään aikaiseksi. Sen edestäkin ystävät saavat, sillä sain tänään yllä olevan kortin Hannelta sekä tunnustuksen Mariettalta. Kiitos molemmille♥:
Sadepäivän hämärään tuli valoa ja sitten luin muutaman sivun sieltä täältä kirjaa Rakasta - Aforismeja, runoja ja mietteitä vuoden jokaiselle päivälle (Gummerus 2012, toimittanut Arto Manninen) ja löysin teille muutamia viisauksia:
Todellinen ystävä ei koskaan asetu poikketeloin tiellesi - ellet ole matkalla alaspäin.
- Arnold H. Glasow -
Nainen on kuin varjo:
jos sitä yrittää tavoittaa,
se pakenee,
jos itse yrität pakoon, se seuraa.
- Alfred de Musset -
Naisilla on monta suurta virhettä,
miehillä vain kaksi pientä:
kaikki mitä he sanovat ja kaikki mitä he tekevät.
- tuntematon -
Ainoa tapa pysyä terveenä on syödä mitä et halua,
juoda mistä et pidä ja tehdä mitä mieluummin et tekisi.
- Mark Twain -
Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä.
- Tommy Tabermann -
Ojennan Tsemppaavan blogiystävän tunnustuksen edelleen Opuscololle Jaelille Annikalle Birgitalle ja Ailille
Moni muukin olisi ansainnut,mutta kun kai piti sanoa vain kaksi...Tsemppaava blogiystävä on mielestäni sellainen, joka muistaa sinua hämäränä päivänä, jolloin kaikki ei ole mennyt ihan kohdilleen. Hän unohtaa itsensä ja menee seisomaan tunnelin päähän ja vilkuttaa siellä tähtilyhtyään kunnes saa hymyn huulillesi.
Olen nyt postannut joka päivä, parhaana kaksi, mutta ilmoitan jo etukäteen, että aion viikonloppuna tehdä muuta kuin olla koneella. Arvontaani osallistujat, älkää siis hermostuko, vaikka kommenttinne eivät näy heti.
Huomenna on kuitenkin luvassa pieni kevennys naisille, mutta saavat sitä miehetkin lukea.
Bis Morgen!
Onko mikään niin hurmaavaa kuin syyskuu, jolloin puutarhasta alkaa kantautua kyspyvien omenoiden hurmaava tuoksu. Vaellat sitä kohti, nostat maasta omenan ja puraiset. On ihan pakko sulkea silmät, sillä nautinto ylittää melkein kestokykysi...
Jos sinulla on nyt omenoita, niin kaikki tulee herkullisesti käytetyksi, mitä jää tuoreena syömisen yli, kun valmistat kanelista omenasosetta. Tarjoilen tässä ohjeen, jonka mukaan soseen valmistus on helppoa. Tosin olen melkein maaninen omenasoseen valmistaja, joten joitakin viikkoja meillä ollaan soseessa kirjaimellisesti: Kun saan satsin tehtyä, aloitan heti kohta uuden...Onneksi on kaksi pakastinta. Tästä soseesta on ollut kiinnostunut jo 11 975 henkilöä/2024!!!
Tarvitset: pihapuiden omenoita, pudokkaatkin käyvät, sitruunamehua ja tilkan vettä, 3-5 kanelitankoa, sokeria ja vaniljasokeria.
Voit kuoria omenat, jos haluat, mutta minä en kuori, vaan lisään hiukan kypsennysaikaa. Leikkaa sitten omenoista lohkoja, jotka laitat uuninkestävään suureen kattilaan. Kattilan pohjalle ensin tilkka vettä. Roiski välillä omenalohkoille sitruunamehua (Sicilia käy hyvin ja sitä on kai aina jääkaapissa) estämään niiden tummuminen. Laita sekaan myös kanelitangot. Kypsennä omenoita kannella peitettynä uunissa 175 asteessa noin pari tuntia tai hiukan yli. Kähjää välillä. Poista sitten kanelitangot. Soseuta pehmeät omenat vispilällä. Lisää valmiiseen soseeseen sokeria oman maun mukaan, lisää myös aitoa vaniljasokeria. Soseen voi pakastaa. Minä lisään jokaiseen pakastusrasiaan kanelitangon, sillä pidän kanelin ja omenan herkullisesta makuyhdistelmästä. Paljon keittiössä viihtyvä ystäväni antoi vinkin, että pikkuripaus inkivääriä antaa pikantin säväyksen.
Sosetta voi sitten käyttää miten mielii. Leivonnaisiin tai lettujen ja pannukakun kanssa, puuroon omenasilmäksi, jogurttiin, mihin ikinä keksii sitä halutakaan.
Lahjavinkki: Laita kaunis lasipurkki täyteen omenasosetta ja pari kanelitankoa soseen joukkoon. Siinäpä himoittu herkku!
Me kasvatamme vain keltakanelia. Sen maussa on jotain vaniljaista luonnostaan. Ennen kuin myrsky vei meiltä valkeakuulaspuun, tein yhden sosesatsin sen sadosta ja meidän makuumme siitä tuli liian 'lälliä', mutta se on makukysymys,mistä kukin pitää. Pidämme keltakanelista niin paljon, että istutimme uuden puun pari vuotta sitten. Kertoo jotain, kun meitä on vain kaksi...
Ja näistä lumotuista kukista se kaikki alkoi...Onko mitään kuin on omenankukkien valkea vaahto ja niiden aistillinen, pakenevan hento tuoksu.
Jos rakastat rakkautta ja omenoita, haluat ehkä lukea Katharina Hagenan kirjan Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä). Uskokaa tai älkää, omenalaadut ja mistä pitää, voivat ratkaista elämässä yllättävän paljon.
Omenansiementen maku on yhtä aikaa makea ja kirpeä, aivan kuin marsipaanin. Juuri tämä yhdistelmä tekee siitä ainutkertaisen. Ja samoin kuin pähkinänkuoreen myös omenansiemeneen saattaa mahtua kokonainen maailma.
- Die Zeit -
Ja nyt saapuu avoimesta ovesta kypsien omenoiden viekottava tuoksu, joten...
Love
Leena Lumi
PS. Maukas omenapiirakka löytyy blogista Kanelia ja kardemummaa.
PPS. Kun tästä on nyt kysytty, niin vastaan, että kuorineen tehtynä tulee maukkaampaa ja värikin on vahvempi! Olen testannut molemmilla tavoilla, enkä enää ikinä kuori omenoita.
PPPS. Ruokareseptit Leena Lumissa
Tässä omenapiirakka, jota minäkin teen, vaikka en ole kovin innokas leipomaan. Onnistuu aina ja maistuu herkulta vanhanajan vaniljakastikkeen kera.
Sinttu -kirjoja on ilmestynyt jo kaikkiaan yhdeksän. Kokoan nyt tämän yhden kuvan alle ne Sintut, jotka olen teille lukenut. Ja kuva löytyy tietysti oikeasta palkistani, josta kaikki heppahullut ne löytävät nyt helposti ilman, että tarvitsee kollata kaikkien lukemieni kirjojen kirjastoa.
Lin Hallberg, Margareta Norqvist: Torstaina nähdään, Sinttu (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Hieno hyppy, Sinttu (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Kiva leiri, Sinttu (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Sinttu on paras! (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Suuri seikkailu, Sinttu (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Älä pelkää, Sinttu! (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Yli esteiden, Sinttu (Tammi)
Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Tallilla tapahtuu, Sinttu (Tammi 2013)
Ponitallin tuoksuisiin lukuelämyksiin!
Love
Leena Lumi
Jo sana sirkus tekee olomme iloiseksi. Se tuo mieleen huimat hypyt katonrajassa, uljaat hevoset kumartelemassa ja kantamassa selässään taitavia ratsastajia, hurjan näköiset petoeläimet karjumassa pelottomasti, mutta tottelemassa rohkean hoitajansa käskyjä. Mielikuvituksemme silmin näemme heti valtavia mutta hellyttäviä norsuja ja monia muita esiintyjiä, jotka saavat välillä pelkäämään, välillä taas nauramaan, ihailemaan ja huokailemaan. Tärkeä on myös sirkuslaisten kiertävä elämäntapa ja sen tuoma mielikuva vapaudesta.
Näin aloittaa Raili Mikkanen lastenkirjansa Mennään Sirkukseen (Minerva 2012), jossa hän varmalla ja tutulla tietokirjailijatyylillään tuo perinpohjaisesti esiin suomalaista sirkusta sen historiasta aina tähän päivään asti. Kirjaa lukiessa minulle tuli kyllä mieleen, että lastenkirjako?, sillä niin paljon kirja antaa faktatietoa sirkuksesta ja sirkuslaisista, että aloin kaivata kirjaan mustavalkoisia valokuvia tunnetuista sirkuslaisista. Olisipa se ollut hauskaa nähdä köyliöläinen Antti Tuomento kävelemässä nuorena narulla tai tamperelainen Pauliina Räsänen lentämässä ilmassa akrobatianumerossaan. Pauliina aloitti taitovoimistelijana, mutta sirkuskärpäsen puremana siirtyi jo 14-vuotiaana Sorin nuorisosirkukseen, josta jatkoi Montrealin sirkuskouluun. Hänestä tuli myös ensimmäinen suomalainen, joka on päässyt esiintymään kuuluisaan Cirque du Soleiliin:
Suurten sirkusten kykyjenetsijöitä istuu aina katsomassa koulun loppunäytöstä. Pauliinan vuosikurssin näytöksen jälkeen häntä kehotettiin osallistumaan Cirque du Soleilin pääsykokeisiin. Cirque du soleil on kansainvälisesti kuuluisin ja ympäri maailmaa koko ajan kiertävä kanadalainen taiteellinen ja viihteellinen uusi sirkus, jossa ei ole eläimiä.
Uusi sirkus on kiva sirkus, sillä vaikka kuinka asettaa tapahtumia aikakauden kulisseihin, ei jaksa kestää ajatusta temppuilevista karhuista, vangituista norsuista, häkeissä kehää kiertävistä panttereista, jotka
Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen,
silmät niin väsyneinä – katse häilyen
kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa
ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma…
(Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille: Rainer Maria Rilken, Pantteri, suomennos Eve Rehn)
Pieni lapsi tosin ei vielä ole eläinsuojelutietoinen, vaan hänestä kaikki hatusta vedettävät kaniinit, temppuilevat apinat ja maneesia kiertävät norsut ovat suuri riemastus. Onneksi Mikkanen kuitenkin tuo esiin eläinsuojelukantaa ja vaikka kirjassa kerrotaan paljon eläimistä, etenkin norsujen Vani ja Pepita surulliset kohtalot, myös niiden hyvät päivät, niin Raili toteaa monissa maissa eläinohjelmien vähentyneen, koska petoeläimiä ei saa enää käyttää sirkuksissa ja mikä parasta
Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa myös norsut ovat kiellettyjä.
Norsu on eläin joka voi surra itsensä kuoliaaksi. Norsussa kaikki on suurta surua myöten, myös sen lempeys.
Mennään Sirkukseen kirjassa kuitenkin katsotaan taaksepäin ja aikamatkustetaan aina Rooman Circus Maximukseen asti, josta pari tuhatta vuotta vanha sirkus-sana on peräisin.
Nykyisen kaltaisia sirkuksia on ollut 1700-luvun puolivälistä. Englantilainen Philip Astley oli taitava ratsastaja ja ratsastuksenopettaja. Hän keksi sirkusareenalle muodon, jossa hevosten kanssa on helppoa esiintyä. Suomessa sirkusta saatiin kuitenkin odottaa vielä hetki.
Ja sitten kerrotaan niin paljon eri sirkuksista ja etenkin suomalaisista sirkuksista, että huimaa kuin olisi lentämässä ilmassa kohti kurottuvia käsiä...Myös niin monta suomalaista, kuuluisaa ja maailman sirkuksiin päässyttä esiintyjää mainitaan, että alkaa tuntua meillä olevan veressä jonkinlainen viehätys vaaraan ja kiertolaisuuteen. Monen sirkuslaisen lapset ja lapsenlapset jatkavat sirkuksissa. Koulu käydään sirkustyön ohessa 'kotikouluna' ja sitten tentitään. Olemme saaneet lehdistä lukea kuuluisasta Sariolan sirkussuvusta, jonka lisäksi meillä on monenlaista muutakin sirkuselämää.
Tätä päivää ovat lukuisat sirkuskoulut, joista kirjan lopussa on kattava luettelo. Tätä päivää on myös 14-vuotias Linnanmäen sirkuskoulun oppilas Ada, joka on ollut mukana jo viitisen vuotta. Adan laji on akrobatia, erityisesti ilma-akrobatia, käsinseisonnat, pariakrobatia ja pyramidit. Opettajana toimii suosittu Lionel Lejeune Ranskasta ja Adan suuri unelma on saada sirkuksesta itselleen vakituinen ura.
Mennään Sirkukseen antaa niin paljon tietoa pienelle lukijalle, että kirja kannattaa lukea yhdessä isän tai äidin kanssa ja monessa osassa. Samalla vanhemmat voivat myös vastata kirjan väistämättä herättämiin kysymyksiin temppujen vaarallisuudesta tai voiko tiikereitä pitää häkeissä ja moneen, moneen muuhun. Laura Valojärvi on loistava kuvittaja ja antaa jälleen parastaan. Mikkasen ja Valojärven käsialaa on myös Suomen lasten linnakirja, joka on saanut Anni Swan –palkinnon.
Haminan teinisirkuksen vetäjä ja sen sielu Claes Cedercreutz on todennut sirkuksesta nuorten harrastuksena: ”Parempi keikkua nuorilla kuin kadunkulmissa.” Hän on takuulla oikeassa ja monet ovat samaa mieltä, sillä sirkuskouluihin on enemmän pyrkijöitä kuin voidaan ottaa sisälle.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut myös Maria
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua -
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.
Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään -
niillä on vain omat ajatuksensa.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.
- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)
kuva Hanne
Punatukka on temperamenttinen persoona. Hyvin vauhdikas. Edes minä en pysy vauhdissaan. Siksi ihmettelenkin, miten hän on saanut aikaiseksi tämän rauhan siimeksen, josta puuttuu vain malvanvärinen Villeroy & Bochin samppanjalasi ja kuohari nimeltään Pink. Tämä syreenikuva on nyt aikamatkustusta syreenien aikaan eli sydänsuveen. Kohta alamme blogissakin hyvästellä puutarhaa ja siihen liittyvät juttukokonaisuudet kirjoineen siirtyvät oikeassa palkissani alas ja lumiset aiheet ja kirjat nousevat ylös.
Punatukalla on blogi, joka keskittyy sisustamiseen ja voin taata, että siellä tapahtuu. Siis jos kärsit ikävystymisestä, käänny Punatukan puoleen
Sain Punatukalta I ♥ Your Blog -tunnustuksen. Kiitän♥ Olen tätä jo saanut ja jakanutkin, joten en jaa nyt vaikka ihania blogeja on satoja. Olen jälleen aikapulassa...,mikä on ihan tavallista minulle. Punatukan tunnustus on tavallaan ehdollinen, sillä siihen sisältyy myös moite: "Paitsi Leenassa on se 'vika', että hän saa mut tilaamaan lisää kirjoja, joita en ehdi lukea." Herkempi sielu voisi tästä loukkaantua, mutta minä käännän tämänkin voitoksi ja hymyilen;-) Tulee väistämättä mieleen, että jos minulta otettaisiin pois kirjat ja ilo niistä kertoa, se on sama kuin Punatukalta otettaisiin pois maalisuti...
Kaikki te siellä ruudun ääressä, kiitän nöyrästi ja kyynelehtien ilosta, sillä olette jaksaneet käydä luonani yli puoli miljoonaa kertaa! Kiitos♥
Ikinä, ikinä en olisi tätä uskonut, kun aloitin helmikuulla 2009 ja kirjoittelin täysin tyytyväisenä postauksia eikä päiväkausiin tullut kuin kommentti tai pari. Olin vain ahkera ja hyvin tyytyväinen;-) Sitten tuli täyteen joku luku, en enää muista mikä, ja kävelin pitkässä iltapuvussa syksyiseen Päijänteesen syli täynnä veripunaisia gladioluksia...Those were the days!
Nyt on niin mahtavat fiilikset ja iso luku, kiitos teidän, että pidän arvonnan, jossa palkintona pääasiassa kirjoja, mutta myös muutama filmi. Jos kirja tai filmi sattuu itsellä olemaan, voi sen silti ottaa ja antaa vaikka joululahjaksi. Siis kuulun heihin, jotka kantavat joulua sydämessään lävitse vuoden ja siksi joulu tulee esiin nyt tässäkin jutussa. Odottakaa vain, niin huomaatte.
Arvonta-aika on nyt poikkeuksellisesti kolme viikkoa ja syy on se, että haluan lukea teille lisää kirjoja. Siis alas tulee lista, joka kasvaa koko ajan. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 7.10. klo 12. Tulos julistetaan sinisen hämärän pudotessa samana iltapäivänä. Onnettarena toimii Lumimies.
Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen, josta saa yhden arvan. Lisäarvan saa linkittämällä arvonnan. Viisi ensimmäistä saa valita kaksi palkintoa alla olevasta listasta voittajajärjestyksessä. Anonyyminä ei voi osallistua ja odotan voittajan ilmoittavan yhteystietonsa ja palkintovalintansa ke aamuun 10.10. mennessä. Pidättehän siis huolen, että seuraatte arvontatulosta. Ellei ketään kuulu, kuudenneksi tullut nousee viidennelle sijalle etc.
Osallistujaksi hyväksytään jokainen rekisteröitynyt lukijani, sillä olen uskollisuuden palkitsija. Ellet ole jo kirjautunut vakituiseksi lukijakseni, voit sen vielä tehdä: Se ei edes maksa mitään.
Palkinnot ovat siis aivan uusia filmejä, jotka omistan kahtena, mutta laitan toiset kappaleet nyt tähän kisaan. Suurin osa kirjoista on kerran luettuja, muutama ei edes sitä. Suurin osa on myös uusia kirjoja. Saatan laittaa mukaan muutamia muita kirjahyllystäni, mutta nekin ovat siistejä. Näillä eväillä lähdemme viettämään puolen miljoonan juhlaa ja vaikka en ole halaamistyyppiä, niin nyt virtuaalihalaan teitä kaikkia - tiukasti!
Ja näitä on jaossa:
Kosto (DVD, loistava Susanne Bierin filmi, joka voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin keväällä 2011 Yhdysvalloissa)
Eräs joulutarina (DVD, elokuva, jonka katson joka vuosi joulun aikaan, pääosassa Catherine Deneuve)
Sinä päivänä (David Nichollsin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva)
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (WSOY 2012) varattu!
Kirsi Tuominen-Olavi Niemi: Maanpeitekasvit (kirja joka edelleen kymmenen luetuimman joukossa yli kolmen vuoden blogilistallani!) varattu!
Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012) varattu!
Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat varattu!
Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat
Denise Mina: Ampiaiskesä
Paul Torday: Ventovieras
Denise Mina: Yksin yössä
Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi
Stacy Schiff: Kleopatra varattu!
Paulo Coelho: Brida
Alex Capus: Léon ja Louise
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Satu Grönroos: Lumen syli
Pia Juul: Hallandin murha
Lisa Lemke: Grillatun kera
Tatiana de Rosnay: Mokka
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus
Laura Paloheimo: Klaukkala
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Anne Holt: Julkkismurhat
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Marie Hansson, Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä varattu!
Marko Hautala: Unikoira varattu!
Aravind Adiga: Viimeinen mies
Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Mauri Leivo: Kuikka alkulintu
Camilla Läckberg: Majakanvartija varattu!
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Pirkko Vekkeli: Kristiina Halkola - Jos rakastat
Lionel Shriver: Poikani Kevin varattu!
Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar 2011)
Raili Mikkanen: Mennään sirkukseen (Minerva 2012)
Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Ajatus Kirjat 2011)
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (Teos 2011) varattu!
Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus 2011)
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus (Bazar 2010)
jatkuu....
Love
Leena Lumi
PS. Vaihdoin selainta ja nyt pääsen vastaamaan myös 200 rajan ylittäneisiin kommentteihin.
Feeling Good
Prologi
Avatessaan ulko-oven ja vetäessään keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa Corinne ajatteli, että tässä he nyt olivat, uuden elämänsä alussa, takanaan kaikki ikävät muistot. Hän pyörähti ympäri eikä halunnut katsoa enää taakseen. Edessä oli kaunis talo, rakas tytär, aviomies, mahdollisuuksia – tulevaisuus. Oli aika ryhdistäytyä. Näistä täytyi jaksaa rakentaa heille, heidän lapselleen, täydellinen elämä täällä West Roxburyssa, Bostonissa.
Karoliina Timosen esikoisteos Aika mennyt palaa (Tammi 2012) on kertomus kahdesta naisesta, Klarissasta ja Corinnesta, jotka eri ajassa, erinä, mutta kuitenkin samana, ajavat perheineen vanhojen tammien ja pyökkien ympäröimään valkoiseen taloon West Roxburyssa. Kumpikin haluaa jättää taakseen jotain ikävää ja aloittaa uuden, lupaavan, paremman elämän. Kummallakin on lapsi, lapsia ja aviomies. Yhdellä tytöistä, Jessicalla, on kaulassaan riipus, hopeinen Daavidin tähti. Corinnella on takanaan traumaattinen avioliiton alku täynnä menetystä ja pettymystä, mutta Jessica, on hänen tulevaisuutensa valo. Klarissa on suomalainen nainen, joka on muuttanut Bostoniin miehensä työn mukana ollakseen vuoden kotiäitinä ja kuvitellen voivansa kahdelta lapseltaan saada aikaa kirjoittaa, seurata omaa polkuaan. Eri ajassa he molemmat avaavat saman talon oven vihreiden ikkunaluukkujen vilkuttaessa kodikkaasti, mutta alitajuisesti Klarissa pelkää talolla olevan lopulta vahingoittava vaikutus hänen elämäänsä, parisuhteeseensa ja perheeseensä.
Tämä kirja tulee minua liikaa iholle, mutta sitäkin uskottavammaksi katson itseni siitä kertomaan. Ennen kuin lähden kirjan ytimeen ja ehkä jään unien teille, kerron kirjan olevan aivan muuta kuin mitä teoksen hieman kevyehkö kansikuva antaa olettaa. Kanteen olisi riittänyt aivan hyvin vain talo. Talo näkee kaiken, talo muistaa kaiken. Talo imi itseensä kaiken sen, mitä siinä oli koettu. Taloon jäivät äänet, tuoksut, kyyneleet ja veri. Talo on kirjan muisti ja myös siinä nähdyt unet. Kertomuksen kulku kahdessa ajassa, on minusta aina eduksi tarinalle, jos se tehdään taiten, ja sen Timonen on tehnyt. Lukija pysyy helposti mukana, kuka kertoo ja missä ajassa eli helppolukuisuus on taattu. Se on vain hyvä, sillä saamme tilaa sille, mikä on kirjassa tärkeintä, kertomuksen sielu. Se alkaa siitä hetkestä, kun Klarissa alkaa nähdä unia Corinnesta, naisesta, joka kantaa kaulallaan hopeista Daavidin tähteä. Klarissa ryhtyy kirjoittamaan muistiin uniaan. Muutto Bostoniin ja valkoiseen taloon pyökkien sylissä saa Klarissan hengittämään Corinnen hengitystä, hänen verensä alkaa kiertää Corinnen verenä…Unet ja valveaikaiset välähdykset lisääntyvät ja sitten Klarissa tutustuu naapurissa asuvaan iäkkääseen Racheliin, joka on juutalainen, mutta jolle oman uskonnon orjallinen seuraaminen jää toiseksi uskomisessa jälleensyntymiseen:
Olen tutkinut aihetta vuosikausia, suorastaan vuosikymmeniä, ja jälleensyntyminen on käytännössä todistettu yliopistotasolla empiirisesti. Myös kaikki ikivanhat kirjoitukset uskontokunnasta riippumatta puhuvat siitä. Energia, josta koostumme, ei koskaan tuhoudu tai katoa minnekään. Se vain muuttaa muotoaan.
Minun käsitykseni mukaan yllättävän moni suhtautuu ajatukseen jälleensyntymisestä avoimesti. Mutta ei se tietenkään täällä länsimaissa yleinen uskomus ole, sillä valtauskontomme on hylännyt jälleensyntymisopin ja selittää maailman aivan toisin. Ihmisiä on helpompi pelotella ikuisella kadotuksella kuin miellyttävällä lepotauolla ennen palaamista takaisin maan päälle.
Ja näin, Rachelin avulla, Klarissa tajuaa maailmankaikkeuden olevan muutakin kuin tämä tässä näkemämme ja kokemamme. Samalla hänelle avautuu ovi inkarnaatioon, omaan toiseuteensa.
Laura Brown yrittää kadottaa itsensä. Ei, siitä ei ole täsmälleen kyse - hän yrittää säilyttää itsensä pääsemällä rinnakkaiseen maailmaan. (Michael Cunningham: Tunnit, suom. Marja Alopaeus)
Karoliina Timosen teoksen eittämätön vahvuus ja syvyys, on tuoda esille tämä ikiaikainen filosofinen kysymys, josta ihmiskunta on keskustellut kautta aikain vailla huomattavaa loppupäätelmää. Klarissan kautta Timonen peilaa ihmistä, joka vierastaa järjestyneitä uskontoja, mutta joka kaipaa jotain henkisyyttä ja traditioita. Juutalaisen uskonnon sivupolku, kabbalismi voisi olla vastaus Klarissalle, vai voisiko sittenkään? Klarissa voisi lukea Geert Kimpenin Kabbalistin, mutta olisiko se vastaus juuri hänelle?
Aika mennyt palaa on vakuuttavan todenmakuinen. Kun Klarissa miehensä Mikaelin kanssa joutuu aluksi asumaan kaksine lapsineen kaksiossa ja olemaan kotirouvana vailla aikuisihmissuhteita, hän tuntee, että se sähkö ja vetovoima, joka on aina ollut heidän suhteensa vahva liima, alkaa höltyä vaarallisesti:
Äkkiä minut valtasi kauhea varmuus siitä, ettemme selviäisi tästä. Tämä kaikki oli vain liikaa, ja olin kohtuuttoman ilkeä Mikaelille nykyisin. Hän ei jaksaisi kauan, vaan jättäisi minut, meidät.
Talo, valkoinen koti, tuo perheelle lisää tilaa, mutta vie Klarissan lopullisesti Corinne-uniin, jolloin pariskunnan seksielämäkin alkaa kärsiä, sillä miten nainen, joka on täynnä unta, täynnä ajatuksia toiseudestaan, voisi keskittyä rakasteluun. Voiko kukaan mies olla ikinä kiinnostavampi kuin unet, jotka kerta kerralta avaavat Corinnen salattuja ovia, Klarissan ovia häneen entiseen itseensä! Turhautunut Mikael alkaa ottaa etäisyyttä:
”Antaisit kerrankin vain mennä, Klarissa. Älä ajattele liikaa”, Mikael puuskahti, suuteli minua vielä kysyvästi mutta nousi sitten sohvalta. ”Antaa olla. Luulin että oli hyvä hetki. Sovitaanko, että tulet kertomaan sitten, kun pystyt taas keskittymään mieheesi. En tosin tiedä kuinka kauan tässä jaksaa odottaa”, Mikael sanoi ja lähti marttyyrin elkein makuuhuoneeseen.
Tämä oli niin eletynoloista! Eihän mies todellakaan voi tajuta, että naisen elämässä on hetkiä, jolloin unien näkeminen voittaa orgasmin autuuden!
Aika mennyt palaa on minulle ennen kaikkea kirja unien näkemisestä, sillä näen itse enneunia, valveaikaisia välähdyksiä ja nyt, juuri ennen tämän kirjan ilmestymistä, sen ollessa painossa, tapahtui…Timonen onnistuu kuitenkin kirjoittamaan myös heille, joita tämä aihepiiri ei kiinnosta, sillä kirjahan kertoo kahden naisen elämästä nykyajassa ja ’50 –luvulla. Mukana on kuin filmiajona molempien naisten matka uuteen kotiinsa, jolloin mieleeni tuli Yatesin loistava Revolutionary Road. Sama aikakausi kuin Corinnella, sama ylemmän keskiluokan henkisesti näivettävä amerikkalainen lähiöelämä traagisine seurauksineen. Pidän myös taloratkaisusta. Olen hulluna kirjoihin, joissa historia toistuu ja talo on muiston kaiku. Toisaalta olen jossain arviossani varoittanut, että ratkaisu on vaarallinen, sillä siitä voi helposti tulla siirappinen, mutta siihen ei Karoliina Timonen sorru, vaan kertomus on enemmän verta, hikeä ja kyyneleitä kuin sokerikuorrutusta. Taloa, jossa historia toistuu, ovat onnistuneesti käyttäneet myös Katharina Hagena Omenansiementen maussa ja Mary Higgins Clark Kodin suojassa.
Ja sitten joillekin varmaan se kirjan kovin juttu, se joka saa kyyneliin: Äidin hätä lapsestaan. Timonen kirjoittaa sen niin sydänverellä, että paatuneinkin tuntee todellisen hädän, ei jää kylmäksi. Ja onneksi hän ei venytä Corinnen hätää yhtään enempää, vaan osaa lopettaa ratkaisuun, joka ei vesitä tuskakokemusta. Kokonaisuutena vaikka en tarinassa heikkouksia löydä etsimälläkään, koen Timosen onnistuvan parhaiten kuvatessaan Corinnea eli Karoliinalla on kykyä menneen ajan tuuliin, utuun, salattuun...
Kirjan yksi funktio on viihdyttää ja tästä ajatuksesta en luovu sateenkaaren tuolla puolenkaan. Sitäkin Aika mennyt palaa tarjoaa, sillä tarina kantaa mukanaan niin petollisia aviomiehiä kuin vieläkin petollisempia ja todella kavalia naispuolisia ystävättäriä. Kumpikin naispäähenkilö, niin Klarissa kuin Corinne, saa karvaasti kokea, että naisen paras ystävä ei aina suinkaan ole nainen. Onneksi Liza Marklund on määritellyt paikan naisille, jotka pettävät naisia! Kirjan lopun näin filminä ja koko ajan soi lapsuudestani tuttu laulu: You are my sunshine, my only sunshine...
Epilogi
Unienkantajat ovat elämämme Valonkantajia, sillä he näkevät ja kokevat puolestamme sen, mitä itse emme halua tai tohdi uskoa. He vaeltavat tähtipolkujaan, koska niin on tarkoitettu, mutta jos kutsut, he saapuvat valaisten pimeytesi tähdet sormiensa päissä.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna Kirsi Annika K Anni M. ja Katja/Lumiomena
Pienen pieni paussi vain mulle suokaa. En ole poissa, mutta ajatukseni ovat nyt niin muualla, että tarvitsen sitä kuuluisaa radiohiljaisuutta. Miten nyt levottomat linnut lentävätkään ja tuli mieleen kertoa, että elämäni aikana olen käyttänyt kirjoittajanimimerkkejä Iines, Lara ja Jessica...
Still Loving You
Prologi
”Haluatko haistaa luntani?” tyttö kysyy.
En kutsunut Unikoiraa. Olen nyt niin likellä omia vaarallisia uniani, että ei olisi tullut mieleenkään kutsua tuota outoa, mustaa otusta, joka katsoo minua hehkuvilla silmillään, on jotenkin rujo, mutta kuitenkin hellyttävä, kuten koirat ovat. Se tuli silti.
Marko Hautalan Unikoira (Tammi 2012) on kirja, jolla ei olisi pitänyt olla mitään osuutta elämässäni. En ole edes ikinä kuullut kirjailija Hautalasta. Anteeksi Hautala! Minulla on aika nurja suhtautuminen suomalaisiin mieskirjailijoihin ellei heidän nimensä ole Mika Waltari, Bo Carpelan tai vaikka Pasi Ilmari Jääskeläinen. Runoilijat ovat eri juttu: He saavat minulta aina armon. Suomesta on kautta aikain tullut loistavia runoilijoita sukupuoleen katsomatta.
Vastentahtoisesti aloin lukea Unikoiraa. Pakko ei ollut, mutta sitten sain varmaan omien unieni rasitustilassa etiäisen, että tästä voisi löytyä jotain minulle. No juu. Enpä olisi uskonut, sillä jatkan lukemista. Kuulen muurieni murtuvan samalla kun vakuutan itselleni, että tämä ei ole mitään fantasiaa, vaan maagista realismia, sillä eikö tämä muka ole mahdollista tapahtua…
Kirjan päähenkilö on tyypillinen suomalainen mies, joka vaimon jättäessä kääriytyy syvään itsesääliin ja sulkeutuu tylsän virastotyöpäivänsä jälkeen yksiöönsä katselemaan mustavalkoelokuvia ilman ääntä. Hänellä on Meerin lähtemisen jälkeen tasan kaksi vaihtoehtoa jäljellä: Löytää elämälle jokin merkitys tai tehdä itsemurha. Aikansa ahdistuneena haahuiltuaan Joonas löytää eidolon-terapian ja tapaa sitä kautta ryhmän vetäjän Aliisan…sekä koiran.
Rinnan Joonaksen tarinan kanssa viedään jonkin matkaa kertomusta Fritzénin ja Jonesin matkasta Toporiviin Venäjälle etsimään unienantajaa. Matkakertomukset ovat outoja ja aluksi saattaa tuntua, että niillä ei ole mitään tekemistä kirjassa, mutta yhteys on, sillä toimilupansa menettänyt psykoterapeutti Lars Fritzén, on eidolonin keksijä ja kehittäjä. Tämä käy lukijalle ja Joonakselle selväksi vasta puolen välin jälkeen, mutta mikään ei pidättele minulta tätä tyylinäytettä Hautalan tekstistä, jossa Fritzén kertoo Joonakselle upeasta ajatuksestaan, paljon tehokkaammasta kuin mitkään psykoterapiat:
Minun ohjelmassani pieni eliitti poikkeuksellisia ihmisiä saatettaisiin erinäisillä psykoaktiivisilla aineilla pysyvästi sellaiseen tilaan, jossa he voisivat kokea psyyken spontaaneja myrskyjä ja oppia elämään niiden kanssa. Sellainen olisi helposti toteutettavissa. He olisivat kuin antiikin ajan oraakkelit. Tai kuin kosmonautit, jotka lähtevät etsimään maailmankaikkeuden arvoituksia. Valtaosa ihmiskunnasta ei tietenkään ole soveltuva sellaiseen. Heidän mieliinsä asetettaisiin intensiivisen, pitkäkestoisen hypnoosin avulla niin sanottuja turvakuvia, psyykkisiä suojelusenkeleitä ja muuta lapsellista. Sellaista mikä pitäisi heidät rauhallisina ja ehkä estäisi aloittamasta liian tuhoisia sotia, kunnes ihmiskunnan yleinen tietoisuus on valmis astumaan uudelle tasolle.
Ajatukseni sai tietysti jokaisen moralistikollegan suunniltaan. Varsinkin ohjelmani intensiivistä hypnoterapiaa koskeva osa. Ihmistä ei muka saa pitää hypnoosissa pidempään kuin yhden vuorokauden ja jokaisella on vapaa tahto ja muuta kivikautista hölynpölyä. Jos kerran ihmisen verenkiertoon voidaan laittaa kipulääkettä, voidaan hänen mieleensä asettaa pysyviä turvallisuudentunnetta lisääviä pehmoleluja, joita ihminen voi halailla, kun pelottaa tai ahdistaa. Mitä pahaa siinä on?
Tästä voitte sitten arvata, mitä tein viime yön ja miksi olen hieman sumuinen, mutta myös vaikuttunut. Jotenkin tajuan kuun tomun lävitse, että en ole Hautalan kohderyhmää, mutta niin vain nappasi tarina iholle ja lopussa tuntui kuin psyykkiset verisuoneni ja koko pääni olisi kiepautettu moneen kertaan ympäri: Huojahti pahasti, mutta tasapaino palasi. Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!
Epilogi
Jääkiteitä. Lunta. Kuun tomua.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet aikankin Annika K Susa Marke Kirsi ja Pia
Historiasta lienee vaikea löytää kiinnostavampaa perhettä kuin Romanovit. Olen erityisen kiinnostunut Nikolai II:sta kaikkineen, mutta lukenut muitakin Romanov -kirjoja.
Edvard Radzinski: Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY 1992)
Jorma & Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai II - Suomen suuriruhtinas (Atena 2010)
Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo (Schildts 2011)
Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät (Helsinki-kirjat 2011)
Anna Virubova - Keisarinnan hovineiti, toimittanut Irmeli Viherjuuri (Otava 1993)
JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY 2013)
Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän valankumouksen pyörteissä (Caught in the Revolution, Petrograd 1917, Minerva 2017, suomennos Sirpa Saari)
*****
Romanovin tytöt, valkeat ruhtinattaret...
Nikolai II:n perheen viimeinen joulu
Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa…
Lopussa on sen alku eli yllä oleva on lopetukseni Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin kirjan Mies joka ei ollut murhaaja arvioon. Nyt kun olen lukenut Hjorthin & Rosenfeldtin uusimman teoksen Oppipoika (Lärjungen, Bazar 2012, suomennos Jaana Nikula) suosittelen kuumasti lukemaan herrojen kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Rikospsykologi Sebastian Bergmanin pään sisään pääseminen on vaivan arvoista, mutta sinne kannattaa lähteä tarinan alusta, siitä pimeydestä, jossa Sebastianista tuli Sebastian, kaikkien aikojen paras sarjamurhaajien profiloija, mutta myös maaninen paneskelija, joka haluaa unohtaa osan elämäänsä naimalla kuin kaniini. Oppipojassa Sebastianista itsestään tulee unohdus, sillä nyt minä putosin tähän älykkääseen elostelijaan täysillä. Jos luin Mies joka ei ollut murhaaja yöt, nyt tein päivistä öitä, voidakseni koskettaa mitään kaihtamatonta Sebastiania, joka sarjamurhaaja Edward Hinden ansiosta joutuu salatun heikkoutensa pohjaimuun. Heikkouden nimi on Vanja, tytär, joka ei tiedä olevansa hänen tyttärensä, mutta Bergmanin ylitse käyvä hulluus kirjan alussa on kuin lastentarhan aamusoitto verrattuna, mitä on tulossa Hinden taholta. Hinden, joka vankisellisäänkin käsittää, mikä on se ainoa naru, josta nykäisemällä Sebastianin saa kuin kumitetuksi pois kartalta, pois mestaroimasta Hindeä itseään, murhaajista älykkäintä. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain, mikä saa henkirikosyksikön tutkijan Vanja Lithnerin tiuskaisemaan Sebastianille:
Sinulla pitäisi olla varoituskyltti. Olet pahempi kuin hiv.
Se, kuinka ansaittua tämä on tai ei ole, selviää kirjan lukemalla, mutta lukija voi välillä myös pysähtyä miettimään, miksi impulsiivinen, häikäilemätön, suuren menetyksen muistoa pakeneva, kaikkia keinoja kaihtamaton Sebastian on kuitenkin niin vetoava. Mikä kiehtoo miehessä, joka pitää yhteyttä poliisista ulos potkittuun Trolle Hermanssoniin, joka…
…oli saanut potkut keskusrikospoliisista kun oli käynyt ilmi että hän oli varjostanut entistä vaimoaan ja yrittänyt narauttaa tämän uuden miehen syytteeseen huumerikoksista tekaistujen todisteiden avulla, kaikki vain siksi että hän saisi lasten huoltajuuden itselleen.
Vaikka en ole kauheasti hullaantunut rikospoliisikeskeisiin jännityskirjoihin, niin olisin aivan valmis pestautumaan poliisipäällikkö Torkel Höglundin alaiseksi vain saadakseni olla mukana kuviossa, jossa ovat vahvat naiset Vanja ja Ursula, Torkel, ryhmän järki, ainakin tähän, asti sekä herkkä, lahjakas Billy. Tulisin mauste on kuitenkin tutkintaan ulkoapäin tunkeutuva enemmän tai vähemmän sekasortoinen Sebastian. Toisaalta kirjassa ollaan myös älykkään sarjamurhaajan pään sisällä ja lukija suorastaan huurtuu kauhusta tajutessaan, mitä tarkoittaa todeksi tullut, täysin empatiakyvytön psykopaatti Edward Hinde. Hinde on kuitenkin istunut jo viisitoista vuotta vankilassa, kiitos Sebastianin ja nyt joku, joku kuin Hinde murhaa samoilla merkeillä, joten rikospsykologimme ja rikostutkijoiden tapaamiset sarjamurhaajan kanssa ovat väistämättömät:
Edward päätti päästää irti Sebastianista. Liian tylsää, merkityksetöntä. Sebastian ei selvästikään ollut enää sama suurenmoinen vastustaja kuin joskus ennen. Hinde kääntyi kauniin kollegan puoleen. Ehkä tästä saisi hiukan vastusta. Nainen oli tarpeeksi nuori jotta Hinde voisi houkutella häntä labyrinttiinsa.
”Vanja, saisinko koskettaa tukkaasi?”
Vanja on keskiössä, mutta ainakin naislukija kiinnittää huomiota Ursulaan, yhtä tiukkaan kuin Vanja, mutta vähemmän äänekkääseen. Mitä salaisuutta kantaa Ursula ja miksi pahinta mitä hän tietää ovat viikonloppuvapaat kotona aviomiehen kanssa.
Kukaan ei ollut tyytyväisempi kuin Ursula kun Sebastian lähti henkirikosyksiköstä vuonna 1998.
Mutta nyt hän oli tullut takaisin.
Nyt eivät sen enempää eteeriset öljyt kuin kuuma vesikään saaneet Ursulaa rentoutumaan.
Nyt vessanistuimella oli ladattu ase.
Niin, Sebastian Bergman oli tullut takaisin.
Pahimmalla mahdollisella tavalla.
Kirjoitin jo Mies joka ei ollut murhaaja luettuani, että herroissa Hjorth & Rosenfeldt on laadun takuu. Miten pistää siitä paremmaksi paitsi ihmettelemällä, miten Ruotsi tuottaa niin korkeatasoista jännityskirjallisuutta? Käsikirjoittajinakin tunnetut herrat ovat kakkosellaan parantaneet vauhtia kuin sika juoksua eli nyt hätyytellään vuoden parhaan dekkarin kantapäillä, vai mennäänkö peräti ohi…Pidän niin syvästi Hjorthin ja Rosenfeldtin tavasta kirjoittaa naisista, heidän tavastaan antaa heidän olla vahvoja, jos vain onnistuvat jäämään henkiin. Ja etenkin pidän siitä, miten Michael ja Hans suurimmassakin kauhussa paljastavat miesten heikkouksia, panevat miehen polvilleen ja antavat hänen nousta vasta kun hän on yhtä haavoitettu kuin Sebastian Bergman, niin haavoitettu että ei jaksa enää yhtään mitään ja myöntää sen kohdatessaan luonnonvoima Ellinor Bergvistin. Ellinorin, joka on kuin kotieläin, kuin uskollinen koira…
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K
*****
Muut lukemani jännitysromaanit löydät täältä
Kuten jokin aika sitten postasin, niin R. ei voi kestää minun makkarin nurkkaustani, jossa kaunis korituoli silkkityynyllä ja luonnonvalkoinen yöpöytä. Hän näkee harhoja eli kasan vaatteita, kirjoja, kyniä, stabiloita, vihkoja, tallennettuja lehtileikkeitä...ja koska hän nykyään ehdottomasti haluaa imuroida niin valitus boheemin nurkkani kohdalla on ollut uskomatonta. Nyt olen jälleen kerran ryhdistynyt Ikean edullisten Lack -hyllyjen avulla. Näitä on nyt sitten kirjastossa työpöytäni sivulla kaksi, olkkarissa kolme + yksi, joista ensimmäisellä usein kuvaan kirjojen lisäkuvia, toisella on musiikki ja alimmalla säilytettävät sisustus- ja puutarhalehdet sekä puutarha- ja taidekirjoja. Olkkarin yksinäisellä hyllyllä on tällä hetkellä taidevalotuikuilla valaistuna Jaelilta saatu upea Madonna ja makkarissa taas
on ylimmällä hyllyllä lukuun tulevia kirjoja, mutta se, mitä tulee vasempaan hyllyn nurkkaan ei ole vielä kiveen hakattu. Yritän keksiä sinne jotain...vaikka iso lasimalja, jonka tungen täyteen ledvaloja tms.
Tässä näkyvät sitten kaikki kolme hyllyä ja tuo keskihyllyn lisävalo on tarpeen, sillä seinällä olevat Itävallasta ostamamme lukuvalot eivät anna riittävästi tehoja lukemiseen. Koska olen aina hokenut valkoisten verhojen autuutta, niin kerrottakoon, että keittiössä on pitkät burgundinväriset, makkarissa nämä tummat kirsikkapuisen sälekaihtimen lisäksi ja takkahuoneessa Marimekon turkoosit. Muualla on vain luonnonvalkoisia pitkiä, ohuita verhoja, joita tuuli voi liehuttaa halutessaan.
Makuuhoneessa tarvitaan verhot vain yöunien turvaamiseksi, sillä ikkunan takana on kaunis lehtomme. En voi nukkua suven ylivalotuksessa! Muissa huoneissa ei verhoja vedellä edestakaisin, vaan ne saavat valua ikkunoiden sivuilla pehmeyttä ja kodikkuutta tuomassa.
Peltisessä sydänrasiassa on nyt sitten kaikki pikkusälä, jota voi yllättäen tarvita. Makuuhuoneessa on riittävästi vaatekomeroita, mutta ilmeisesti vaihdan vaatteita jonkun kerran päivässä ja laitoin nyt sitten kaikkea hienoutta uhmaten alahyllylle yhdet farkut ja pinkin neuleen. Jotain vaatetta siinä nurkassa tulee olemaan...myönnän. Kori on Olgan hemmottelunannoille yms. Päätyseinän tapetti on Bårosin Salainen puutarha, jossa kukissa näkyy hentoa pinkkiä.
Makuuhuone tulee olemaan vihonviimeinen remonttikohteemme (tästä ja tästä vielä toivutaan;-), joten siksi on ollut ihan ok tapetoida päätyseinä ja nyt laittaa nämä hyllyt. Sen lisäksi olen armoton vuodevaatefriikki ja hankin laadukkaita lakanoita, tyynyt uusitaan usein, samoin täkit, tänä suvena patjatkin...ja kuten Aksel Sandemose on sanonut, jokaisella pitäisi voida olla joka ilta vastapestyjen, viileiden vuodevaatteiden ylellisyys. No, minä vaihdan neljään tyynyymme päälliset joka päivä, jolla saamme melkein saman tunteen.
Ja tässä sitten mieheni makuuhuoneen nurkka. Hän ei joudu tuota puseroa katsomaan, vain korut siinä tavallisesti roikkuvat. R:llä on yöpöytänään arvokkain huutokauppaostokseni kymmenien vuosien takaa. Rakastan siis vanhoja huonekaluja, mutta osaan (hätätilassa) olla myös käytännöllinen ja siksi Lack-hyllyt. Ne eivät ole pois vanhoilta piirongeiltani, ryijyltäni tai vanhojen kirjojen kirjahyllyltä. Eivät kykene heikentämään vanhan arvoa, mutta tuovat rutkasti käytännöllistä selkeyttä ja sitä jos mitä minä tarvitsen. Luulen aina tarvitsevani sekasortoisuutta, mutta silti kaipaan kohti yksinkertaisuutta ja selkeyttä.
Love
Leena Lumi
PS. Minulla on vahva etiäinen, että kohta tapahtuu jotain...ellei, niin ensi viikolla saamme huippujännitystä, ehkä yhden uniin liittyvän kirjan sekä sitten viikonlopuksi taas jotain...ehkä.
Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat:
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elonvalkeat leimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
.jpg)
