HJORTH & ROSENFELDT: OPPIPOIKA

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa…

Lopussa on sen alku eli yllä oleva on lopetukseni Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin kirjan Mies joka ei ollut murhaaja arvioon. Nyt kun olen lukenut Hjorthin & Rosenfeldtin uusimman teoksen Oppipoika (Lärjungen, Bazar 2012, suomennos Jaana Nikula) suosittelen kuumasti lukemaan herrojen kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Rikospsykologi Sebastian Bergmanin pään sisään pääseminen on vaivan arvoista, mutta sinne kannattaa lähteä tarinan alusta, siitä pimeydestä, jossa Sebastianista tuli Sebastian, kaikkien aikojen paras sarjamurhaajien profiloija, mutta myös maaninen paneskelija, joka haluaa unohtaa osan elämäänsä naimalla kuin kaniini. Oppipojassa Sebastianista itsestään tulee unohdus, sillä nyt minä putosin tähän älykkääseen elostelijaan täysillä. Jos luin Mies joka ei ollut murhaaja yöt, nyt tein päivistä öitä, voidakseni koskettaa mitään kaihtamatonta Sebastiania, joka sarjamurhaaja Edward Hinden ansiosta joutuu salatun heikkoutensa pohjaimuun. Heikkouden nimi on Vanja, tytär, joka ei tiedä olevansa hänen tyttärensä, mutta Bergmanin ylitse käyvä hulluus kirjan alussa on kuin lastentarhan aamusoitto verrattuna, mitä on tulossa Hinden taholta. Hinden, joka vankisellisäänkin käsittää, mikä on se ainoa naru, josta nykäisemällä Sebastianin saa kuin kumitetuksi pois kartalta, pois mestaroimasta Hindeä itseään, murhaajista älykkäintä. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain, mikä saa henkirikosyksikön tutkijan Vanja Lithnerin tiuskaisemaan Sebastianille:

Sinulla pitäisi olla varoituskyltti. Olet pahempi kuin hiv.

Se, kuinka ansaittua tämä on tai ei ole, selviää kirjan lukemalla, mutta lukija voi välillä myös pysähtyä miettimään, miksi impulsiivinen, häikäilemätön, suuren menetyksen muistoa pakeneva, kaikkia keinoja kaihtamaton Sebastian on kuitenkin niin vetoava. Mikä kiehtoo miehessä, joka pitää yhteyttä poliisista ulos potkittuun Trolle Hermanssoniin, joka…

…oli saanut potkut keskusrikospoliisista kun oli käynyt ilmi että hän oli varjostanut entistä vaimoaan ja yrittänyt narauttaa tämän uuden miehen syytteeseen huumerikoksista tekaistujen todisteiden avulla, kaikki vain siksi että hän saisi lasten huoltajuuden itselleen.

Vaikka en ole kauheasti hullaantunut rikospoliisikeskeisiin jännityskirjoihin, niin olisin aivan valmis pestautumaan poliisipäällikkö Torkel Höglundin alaiseksi vain saadakseni olla mukana kuviossa, jossa ovat vahvat naiset Vanja ja Ursula, Torkel, ryhmän järki, ainakin tähän, asti sekä herkkä, lahjakas Billy. Tulisin mauste on kuitenkin tutkintaan ulkoapäin tunkeutuva enemmän tai vähemmän sekasortoinen Sebastian. Toisaalta kirjassa ollaan myös älykkään sarjamurhaajan pään sisällä ja lukija suorastaan huurtuu kauhusta tajutessaan, mitä tarkoittaa todeksi tullut, täysin empatiakyvytön psykopaatti Edward Hinde. Hinde on kuitenkin istunut jo viisitoista vuotta vankilassa, kiitos Sebastianin ja nyt joku, joku kuin Hinde murhaa samoilla merkeillä, joten rikospsykologimme ja rikostutkijoiden tapaamiset sarjamurhaajan kanssa ovat väistämättömät:

Edward päätti päästää irti Sebastianista. Liian tylsää, merkityksetöntä. Sebastian ei selvästikään ollut enää sama suurenmoinen vastustaja kuin joskus ennen. Hinde kääntyi kauniin kollegan puoleen. Ehkä tästä saisi hiukan vastusta. Nainen oli tarpeeksi nuori jotta Hinde voisi houkutella häntä labyrinttiinsa.

”Vanja, saisinko koskettaa tukkaasi?”

Vanja on keskiössä, mutta ainakin naislukija kiinnittää huomiota Ursulaan, yhtä tiukkaan kuin Vanja, mutta vähemmän äänekkääseen. Mitä salaisuutta kantaa Ursula ja miksi pahinta mitä hän tietää ovat viikonloppuvapaat kotona aviomiehen kanssa.

Kukaan ei ollut tyytyväisempi kuin Ursula kun Sebastian lähti henkirikosyksiköstä vuonna 1998.

Mutta nyt hän oli tullut takaisin.

Nyt eivät sen enempää eteeriset öljyt kuin kuuma vesikään saaneet Ursulaa rentoutumaan.

Nyt vessanistuimella oli ladattu ase.

Niin, Sebastian Bergman oli tullut takaisin.

Pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kirjoitin jo Mies joka ei ollut murhaaja luettuani, että herroissa Hjorth & Rosenfeldt on laadun takuu. Miten pistää siitä paremmaksi paitsi ihmettelemällä, miten Ruotsi tuottaa niin korkeatasoista jännityskirjallisuutta? Käsikirjoittajinakin tunnetut herrat ovat kakkosellaan parantaneet vauhtia kuin sika juoksua eli nyt hätyytellään vuoden parhaan dekkarin kantapäillä, vai mennäänkö peräti ohi…Pidän niin syvästi Hjorthin ja Rosenfeldtin tavasta kirjoittaa naisista, heidän tavastaan antaa heidän olla vahvoja, jos vain onnistuvat jäämään henkiin. Ja etenkin pidän siitä, miten Michael ja Hans suurimmassakin kauhussa paljastavat miesten heikkouksia, panevat miehen polvilleen ja antavat hänen nousta vasta kun hän on yhtä haavoitettu kuin Sebastian Bergman, niin haavoitettu että ei jaksa enää yhtään mitään ja myöntää sen kohdatessaan luonnonvoima Ellinor Bergvistin. Ellinorin, joka on kuin kotieläin, kuin uskollinen koira…

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K

*****

Muut lukemani jännitysromaanit löydät täältä