Marko Hautala: Unikoira

Prologi

”Haluatko haistaa luntani?” tyttö kysyy.

En kutsunut Unikoiraa. Olen nyt niin likellä omia vaarallisia uniani, että ei olisi tullut mieleenkään kutsua tuota outoa, mustaa otusta, joka katsoo minua hehkuvilla silmillään, on jotenkin rujo, mutta kuitenkin hellyttävä, kuten koirat ovat. Se tuli silti.

Marko Hautalan Unikoira (Tammi 2012) on kirja, jolla ei olisi pitänyt olla mitään osuutta elämässäni. En ole edes ikinä kuullut kirjailija Hautalasta. Anteeksi Hautala! Minulla on aika nurja suhtautuminen suomalaisiin mieskirjailijoihin ellei heidän nimensä ole Mika Waltari, Bo Carpelan tai vaikka Pasi Ilmari Jääskeläinen. Runoilijat ovat eri juttu: He saavat minulta aina armon. Suomesta on kautta aikain tullut loistavia runoilijoita sukupuoleen katsomatta.

Vastentahtoisesti aloin lukea Unikoiraa. Pakko ei ollut, mutta sitten sain varmaan omien unieni rasitustilassa etiäisen, että tästä voisi löytyä jotain minulle. No juu. Enpä olisi uskonut, sillä jatkan lukemista. Kuulen muurieni murtuvan samalla kun vakuutan itselleni, että tämä ei ole mitään fantasiaa, vaan maagista realismia, sillä eikö tämä muka ole mahdollista tapahtua…

Kirjan päähenkilö on tyypillinen suomalainen mies, joka vaimon jättäessä kääriytyy syvään itsesääliin ja sulkeutuu tylsän virastotyöpäivänsä jälkeen yksiöönsä katselemaan mustavalkoelokuvia ilman ääntä. Hänellä on Meerin lähtemisen jälkeen tasan kaksi vaihtoehtoa jäljellä: Löytää elämälle jokin merkitys tai tehdä itsemurha. Aikansa ahdistuneena haahuiltuaan Joonas löytää eidolon-terapian ja tapaa sitä kautta ryhmän vetäjän Aliisan…sekä koiran.

Rinnan Joonaksen tarinan kanssa viedään jonkin matkaa kertomusta Fritzénin ja Jonesin matkasta Toporiviin Venäjälle etsimään unienantajaa. Matkakertomukset ovat outoja ja aluksi saattaa tuntua, että niillä ei ole mitään tekemistä kirjassa, mutta yhteys on, sillä toimilupansa menettänyt psykoterapeutti Lars Fritzén, on eidolonin keksijä ja kehittäjä. Tämä käy lukijalle ja Joonakselle selväksi vasta puolen välin jälkeen, mutta mikään ei pidättele minulta tätä tyylinäytettä Hautalan tekstistä, jossa Fritzén kertoo Joonakselle upeasta ajatuksestaan, paljon tehokkaammasta kuin mitkään psykoterapiat:

Minun ohjelmassani pieni eliitti poikkeuksellisia ihmisiä saatettaisiin erinäisillä psykoaktiivisilla aineilla pysyvästi sellaiseen tilaan, jossa he voisivat kokea psyyken spontaaneja myrskyjä ja oppia elämään niiden kanssa. Sellainen olisi helposti toteutettavissa. He olisivat kuin antiikin ajan oraakkelit. Tai kuin kosmonautit, jotka lähtevät etsimään maailmankaikkeuden arvoituksia. Valtaosa ihmiskunnasta ei tietenkään ole soveltuva sellaiseen. Heidän mieliinsä asetettaisiin intensiivisen, pitkäkestoisen hypnoosin avulla niin sanottuja turvakuvia, psyykkisiä suojelusenkeleitä ja muuta lapsellista. Sellaista mikä pitäisi heidät rauhallisina ja ehkä estäisi aloittamasta liian tuhoisia sotia, kunnes ihmiskunnan yleinen tietoisuus on valmis astumaan uudelle tasolle.

Ajatukseni sai tietysti jokaisen moralistikollegan suunniltaan. Varsinkin ohjelmani intensiivistä hypnoterapiaa koskeva osa. Ihmistä ei muka saa pitää hypnoosissa pidempään kuin yhden vuorokauden ja jokaisella on vapaa tahto ja muuta kivikautista hölynpölyä. Jos kerran ihmisen verenkiertoon voidaan laittaa kipulääkettä, voidaan hänen mieleensä asettaa pysyviä turvallisuudentunnetta lisääviä pehmoleluja, joita ihminen voi halailla, kun pelottaa tai ahdistaa. Mitä pahaa siinä on?

Tästä voitte sitten arvata, mitä tein viime yön ja miksi olen hieman sumuinen, mutta myös vaikuttunut. Jotenkin tajuan kuun tomun lävitse, että en ole Hautalan kohderyhmää, mutta niin vain nappasi tarina iholle ja lopussa tuntui kuin psyykkiset verisuoneni ja koko pääni olisi kiepautettu moneen kertaan ympäri: Huojahti pahasti, mutta tasapaino palasi. Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!

Epilogi

Jääkiteitä. Lunta. Kuun tomua.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet aikankin  Annika K  Susa  Marke  Kirsi  ja Pia