Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic

Lähde kanssani poimimaan esteettisiä makupaloja Riitta Tiitun kirjasta Wanilla Brocante Chic. Matka on 399 kuvan elämys, jonka tarkoitus on saattaa mieli siihen rauhan auvoon, jonka kauneus kaikellaan, vain vähin sanoin höystettynä, kykenee tarjoamaan. Löydät vaaleita värejä, mutta ziljoonassa eri sävyssä, sillä eihän ole vain yhtä valkoista, yhtä harmaata, yhtä vanhaa vihreää…

Antique Touch herättelee aistejamme pelkistetyllä kokonaisuudellaan.  Kotia asuu nelihenkinen perhe, wanha on täällä arvossaan ja pihapiiristä löytyy antiikkipuoti Mirantik.

Nostalgia Passionissa asuvat käsistään taitava Minna miehensä ja kolmen lapsensa kanssa.  Puutarhassa on wanhan roosan lumoa, puinen vesikelkkakin saa kantaa asetelmaa ja verandalla nautimme hetken pysähdyksestä.

Sisällä vanhat kirjat ovat saaneet arvoisensa paikan, kaikkialla näkyy emännän innostus painaa itse tekstiilinsä ja muutenkin tehdä käsillä. Minnan kädentaidon luomuksia löytyy hänen Penni ja Lilli puodistaan.

Ah, huomatkaa, kaikkialta löytyy ripaus rosaa…

Saavumme kotinurkilleni eli lähelle Luviaa. Olemme Wanhan Rauman sydämessä, jossa komea hirsitalo vuodelta 1864 ottaa meidät kutsuvana vastaan. Vanha kaunotar on kokenut vähän ’liftausta’, kuten ajan henki on, mutta kaikkialta huokuu talon rouvan, Jaanan, intohimo Viva la Vintage.

Keittiö on talon isännän valtakuntaa, jossa kelpaa loihtia kulinaarisia yllätyksiä komean saarekepöydän ympärillä. Toimivaa, kuten huomaatte! Terveisiä Wanhaan Raumaan, jota rakastan!

Läns’rannikolta kohti Itä-Suomea ja tutustumme kauniisti remontoituun kouluun, jota asuttaa Sisustus Country Puodin liikkeen yrittäjäpari neljän lapsensa kanssa. Huoneet ovat ihastuttavan korkeat , neliöitä on huimat 400 ja ilmankos kohteemme onkin Old School Atmosphere.

Kaunis kaappi, jota seinän tapetti palvoo. Rakkaat, kauniit, wanhat astiat ovat saaneet arvoisensa tilan.

Tavallista korkeampi huonekorkeus tuo huoneisiin ilmaa ja kuin huutaa näitä hurmaavia wanhanajan vaatekomeroita. Huomatkaa jälleen lumoava tapetti!

 Romantiikalle on aina tilausta! Kukapa ei haluaisi tällaisen interiöörin kotiinsa…

Mitä jäi kokematta olivat Spring Feeling, Country Treasure Kitchen, Bohemian Chic, Modern Country, Plu Tree, Taru’s Pergola, White Living, Rustic Charm House, Lace Inspirations, A Summer House, Summer Meadows sekä Wanilla Home ja Wanilla Rose, joista kaksi viime mainittua ovat kirjan tekijän, Riitta Tiitun, koti sekä putiikki.

Riitan kirjan houkutus, niin tässä kuin edellisessä, joka on Wanilla Country Chic, on harmonia.  Kodit joita Tiitun kirjoissa tapaamme ovat kierrätyksen ja maalaisromantiikan ylistystä, mutta mitään ei ole liikaa. Jää tilaa unelmille! Kummankin kirjan painoarvoa kohottavaa on, että tekstitys on myös englanniksi ja kotiesittelyjen nimet ovat kuin runoista.

Riitalla on Nurmijärvellä sisustuspuoti Wanilla Rose ja blogi löytyy täältä

Minun piti lopettaa nämä kuvaihanuudet erääseen keväiseen puutarhahulluutta enteilevään kuvaan, mutta koska näitä kaappeja on tässä jo tullut, yllätänkin Riitan julkaisemalla häneltä kuvan, josta olen pitänyt ikuisesti eniten ja onhan tämäkin puutarhaa:

….ja harmoniaan:

Uutta ja wanhaa sulassa sovussa, wanhat esineet ja huonekalut tulevat Ruotsista ja Ranskasta.

Old and new together in harmony, old items and furniture comes from Sweden and France.

Ripaus ranskalaisuutta on elämän Chic♥

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Zarzuela eli katalonialainen kala-äyriäispata

Löysin Anna-lehdestä no 44 Taina Salovaaran jutusta Kuplivassa seurassa täydellisen herkullisen uuden merellisen reseptin. Hiukan tuskaa tuotti, kun tuoreita simpukoita ei löytynyt harjukaupungista, mutta mitäpä ei meri-ihminen tekisi herkkujensa eteen: Simpukat noudettiin Tampereen Stockalta!

Tästä annoksesta söimme hyvin kaksi kertaa eli määrä riittää hyvin vaikka kulinaariseen iltaan ystäväpariskunnan kanssa. Lisukkeena oli vain tuore patonki, hyvä valkoviini sekä jäävesi. Tässä ohje herkkujen herkkuun:

2-3 kuhafilettä
1 pss tuoreita simpukoita
3 dl valkoviiniä + 2 dl vettä
1 kalaliemikuutio
1 iso sipuli viipaloituna
3 isoa valkosipulinkynttä
(1 punainen chili hienonnettuna)*)
1 dl oliiviöljyä
1 tlk tomaatimurskaa
3 rkl silputtua persiljaa
1/2 sitruunan mehu
50 g kuorittuja manteleita jauhettuna
12 raakaa jättikatkarapua
sahramia maun mukaan
suolaa, mustapippuria

Poista kuhafileistä ruodot. Mausta kevyesti suolalla ja anna maustua huoneenlämmössä. Kuumenna viini ja kalaliemi kattilassa. Pese simpukat ja lisää ne kalaliemeen. Peitä kattila kannella ja keitä pari minuuttia välillä kattilaa ravistellen. Ota simpukat liemestä, säästä keitinliemi.

Kuumenna oliiviöljy laakeassa paistokasarissa. Lisää sipuli ja hienonnetut valkosipulinkynnet. Kuullota sipulit (ja chili), lisää tomaattimurska, persiljasilppu, sitruunamehu ja simpukoiden keitinliemi. Keitä kokoon parikymmentä minuuttia. Mausta suolalla, pippurilla ja sahramilla.

Lisää paloitellut kalat ja jättikatkaravut. Anna kiehua hiljalleen 5-10 minuuttia. Lisää simpukat ja kuumenna. Silppua ruoan päälle lehtipersiljaa. Tarjoa zarzuela hyvän leivän kanssa.

*) Chili jää meillä tästä upeasta ruoasta pois, koska...: Pilkoin chiliä, kosketin ajatuksissa huuliani ja sitten alkoi mieletön kirvely ja huuleni turposivat ihan ilman botoxia törölleen. Olin kuin Angelina Jolie jostain kohtaa, R. kehtasi nauraa samalla kun siveli kipeään kohtaan maitoa, joka on kuulemma just oikea apu jos näin käy. Onneksi kipu lakkasi ja saimme keskittyä romanttiseen herkutteleluumme. (Onneksi ei käynyt kuin eräälle tutulleni, jonka chiliateria vei vuorokaudeksi sairaalaan, sillä häneltä paloi...)

Paljastan nyt vielä, että Annan kuvassa tämä ruoka tarjoiltiin niin upeasta kulhosta, että nyt meidän astiasto meni uusiksi. Miksi kaikki astiani ovat moderneja, vaikka olen sielultani country&cosy...Uuden astiastomme ensimmäinen lautanen on kuvassa. Mutta se kulho siinä kuvassa...ah!

Jos olet eläinsuojelija, ostat simpukat kaupan pakastekaapista. Eettisenä herkkusuuna, valitsen mieluummin nopeasti ja tuskattomasti kaasutetut simpukat ja ravut, en kuumaan veteen eläviltä heitetyt, sillä tuskallinen kuolema oli yllättävän pitkä. Ei haittaa maussa, Kukaan ei ole erottanut!

Tämä on niin herkullista, että olemme ihan myytyjä niin R. kuin minä!

Guten Appetit♥

Leena Lumi

Ruokareseptit Leena Lumissa

Juhli kanssani tätä lumista yötä...

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Anne Hämäläinen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Kirja…Se seisoo sitten hyllyssä muitten vieressä, joku ottaa sen käteensä, selailee, laittaa takaisin. Pyyhkii pölyt – pölyt tästä tämänpäiväisestä hiljaisuudesta täällä, jonka läpi korviini palaa Aljošan ääni ja pikku Katjan itku.

Kirja on yhtä kuin minä, minun sydämeni kouristuminen, minun muistini, jota kukaan ei näe, kuten kukaan ei näe esimerkiksi migreeniä, silmieni kipupistettä. Mutta siitä tulee paperia, nidos, kirjauutuus ja - jos suoritan vajoamisen pelottomasti – jonkun uusi sielu. Siihen sieluun tunkeutuvat sitä rakentaen Aljošan ääni ja Katjan itku.

Lidia Tšukovskajan teos Vajoaminen (Into 2012, suomennos Kirsti Era) kertoo jo kannessaan sisältävänsä kaksi järisyttävää kertomusta ja kirja antaa, mitä lupaa: Kertomukset Vajoaminen ja Sofia Petrovna valottavat upeasti yksittäisten kansalaisten elämää Neuvostoliiton todellisuudessa, Stalinin julmista mielen harhoista syntyneessä.

Ensimmäinen kertomus ajoittuu vuoteen 1949 ja on kuin kirkas pakkaslumi, verijäljet paljastava. Tarinan henkilöt ovat kirjailijoita, jotka ovat virkistäytymässä sanatoriossa, keräämässä voimia. Yksi heistä on Nina Sergejevna, jolta omakohtaisen kokemuksen kautta ovat kadonneet kaikki harhat Isä Aurinkoisen hallintoon. Eristäytynyt paikka, uusi tuttavuus Bilibin ja päivittäiset kävelyt raikkaassa ulkoilmassa edesauttavat kuitenkin käsikirjoituksen syntymistä ja tekisi mieli vain unohtaa, nauttia…

Koivikossa ei enää kimalla kristalli, vaan se on kotoisen pehmeä, paksuoksainen ja pörröinen. Se on kauttaaltaan kuohkeaksi vatkatun hangen peitossa.

Stalinin luoma urkintajärjestelmä ei jätä kuitenkaan ketään edes lumisten puiden ja keväthankien suojaan, vaan sen lonkerot ojentuvat kaikkialle. Paras ystäväsi voi olla ilmiantaja. Älä luota kehenkään. Varo sanojasi ja älä vain arvostele neuvostojärjestelmää. Nina on täydellisen tietoinen kaikesta. Hän on eri kuin Vajoamisen toisen tarinan Sofia Petrovnan Sofia, josta on tehty ’onnettomuuden’ jälkeenkin naiivin uskonsa järjestelmän oikeutukseen, syyttömien syyttämisiin ja tuomioihin säilyttänyt niin karrikoiden, että lukija tajuaa kyseessä olevan tehokkaan tyylikeinon, ei tyhmyyden tai sokean luottavaisuuden. Tosin tilaa jää silti epäilykselle, että tehokas tehokas Puolue ja etenkin nuorisojärjestö Komsomol voisivatkin aivopestä jäsenensä uskollisiksi työnsankareiksi, iskurityöläisiksi, Stalinin palvojiksi…

Ammattiosaston työntekijöiden lasten kuusijuhlaan 1937 Sofia Petrovna askartelee punaisen viisisakaraisen tähden, jonka keskelle kiinnittää kuvan Lenin-lapsen kiharaisesta päästä ja konvehtipusseihin hän tunkee lappusia, joissa lukee: ”Kiitämme toveri Stalinia onnellisesta lapsuudesta.”

Molemmat tarinat vakuuttavat kaikellaan. Naisten erilaisista ja kuitenkin niin samoista tarinoista tihkuvat lävitse neuvostojärjestelmän erioikeudet, kateus, ihmisoikeuksien polkeminen, antisemitismi, öiset noutamiset, koputukset silloin kun ihminen on puolustuskyvyttömin eli yöllä, taiteilijoiden ja koulutettujen ihmisten erityisvainot, pelon hiki, vaikeneminen, toivottomuus.

Vajoamisen Jälkisanoissa suomentaja Kirsti Era tekee tiivistetyn ja hyvin kiinnostavan leikkauksen kirjailija Lidia Tšukovskajan (1907-1996) elämään. Tšukovskaja vietti lapsuutensa Kuokkalassa, jossa tutustui muun muassa Maksim Gorkiin, Mark Chagaliin, Vladimir Majakovskiin ja Osip Mandelštamiin. Jos runoilija Mandelštam kiinnostaa, lue hänen vaimonsa Nadežda Mandelštamin kirja Ihmisen toivo, joka Aleksandr Solženitsynin teosten ohella loistavasti valaisee, mikä oli neuvostojärjestelmän syvä mätä, mikä kansan kärsimys.

Luin vähän aikaa sitten huikean kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa ja siinä Lidija Tšukovskaja mainitaan monasti. Hän tuli tapaamaan Ahmatovaa marraskuussa 1938 ja heistä tuli menetystensä kautta toistensa uskollisimmat ystävät. Koska Ahmatova ei voinut julkaista, ei des kirjoittaa mitään muistiin, hyvämuistinen Tšukovskaja  ja muutama muu ystävä opiskelivat Annan runot ulkoa. Näin vaiennettu Ahmatova sai äänen. Tšukovskaja itse kuului myös kiellettyihin eli hänen nimensä kiellettiin yli kymmenen vuoden ajan. Vuodesta 1958 Tšukovskaja ryhtyi julkiseksi toisinajattelijaksi ja ajoi runoilija Josep Brodskyn vapauttamista.

Tšukovskajaa saamme kiittää Ahmatovan Requemin säilymisestä jälkipolville. Hän, itsekin vaiennettu, oli ääni vainnetulle. Myös aito, vilpitön ystävyys oli kortilla urkintajärjestelmän ja vankileirien saaristojen luvatussa maassa, mutta Anna ja Lidia löysivät polun toisiinsa pimeässäkin.

Vuosina 1949-1957 Tšukovskaja kirjoitti pienoisromaanin Vajoaminen (Spusk Pod vodu), joka on toinen nyt lukemani kirjan kertomuksista: Kuulas, varuillaan oleva, mutta ah, niin venäläinen, niin luminen!

Tänään tuiskuttaa ja tuiskuttaa yhä, ja tuisku on liikuttavan huolehtivaista. Se risteilee ja risteilee, peittelee jälkiä. Aivan kuin se puhuisi talopahasille, kuusille ja meille: nukkukaa hyvät ystävät, kaikki sujuu hyvin, menee ohi, ”kaikki on pelkkää roskaa”…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa  Essielina/Sabinan knalli  ja Katja/Lumiomena

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Helmikuun 23. päivä, vaimosi kohtaamisen kolmekymmenvuotispäivä, ensimmäisen yhdessä viettämänne yön kolmekymmenvuotispäivä.

…ja koska pirskeiden pitäminen ei edes juolahtanut mieleenne (miksi aviopari haluaisi juhlia pitkäaikaisuuttaan toisten ihmisten nähden?) sinä ja vaimosi nautitte päivällisen hotellin ravintolassa kahdestaan. Sen jälkeen te ajatte hissillä yhdeksänteen kerrokseen ja teette selvää samppanjapullosta ja unohdatte avata radion, unohdatte avata television…

…ja koska te kaksi olette aina jutelleet, se on teille jotenkin ominaista, ja kaikki nämä vuodet te olette eläneet pitkässä ja tauottomassa keskustelussa, joka alkoi kohtaamispäivänänne.

Lukiessani Paul Austerin teosta Talvipäiväkirja (Winter Journal, Tammi 2012, suomennos Erkki Jukarainen), jouduin tilaan, jossa vahva samaistuminen sekoitti omaa ja toisten todellisuutta. Teoksen liepeissä keskeiseksi hahmoksi mainitaan Austerin äiti sekä hänen vanhempiensa hankala avioliitto. Sitäkin kyllä oli, mutta minun mielestäni kaikki muu oli nyt kiinnostavampaa. Minä keskityn nyt siihen muuhun.

Paul Auster ei ole koskaan ollut minulle yhtä ehdoitta palvottava kuin vaikka vaimonsa Siri Hustvedt tai Ian McEwan tai John Irving. Hän leikkii kanssani kissaa ja hiirtä. Toisinaan hän on niin vauhdikas, että en pysy mukana, vaan alan kaivata vauhdin tyylitaituria eli Saul Bellowia. Ja sitten Auster menee ja kirjoittaa Näkymättömän, joka on kirjana ihan nero. Ja mitä hän tekee nyt, kun minulle luvataan hänen kirjoittavan äidistään: Hän tarjoaa rotukysymystä, pitkän rakkauden kauneutta ja kieltä, jossa suorasukainen rivous liimaantuu haikean suloisiin lauseisiin kuin ilman saasteet lumihiutaleisiin. Hän kirjoittaa eufenismeista, mutta ei yhtään sääli lukijaansa, vaan lapsilta pyyhitään perseitä, vittuihin tungetaan sormia, piereskellään, kaivetaan korvavaikkuja ja nypitään sierainkarvoja. Toisaalta on sitten suorasukaisen puheen vastapainona paljon, paljon muuta. Vaikkapa rotukysymys, jossa syvästi jaan Austerin näkemyksen. Paul on asunut ja työskennellyt myös Ranskassa. Hänen ranskan taitonsa on erittäin hyvä ja niinpä hän joutui kerran erikoiseen keskusteluun sokean pianonvirittäjän kanssa kadusta, jolla silloin asui ja kävi ilmi, että:

”Hassu juttu”, hän jatkoi, ”mutta sattumoisin minä asuin täällä sodan aikana. Hyvä paikka löytää asuntoja silloin kerran.” Kysyit häneltä miksi, ja hän vastasi: ”Siksi että aiemmin tässä kaupunginosassa asui paljon heprealaisia, mutta sitten alkoi sota ja he lähtivät pois.” Et ensin ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa - tai et halunnut uskoa sitä. Sana heprealainen olisi saattanut hieman sekoittaa mieltäsi, mutta puhuit tuossa vaiheessa ranskaa kyllin hyvin ymmärtääksesi, ettei sana ollut mitenkään harvinainen synonyymi sanalle juif (juutalainen), ei ainakaan sodan kokeneen sukupolven parissa, vaikka oman kokemuksesi mukaan siihen sisältyi aina halventava vivahde, ei niinkään ääneen julistettu antisemitismi kuin keino loitontaa juutalaiset ranskalaisista, tehdä tuosta omituisesta autiomaakansasta, sen hassuista tavoista ja alkukantaisen kostonhimoisesta Jumalasta jotain vierasta ja eksoottista.

”Ai”, sanoit, ”mihin he menivät sen jälkeen kun lähtivät pois?” Pianonvirittäjä vaikeni hetkeksi kuin vastausta etsien, ja kun sitä ei löytynyt, hän virnisti anteeksipyytävästi. ”Ei aavistustakaan”, hän sanoi, ”mutta useimmat eivät tulleet takaisin.”

Auster aloittaa kirjaansa ollessaan kuusikymmentäkolmevuotias ja täyttää teoksen kirjoittamisen aikana kuusikymmentäneljä. Voisi ajatella kyseessä olevan vanhenevan miehen kaihoisa muistelo aikoihin, jolloin kaikki kauniit ja älykkäät tytöt vain odottivat hänen kohtaamistaan ja rohkeita leikkejä. No sitäkin, mutta mikään Austerissa ei ole antanut periksi, vaikka kroppa yrittää välillä muistuttaa olemassaolostaan ikävillä tavoilla, jotka hän tuo sumeilematta lukijan tietoon. Elämän menossa Paul on säilyttänyt aatteensa: hippinuotio palaa kirkkaana.  Hän on aina sysittyjen puolesta vahvempia vastaan ja kieltää kaiken rasismin. Koska kaikki neljä isovanhempaa ovat itäeurooppalaisia juutalaisia, hän on aikaa sitten päättänyt eliminoida koko rotukysymyksen olemalla kooste kaikista itäisen pallonpuoliskon roduista, osittain afrikkalainen, osittain kiinalainen, osittain intialainen, osittain sitä ja tätä. Näin tehden kirjailija on päättänyt

olla jokainen eli sulkea sisäänsä kaikki muut jotta voisi olla täydellisimmin oma itsensä.

Yhtä vähän kuin voin lukea Siri Hustvedtin teoksia kokematta hänen puolisonsa Paulin läsnäoloa, yhtä vähän voin nyt ohittaa Siriä, sillä Paul tuo häntä esiin kautta kirjan tavalla, joka pakottaa minut yhtä henkilökohtaiseen paljasteluun kuin lukiessani Sirin Vapisevaa naista. Pariskunta lukee toisilleen. Minä luin tämän kirjan huiput miehelleni, joka on nyt samanikäinen kuin Paul oli aloittaessaan Talvipäiväkirjan. Siri ja Paul tapasivat toisensa kevättalvella kolmekymmentä vuotta sitten kuten mekin. Heillä se oli menoa ensikatseesta. Samoin meillä. Odotimme Sirin kanssa tyttäriämme samana vuonna. Juhlimme hääpäiviämme ja tapaamisen merkkipäiviämme kahdestaan. (Miksi aviopari haluaisi juhlia pitkäaikaisuuttaan toisten ihmisten nähden?)  Minulla/meillä on samat arvotukset hyvälle suhteelle kuin Hustvedteillä eli hyvä, elinikäinen keskustelu ja intohimo. Minä lisään mukaan vielä hyvän hiljaisuuden, sillä sitä kannattaa testata: Harvan kanssa kahdenkeskinen hiljaisuus tuntuu hyvältä. Kaiken lisäksi tulee vielä yksi yhteinen tekijä, jota en halua kertoa sekä mukava asia, jonka tuon sitaatilla tämän jutun loppuun. Sitä ennen haluan todeta Talvipäiväkirjan olevan osin hauska, kuten takakannen tekstissä luvataan, mutta kertoo myös Paulin vaikeasta suhteesta äitiinsä, on välillä hieman surumielinen, mutta ennen kuin huomaatkaan olet mukana oudossa tilanteessa Pariisin rautatieasemalla ja alat nauraa. Tapaat liudan Paulin tyttöystäviä ja hänen ensimmäisen vaimonsa ja saat kirjallisia viittauksia aina Keatsista Joyceen. Siis tarina kuin antava viini, jossa tosin hieman levottomuutta ja ailahteleva jälkimaku: Avioliitto, jossa ei ikinä ole tylsää!

Ja sitten he, Siri ja Paul, liian useiden muuttojen jälkeen, löytävät itselleen ja lapsilleen talon, josta tulee heille vihdoinkin koti:

…ja vähä vähältä kahdeksantoista siellä asumasi vuoden aikana, mikä on paljon pitempi kuin missään muualla asumasi aika…

…olet tasaiseen tahtiin remontoinut ja ehostanut jokaisen neliösentin jokaisen kerroksen jokaisesta huoneesta…

…ja kahdeksantoista vuoden jälkeen olet jättänyt kauas taakse vaiheen, jossa ajattelit taloja toisissa kaupunginosissa, toisissa suurkaupungeissa, toisissa maissa. Täällä sinä elät, ja täällä sinä haluat jatkaa elämääsi kunnes et jaksa enää kävellä rappusia ylös ja alas. Tai ei, enemmänkin: kunnes et jaksa enää kontata rappusia ylös ja alas, kunnes sinut kannetaan ulos ja kannetaan hautaan.

Ja Siri:

Kuiskin niin kuin linnut sinulle lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.

Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Valkoinen kirahvi  Kirjasähkökäyrä  Katja/Lumiomena   Tuulia  Sanna  Kaisa Reetta

Mutta marraskuu...

Hei!

Marraskuussa maa on martona maannut. On pimeää. Sataa. Marraskuun sade ei ole sama kuin suvisade tai syyskuun sade. Se on masentavaa märkää, joka valuu kuin kuolema pimeydestä. Ahdistaa sinut sisälle. Ajaa happivajaukseen. Houkuttaa peiton alle unohtamaan todellisuuden. Aamulla avaat aviisin. Sotatila maassa, jossa asuu ystäväsi. Ihmisen hulluus on äärettömyys. Vain ihminen on paha. Eläin ei koskaan. Näet ystäväsi kuulemassa hälytyksen, sieppaavan koiransa ja juoksevan...

Marraskuu vie voimat. Syöt vitamiineja. Nukut ylipaljon. Et saa mitään aikaiseksi. Aamulla sängyn vieressä kaksi Geisha-patukan käärettä. Tummaa Geishaa. Muka anteeksiantoa tummuudesta. Hyväksyntää. 

Marraskuu ajaa sinut sunnuntaina kauppoihin. Haluat piristää itseäsi. Tilaat valkoisen nukkamaton. Erityiskoko vaatii tilaamisen. Hypistelet joulukoristeita ja mietit miltä punaiset näyttävät, kun tammikuun kalpea aurinko suutelee niitä. Valitset hopean. Katsot ledhyllyjä hymähtäen. Kotona ledittää jo riittävästi. Lohduttavasti. Kodista on tullut talvipesä. Henkinen pommisuoja.

Kävelet kukkaosastolle aikeissa ostaa ei mitään. Joulukukat hankitaan muualta. Isot valkoiset amaryllikset. Komeat valkoiset jouluruusut. Silloin tuikahtaa toivon tähti. Pienen pieni vaaleanpunainen joulutähti. Nostat kukan kädellesi. Tuntuu hyvältä. Asioilla on tapana järjestyä. Kohta on ihan hyvin.

Kotona istutat joulutähden valkoiseen ruukkuun. Kaivat esille anopin lahjoittamat Festivot ja sytytät vispipuuron väriset kynttilät. Nappaat porokulhosta manteleita. Ne auttavat muistamaan, vaikka joskus unohdus olisi parasta.

Marraskuusta huolimatta päätät selviytyä. Tartut pieneen. Iloitset pienestä. Sytytät joka päivä hämärän hyssyn hetkellä niin monta kynttilää, että niiden valon on pakko säteillä pimeyteen. Tuoda järkeä hulluuteen.

Vispipuuron väriset pörröpehmosukat lohduttavat. Olga leikkii leijonaa ja kehrää. Juot ison mukillisen teetä. Piristyt ja rauhoitut. Teessä on taikaa. Päätät olla surematta sitä, mille et mitään voi. Alat kirjoittaa päivän viimeistä viestiä sinne kauas. Muistat miten joitte yöllä viiniä terassilla. Suviyössä. Alat kirjoittaa vaikka lumen tuoksuiset päivät eivät ole saapuneet...Soitat jotain, mitä hän on soittanut sinulle. Iloista. Aina iloista.

Valoa pimeään! Make Love, Not War!

Love
Leena Lumi

Love Is You

Että sataisi pian lumen ja yöt kirkastuisivat ja veri...

Että sataisi pian lumen ja yöt kirkastuisivat ja veri 
asettuisi kiertämään verkkaisemmin ja ehtyisi tämä
kaipaus. Amen. Ja että sitä kestäisi kauan.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)

NOIN KUUSI KUVAA KESÄSTÄ

Irene haastoi minut Kuusi kuvaa kesästä -postaukseen. Kiitos♥ Ehtona on, että kuvat ovat tältä kesältä. Nyt kun marraskuu painaa päälle katsokaamme vielä kerran mennyttä suvea ja alkakaamme sitten kaivata lumen valoa. Olen aina ollut huono matikassa, joten...

Valkoinen kaunotar, kevään ja syksyn lumotar eli pilvikirsikka  Kuten huomaatte parvekkeen oikeaa pylvästä kiipeävä köynnöshortensia ei vielä kuki, mutta sen sijaan orvokit, jotka ovat olleet ulkona jo vapusta.

Unikkopolku vie keskipihallemme ja kalliolle. Vasemalla köynnöshortensia syleilee kallion yläpuolista kivenjärkälettä.

Oikea suvi alkoi kun löytyi päärynäkuvioinen mekko ja alettiin sateesta huolimatta kunnolla nauttia

jokapäiväisestä ulkona syömisestä. Jaelin kanssa käytiin myös nauttimassa

mm. Romanovin mansikat Siinä Yhdessä Paikassa.

Suven värit olivat pinkki ja turkoosi.

Tosin lehdossa akileijat kukkivat valkoisen valtiattarina.

Ristinummiruusu kuitenkin tietää, mitä väriä jopa Lumi odottaa sydänsuven hetkenä.

Ja suuriruhtinatar Olga saa mamin aina polvilleen. Kyllä kannatti, sillä

hänen armonsa oli suosiollinen ja antoi Suvisuukon♥

Haastan edelleen:

Pepin, Hannen, Annikan, Beaten, Petriinan, Mariettan, Ilonan,  Pionin ja Tuijan

Toivotan teille kaikille ihanaa, rentouttavaa viikonloppua♥

Minä alan tämän jälkeen odottaa lumen valoa, joulun tuoksua, kaikkea sitä ihmeellistä, jonka vain talvi voi tarjota...Ja viikonloppuna aion olla ihan tekemättä yhtikäs mitään! Hah-hah, Pepi alkoi nauraa...Ihan turhaan, sillä...: Watch me!

♥:lla Leena Lumi

Windmills of Your mind

PS. Hurjaa: Luulin eilen, että on torstai;-) En olekaan ehkä ennen toivottanut viikonloppua keskiviikkona eli pikkulauantaina, mutta menköön nyt.

TEIDÄN SUOSIKKINNE!

Lupasin tarjota teille tällä viikolla kauneimman kannen valinnan lisäksi suosikkinne eli ne jutut, joita on innokkaimmin luettu blogissani kolmen ja puolen vuoden aikana. Laitan vain postauksen nimen ja siitä kiinnostuneiden lukumäärän, muut tiedot löytyvät klikkaamalla juttu auki. Ja tässä ne tulevat:

Revitty sydän - Voiko uskottomuudesta toipua  1 322/ 2015/11: 4 223

Elämää valkoisessa puutalossa 1 386/ 2015/11: 1 933

Sata naiskirjailijaa Leena Lumin tyyliin  1 449/ 2015/11: 3 849

Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat  1 650/ 2015/11: 2 930

Köynnöshortensiasta  1 626/ 2015/11: 5 057

Kirstin puutarhassa  1 181

Leena Lumin kirja-arvonta!  1 051/ 2015/11: 1 657

Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia  1 149/ 2015/11: 17 586

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää  1 162/ 2015/11: 2 463

Suomalaiset perinnekasvit  1 295

Eroottiset runot  2 592

Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus  1 287/ 2015/11: 3 641

Akileija on keijukukka  1 209

Unohtumaton Ansa Ikonen  1 109

Keskisuomalaisen sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa  1 344/ 2015/11: 2 463

Wanilla Country Chic  1 465

Marilyn Monroen monta elämää  3 474/ 2015/11: 4 518

Kätilö  1 140/ 2015/11: 2100

Syntisen hyvä Brita-kakku Sateenkaarentaa Riikalta  2 039

Te teitte sen!!! Yli puoli miljoonaa kävijää  1 028/ 2015/11: 1 216

Sukellus kuumaan aaltoon - Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit  1 340/ 2015/11: 3 306

Omenasose - kanelinen, vaniljainen  1 506/ 2015/11: 7 151

Suomalaiset marjat - Kaikki metsän ja puutarhan lajit 1 024

Syyshortensia  2 911/ 2015/11: 8 652

Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä  1 103/ 2015/11: 2 768

Perunasalaatti uusista perunoista  1 742/ 2015/11: 4 698

Minne tytöt kadonneet?  1 036

Siilin eleganssi  1 602/ 2015/11: 1 201

Saunaremontti  2 704

Keittiöremontti  1 513/ 2015/11: 2 453

Katkarapusalaatti - Helposti ja herkullisesti  3 968/ 2015/11: 11 170

William Shakespearen sonetit - Nautintojen ajan aarre  1 174/ 2015/11: 4 038

Pilvikirsikka - Kevään ja syksyn puukaunotar  1 560/ 2015/11: 8 438

Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  2 347/ 2015/11: 9 347

Perunasalaatti uusista perunoista  1 742/ 2015/11: 4 698

Tässä nämä ja sitten melkein jo tuhannen kävijän sarjassa olevat:

Banaaniboston ja maailman paras pullataikina  850

Leena Lumi kirjasto 2010  937/ 2015/11: 1 658

Sitrushedelmiä omasta puusta ja puutarhasta  965

Savanni hengittää  906/ 2015/11: 1 215

Unelmien huvimajat  993

Ihanat kärhöt  911/ 2015/11: 2 637

Selviämistarina - Alkoholi parisuhteessa  866/ 2015/11: 2 910

Vintagen viemää - 50 sisustusprojektia Parolan asemalta  841

Varjokasvit  861/ 2015/11: 2 065

Rakkauden aikakirja  929

Kiitos kaikille kiinnostuneille: Leena Lumia ei ole ilman teitä♥

Love
Leena Lumi

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kyllä. Sinä se olet. Toki vain pelkkä profiili, mutta se on hyvin tuttu. Olisin tunnistanut sen missä tahansa. Aristokraattisen nenän. Korkean otsan. Jopa sairaalasängyssä, jossa koriset kuin lisko, sinulla on kiharat jotka näyttävät kuin olisit tullut juuri kampaajalta. Ainoastaan suu on erilainen. nyt se ei ole kiinni kuten ennen, sinun ohuet huulesi eivät puristu yhteen, sinä et hymyile viileää pientä liskonhymyäsi. Leuka on loksahtanut auki. Sinä haukot henkeä. Ihminen on tuon näköinen silloin kun hän tekee kuolemaa. Sinä makaat siinä kuoleman kielissä.

Minun isäni äiti ei todellakaan ole kuka tahansa.

Majgull Axelssonin uusin teos Kuparienkeli (Moderspassion, WSOY 2012, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) on kertomus naisista, jotka syysmyrskyn heittämänä joutuvat tulvapakolaisina kuin suljetun tilan ahtaalle näyttämölle. Läheisyys, pelko, yhteensopimattomuus, alkoholi, uupumus ja kätketyt, kauan kannetut salaisuudet alkavat murentaa naisten suojamuureja päästäen heikkoudet kaikkineen valloilleen.

Kirjan rakenne on harkitun helppo eli muutama nainen ja yksi mies kertoo vuorollaan tarinaansa, joten lukija voi kaikessa rauhassa antautua jopa viihtymyksen tilaan. Tarinat kasvavat toisiinsa kuin kärhöt, mutta muistojen halla tekee julmaa työtään. Siinä, missä Anette, Ritva, Marguerite ja Tyrone ovat sivuversoja kertoen omaa näkemystään, kaiken keskiöön nouseekin kahvila-ravintolayrittäjä Minna, jonka kertomus kutoo neljän sukupolven tarinaa, neljän naisen häpeän ja huoruuden tragediaa. Kartanon omistajatar Ebba af Tynne naisiin menevän poikansa Dagin kanssa on kuin mikään ei koskettaisi heitä, eivät tulvat, eivät rahvaan juorut, eivät edes verisukulaiset…Syysmyrskyn ja tulvaveden voimalle hekään eivät voi mitään ja niinpä suvun kylmä kirous paljastuu aina neljänteen polveen saakka.

Vaikka Minna on kirjan sielu, niin Axelsson tekee vertahyytäviä paljastuksia myös muiden naisten osalta. Minnan alainen Anette hyysää juoppoa miestään ja samaan aikaan on sairaan kateellinen omalle tyttärelleen, joka saa hänen mielestään liikaa niin tavaraa kuin huomiota, jopa oman huoneen, hänen entisen huoneensa, hänen vanhemmiltaan:

Nyt tulevat kyyneleet. En mahda niille mitään. Voi helkkari! Madeleine on vienyt kaiken mikä on minun. Hän asuu vanhassa huoneessani vanhempieni omakotitalossa. Ja saa koko ajan uusia untuvatakkeja ja leluja ja lämpimiä saappaita. Mitä minä muka saan? En paskan vertaa. Kukaan ei anna minulle paskaakaan!

Anette on kuin malliesimerkki ihmisestä, joka koko ikänsä ajattelee, että maailma on jotain hänelle velkaa. Hän on aina paitsi, jos ei muuta niin uusia saappaita. Hän on ihminen, joka ei näe omien tekojensa seurauksia. Anette tuhlaa kaiken, vetää viemäristä suoraan alas paapomalla Sonnya, pahasti alkoholisoitunutta miestään. Läheisriippuvuutensa ohella hänestä kuoriutuu kaunainen, kostonhimoinen nainen, joka haluaa tuhota sen, mikä ulkoisesti pärjäävälle Minnalle on tärkeintä, hänen tyttärensä Sofian. Kun Minna kerrankin sanoo toden, mitä hän on Anettesta mieltä, hän tekee sen liian hyvin:

Herranen aika, Sonny on alkoholisti. Sen sisällä ei ole yhtä ainoaa tunnetta. Se tekee niin vain sen takia, että voi vähän piristää olemassaoloaan. Leikkiä elämää. Sepittää jotain mikä saa ihmiset luulemaan, että se on ihminen.

Majgull Axelsson on hämmentävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Huhtikuun noidan, joka on suorastaan maaginen romaani 50-luvulla vammaisena syntyneestä Desiréestä ja hänen sisaruksistaan. Olen lukenut kirjan aina vain uudestaan. Huhtikuun noita antaa äänen niille, joilla sitä ei ole: vammaisille, syrjään sysityille. Jo kirjan kansikuva lupaa elämää suurempaan tarinaa ja myös lunastaa lupaukset. Huhtikuun noita on saanut Ruotsin korkeimman kirjallisupalkinnon, August-palkinnon ja on nyt saatavana pokkarina.

Kuiskausten talossa on myös kaunis kansi, mutta tarina ei ottanut minussa tulta. Sen sijaan eräs ystäväni luki Kuiskausten talon moneen kertaan. Vuonna 2005 ilmestynyttä Axelssonin Toista tietä en ole lukenut. Ja nyt tämä Kuparienkeli liihottelee melkein samoihin ilmavirtoihin yltäen kuin Huhtikuun noita. Melkein. Puuttuu vain se maagisuus, johon Kuparienkeli raskaine siipineen ei ihan yllä. Sen sijaan naisluonteiden ja kulissien kaatumisen kuvauksena kirja on raastavan tarkka ja kuin omakohtaisesti koettu.

Axelssonin tyylistä kertonee jotain se, että häneltä löytyisi sivukaupalla loistavaa sitaattia. Lisäksi kirja on varsin cinemaattinen. Kaiken näkee filminä ja mieluusti tämän kirjan elokuvana katsoisinkin. Ja kaikkein cinemaattisin on tietysti eräs kuolemaa tekevä vanha, hieno rouva, josta tosin lähtevät liikkeelle huoruuden virrat, mutta ylpeys ja vaikeneminen ovat omat aseensa ja niitä Ebba af Tynne on osannut aina käyttää. Myös lujaa vauhtia alkoholisoituva, yhteyden omaan poikaansa kadottanut näyttelijä Marguerite, kuin itse Ofelia, tekee hyvän roolityön:

Mutta sinä päivänä, päivänä jolloin minut kirjaimellisesti heitettiin ulos poikani huoneesta, menin keittiöön, avasin viinikaapin ja otin sieltä erittäin hyvin temperoituneen bordeaux-pullon. Kädet tärisivät kun avasin sen ja pieni kipu vihlaisi hartiasta alas olkavarteen. Anton oli käynyt minuun käsiksi. Sattui oikein kunnolla. Lisäksi olin järkyttynyt, surullinen ja ymmälläni. Tarvitsin lasin viiniä. Tarvitsin oikeastaan monta lasia viiniä.

Luin Kuparienkeliä todella kauan. Oli pakko saada kiinni naisten sisimmästä. Välillä tuli mieleen sekin, että Minna on rajatilapersoona, mutta kuka vain olisi hänen kokemuksillaan. Minnasta ei vain voinut olla pitämättä. Anetten mielestä Minna kuuluisi mielisairaalaan, mutta kun on lukenut kirjan, ei mitenkään päädy tuohon ajatukseen, vaikka Minna tuntui kykenevän melkein mihin vain ja jopa Ebba af Tynne tuntui jäävän hänen varjokseen. Kuin tarinan kliimaksina nämä kaksi naista, toisilleen vieraat, mutta saman veren yhdistämät, olivat myös kohtalon yhteen sitomat:

Niin olen viimeinkin yksin. Ypöyksin. Sinun ruumiisi makaa toki edelleen viereisessä sängyssä, mutta se on enää pelkkä kapine, esine, jolla ei ole ajatuksia eikä muistoja.

Kaikki ovat poissa. Kaikki ovat lähteneet jonnekin muualle.

Sillä ei ole väliä. Se on vain mukavaa. Nyt minä voin viimeinkin nukkua. En pelkästään vajota tajuttomuuden utuisiin kauhuihin vaan todellakin nukahtaa ja nukkua kuin oikea, elävä ihminen…

Olen kaivannut pitkään, että saisin nukkua.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

VUODEN 2012 KAUNEIMMAT KIRJAN KANNET JA ARVONTA

Nyt on se aika vuodesta, kun te saatte valita blogini lukuvuoden kauneimmat kirjan kannet. Minä saan valita ehdokkaat, mutta viimeinen sana jää teille. Viime vuonna oli tällaista

Kansiehdokkaat on nyt jaettu kolmeen osaan. Valitkaa suosikkikantenne ja ilmoittakaa se kirjan nimellä. Vain yksi ehdotus per äänestäjä.

Osallistua saavat blogini vakituiseksi lukijaksi kirjautununeet tai kirjautuvat lukijat: Haluan palkita uskollisuutta. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei ole blogia, voi jättää yhteystietonsa.

Yhden arpalipun saa lukijakseni kirjautunut kommentista ja toisen linkityksestä. Linkityksessä voi halutessaan käyuttää jotain näistä kolmesta kollaasista tai sitä oikean palkin kuvaa, jonne linkitän tämän kilpailun. Arvonta-aika on su 2.12. klo 12, jolloin Lumimies johonkin aikaan iltapäivästä toimii onnettarena. Viisi ensimmäistä saavat valita haluamansa kirjan tai elokuvan voittajajärjestyksessä. Palkinnoille pääsijöiden odotetaan ilmoittautuvan ke aamuun 5.12. mennessä. Ellei mitään kuulu, jono nytkähtää yhdellä eteenpäin.

Toivon, että ilmoitatte monellako osallistutte, se säästää meidän kaikkien aikaa eli kiitän! Jos kirjoista tai elokuvista ei ole tarvetta, voi palkinnon antaa vaikka joululahjaksi. Mukavatunnelmaista kauneimman kannen valintaa teille kaikille♥

Palkintolista on alla:

Kosto (DVD, Susanne Bierin loistava elokuva, joka voitti vuonna 2011 Yhdysvalloissa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin sekä sai Golden Globe -palkinnon samana vuonna)

Eräs joulutarina (DVD, elokuva jonka katson joka vuosi joulunaikaan, pääsoassa Catherine Deneuve, tätä filmiä on jaossa kaksi kappaletta)

Sinä päivänä (DVD, David Nichollsin samannimiseen romaanin pohjautuva elokuva) varattu!

Saiturin joulu (DVD, Disney)

Aaltonen, Hämäläinen, Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Ilona Pietiläinen: Talven taikaa

Herman Koch: Illallinen

Katja Rinkinen: Sormustin ja sorkkarauta  varatti!

Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic  

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Satu Grönroos: Lumen syli   varattu!

Alex Capus: Léon ja Louise

Pia Juul: Hallandin murha

Pirkko Vekkeli: Kristiina Halkola - Jos rakastat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään Sirkukseen

Alén, Thieulon, Linnamäki, Angelov, Backström, Thieulon: Muru

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen

Lisa Lemke: Grillatun kera - kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat

J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa

Paulo Coelho: Brida

Paul Torday: Ventovieras  varattu!

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Suvi Vehmanen, Laila Nevakivi: Lapsen oma talvikirja  

Graham Moore: Kuolema Sherlock seurassa

Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Puutarhamaailma 2012

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Karin Slaughter: Pettävä Hiljaisuus

Kim Edwards: Unien järvi

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus

Mauri Leivo: Kuikka alkulintu

Max Manner: Vapauttaja

Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä

Anne Holt: Julkkismurhat

Denise Mina: Ampiaiskesä

Tee itse Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt

Tatiana de Rosnay: Mokka

Laura Paloheimo: Klaukkala

Roberto Bolaño: Jääkenttä   varattu!

Johan Theorin: Verikallio

Johan Theorin: Yömyrsky

Johan Theorin: Hämärän hetki

Love
Leena Lumi

Feeling Good