Olen jo kauan tiennyt, että viestitän ympäristööni
tahtomattani väärää signaalia itsestäni. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin
olenkaan. Heijastan ulos ekstroverttia, joka haluaa tavata kaikki ja lähteä
kaikkiin kissanristiäisiin. Niin hyvä kuin olenkin muista hyvin intuitiivisesti
näkemään, mitä he ovat, sitä huonompi olen ollut tulkitsemaan itseäni. Olen
koko ikäni noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet.
Olen parikymmentä vuotta pitänyt kotini ovet selällään kaikkien tulla ja mennä.
Vasta tänä vuonna olen tajunnut, että minun on pakko saada luolanainen aikani,
sillä muuten en jaksa mitään, enkä ketään.
En jännitä sosiaalisia tilanteita, vaan olen niissä helposti
kuin kala vedessä, mutta koen ne usein elämän turhuutena, turhana kohinana.
Vihaan small talkia ja haluan syventyä hyvän ruoan äärellä muutaman ystävän
ja/tai perheen kanssa tuntikausien keskusteluun, jossa ei aleta inttää, mutta
ei välttämättä olla kaikesta samaa mieltäkään. Keskustelun pitää olla uutta
luovaa, syviä uria kulkevaa ja muiden erilaisia mielipiteitä sietävää.
Inttäjille kuitenkin kiitos ei: Siitä ei synny muuta kuin ajanhukkaa ja pahaa
mieltä!
Hannele piipahti meillä viime viikolla ja jostain syystä
aloimme puhua juuri ihmisten intuitiosta ja samalla tuli kerrottua niistä
enneunista, joita olen nähnyt ja jotka ovat toteutuneet. Mainitsin silloin
myös, että en selviä ilman ’omaa aikaani’. Kärsin liiasta seuranpidosta ja
joskus voin vain yhdestä ihmisestä seurassa saada niin vahvaa negatiivista
intuitiota, että se uuvuttaa. Varmaan joku toinen intuitiivinen kokee minut
samoin. Hymyilen paljon, heittäydyn helposti, osaan pitää hauskaa, mutta sille
pitää olla tunnetilansa ja aikansa. Näinä hetkinä olen kuin kaasu, joka täyttää
tilan. Tämä nainen tarvitsee ympärilleen tutut ystävänsä, ne samanhenkiset
heittäytyjät, jotka voivat hetkessä siirtyä hulluttelusta syvälliseen
keskusteluun ja taas takaisin mustaan huumoriin. Tarvitsen heitä, jotka silloin
nauravat kanssani vedet silmistä juosten jutuille, joista herkempi voisi
loukkaantua. Pahimmillaan (lue:
parhaimmillaan) tällainen tilanne voi ajautua siihen, että pari ystävää kierittelee
nauraen lattialla ja huutaa
’aijai, älä enää, lopeta, multa tulee pissat housuun’ ja
pari muuta nojaa toisiinsa ja lyö ’pökköä pesään’ parantaen tarinaa
entisestään. Kerran tämä tapahtui minulle ja tyttärelleni Berliinin kaduilla ja me vain yllytimme toisiamme. Mitä enemmän me valuimme alaspäin (konkreettisesti naurun takia, mutta ehkä myös henkisesti;), sitä totisemmaksi perheen hämäläinen Järki meni;) Nyt hän osaa jo lähteä tähän mukaan nauttien perheen naisten hulvattomuuskohtauksista.
Sitten se toinen minä istuu sohvalla kalenteri kädessä
peruen menoja, joille ei aikanaan osannut sanoa ’ei’. On se hetki, jolloin
vuoden seuranpitokiintiö on täynnä ja haluaa vain olla. Tätä toinen minä tekee
hyville ystävillekin, joten vika ei ole heissä vaan minussa. Minä olen hän,
joka ei halua tavata, seurustella, hullutella.
Tuulee luolien suunnalta…sinne minä nyt haluan mennä. Sallikaa minun!
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolumnissa Merkintöjä
Pirkko Kotirannan juttu Maan hiljaiset ja epämukavuusalue. Otsikon ’maan
hiljaiset’ eivät voi liittyä minuun, vai voivatko sittenkin? Olen kerran
istunut rakkaani kanssa huhtikuussa autossa matkalla Pariisiin ja sanoin tuskin
kymmentä sanaa enempää ennen Pariisia. Tätä puolta moni ei minusta tunne ja
kaikille muille paitsi miehelleni se voisi olla järkytys. On se tapahtunut
jonkun ystävänkin kanssa, mutta ystävä luuli välittömästi, että olen jostain
vihainen. No en ole. En vain aina jaksa.
Ja nyt sitten Pirkko Kotiranta kirjoittaa, että:
Tutkimuksissa on todettu, että introvertit ovat erityisen
herkkiä sosiaalisille ja aistiärsykkeille. Moni rekisteröi ympäristöään alati
antennit väristen ja kaikenlaiset pienetkin jännitteet noteeraten – ja väsyy
helpommin kuin muut.
Nyt jotain voi naurattaa, sillä minähän olen tavallaan
ikiliikkuja ja vedän montaakin projektia samanaikaisesti. Mutta mikä on sen
hinta? Energiapiikkini ovat hyvin korkeat ja sitten onkin pakko saada nukkua
pari päivää 12 tunnin yöunet sekä saatava olla vähintään viikko ilman mitään
seurusteluvelvollisuuksia.
Pidän tunteesta, kun hoitelen montaa asiaa tai
vaikka vain yhtä, mutta hoitelen sitä ’high’ ja tiedän, että tulosta syntyy. Se
on voinut olla toimiminen
primus motorina jossain projektissa, se voi olla oman
puutarhan uudeksi, omannäköiseksi luominen, se voi olla voittoisa novelli, joka
syntyi suden hetkellä tai
se voi olla vaikka sarja upeita kuvia sadepisaroissa
viettelevästä ristinummiruususta, se voi olla runo, joka on julkaistu lehdessä ja josta sinulle soittaa kyynelehtien ja kiittäen kuuluisa kirjailija tai se
voi olla vain ruokafiilis, kun tiedät kokkaavasi jotain todella hyvää ja
taustalle soi Adele…Se on kuin yösukellus alasti mereen, mutta se sukellus ei
voi jatkua katkeamattomana, vaan välillä on kelluttava tiiran huudon
kannattelemana tähtitaivaan alla – rauhan takia.
Minulla on paras ystävä kuin minä. Kun katsomme toisiamme,
katsomme peilikuvaamme. Nauramme ominaisuuksillemme ja alan ihmisenä hän on
parin viinilasillisen jälkeen nauranut, että ’kärsimme takuulla
kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.’ Ei, sitä se ei ole, vaikka olemme yhdessä
kokeneet vielä muutamia vuosia sitten mm. shopholismikohtauksia etc. (Vieläkin
meillä on tälle vaiheelle salainen koodisana;) Olemme rauhoittuneet, mutta
vielä olisi matkaa siihen rauhan satamaan, jota salaa kaipaamme. Sen nimi on
vaikka Salainen puutarha taikka Salainen paikka.
Siis en ole introvertti, enkä ole ekstrovertti, mutta voisin
olla jotain niiden väliltä. Vai olenko sitä, mistä kertoo Kotirannan jutun
jatko:
Introverttien sisäinen maailma alkoi askarruttaa psykologi
Elaine Aronia 1990-luvulla, ja pian tutkimukset johtivat uuden käsitteen HSP
syntyyn. HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person, erityisherkkä
ihminen. Heitä on Aronin mukaan noin 20 prosenttia väestöstä. Kolmasosa heistä
on ekstroverttejä.
Elämänkatsomukseltaan HSP:t ovat useammin filosofisia tai
spirituaalisia kuin materialistisia tai hedonistia. He kuvailevat itseään
luoviksi tai intuitiivisiksi (minä olen molempia!). He eivät pidä small
talkista.
Kekkereitä välttelevä ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen
vaan saattaa suojella yli-intuitiivista itseään turhalta kohinalta.
Tässä se sitten tuli. Ehkä olen HSP, ehkä en. Mietitkö sinä
koskaan, miksi et halua lähteä johonkin tilaisuuteen tai miksi ehdottomasti
haluat matkustaa pitkää matkaa autossa ja laivalla niin, että maisemat ja
ihmiset vaihtuvat, mutta olet kuin levollisesti
’omassa rauhassa’? Miksi lumi
on kuin maailman suurin hellyys ja armo, joka suo sinulle mahdollisuuden olla
enemmän oma itse? Saat kuin luvalla käpertyä sohvalle lukemaan kirjaa höyryävä
teemuki käden ulottuvilla. Kukaan ei odota sinun ryntäilevän paikasta toiseen.
Olemaan jo kukonlaulun aikaan valmis sosiaalisen kontaktin ja vuorovaikutuksen
kaikkiin vaatimuksiin, kun ennen puoltapäivää, et haluasi sanoa sanaakaan ja
vielä vähemmän kuulla mitään kohinaa.
Tässä Aronin kirja Erityisherkkä
Avaimelta on ilmestynyt Susan Cainin kirja Hiljaiset,
introverttien maailma. En ottanut tätä kirjaa lukuun, sillä tasan tarkkaan
tiedän, että minä en ole maan hiljainen ennen kuin olen tuhkana meressä, mutta
suosittelen kirjaa kaikille niille, joille keskusteleva seuranpito on vaikeaa
ja jotka ehkä kärsivät ujoudesta. Ihan oikeasti tunnen ujoja, mutta heidän
seurassaan menen jotenkin lukkoon ja siis syy on ihan minun. Olen kuitenkin useimmiten se
syvällinen keskustelija, kun tapaan toisen ihmisen. Mitä järkeä on tavata ja
olla vaiti! Etenkin jos tapaa jonkun vaikka kerran vuodessa: kirjamessut,
Savonlinnan oopperajuhlat, kaukana asuva ystävä…Mutta on henkilöitä ja hetkiä,
jolloin vaitiolo on lumitimanttijuhlaa, jossa silmät ja kosketus kertovat kaiken.
Susan Cain on verkostoitumistilaisuuksista sitä mieltä, että
yksi uusi aito ja oikea kontakti vastaa kymmentä kourallista käyntikortteja!
Love
Leena Lumi
kuva Pirkko-Liisa Surojegin
Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)
*****
Koska pari ystävääni on nyt löytänyt blogistani Tom Lundbergin kirjan
Nykyajan jumalatar menin itsekin sinne lukemaan, mitä olen kirjasta kirjoittanut ja löysin sieltä testin, joka määritteli minut näin:
Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.
Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.
*****
Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.
- Leonardo da Vinci -
.JPG)
