Esittelen nyt ne syyskirjauutuudet, jotka aion teille lukea tulevalla syys-talvikaudella. Jätän epämieltymysvarauksen, sillä kuten olen useasti todennut, en ala teilaajaksi. Kirja on ja pysyy luvussa, jos minulla on siitä vähintäin puolet hyvää sanottavaa, muuten siitä ei kuulu. Olen oppinut jättämään kesken kirjat, jotka eivät minua sytytä. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille ja sen, mikä on huono kirja, määrittää kukin lukija kohdallaan ihan omien mieltymystensä mukaisesti. Joskus, hyvin harvoin, tapahtuu, että en tavoita harrastekirjojen tai lastenkirjojen kohdalla kuvaajaa, joten ilman kuvia en laita puutarha-, sisustus-, luonto-, ruoka-, taide- tai lastenkirjoja. Toisaalta olen viikonloputkin metsästänyt kuvalupia USAa myöten, joten eiköhän se tästä jatkune entiseen malliin. Osa syyskauden kirjoista on ilmestynyt etuajassa ja jos olen kirjan jo teille lukenut, linkitän sen.
Tällainen kirjakattaus olisi luvassa:
Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita (Tammi) // Lue myös Ibrahamin Punainen morsian!
Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (Tammi)
Fredrik Erikson: Silliä ja silakkaa (Tammi)
Leena Luoto, Salla Savolainen, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi)
Tove Appelgren, Salla savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa (Tammi)
Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä (Minerva)// Lue myös Pysähdy - Olet jo perillä!
Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta (Minerva Crime)
Peter James: Kuoleman koura on kylmä (Minerva Crime) Lue myös Kuolema katsoo kohti!
Gaby Dalkin: Kaikki avokadosta - 80 herkullista ja terveellistä reseptiä (Minerva)
Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (Minerva) // Lue myös Untu ja sydäntalven salaisuus!
Kirsti Ellilä: Kaivatut (Karisto)
Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin (Karisto)
Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä (Karisto)
Aura Sevón&Paula Lehto: Aika metka retki (Karisto)
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Shildts&Söderströms)
Cilla&Rolf Börjlin: Nousuvesi (Shildts&Söderstörms)
Cecilia Samartin: La Peregrina (Bazar)
Hjorth&Rosenfeldt: Tunturihauta (Bazar)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena)
Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (Siltala)
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus)
Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus) Lue myös Merenneito!
Anne Holt: Kuollut kulma (Gummerus)
Virginia Woolf: Vuodet (Savukeidas) Lue myös Menomatka!
Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava)
Patricia Cornwell: Paljaat luut (Otava)
Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (Into)
Berglund, Heinimäki, Rinta-Huumo, Antti Vahtera: Roasta viiniin - Makumatka Euroopan halki (Otava)
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää (WSOY)
Mikko-Olavi Seppälä: Hymyily, kyynel, laulu (WSOY)
Kaisa Kuokka, Aleksi Kuokka: 24 askelta jouluun (WSOY)
Vuoden Luontokuvat 2013 (WSOY ja Suomen Luonnonkuvaajat ry)
Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu (Docendo)
Tässä pääosin tuleva syys- ja talvikausi. Yhteen kirjaan en saanut vielä kansikuvaa eli on teon alla. Lainasin myös kirjastosta pari kirjaa, jotka olen jo kauan sitten halunnut lukea, mutta en vain ole ehtinyt. Katsotaan nyt...
Syys-talvikauden muuta ohjelmaa on valita Vuoden 2013 kaunein kirjan kansi sekä tietysti valita vuoden parhaat kirjat. Ensin mainittu on samalla arvonta, jossa palkintona kertaalleen luettuja kirjoja, joita voi sitten vaikka antaa joululahjaksi ellei itse tarvitse. En aio hukkua kirjojen mereen, vaikka se ei lukuhullulle kaikkein pahimmalta ensiajatuksella tunnukaan;)
Lukuun tulevien kirjojen listalla on yksi huomattava erikoisuus eli vihdoinkin luen Westön kirjan. Olen jo vuosia kantanut kukkarossani erästä hänen kolumniaan, joka koskeen musiikkia ja siitä löysin tämän biisin, jonka sävelin lähdemme nyt jatkamaan päiväämme:
How Can We Hang On To A Dream
Love
Leena Lumi
torstai 8. elokuuta 2013
tiistai 6. elokuuta 2013
Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö
Äitipöllö hoputti leikkiviä poikasiaan pesäkoloon. Oli aika
mennä nukkumaan. Pikkupöllö ei kuitenkaan halunnut, vaikka pöllöt nukkuvat
päiväsaikaan. Se tuijotti lumiseen maahan. Vain aikainen lumikello työntyi
lumen läpi aamuaurinkoa kohti.
Silloin Pikkupöllö näki keväthangella jotain ihmeellistä.
Siellä liikkui jokin valkoinen olento, joka yhtäkkiä katosi lumeen, aivan kuin
se olisi ollut näkymätön! Silloin Pikkupöllö saa parhaan ajatuksensa ikinä:
siitähän tulisikin tuollainen!” Se kipitti äitinsä luo ja sanoi:
'Minä haluan olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö. Muutan tuonne alas.'
Äitipöllö katsoi Pikkupöllöä ja hymyili.
'Etkös kuitenkin jäisi täne meidän kanssamme?'
'Ei, minä haluan hyppiä näkymättömänä tuolla lumessa. maapöllöt eivät asu puussa.'
Hyvä on, äiti huokaisi. 'Ole sitten varovainen ja tule pian takaisin.'
Pikkupöllö kapusi varovasti puunrunkoa pitkin maahan.
- Pikkupöllö on Nora Surojeginin kertomus Pikkupöllön
seikkailusta itsensä etsimisessä. Kirjan hurmaava kuvitus sekä kansi ovat Pirkko-Liisa
Surojeginin ja kustantaja on Minerva.
Vaikka kuvateoksen kohderyhmäksi ilmoitetaan kustantajan nettisivuilla
2-7 -vuotiaat, tämä kirja on oman kirjavuoteni odotetuin teos. Luettuani Surojeginien Untuja sydäntalven salaisuus aloin innokkaasti etsiä Surojegineiltä muita kirjoja
ja löytyihän sellainen eli Pikkupöllö japaniksi! Japanilaisten hienovireinen
kauneudentaju on kuin geeneissä saatu ja he osaavat ihastella kauneutta
monipuolisesti Tove Janssonin muumeista Alvar Aallon arkkitehtuuriin ja Surojeginien Pikkupöllöön.
Kirjan tarina taas mielestäni on niin lapsille kuin
aikuisille. Kun Pikkupöllö etsii itseään ja haluaa olla milloin valkoinen
pitkäkorvainen maapöllö, karhun tavattuaan karvakynsipöllö ja oravan kanssa
ystävystyttyään hyppivä häntäpöllö, hän kysyy samalla, saako hän olla oma
itsensä. Tässä kohden en voi olla viittaamatta juttuuni Saatko sinä olla sinä?Saanko minä olla minä? Siinä, missä me
haluamme olla vaikka mitä muuta kuin oma itsemme ja yritämme liikaa, suoritamme
elämää, Pikkupöllö omassa mittakaavassaan tekee aivan samaa. Hänelle ei riitä
olla kuin muut sisaruksensa ja niinpä viisas äitipöllö ymmärtää päästää
pöllölapsensa seikkailuun, jolta ei vaarojakaan puutu. Äiti tietää, että
poikasen on itse löydettävä omat siipensä ja tuuli siipiensä alle.
Olen hyvin heikkona kauniiseen kuvitukseen ja siksi omistan
mm. Beatrix Potterin Petteri Kaniinin Satumaailman, joka sisältää Potterin koko
tuotannon. Pidän myös Eric Kincaidin kuvituksesta kirjaan Saarnimajan tarinoita
ja kaikkia en edes muista, mutta eräs kuva on tallentunut minuun nyt
kauneimpana lastenkirjakuvana ikinä.
Pikkupöllö haluaa olla kuin jänis. Hän haluaa olla valkoinen
pitkäkorvainen maapöllö, mutta vähän jäniksen elämää koettuaan hän huomaa
olevansa jotain muuta. Ennen tätä kuvaa on hauska kertomus Pikkupöllön
yrityksistä loikkia lumessa ja sitten sivu kääntyy ja tulee tämä herkkä kuva: Lumen hellyys, erilaisen ja pienen hyväksyminen…
Koska Pikkupöllön pääkohderyhmä ovat lapset, joutuu pieni
itsensä etsijä tietenkin pikkuvaaraankin ja sen aiheuttaa karhun kohtaaminen. Pikkupöllö huudahtaa:
- Minustakin tulee suuri ruskea karvakynsipöllö!
Vaan äkeä karhu vastaakin, että ’minä olen nukkunut koko
talven ja olen nälkäinen. Mene tiehesi tai pistän sinut poskeeni!'
Samalla karhu kuitenkin huitaisee Pikkupöllön tiehensä,
joten mitään liian surullista ei tapahdu: Kirjaa voi siis hyvin lukea perheen
pienimmille. Oravan kanssa seikkaillessaan Pikkupöllö saa hauskasti huomata
ettei hänestä ole hyppiväksi häntäpöllöksi.
Pikkupöllö vaipui mietteisiinsä. Se tiesi nyt, ettei se
ollut hyppivä häntäpöllö.
Metsä oli tumma ja hiljainen. Pikkupöllö istui murheellisena
ja katsoi, kuinka kuu nousi.
Sitten tulee se kohta, jossa äitipöllö löytää poikasensa ja
toteaa:’ Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?’
Äiti opettaa ja näyttää, miten
ihanaa on olla oma itsensä samalla kun sen sisarukset harjoittelivat
lentämistä. Mutta Pikkupöllö nukkui jo
seikkailusta uupuneena ja näki unta, jossa se liiti onnellisena korkealla
metsän yllä.
Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin Pikkupöllö on minun tämän
vuoden ykköskirjasuositukseni lapsille ja kaikille itseään etsiville kuin myös
erityisen kauniita kirjoja halajaville.
Kirjan kaunis kansi Japanissa:
maanantai 5. elokuuta 2013
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Hän hautasi kasvonsa äidin yksityiseen tuoksuun joka tuntui
selvänä, vaikka monta päivää oli kulunut siitä kun äidillä oli ollut nämä
alusvaatteet yllään. Niistä leyhähti kirpeä tuoksahdus kylmään huoneeseen, ja
hetkisen hän kuvitteli, miten koirat porhaltaisivat sokaistuneina maisemassa
yksin tämän hajun ohjaamina, hakisivat sen rakastavaa lähdettä lumen alta ja
aluskasvillisuuden seasta. Hän voisi kulkea koirien perässä. Hän pudotti kaikki
vaatekappaleet yhtä lukuun ottamatta takaisin koriin, tunki ne isän vaatteiden
alle ja vei valitsemansa vaatteet alakertaan ja antoi Foixille, joka odotti
koirien kanssa oven takana.
Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia (Mothers and
Sons, Tammi 2013, suomennos Kaijamari Sivill) on kuin kaunis irlantilainen melankolia:
aurinkoa ja sadetta, kohtaamisia ja menetyksiä. Tämä kaikki Tóibínin
hellänkarhealla kirjailijaäänellä, jossa pirskahtelee kuin jokin salainen
mauste, kätketty huumori, hieman tummahko sellainen. Viime mainittu tulee esiin
etenkin aloitusnovellissa Järkimies tai niin ainakin minä koin jutun
harkitsevan rikollisen, joka on päättänyt selvitä elämässään kaikesta
huolellisella suunnittelulla viinaan menevästä ja lörpöttelevästä äidistä huolimatta.
Novellissa Laulu, kaksikymmentäkahdeksanvuotias Noel näkee
ja etenkin kuulee äitinsä yhdeksäntoista vuoden eron jälkeen. Laulu on kuin
surumielinen sävel, joka herättää monia kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia.
Sen sijaan Laulu vie lukijan iiriksi laulettuun esitykseen ja siinä kohtaavat…
Pelin henki on kirjan toinen pidempi novelli ja se kertoo
sisukkaasta Nancysta, joka ympäristönsä estelystä huolimatta mahdollistaa oman
suuren unelmansa. Seuraavat viisi novellia, Pelin henki, Famous Blue Raincoat,
Pappi suvussa, Matka ja Kesätyö, kertovat kukin oman kiintoisan, arkisen
eleettömän, mutta pienen ihmisen kannalta suuren tarinan. Tätä kliseetä ’pienen
ihmisen suuri tarina’ voi lukija miettiä vaikkapa lukiessaan Pappi
suvussa, joka kertoo Mollysta ja hänen pojastaan Frankista jotain, mitä on mahdollista
lukea silloin tällöin vaikka iltapäivälehtien lööpeistä.
Pidän kuitenkin kirjan johtonovellina Pitkää talvea, joka
olisi sopinut vaikka kirjan niminovelliksi.
Alun sitaattikin on siitä samoin kuin tämä:
Miquel kuvitteli, miten kirjoittaisi Jordille näistä
uutisista. Meidän äiti on kadonnut, kuollut, makaa jäävuoren alla. Ja meidän
pitää vahtia taivasta korppikotkien varalta sitten kun lumi sulaa että löydämme
hänet ennen niitä. Sinun sängyssäsi nukkuu hiljainen ja surullisen näköinen
tumma poika, joka tuli vähien vaatteidensa kanssa ja on näköjään valmis
tekemään naisten töitä. Hän on muuttanut minun viereeni, kuulen hänen kevyen ja
säännöllisen hengityksensä. Aamulla yritän järjestää hänelle nukkumapaikan
jostain muualta.
Kiinnyin, siis suorastaan kiinnyin, Colm Tóibínin
pienieleisesti paljon kertovaan tyyliin jo kirjassa Brooklyn ja sama tunne
jatkui kirjassa Äitejä ja poikia, mutta nyt novelleina. Novelli on hankala
laji. Se ei ole yhtä suosittua kuin pitkä proosa, mutta novelleilla on oma
lukijakuntansa. Itselleni ikimuistoisin on Raymond Carverin novellikokoelma
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Vähemmän lämpimällä sydämellä Colm
Tóibín kulkisi hyvin carverilaisissa tunnelmissa: Kumpikin kirjoittaa arjesta
ja pienistä ihmisistä arjessa. Kummankin novelleissa odottamaton salama,
sattuma, onnettomuus suistaa ihmisten elämän raiteiltaan. Pidän paljon myös
Herta Müllerin Matala maa novellikokoelmasta, jossa ihmiset kärsivät menetysten ja
järjestelmän rattaissa. Müllerin kieli on aivan oma lukunsa, sillä se on
runoproosaa ja siis kuin asteen taiteellisemmalla tasolla.
Luin Äitejä ja poikia sillä suven viikolla, jolla ei ollut
ollenkaan omaa rauhaa. Pitkän proosan
lukeminen alituisesti keskeytettynä ei olisi onnistunut. Novellille on aina
aikansa ja paikkansa ja joillekin novelli on suorastaan intohimo!
Vain Pitkän talven kohdalla tunsin kaipuuta jatkoon. Ei
niin, että muut novellit eivät olisi olleet hyviä tai jopa erinomaisia, vaan
siksi, että toinen tarina novellinakin on jo kuin ihan valmis, kun taas toinen
huutaa jatkoa…jatkoa, jonka voi nähdä vaikka elokuvana:
Miquel katsoi ympärilleen ja tiesi, että voisi syleillä
Manoloa tällä tyhjällä tiellä niin kauan kuin tahtoi ja pitää niin lähellä kuin
halusi. Hän kietoi käsivartensa Manolon ympärille ja tunsi lämmön
kuljettaessaan käsiään hänen takkinsa alla. Hän tunsi Manolon hiestyneen paidan
ja tunsi Manolon sydämen jyskytyksen. Hän veti paitaa ja laski kätensä Manolon
selän lämpimälle iholle. Manolo käpertyi häntä vasten, antoi vartaloiden
painautua kiinni toisiinsa, hautasi kasvonsa Miquelin olkapäähän mutta jätti
kätensä pitkin kylkiä niin kuin ne olisivat olleet kiveä.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Katja/Lumiomena Sanna Kaisa Reetta
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Katja/Lumiomena Sanna Kaisa Reetta
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...
niittyvilla, kurkien untuvaa
ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä
kosteikko
ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän
ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä
henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen puolesta, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.
- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Minerva 2011)
perjantai 2. elokuuta 2013
Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme...
Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme mennä oikeisiin elokuviin sunnuntaina tai maanantaina. Helsingin Sanomat hehkutti tänään Veli-Pekka Lehtosen jutussa Vielä kerran, Ethan ja Julie, elokuvaa Rakkautta ennen keskiyötä niin tyköottavasti, että olen myyty. Lisäksi googlasin muitakin arvosteluja ja tämä Richard Linklaterin ohjaama Before Midnight mainittiin koko trilogian parhaaksi. Muita emme ole nähneet, mutta katsommekin mieluiten parasta;)
Filmissä nelikymppiset Céline ja Jesse lovat perhelomalla Kreikassa. Auton takapenkillä nukkuvat kaksostytöt ja Jessen teinipoika lähtee äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Siis ehdottomasti bonusta filmille on, että se tapahtuu Kreikassa ja että se on trilogian arkisin. Pidän arkikuvauksista, joista yhtenä parhaimmista muistan
Filmissä nelikymppiset Céline ja Jesse lovat perhelomalla Kreikassa. Auton takapenkillä nukkuvat kaksostytöt ja Jessen teinipoika lähtee äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Siis ehdottomasti bonusta filmille on, että se tapahtuu Kreikassa ja että se on trilogian arkisin. Pidän arkikuvauksista, joista yhtenä parhaimmista muistan
brittiläisen Vuosi elämästä. Elokuvasta kirjoitin enemmän jutussani Rakastan kirjoja, mutta elokuvat
Saatan olla poissa koneelta joitakin päiviä, mutta olen lukemassa kahta aivan erilaista tiiliskiveä: Dekkaria, jonka 'kaikki' ovat jo lukeneet sekä Virginia Woolfia. Lisäksi luvussa myös eräs kirja, jota viikko sitten katselin Akateemisessa ja nyt se on minulla...Ja sitten pitäisi viettää vähän myös perheaikaa...
Lumottua sametti-iltakuukauden viikonloppua kaikille!
Love
Leena Lumi
Mansikka-kotijuustosalaatti
Serkulla saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja siihen sopivaa sitruunakastiketta. Mielettömän hyvää! Mansikka-aika ei ole ihan ohi, sillä serkkuni oli ostanut syyspolkaa, jota oli myynnissä ainakin vielä viikko sitten. Ohje on Maku-lehdestä 3/2013.
1 keräsalaatti
0,5 rku rucolaa
0,5 l mansikoita
1 rs (250 g) kotijuustoa (serkku käytti Arlaa)
500 g vesimelonia
2 kevätsipulia varsineen (serkku käytti punasipulia)
Sitruunakastike
0,5 dl rypsiöljyä
2 rkl sitruunamehua
1 rkl valkoviinietikkaa
2 tl sokeria
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Huuhtele ja kuivaa salaatit. Perkaa ja viipaloi mansikat. Valuta juusto ja paloittele se. Kuori meloni ja leikkaa se paloiksi. Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi.
Rakenna salaatti tarjoiluastiaan kerroksittain. Valuta päälle kastiketta.
Tarjoa salaatti tuoreen rapeakuorisen leivän kanssa kesäisenä lounaana.
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
1 keräsalaatti
0,5 rku rucolaa
0,5 l mansikoita
1 rs (250 g) kotijuustoa (serkku käytti Arlaa)
500 g vesimelonia
2 kevätsipulia varsineen (serkku käytti punasipulia)
Sitruunakastike
0,5 dl rypsiöljyä
2 rkl sitruunamehua
1 rkl valkoviinietikkaa
2 tl sokeria
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Huuhtele ja kuivaa salaatit. Perkaa ja viipaloi mansikat. Valuta juusto ja paloittele se. Kuori meloni ja leikkaa se paloiksi. Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi.
Rakenna salaatti tarjoiluastiaan kerroksittain. Valuta päälle kastiketta.
Tarjoa salaatti tuoreen rapeakuorisen leivän kanssa kesäisenä lounaana.
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
torstai 1. elokuuta 2013
Serkkuni terassilla ja vähän muutakin sieltä
Olemme sukua, jossa puutarhahulluus kulkee geeneissä. Viime suvena serkkuni hankki kasvihuoneen ja nyt siellä antavat satoa niin munakoisot, kuin kurkut, tomaatit ja chilipaprikat.
Munakoison kukka on näin kaunis. Olen itse aivan hullaantunut mnakoisoruokiin ja niin taitaa nyt olla serkkunikin.
Nyt ei terassilla ollut munakoisoa, sillä annetaan niiden vielä kasvaa tovi. Saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja...
täytettyjä, grillattuja paprikoita. Niin herkullista!
Jälkiruokareseptin, mustikkamuffinssit, serkku oli poiminut Sarpun ruokablogista. Tuo mössö tuossa päällä oli järisyttävän herkullista ja tietty kokonaisuuskin kielen vievää.
Onko mitään niin ihanaa kuin Suomen suvi intohimoisine terassiruokailuineen!
Kummipojan pikkusisko M. totesi minulle jo kun tulimme, että hänen täytyy alkaa meikata, koska on lähdössä jalkapalloharjoituksiin;) Jotenkin tuli mieleen, että suvussamme on paljon muutakin kuin puutarha-, kokkaamis- ja sisustusgeenejä...Muistelin äidin siskoja kauan sitten ja tietty itseäni. Saimme nauraa vedet silmissä, sillä pikkuneidillä oli täydellinen meikkipaletti ja hän oli niin tosissaan;)
Ja tässä siis jalistyttö lähdössä jalkapallotreeneihin!
Serkkuni ja minun yksi yhteinen intohimo on sisustaminen. Harrastamme myös jugendia sekä lehtikaktuksia. Takana näkyy toinen kuva golftaulu-sarjasta. Golf on vauhdikkaan serkun miehen M:n yksi monista harrastuksista ja yksi on...
perhokalastus. Tässä M. pari viikkoa sitten Norjassa kädessään 6,2 kilon taimen.
Minulla on hyvin paljon sama sisustusmaku kuin serkullani ja niinpä pidän paljon mm. tästä ison makuuhuoneen Birdcage Walk -tapetista. A. sai idean tapettiin jutustani Wallpaper Birdcage Walk, mutta jaamme vinkkejä toisillemme vastavuoroisesti, joten homma pysyy hauskana ja molemmille antoisana. Minun oli tarkoitus kuvata enemmänkin sisustusta, mutta kamerani lataus oli unohtunut joten...joku toinen kerta sitten.
Torstai on toivoa täynnä!
Love
Leena Lumi
Munakoison kukka on näin kaunis. Olen itse aivan hullaantunut mnakoisoruokiin ja niin taitaa nyt olla serkkunikin.
Nyt ei terassilla ollut munakoisoa, sillä annetaan niiden vielä kasvaa tovi. Saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja...
täytettyjä, grillattuja paprikoita. Niin herkullista!
Jälkiruokareseptin, mustikkamuffinssit, serkku oli poiminut Sarpun ruokablogista. Tuo mössö tuossa päällä oli järisyttävän herkullista ja tietty kokonaisuuskin kielen vievää.
Onko mitään niin ihanaa kuin Suomen suvi intohimoisine terassiruokailuineen!
Kummipojan pikkusisko M. totesi minulle jo kun tulimme, että hänen täytyy alkaa meikata, koska on lähdössä jalkapalloharjoituksiin;) Jotenkin tuli mieleen, että suvussamme on paljon muutakin kuin puutarha-, kokkaamis- ja sisustusgeenejä...Muistelin äidin siskoja kauan sitten ja tietty itseäni. Saimme nauraa vedet silmissä, sillä pikkuneidillä oli täydellinen meikkipaletti ja hän oli niin tosissaan;)
Ja tässä siis jalistyttö lähdössä jalkapallotreeneihin!
Serkkuni ja minun yksi yhteinen intohimo on sisustaminen. Harrastamme myös jugendia sekä lehtikaktuksia. Takana näkyy toinen kuva golftaulu-sarjasta. Golf on vauhdikkaan serkun miehen M:n yksi monista harrastuksista ja yksi on...
perhokalastus. Tässä M. pari viikkoa sitten Norjassa kädessään 6,2 kilon taimen.
Minulla on hyvin paljon sama sisustusmaku kuin serkullani ja niinpä pidän paljon mm. tästä ison makuuhuoneen Birdcage Walk -tapetista. A. sai idean tapettiin jutustani Wallpaper Birdcage Walk, mutta jaamme vinkkejä toisillemme vastavuoroisesti, joten homma pysyy hauskana ja molemmille antoisana. Minun oli tarkoitus kuvata enemmänkin sisustusta, mutta kamerani lataus oli unohtunut joten...joku toinen kerta sitten.
Torstai on toivoa täynnä!
Love
Leena Lumi
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää
yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan
verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja
vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.
Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013)
soitetaan lujaa ja korkealta. Sen on tarkoitus takakannen tekstin mukaan olla
viimeiseen asti elämän puolella. Kenen elämän puolella, kysyn minä, joka
kannatan naisten ehdotonta itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa? Edes itse Isä
Jumala ei voi päättää, että naisen on kannettava lasta ellei hän sitä itse
halua. Sitä ei voi myöskään päättää kukaan ministeri taikka
vanhoillislestadiolaisten puhujamiehet, vaikka miten yrittäisivät:
Minulle on kerrottu, että se kuuluu huoran turmeltuneeseen
luontoon, ettei halua saada lapsia eikä tulla äidiksi. Minua rangaistaan
helvetissä omalla synnilläni.
Tämä on Rauhalan kirjan tarinaa, mutta olen niin onnellinen,
että teologiaa ja uskontotieteitä opiskeleva tyttäreni on vapaa päättämään
haluaako hän koskaan äidiksi ja ellei halua, hän ei ole huora! Onneksi hän ei
ole Taivaslaulun Vilja.
Rauhala rakentaa lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarinaa
todella vahvasti ja taidokkaasti. Kirja on samanaikaisesti sekä ahdistava että
vapauttava, se on hyvin koetun tuntuinen, Viljan tunnetilat on kuvailtu
ylimaallisen upeasti, kuin huilun kirkkaasti ja samalla veitsellä piirtäen,
josta syntyy värisyttävä kontrasti. Rauhala on tässä esikoisessaan nimenomaan
kontrastien mestari, sillä Viljan vaihtuvien tunnetilojen oheen piirtyy
kaksoiskuva, jossa toisaalla pullantuoksuinen äiti suloisten neljän lapsen
kanssa. Kotiin tulee illalla rakastava isä Aleksi ja lasten kaikki nimet ovat
kuin jostain Carl Larsson unelmasta: Kaisla Tuulia, Aava Meri Ilona, Otso Uljas ja
Lumikukka Talvikki. Kaiken takana on kuitenkin kauhu ja kohdunpoisto on suomen
kielen kaunein sana. Lestadiolainen oppi, joka kieltää ehkäisyn ja yrittää näin
asettua maan lain yläpuolelle koskien naisen vapaata itsemääräämisoikeutta
omaan ruumiiseensa, tunkeutuu myös Viljan ja Aleksin rakkauteen, jossa
yllättäen vaikeinta onkin juuri se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyy
alituinen raskauden pelko. Niinpä
Viljankin ainoaksi kalenteriksi muodostuu kuukautiskierto ja elämän valheeksi
hokea pienille lapsilleen, että he ovat jo isoja ja pärjäävät pukemisen,
syömisen, vessan, nukahtamiset heräämiset, kaiken jo itse, sillä äiti hoitaa
aina vauvaa…ja kohta jo taas kulkee vatsa suurena, sillä nyt hän odottaa
kaksosia ja:
Yhtään ääntä ei kuulu enää. Istun muovisen joulukuusen
juureen ja itken itseäni. Hyvä Jumala. Pelasta ja auta. Auta ja pelasta. Anna
minulle rauha.
Kun nostan päätäni, huomaan, että kuusen latvatähti on
löpsähtänyt ja alhaalle osoittanut jeesuksenseimisakara on poikki. Oksilla
roikkuvat rikkinäiset valottomat sähkökynttilät. Lasten hätääntyneet äänet
kuuluvat alakerrasta. Jumala on lopettanut minun rukousteni kuulemisen.
Kuulosuojainjumala ja korvatulppataivaanisä. Hän auttaa niitä, jotka eivät ole
liian epätoivoisia.
Taivaslaulu kuljettaa mukanaan myös barbiekielistä tarinaa, joka lukijalle avautunee ovena perheen lasten sielumaisemaan, sillä
pakkohan lukijan on tajuta, että Viljan lisäksi uhreja ovat myös perheen pienet
lapset. Lapset, joilta uusi vauva aina vie sylin ja turvan liian aikaisin. Lisäksi mukana on blogikirjoituksia, joissa ilmeisen lestadiolainen,
mutta montaa asiaa uskossa kyseenalaistava henkilö kirjoittaa ajatuksiaan ulos.
Kaikki kuin suoraan elävästä elämästä ja etenkin häijyt anonyymit kommentit, joissa lestadiolaiset tuntuvat olevan oikein mestareita eli ehkäisyn, meikin, esiaviolliset suhteet ja television kieltävä uskonto ei kiellä rumaa käytöstä tai...
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas
laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että
toivon jokaisen lukevan tämän kirjan. Omani lähtee mukanani pian tyttärelleni
ja toivon, että hän puolestaan antaa kirjalle siivet opiskelijaystäviensä
keskuudessa. Huomisen teologit ja uskontotieteilijät ovat vapauden äitien ja
isien lapsia, joiden maailmassa naissynnytyskoneet ovat menneen talven lumia ja
Viljatkin saavat tehdä elämästään luovan seikkailun.
Niin…sitten Vilja ja Aleksi saivat kaksoset Touko Aarre ja
Aarni Valo. Miten minusta yksi näistä nimistä on kuin pariskunnan rakkauden
Valonkantaja…
*****
Erityistä: Olen ilahtuneen hämmentyneenä seurannut, miten
tämä vuosi tarjoaa hyviä kotimaisia. Heti mieleeni tulee Taivalaulun
lisäksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sekä Tua Harnon Ne jotka jäävät. Kannattaa huomata myös Maaria Päivisen vahva Pintanaarmuja Yli neljään vuoteen en muista vastaavaa ja elämme vasta heinäkuuta!
*****
Muuta: Tämä on ensimmäinen kirja, jota olen lukenut istuen meressä ja aallot vain tulivat ja menivät ja minä luin Rauhalaa…
*****
Anonyymejä kommentteja ei enää julkaista tämän kirjan tiimoilta. Jos on kanttia esitää asia, on kanttia seisoa myös mielipiteensä takana ja säilyttää hyvät käytöstavat. Tämän pitäisi olla selvää myös ja etenkin lestadiolaisille!
*****
Anonyymejä kommentteja ei enää julkaista tämän kirjan tiimoilta. Jos on kanttia esitää asia, on kanttia seisoa myös mielipiteensä takana ja säilyttää hyvät käytöstavat. Tämän pitäisi olla selvää myös ja etenkin lestadiolaisille!
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tessa Opuscolo Paula/Luen ja kirjoitan Helmi-Maaria, Sonja Arja, Erja, Mari A. Annika K., Susa, Maija, Kirjavalas, Annami, Villasukka kirjahyllyssä, Maria, Minna, Kirsi ja Katja/Lumiomena ja Marjatta Mentula
*****
Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta jatkuu Helsingin Sanomissa 16.10.2013 koskien Johanna Hurtigin tutkimusta lasten hyväksikäytöstä lestadiolaispiireissä. Hurtigin tutkimuksen valossa tämänkin kirjan valotussuunta muuttui eli olen entistä varmempi, että just tähän aiheeseen ei olisi ollut soveliasta käyttää Rauhalan upeaa kaunokieltä, sillä nyt monet eivät edes tajua mistä on kysymys.
*****
Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta jatkuu Helsingin Sanomissa 16.10.2013 koskien Johanna Hurtigin tutkimusta lasten hyväksikäytöstä lestadiolaispiireissä. Hurtigin tutkimuksen valossa tämänkin kirjan valotussuunta muuttui eli olen entistä varmempi, että just tähän aiheeseen ei olisi ollut soveliasta käyttää Rauhalan upeaa kaunokieltä, sillä nyt monet eivät edes tajua mistä on kysymys.
maanantai 29. heinäkuuta 2013
Yyteri, rakkaani - Reposaari, se toinen mokoma vikittelijä!
Olen ollut ihanasti eksyksissä! Lähdimme viettämään äidin luo Luvialle pitkää viikonloppua ja palasimme vasta pari tuntia sitten. Sisareni ja R. olivat tehneet päänmenokseni (lue: blogin menoksi;) juonen, että en pääse pe aamusta ma iltaan koneelle ollenkaan. Well...normaalisti saisin tuosta varmasti hirveitä vieroitustuskia, mutta nyt kaikki oli toisin, sillä olinhan taas takaisin lapsuuteni ja etenkin villin nuoruuteni Yyterissä ja taisin olla taas vähän hippi;) En ole enää ollenkaan auringonottaja, vaan uimari, joka rakastaa merta, mutta...
jo kävellessäni tätä tuttua reittiä hiekalle kaikki minussa aavisti, että vanha taika ottaisi minut valtaansa. Minussa kalliorantojen ihmisessä asuu sittenkin pieni beachgimma, joka tarvitsee vain just sopivan päivän ja sitten sitä jo ollaankin taas aivan samassa tilassa kuin satoja kertoja ennen - vuosia sitten. Tosin välissä on pitkän uinnin kertoja samalla ihanalla rannalla, mutta nyt putosin hiekkaan sataa:
Muistelin hykerrellen mitä kaikkea olinkaan kokenut Yyterin sannoilla ja keiden kanssa;) Mutta siellä olin myös kerran juhlien jälkeen kävellyt rantavedessä iltapuku vettä viistäen ja juuri tupakanpolton lopettaneena. Sinne olin tuonut jo aika järkevänä aikuisena poikani sen sadasti erään ystäväni kanssa ja päivä tietysti päättyi kotona hiekkaan tai sen siivoamiseen - kaikesta ja kaikkialta. Nyt vain olin ja nautin vanhoista fiiliksistä ja edes väkijoukot, ihmispaljous ei ahdistanut minua, vaan näin siinä jopa kauneutta:
'...välkkyvät kalat, lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku. Isä hei!' (Lauri Viita)
Meri oli lämmin ja hellä. Kaikki oli niin kaunista ja jotenkin maagista. Uimme ja uimme, makoilimme hiekalla hiljaa ja välillä kaikki kuin katosi, niin vuodet kuin minä. Ympärillä tietysti muita
eikä kuitenkaan.
Uneksin edellispäivästä, jolloin olimme perheeni kanssa syömässä Reposaaren kalaravintola Merimestassa Paikka oli huikea ja kiitos Sarpulle vinkistä: Löysimme uuden paikan, jonne palata! Kuvia emme ottaneet paljoakaan vaan keskityimme yhdessäoloon ja paikan tarjoomuksiin. R. onnistui kuitenkin nappaamaan kirkkaassa paisteessa pari otosta minusta ja sisarestani:
Tässä olemme jo ulkoterassilla muutaman tunnin herkuttelun jälkeen. Ja tässä kirkkaassa paisteessa vasten merta:
Tässä siis maisema jota käymme silloin tällöin katsomassa istuen ravintolassa herkkuja nauttien ja samalla kokien meren eri vuodenaikoja.
Jottei kukaan vain luulisi, että minulta olisi saatu kirjatkin pois, niin tässä näette, miten Lukija on aina lukija! Kaksi kirjaa on luettu, enkä ymmärrä missä välissä, mutta toisaalta en ole ihan varma, milloin saan itseni koottua niistä juttua tekemään;)
Yyteri rakkaani, Reposaari, toinen mokoma vikittelijä, teihin jäin ja teissä aina soin: Jälleennäkemisiin♥
Love
Leena Lumi
Reposaaren elokuun kuumaa huumaa 2015
jo kävellessäni tätä tuttua reittiä hiekalle kaikki minussa aavisti, että vanha taika ottaisi minut valtaansa. Minussa kalliorantojen ihmisessä asuu sittenkin pieni beachgimma, joka tarvitsee vain just sopivan päivän ja sitten sitä jo ollaankin taas aivan samassa tilassa kuin satoja kertoja ennen - vuosia sitten. Tosin välissä on pitkän uinnin kertoja samalla ihanalla rannalla, mutta nyt putosin hiekkaan sataa:
Muistelin hykerrellen mitä kaikkea olinkaan kokenut Yyterin sannoilla ja keiden kanssa;) Mutta siellä olin myös kerran juhlien jälkeen kävellyt rantavedessä iltapuku vettä viistäen ja juuri tupakanpolton lopettaneena. Sinne olin tuonut jo aika järkevänä aikuisena poikani sen sadasti erään ystäväni kanssa ja päivä tietysti päättyi kotona hiekkaan tai sen siivoamiseen - kaikesta ja kaikkialta. Nyt vain olin ja nautin vanhoista fiiliksistä ja edes väkijoukot, ihmispaljous ei ahdistanut minua, vaan näin siinä jopa kauneutta:
'...välkkyvät kalat, lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku. Isä hei!' (Lauri Viita)
Meri oli lämmin ja hellä. Kaikki oli niin kaunista ja jotenkin maagista. Uimme ja uimme, makoilimme hiekalla hiljaa ja välillä kaikki kuin katosi, niin vuodet kuin minä. Ympärillä tietysti muita
eikä kuitenkaan.
Uneksin edellispäivästä, jolloin olimme perheeni kanssa syömässä Reposaaren kalaravintola Merimestassa Paikka oli huikea ja kiitos Sarpulle vinkistä: Löysimme uuden paikan, jonne palata! Kuvia emme ottaneet paljoakaan vaan keskityimme yhdessäoloon ja paikan tarjoomuksiin. R. onnistui kuitenkin nappaamaan kirkkaassa paisteessa pari otosta minusta ja sisarestani:
Tässä olemme jo ulkoterassilla muutaman tunnin herkuttelun jälkeen. Ja tässä kirkkaassa paisteessa vasten merta:
Tässä siis maisema jota käymme silloin tällöin katsomassa istuen ravintolassa herkkuja nauttien ja samalla kokien meren eri vuodenaikoja.
Yyteri rakkaani, Reposaari, toinen mokoma vikittelijä, teihin jäin ja teissä aina soin: Jälleennäkemisiin♥
Love
Leena Lumi
Reposaaren elokuun kuumaa huumaa 2015
torstai 25. heinäkuuta 2013
Tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...
- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi
ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia
painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi
ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia
painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure
Kantarelli-pinaattifrittata
Luin jostain kevään Annasta ohjeen, joka innoitti minut ostamaan todella tyyriin kasarin. Sen kasarin piti toimia sekä keraamisella tasolla että uunissa, mutta kun vihdoin viikko sitten avasimme paketin ja luimme, miten se lopulta toimii, sitä ei saanutkaan laittaa uuniin! Tähän mennessä olin jo kadottanut ko. lehdenkin, joten tämä ruoka on nyt aika eri sitten kuin siinä lehdessä ollut, mutta tästä tuli meille heti uusi suosikkiruoka, jota aiomme jatkossa tehdä myös kosteikko- ja suppilovahveroista.
1 litra kantarelleja
70 g babypinaattia
3 dl sipulinvarsia
4 valkosipulinkynttä
n. 400-500 g keitettyjä perunoita (7-8 perunaa)
6 kananmunaa
1,5-2 dl maitoa
1 dl tuoretta persiljaa
1 tl suolaa
rouhittua mustapippuria
juustoraastetta
voita paistamiseen
Hienonnna sipulinvarret ja pilko valkosipulinkynnet. Kuori ja kuutioi perunat. Kuumenna rasva pannulla. Lisää sipulit ja kuullota hetki. Lisää pilkotut kantarelllit, perunat, pinaatti ja silputtu persilja. Paista käännellen muutama minuutti.
Riko munat kulhoon ja vatkaa niiden rakenne rikki. lisää maito ja mausteet munien joukkoon.
Kaada munaseos pannulle muun seoksen joukkoon ja anna sen hyytyä hetki varovasti sekoitellen.
Ripottele pinnalle juustoraastetta. Kun juusto on sulanut kauniisti pinnan peittäen on ruoka valmista. Herkullista ja monin tavoin muunneltavaa. Jos haluat tästä oikein herkkujen herkkua, tuplaa kantarellien määrä, vähennä peruna tai kaksi ja lisää desi maitoa, jos on tarvis!
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
1 litra kantarelleja
70 g babypinaattia
3 dl sipulinvarsia
4 valkosipulinkynttä
n. 400-500 g keitettyjä perunoita (7-8 perunaa)
6 kananmunaa
1,5-2 dl maitoa
1 dl tuoretta persiljaa
1 tl suolaa
rouhittua mustapippuria
juustoraastetta
voita paistamiseen
Hienonnna sipulinvarret ja pilko valkosipulinkynnet. Kuori ja kuutioi perunat. Kuumenna rasva pannulla. Lisää sipulit ja kuullota hetki. Lisää pilkotut kantarelllit, perunat, pinaatti ja silputtu persilja. Paista käännellen muutama minuutti.
Riko munat kulhoon ja vatkaa niiden rakenne rikki. lisää maito ja mausteet munien joukkoon.
Kaada munaseos pannulle muun seoksen joukkoon ja anna sen hyytyä hetki varovasti sekoitellen.
Ripottele pinnalle juustoraastetta. Kun juusto on sulanut kauniisti pinnan peittäen on ruoka valmista. Herkullista ja monin tavoin muunneltavaa. Jos haluat tästä oikein herkkujen herkkua, tuplaa kantarellien määrä, vähennä peruna tai kaksi ja lisää desi maitoa, jos on tarvis!
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme?
Olen jo kauan tiennyt, että viestitän ympäristööni
tahtomattani väärää signaalia itsestäni. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin
olenkaan. Heijastan ulos ekstroverttia, joka haluaa tavata kaikki ja lähteä
kaikkiin kissanristiäisiin. Niin hyvä kuin olenkin muista hyvin intuitiivisesti
näkemään, mitä he ovat, sitä huonompi olen ollut tulkitsemaan itseäni. Olen
koko ikäni noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet.
Olen parikymmentä vuotta pitänyt kotini ovet selällään kaikkien tulla ja mennä.
Vasta tänä vuonna olen tajunnut, että minun on pakko saada luolanainen aikani,
sillä muuten en jaksa mitään, enkä ketään.
En jännitä sosiaalisia tilanteita, vaan olen niissä helposti
kuin kala vedessä, mutta koen ne usein elämän turhuutena, turhana kohinana.
Vihaan small talkia ja haluan syventyä hyvän ruoan äärellä muutaman ystävän
ja/tai perheen kanssa tuntikausien keskusteluun, jossa ei aleta inttää, mutta
ei välttämättä olla kaikesta samaa mieltäkään. Keskustelun pitää olla uutta
luovaa, syviä uria kulkevaa ja muiden erilaisia mielipiteitä sietävää.
Inttäjille kuitenkin kiitos ei: Siitä ei synny muuta kuin ajanhukkaa ja pahaa
mieltä!
Hannele piipahti meillä viime viikolla ja jostain syystä
aloimme puhua juuri ihmisten intuitiosta ja samalla tuli kerrottua niistä
enneunista, joita olen nähnyt ja jotka ovat toteutuneet. Mainitsin silloin
myös, että en selviä ilman ’omaa aikaani’. Kärsin liiasta seuranpidosta ja
joskus voin vain yhdestä ihmisestä seurassa saada niin vahvaa negatiivista
intuitiota, että se uuvuttaa. Varmaan joku toinen intuitiivinen kokee minut
samoin. Hymyilen paljon, heittäydyn helposti, osaan pitää hauskaa, mutta sille
pitää olla tunnetilansa ja aikansa. Näinä hetkinä olen kuin kaasu, joka täyttää
tilan. Tämä nainen tarvitsee ympärilleen tutut ystävänsä, ne samanhenkiset
heittäytyjät, jotka voivat hetkessä siirtyä hulluttelusta syvälliseen
keskusteluun ja taas takaisin mustaan huumoriin. Tarvitsen heitä, jotka silloin
nauravat kanssani vedet silmistä juosten jutuille, joista herkempi voisi
loukkaantua. Pahimmillaan (lue:
parhaimmillaan) tällainen tilanne voi ajautua siihen, että pari ystävää kierittelee
nauraen lattialla ja huutaa ’aijai, älä enää, lopeta, multa tulee pissat housuun’ ja
pari muuta nojaa toisiinsa ja lyö ’pökköä pesään’ parantaen tarinaa
entisestään. Kerran tämä tapahtui minulle ja tyttärelleni Berliinin kaduilla ja me vain yllytimme toisiamme. Mitä enemmän me valuimme alaspäin (konkreettisesti naurun takia, mutta ehkä myös henkisesti;), sitä totisemmaksi perheen hämäläinen Järki meni;) Nyt hän osaa jo lähteä tähän mukaan nauttien perheen naisten hulvattomuuskohtauksista.
Sitten se toinen minä istuu sohvalla kalenteri kädessä
peruen menoja, joille ei aikanaan osannut sanoa ’ei’. On se hetki, jolloin
vuoden seuranpitokiintiö on täynnä ja haluaa vain olla. Tätä toinen minä tekee
hyville ystävillekin, joten vika ei ole heissä vaan minussa. Minä olen hän,
joka ei halua tavata, seurustella, hullutella.
Tuulee luolien suunnalta…sinne minä nyt haluan mennä. Sallikaa minun!
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolumnissa Merkintöjä
Pirkko Kotirannan juttu Maan hiljaiset ja epämukavuusalue. Otsikon ’maan
hiljaiset’ eivät voi liittyä minuun, vai voivatko sittenkin? Olen kerran
istunut rakkaani kanssa huhtikuussa autossa matkalla Pariisiin ja sanoin tuskin
kymmentä sanaa enempää ennen Pariisia. Tätä puolta moni ei minusta tunne ja
kaikille muille paitsi miehelleni se voisi olla järkytys. On se tapahtunut
jonkun ystävänkin kanssa, mutta ystävä luuli välittömästi, että olen jostain
vihainen. No en ole. En vain aina jaksa.
Ja nyt sitten Pirkko Kotiranta kirjoittaa, että:
Tutkimuksissa on todettu, että introvertit ovat erityisen
herkkiä sosiaalisille ja aistiärsykkeille. Moni rekisteröi ympäristöään alati
antennit väristen ja kaikenlaiset pienetkin jännitteet noteeraten – ja väsyy
helpommin kuin muut.
Nyt jotain voi naurattaa, sillä minähän olen tavallaan
ikiliikkuja ja vedän montaakin projektia samanaikaisesti. Mutta mikä on sen
hinta? Energiapiikkini ovat hyvin korkeat ja sitten onkin pakko saada nukkua
pari päivää 12 tunnin yöunet sekä saatava olla vähintään viikko ilman mitään
seurusteluvelvollisuuksia. Pidän tunteesta, kun hoitelen montaa asiaa tai
vaikka vain yhtä, mutta hoitelen sitä ’high’ ja tiedän, että tulosta syntyy. Se
on voinut olla toimiminen primus motorina jossain projektissa, se voi olla oman
puutarhan uudeksi, omannäköiseksi luominen, se voi olla voittoisa novelli, joka
syntyi suden hetkellä tai se voi olla vaikka sarja upeita kuvia sadepisaroissa
viettelevästä ristinummiruususta, se voi olla runo, joka on julkaistu lehdessä ja josta sinulle soittaa kyynelehtien ja kiittäen kuuluisa kirjailija tai se
voi olla vain ruokafiilis, kun tiedät kokkaavasi jotain todella hyvää ja
taustalle soi Adele…Se on kuin yösukellus alasti mereen, mutta se sukellus ei
voi jatkua katkeamattomana, vaan välillä on kelluttava tiiran huudon
kannattelemana tähtitaivaan alla – rauhan takia.
Minulla on paras ystävä kuin minä. Kun katsomme toisiamme,
katsomme peilikuvaamme. Nauramme ominaisuuksillemme ja alan ihmisenä hän on
parin viinilasillisen jälkeen nauranut, että ’kärsimme takuulla
kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.’ Ei, sitä se ei ole, vaikka olemme yhdessä
kokeneet vielä muutamia vuosia sitten mm. shopholismikohtauksia etc. (Vieläkin
meillä on tälle vaiheelle salainen koodisana;) Olemme rauhoittuneet, mutta
vielä olisi matkaa siihen rauhan satamaan, jota salaa kaipaamme. Sen nimi on
vaikka Salainen puutarha taikka Salainen paikka.
Siis en ole introvertti, enkä ole ekstrovertti, mutta voisin
olla jotain niiden väliltä. Vai olenko sitä, mistä kertoo Kotirannan jutun
jatko:
Introverttien sisäinen maailma alkoi askarruttaa psykologi
Elaine Aronia 1990-luvulla, ja pian tutkimukset johtivat uuden käsitteen HSP
syntyyn. HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person, erityisherkkä
ihminen. Heitä on Aronin mukaan noin 20 prosenttia väestöstä. Kolmasosa heistä
on ekstroverttejä.
Elämänkatsomukseltaan HSP:t ovat useammin filosofisia tai
spirituaalisia kuin materialistisia tai hedonistia. He kuvailevat itseään
luoviksi tai intuitiivisiksi (minä olen molempia!). He eivät pidä small
talkista.
Kekkereitä välttelevä ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen
vaan saattaa suojella yli-intuitiivista itseään turhalta kohinalta.
Tässä se sitten tuli. Ehkä olen HSP, ehkä en. Mietitkö sinä
koskaan, miksi et halua lähteä johonkin tilaisuuteen tai miksi ehdottomasti
haluat matkustaa pitkää matkaa autossa ja laivalla niin, että maisemat ja
ihmiset vaihtuvat, mutta olet kuin levollisesti ’omassa rauhassa’? Miksi lumi
on kuin maailman suurin hellyys ja armo, joka suo sinulle mahdollisuuden olla
enemmän oma itse? Saat kuin luvalla käpertyä sohvalle lukemaan kirjaa höyryävä
teemuki käden ulottuvilla. Kukaan ei odota sinun ryntäilevän paikasta toiseen.
Olemaan jo kukonlaulun aikaan valmis sosiaalisen kontaktin ja vuorovaikutuksen
kaikkiin vaatimuksiin, kun ennen puoltapäivää, et haluasi sanoa sanaakaan ja
vielä vähemmän kuulla mitään kohinaa.
Tässä Aronin kirja Erityisherkkä
Tässä Aronin kirja Erityisherkkä
Avaimelta on ilmestynyt Susan Cainin kirja Hiljaiset,
introverttien maailma. En ottanut tätä kirjaa lukuun, sillä tasan tarkkaan
tiedän, että minä en ole maan hiljainen ennen kuin olen tuhkana meressä, mutta
suosittelen kirjaa kaikille niille, joille keskusteleva seuranpito on vaikeaa
ja jotka ehkä kärsivät ujoudesta. Ihan oikeasti tunnen ujoja, mutta heidän
seurassaan menen jotenkin lukkoon ja siis syy on ihan minun. Olen kuitenkin useimmiten se
syvällinen keskustelija, kun tapaan toisen ihmisen. Mitä järkeä on tavata ja
olla vaiti! Etenkin jos tapaa jonkun vaikka kerran vuodessa: kirjamessut,
Savonlinnan oopperajuhlat, kaukana asuva ystävä…Mutta on henkilöitä ja hetkiä,
jolloin vaitiolo on lumitimanttijuhlaa, jossa silmät ja kosketus kertovat kaiken.
Susan Cain on verkostoitumistilaisuuksista sitä mieltä, että
yksi uusi aito ja oikea kontakti vastaa kymmentä kourallista käyntikortteja!
Love
Leena Lumi
kuva Pirkko-Liisa Surojegin
Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)
*****
Koska pari ystävääni on nyt löytänyt blogistani Tom Lundbergin kirjan Nykyajan jumalatar menin itsekin sinne lukemaan, mitä olen kirjasta kirjoittanut ja löysin sieltä testin, joka määritteli minut näin:
Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.
Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.
*****
Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.
- Leonardo da Vinci -
*****
Koska pari ystävääni on nyt löytänyt blogistani Tom Lundbergin kirjan Nykyajan jumalatar menin itsekin sinne lukemaan, mitä olen kirjasta kirjoittanut ja löysin sieltä testin, joka määritteli minut näin:
Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.
Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.
*****
Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.
- Leonardo da Vinci -
Tilaa:
Kommentit (Atom)
















































