Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta köynnöshortentensioihin ja ruskaan

Tässä tulee nyt hieman sekava kooste alkaen Omenapuiden kukintakin on jo ohi -jutusta, kiertäen Blogiystävyyden tähtihetkiin ja päätyen jonnekin ruskaan ja köynnöshortensioihin. Tämä juttu palvelee nyt Leena Lumi's Flower Power -koostettani, sillä vien sinne muutamia kasveja seuraten uusia kuvia vuosittan ja näistäkin lähtee osa köynnöshortensioihin, joita muuten meillä on kymmenen! Osa palvelee pilvikirsikoiden kasvun seurantaa ja sen viehätystä eri vuoden aikoina. Ja tänä keväänähän me matkamme jälkeen terassikatteen sijasta päädyimme ostamaan Sungrade-grillikatoksen, josta sitten tuli ruokakatos.

Katos on juuri kiinnitetty parvekkeellemme ja sitä liki kasvaa tämä huomattavan nopeakasvuinen pilvikirsikka, joka kukkii upeana valkoisten kukkien vaahtomerenä toukokuulla.

Tässä toisesta suunnasta, että voitte sitten verrata mitä kesä ja etenkin syksy tuovat muutosta kuvaan. Oikeassa reunassa vielä nupulla oleva valkokukkainen Isabella 'Holger' syreeni.

Tässä sivuhyppäyksenä samainen pilvikirsikka parvekkeeltamme kuvattuna kaksi vuotta sitten. Nyt on jo pitänyt karsia alaoksia, vaikka emme olisi niin halunneetkaan...että se siitä hillittykasvuisuudesta sitten;)

Ja palaamme tämän vuoden toukokuuhun, kun pilvikirsikat kukkivat, mutta ruokakatoksemme vielä kuin haki paikkaansa.

Omenapuiden kukinta-aikaan, siis puut päädyssä, aloittelimme tottumista uuteen pöytään ja katokseen. Vielä toukokuun viileää tai kesäkuun alkua ruokajuomasta päätellen.

Siis kun vertaa ensimmäiseen kuvaan, joka on nyt, tällainen oli sama kuvakulma omenapuiden kukkiessa.

Tässä talon puoleinen kannatinpylväs alkaa jo verhoutua villiviiniin.

Ja tässä ulommainen kannatinpylväs jo ruskaisen villiviinin somistamana. Tämä on muuten se paikka, josta näkyy vieläkin Päijänne pilvikirsikastamme huolimatta.

Yläkuvassa sitä mitä niin olemme odottaneet: Yksi monista parvekketta ympäröivistä köynnöshortensioista nousee kohti parvekkeen ruokailunurkkausta.

Tässä pilvikirsikka jää vasemmalle, villiviini kiertyy kulmasta sekä pohjoisseinälle että somistaa myös ruokailukatosta, mutta kiitollinen köynnöshortensia keskellä täyttää seinällä sitä alaosan tyhjää tilaa, jonka villiviinit usein jättävät kiitos nykyaikaisten routaeristeiden. Toinen on sama hortensia, joka edellisessä kuvassa.

Puutarhan puoleinen köynnöshortensia on jo niin leveä, että pergolan seinä alkaa olla kohta valmis. Etupihan puolelta se käytännössä jo on sitä. Kuvassa näkyvät ohjailunarut, joilla olemme kevyesti ohjanneet kasvia pergolan uusiin ritilöihin.

Siis kolme teräksistä kannatintolppaa parvekkeen ulkoreunalta on ympäröity puurivoilla, joihin köynnöshortensia kiinnittyy mieluusti. Tässä yrittävät näkyä kaikki kolme. Parhaiten on nyt esillä keskimmäinen ja sen jälkeen kuvassa kalliolle nousevien rappujen vieressä menee kolmas jo pitkin parveketta ja siitä aina tähän minun toimisto/kirjastoni ikkunaan asti.

Suvesta on nautittu ulkoruoikinassa aina ensimmäisistä mansikoista, jotka tuo Bessu vuosi vuoden jälkeen näihin aikoihin asti.

Tässä zarzuelaa helteen kiroja uhmaten: On vaikea saada helteellä tuoreita sinisimpukoita.

Koko suvi on syöty ulkona, vaikka on ollut muutakin kuin grilliruokaa. Keittiöstämme on lyhyt matka kantaa ruoat ja astiat terassille ja siellä ollaan viihdytty tänä suvena monasti ystävien kera. Vain kerran on rankkasade ajanut olohuoneeseen syömään, mutta silloinkin jätimme oven terassille auki ja olimme kuin ulkona. No taas minä tätä ruokaa...kun piti näistä pilvikirsikoista:

Siis tässä keskipihan pilvikirsikkamme keväällä 2012. Etupihan pilvikirsikka saattaa jäädä esittelemättä, jos ei se pian ala tulla ruskaan ja siellähän on ollut myös kahden kuusen kaato, joten murros menossa.

Ja tässä samasta kohtaa kuva saman vuoden syksyltä. Oikealla jo aiemmin runsaasti esitelty leveä, upea köynnöshortensiamme, joka nousee jo vähän parvekkeen reunan yli! Koska pidän mielettömästi myös kartiovalkokuusista, kiinnittäkää huomiota, miten ylemmässä kuvassa 'sokeritoppa' on vähän talven jäljiltä pörhöinen, mutta syksyllä jo oikein timmissä kunnossa.

Tässä sama nyt. Kartiovalkokuusi on kasvanut, samoin pilvikirsikka. Älkää uskoko, että se on hillittykasvuinen pieni puu. Alapihalla ei ole väliä, siellä se saisi kasvaa vaikka kuinka isoksi, mutta sielläpä tämä levoton kaunotar onkin mitä siroin, vaan tässä keskipihalla ja mikä pahinta, etupihalla, kuin jotain jättiläispuita. Tätä on jo karsittu siis kahdesti ja tietenkin siitä vähän muoto/tiheys kärsii. No, nyt tämän puun alle sopii vaikka pari korituolia...

Mitähän se nyt olikaan, mitä rakastan eniten? No tietty syksyä, koiria ja kirjoja, runoja, tähtiä ja merta, rakastan myös Lumimiestä, joka nytkin vielä nyhertää rempan kimpussa, kun minä kirjoitan kauniista turhuudesta, mutta Waltarikin myönsi/tiesi, että kahta me tarvitsemme: Suvaitsevaisuutta ja kaunista turhuutta. Eikä puutarhailu ole turhuutta, vaan...no se onkin sitten se toinen juttu, mitä se on, kun on minut niin koukuttanut, että kohta jo kolmekymmentä vuotta olen tätä harrastanut. Vaan aina olen sanonut, että minulla ei ikinä voisi olla puutarhaa ilman syyshortensiaa Siis rrrrrakastan hortensioita!

Puutarhaterveisin
Leena Lumi

PS. Tässä ruokakatoksemme syksyllä

Syyspesämme ♥

Vielä lokakuun iltoinakin grillailemme ja nautimme illoista ulkona.

Lisa Genova: Puolinainen

Jokin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiski: ”Sarah kiltti, hidasta vähän. Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa.” Mutta muu minä, joka oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa hoidettavana?

Lisa Genovan teos Puolinainen (Left Neglected, WSOY 2013, suomennos Leena Tamminen) on kertomus Sarahista, mutta yhtä hyvin se voisi olla kertomus sinusta tai minusta. Kenestä vain, joka on pudonnut kaikkivoipaisuuden kuiluun ja elää sekuntiaikataulutettua elämää uran ja perheen puristuksissa. Liian moni meistä on pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, jolle vuorokauden tunnit eivät riitä, eivät ainakaan lepäämiseen ja palautumiseen. Tämä kirja on tärkeä ja siksi luin tämän. Luin tämän myös siksi, että pidin valtavasti Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice sekä siksi, että Genova kirjoittaa asiansa hallitsevasti: Hän on neurotieteiden tohtori ja on tutkinut masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen syitä. Nyt hän kirjoittaa täydellisestä Sarahista, jolla on täydellinen ura, täydellinen perhe ja täydellinen jaksaminen, mutta joka ei edes muutamista varoitusmerkeistä herää huomaamaan omaa ja perheensä tilaa. Häntä estää oma kunnianhimo, halua asua kalliilla asuinalueella ja halu pitää Vermontin lomakoti, häntä estää iso velka, häntä saattaa estää pysähtymästä myös muisto siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja millainen omasta äidistä sitten tuli.

Täydellisen perheen kolme ihanaa lasta, kuin Tenavien henkilöt Jaska, Tellu ja Eppu, eli Charlie, Lucy ja Linus ovat osa perheen toimivaa systeemiä ja siinä ei aikaa pudota kyydistä. Pieni hätkähdys koittaa, kun Charlien opettaja pyytää Sarahia ja Bobia neuvottelemaan Charlien kouluongelmista, mutta asiaan löytyy diagnoosi ja lääke. Homma siis hoidettu! Bob ja Sarah tekevät kahdeksantoistatuntisia työpäiviä, eivät pidä edes viikkoa vuosilomaa yhdessä ja kumpikin ottaa vain osan lomastaan ja ripottelee päivän sinne, toisen tänne. Joskus iltaisin, kun lapset on saatu nukkumaan, ja vanhemmat vielä jatkavat töitään likelle puoltayötä, Sarah muistelee:

Muistan, kun vielä naimme aikaisin illalla, ennen kuin väsyimme, toisinaan, jopa ennen kuin lähdimme ulos (silloin kun vielä kävimme ulkona). Nyt, kun onnistuimme mahduttamaan sen aikatauluumme, se tapahtuu aina juuri ennen nukkumaanmenoa, aina sängyssä, nukkumaanmenoa edeltävänä askareena kuten hampaiden harjaus tai lankaaminen, joskaan ei ikinä yhtä säännöllisesti.

Minua kaduttavat ne illat, joina olen niin väsynyt että nukahdan ennen kuin ehdin sanoa että rakastan häntä. Ja olen järjenvastaisesti kiukkuinen hänelle niinä iltoina, joina hän nukahtaa ennen kuin ehtii sanoa sen minulle. Jos ei meillä ole intoa syödä aikuisten ateriaa eikä aikaa sähköposteilta ja töiden etsinnältä käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan ja olemme liian uupuneita harkitsemaan kolmen minuutin seksiä, niin voimme ainakin tunnustaa toiselle rakkautemme ennen kuin sammumme.

Lukiessani Sarahin elämästä tunnistin sen minän, joka raapotti pientä vauvaa päivähoitoon ennen aamuseitsemää, ei ehtinyt syödä lounasta, jäi töihin vielä kun muut lähtivät ja tuli kotiin ruokakaupan kautta sekä kantoi tekemättömiä töitä viikonlopuksi kotiin. Miksi ihmeessä, sillä eiväthän työt maailmasta lopu ja ellei opi sanomaan ’ei’, saa tehdä enemmän ja enemmän, kunnes katkeat tai kunnes kohtalo puuttuu peliin. Niin tapahtui minulle, ehkä myös sinulle, ja myös kirjamme päähenkilölle Sarahille, joka kiireisenä aamuna ajaessaan töihin alkaa samalla etsiä puhelimestaan tärkeää numeroa, eikä vain löydä sitä ja sitten:

Vilkaisen tielle ja sydämeni pysähtyy. Punaisia jarruvaloja loistaa joka puolella märän ja huuruisen tuulilasin läpi sumeina ja liikkumatta, kuin vesivärimaalauksena. Kaikki on pysähdyksissä valtatiellä. Kaikki muu paitsi minä. Minä ajan sataakymmentä kilometriä tunnissa…

Onnettomuudessa Sarah saa aivovamman, joka vie häneltä tietoisuuden kaikesta, mitä kehon ja näkökentän vasemmalla puolella tapahtuu. Nainen, joka ennen piti kahta palaveria yhtä aikaa, muuttuu naiseksi, joka ei pysty itse harjaamaan hampaitaan, ei käymään yksin vessassa tai pukemaan päälleen. Yhtäkkiä kiire ja kahdeksankymmenen tunnin työviikot ovat Sarahilta ohi, mutta sen seurauksena Bob painaa entistä pidempää työpäivää, tuskin enää nukkuu ja avuksi tulee Sarahin äiti, viimeinen, jonka tytär voisi ikinä kuvitella hoitamassa häntä ja hänen lapsiaan. Mutta hätä ei lue lakia, sillä heillä ei ole enää varaa lastenhoitajaan.

Puolinainen kantaa uskomatonta tarinaa, joka, myönnän sen, sai minut kyynelehtimään. Totta totisesti, tämä tarina tuntuu ja tunkeutuu syvälle. Alkaa Sarahin taistelu kohti täydellistä kuntoutumista. Tietenkin täydellistä, mutta kaikki ei mene kuin unissa ja Sarah taipuu, mutta ei taitu. Tähän tarinaan kudotaan mukaan Sarahin ja Bobin parisuhde täydellisestä uupumuksesta kätkössä olleen intohimon löytämiseen. Jossain mukana ovat kaiken aikaa lapset sekä Sarahin mitä raskain kauna äitiään kohtaan. Hän näkee miten äiti huolehtii lapsista ja heistä kaikista kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Mitä enemmän äiti toimii ja pärjää, sen enempi Sarah katkeroituu ajatellessaan omaa lapsuuttaan ja äidin suljettua makuuhuoneen ovea:

Missä tämä nainen oli minun lapsuudessani? Missä olivat minun sääntöni ja lämpimät ateriat ja silitetyt vaatteet? Mahtaako hän tietää, miten monta tuntia Brady Bunchia minulle kertyi, miten monta meetvursti- ja majoneesivoileipäateriaa söin yksin television ääressä ja ruokarukousta lukematta, kun hän oli sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja isä teki yövuoroa asemalla. Miksi minä en riittänyt hänelle?

Sarahin äitisuhteesta tulee yksi kirjan vahvoista teemoista. Kuntoutuksensa kanssa taisteleva Sarah saa kokea, että kaikki ei ole aina miltä se näyttää ja jokainen meistä voi kantaa mukanaan reppua, joka on liian raskas kokemuksista, elämän särkyneistä kohtauksista.

Miten kaikki lopulta menee, miten Sarah selviää vai selviääkö vasemmanpuoleisen neglectinsä kanssa, miten perhe pärjää kilpailuyhteiskunnassa kun toisen palkka jää tulematta. miten äiti ja Sarah käsittelevät Sarahin kadoksissa olevaa lapsuutta, sen toivon mahdollisimman monen lukevan ihan itse. Tämä kirja voi olla uusi mahdollisuus juuri sinulle. Nyt.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukenet ainakin Ulla, Annika K. ja Sanna/Luettua


*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Hjorth&Rosenfeldt: Tunturihauta

Ei Sebastian ollut suorastaan hyvännäköinen. Ylipainoinen ja melko nukkavieru, ei selvästikään piitannut erityisen paljon ulkoisesta olemuksestaan. Mutta Sebastian oli läsnä. Se oli puoleensavetävä piirre. Siinä luultavasti oli salaisuus, Vanja arveli. Sille hän ei ollut koskaan suonut ajatustakaan. Hän oli aina, heti kun päästiin Sebastianin luonteen siihen puoleen, tukahduttanut ajatukset ja reagoinut kiukkuisesti. Sebastian vain käytti naisia hyväkseen, hän oli ajatellut. Mutta nyt hän pystyi ymmärtämään, miksi niin moni lähti leikkiin mukaan. Sebastian sanoi oikeita asioita, sanoi ne oikeaan aikaan. Sai varmasti naiset tuntemaan itsensä huomioon otetuiksi, oletettavasti jopa haluttaviksi. Siinä oli varmaan Sebastianin metodi: se oli peliä, jonka hän oli vuosien saatossa viimeistellyt täydellisyyteen asti.

Hjorth & Rosenfeldtin kolmas Sebastian Bergaman -jännitysromaani Tunturihauta (Fjällgraven, Bazar 2013, suomennos Veijo Kiuru) vie meidät nyt hyvin sekavaan murhamysteeriin, sillä kahden naisen syksyinen tunturivaellus päättyy kammottavaan hautalöytöön, joen törmällä näkyvään käsivarteen. Tutkimuksissa paljastuu, että paikkaan on haudattu kuusi ihmistä, joista neljä aikuista ja kaksi lasta. Alkaa niin hämmentävä tutkimus, että kannattaa todellakin huomata muutakin kuin naislukijoita kaatava psykologinen profiloijamme, älykäs, mitään kaihtamaton Sebastianimme, sillä arvatkaapas mitä: Myös kaikkivoipa Sebastian hukkaa rikoksen kultaisen langan, minkä hän jutun loppumetreillä myöntääkin keskustellessaan tutkinnanjohtaja Torkel Haglundin kanssa:

”Mitähän siinä oikein mahtoi tapahtua”, hän mietti.

Minä mietin aivan samaa, sillä en vieläkään ymmärrä aivan kaikkea Tunturihaudan motiiveista enkä niihin liittyvistä tekijöistä. On hämmentävää olla kokenut ja intohimoinen dekkarinlukija, jolle kaiken huipuksi juuri Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoika oli viime vuoden toiseksi paras dekkari.

Pahat uutiset ensin eli Tunturihauta oli minulle liian rönsyilevä ja sekava. Henkilöitä oli niin runsaasti, että puolet olisi aivan hyvin voitu karsia pois jo kustannustoimittajan toimesta.  Kirjassa esiintyvän afgaaniperheen tarina on järkyttävä, mutta juuri se toi mukaan USAn turvallisuuspalvelua, kaksois- ja kolmoisidentiteettiä ja kaikkea sellaista, joka ei ainakaan minua kiinnosta. Kun vertaa Oppipoikaan, jossa lukija saa huurtua kauhusta eläessään psykopaattisen sarjamurhaaja Edward Hinden pään sisällä, voi vain todeta että yksilökauhu päihittää mennen tullen kollektiivisen kauhun. Mitä on joku USAn turvallisuusuhka ja pelkokuvat verrattuna siihen, että Hinde sieppaa Vanjan!

Hyvät uutiset ovat loistavia ja niistä on ilo kertoa! Sebastian on aivan yhtä mahdoton kuin ennenkin vaikka maanista paneskelua unohduksen toivossa on nyt vähemmän, sillä kauhukseen antisankarimme saa kuulla, että hänen tyttärensä Vanja, joka vieläkin pitää Valdemaria isänään, on hakenut FBI:n koulutukseen Quanticoon kolmeksi vuodeksi. Tieto suistaa hurmurimme raiteiltaan ja saa hänet toimimaan hyvin epäeettisesti, mutta älykkäänä miehenä hyvin jälkensä salaten. Tietenkin voi miettiä, että kerran kaikki jo tiedämme Vanjan olevan Sebastianin tytär, niin ei omena kauas puusta putoa eli mahtaakohan kiinnostava profiloijamme joutua heikoille jäille…Ainakin hän on päättänyt estää Vanjan lähdön sekä saada Valdemarin näyttämään Vanjan silmissä kaikkea muuta kuin hyvältä isältä:

Nyt täytyi onnistua tekemään Valdemar persoonattomaksi. Muuttaa hitaasti symboliksi. Ihmiset tappoivat helpommin symboleita. Siinä oli koko kansojen ja ryhmien yleistämisen salaisuus. Kasvottomista ryhmistä oli helpompi olla pitämättä. Romanit, homot, juutalaiset ja…rikolliset, Vanja täytyi saada näkemään Valdemar rikollisena eikä isänä. Se ei olisi helppoa. Mutta jos joku siinä onnistuisi niin Sebastian Bergman. Mutta nyt täytyisi päästä lähemmäs. Olisi itse muututtava inhimillisemmäksi samalla, kun Valdemar muuttuisi pienemmäksi…

Oi mikä taika kirjailijoilla Hjoth ja Rosenfeldt onkaan, että ovat osanneet luoda just Sebastianin kaltaisen tyypin. Miesparka kärsii aidosti pahasta traumasta, onnettomuudesta, jossa menetti perheensä. Hän on siis sympaattinen, mutta ei kaipaa sääliä, vaan toimii kuin norsulauma lasikaupassa sekä naisasioissa että pimeän juonissaan. Silti hänestä vain ei voi olla pitämättä. Ehkä koukuttumiseen on syynsä myös sillä, että Michaelin ja Hansin tekstissä nainen on hyvin usein ratkaisijan roolissa ja sen saa myös hamesankarimme kokea. Vanjalla ei ole edes kirjan lopussa hajuakaan, että Sebastian voisi olla hänen isänsä, mutta jotain pahaa on ilmassa, sillä Vanja aavistelee kaikkien vaikeuksiensa syyksi juuri Sebastiania, joka oli yrittänyt aivan päinvastaista:

”...paras selitys, mitä olen keksinyt on se, että Sebastian on sairas. Haluaa jostain kumman syystä tuhota minun elämäni."

”Tuo kuulostaa vähän…hullulta.” (Billy)

”Juuri siksi se selviääkin siitä”, Vanja sanoi niin tyynesti ja uskottavasti kuin pystyi. ”Kaikki on niin hullua, että kukaan ei pystyisi uskomaan, että Sebastian on sen tehnyt. Minusta tuntuu, että se mies on psykopaatti.”

Siis nyt Vanja vertaa hänet Hinden kynsistä Oppipojassa pelastanutta miestä psykopaattiin. Mitä ihmettä on tapahtunut? Mihin on kadonnut Vanjan kiitollisuus ja miten Sebastianin yritykset kääntyvät kaikki häntä vastaan? Ja missä ihmeessä piileskelee luonnonvoima Ellinor Bergvist, Ellinor, joka on kuin uskollinen koira…

Kukaan ei pannut häntä merkille.

Kukaan ei tiennyt, että hän oli sairas kotiavustaja, jota nussittiin.

Kukaan ei tiennyt että hänen laukkunsa oli tänään painavampi.

Kukaan ei tiennyt. Vielä.

*****

Jos kiinnostuit Sebastianista, lue myös sarjan ensimmäinen kirja Mies joka ei ollut murhaaja.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

*****

Tunturihaudasta on liäkseni kirjoittanut ainakin Annika K

Sielut kulkevat sateessa ja Hulivilin onnenhetket -arvonnan tulos!...ja vähän muutakin

Sielut kulkevat sateessa -arvonnan voittaja on Paula blogista Kirjan pauloissa. Onnea♥ Muistathan, että saat palkintosi, kun kirja ilmestyy ensin painosta ja itse herra kirjailija on muistanut sen signeerata;) Laitathan minulle tulemaan postiosoitteesi palkinnon lähettämistä varten.

Hulivilin onnenhetket -arvonnan voitti Tweety Blue blogista Valoisampaa kohti. Onnea♥ Laitathan minulle sähköpostille postiosoitteesi niin voin lähettää Ilonan ja Hannen ihanan kirjan sinulle heti.

Kaunis kiitos kaikille osallistuneille ja kerätkäähän voimia Vuoden 2013 Kaunein Kirjan Kansi -arvontaan! Viime vuonna taisi olla tällaista

Siis tämä ns. lepoviikko on mennyt kuin tähdenlento. Olen touhunnut vaikka mitä ja tietenkin suuri osa touhuistani koskee teitä. Kun perustin Leena Lumi's Flower Powerin päätin ylläpitää sitä niin, että tiettyjä kasveja seurataan vähän enemmänkin. Olen melkein joka päivä kuvannut köynnöshortensioita, sillä minulla on suuri missio yrittää vakuuttaa teidät, mikä ihmekasvi on kyseessä. Sama koskee kartiovalkokuusia sekä pilvikirsikoita Ja tietty olen kuvannut myös kaikkea muuta ja joutavaakin, mutta palataan näihin sitten ensi ja seuraavalla viikolla. Mitä kirjoja on tulossa? Ainakin jännitystä, ruokakirja ja kirja joka sai minut kyyneliin.

Revontuliatsalealle olen istuttanut kumppaniksi kerrottuja, oransseja, matalia tulppaaneja ja sinistä löytyy joukosta jo valmiiksi kiitos muscarien sekä lemmikkien

Olen kuvannut myös oravia ja punatulkkuja...Huomatkaa kurren oikealla puolella pilvikirsikka, jonka piti olla hillittykasvuinen. Siitä on jouduttu leikkaamaan leveitä alaoksia jo kaksi kertaa. Vihreä joka kasvaa parvekkeen reunan yli jo, on köynnöshortensia, yksi niistä monista.

Muistanette tämän jutun, missä olin vaihtanut ikuisen haluni turkoosista alakerrasta tummaan grafiittiin. No se alkaa sitten huomenna ensin purkamisella ja sitten vedetään lämmityskaapeleita lattiaan etc. Mosaiikkilaatat ovat jo saapuneet ja muut tullenevat ensi viikolla. Aloin eilen illalla kauheesti miettiä ja vahingossa ääneen, että mihin vahvan väriset laattani katosivat...Lumimies järkyttyi;) sillä olen yleensä hyvin varma siitä, mitä haluan. Mutta olenko ikinä päästänyt suustani, ettenkö rakastaisi vaaleanpunaista ja turkoosia tai ettenkö rakastaisi värejä. Se oli vuonna kirves ja tähti kun minulle kävi vain funkkis. Nyt olen country&cosy, mutta ei tuosta meidän alakerran vierasvessasta ja eteisestä mitään countrya tule. Ostin sitten onneksi, vaikka olenkin periaatteessa rempan takia ostolakossa, ei siis mitään kallista pahetta, salattua heikkoutta tänä vuonna, uusimman Unelmien Talo&Keittiö -lehden ja kuinkas sattuikaan ihastuin juttuun Vallaton väritysleikki, jossa mm. aivan ihana Hanne Maneliuksen kuva Tiian arkiolohuoneesta. Tuolit on maalattu pastellisävyin ja tästä Ilonan jutusta kekkasin, että voinkin alkaa tyydyttää värinälkääni maalaamalla kolme vanhansinistä ruokatuolia, jotka ovat olleet kauan pois käytöstä jollain herkullisella värillä ja niistä tulee kivat lisätuolit moneen käyttöön. Samalla ne rikkovat sopivasti yläkerran minulle tyypillistä maanvärien ylivaltaa. Voihan Marilyn!

Love
Leena Lumi

Hollow Talk

PS. Marilyn on yksi Tikkurilan suorastaan syötävä väri;)

PPS. Muistathan tänään TV1 ja Silta!

On aika...pysähtyä hetkeksi ennen kuin...

On aika pysähtyä hetkeksi ennen kuin lokakuun virta vie mennessään. Katselen loppuvuoden kalenteria, katselen kirjapinojani, pysähdyn katsomaan, miten syystuuli riepottaa puiden lehtiä, kuuntelen miten tuuli soittaa haapoja ja jaloissani rapisevat vaahteran lehdet säestävät. Tunnen olevani osa tätä suosikkivuodenaikani murrosta: Suurenmoinen suvi on takana, mutta jokin uusi odottaa jo tähtiin kirjoitettuna. Rakastan paitsi puutarhasta kantautuvaa sadon tuoksua, myös sen jälkeen tulevaa syysaromia, joka on sadetta, tuulta, ensipakkasia, lahoamista ja maata sekä hyvin kirkkaina päivinä aavistus lumentuoksua... Vielä on matkaa ensilumeen, mutta nyt juuri on aika

- levätä: nukkua pitkään, olla itselleen hellä, lähteä joka päivä kauniille saarilenkille,  tulla kotiin tuulesta ja lämmittää iso kupillinen kaakaota ja lukea hitaasti kirjaa, jota on odottanut kiihkeästi

- olla läsnä rakkailleen ja muistaa mistä on syyskuu tehty...mitä muistoja kantaa

- sytyttää kynttilöitä, katsella tulta ja nähdä juuri silloin kauas, ehkä hänet, joka juuri nyt kaipaa tukeasi: aito läsnäolo ei maksa mitään

- istuttaa sipulikukat ja callunat, pestä kesäkukkien ruukkuja, ihailla, miten upeita pelargoniat ovat vielä ulkopöydillä: nekin pitävät syksystä

- aloitella lintujen ja oravien talvisyöttöä

- leipoa vielä yksi omenapiirakka, sillä Bessu on tulossa...

- viedä loput omenat tallille issikoiden herkuksi

- muistaa: Älä yhtään vähättele itseäsi!

- ottaa esiin kaikki ihanat villalangat ja alkaa kutoa/neuloa jotain suloista joulupakettiin

- soittaa pitkä puhelu äidille ja toinen Ester-tädille

- muistaa, mistä ilo on tehty ja käydä hyvän mielen lähteillä aina uudestaan

- olla oma itsensä

- nauraa vaikka tälle

- viettää leffailta

- muistaa, että ensi maanantaina alkaa remontti, mutta muistaa myös, että ei me kuoltu niihin aikaisempiinkaan

- tajuta: Kaikki tapahtui, mitään ei tapahtunut eli elämä on kuolemista, elämä on syntymistä, elämä on kohtaamisia ja elämä on eroja

- merkitä kalenteriin milloin alkavat Dowton Abbeyn uudet jaksot ja muistella erästä haastetta

- raivata tilaa pitkä viikonloppu kirjamessuille sekä toinen länsirannikolle

- avata ja vastata Sielut kulkevat sateessa- sekä Hulivilin onnenhetket -arvonnan kommentit

- ottaa breikki ja palata sunnuntaina arpomaan kirjavoittajia

"Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan." (Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen)


Bis Sonntag!

Leena Lumi

kuva Runotalo

Ilona Pietiläinen&Hanne Manelius: Hulivilin Onnenhetket - Juhlia&Sisustusta Lapsille

Ilona Pietiläisen ja Hanne Maneliuksen hauska, pirskahteleva, lasten juhliin ja sisustukseen keskittyävä kirja Hulivilin onnenhetket - Juhlia & Sisustusta lapsille (Docendo 2013) on jokaisen lapsiperheen toivekirja. Kirja myös isovanhemille, jotka voivat itse alkaa järjestää lapsenlapsilleen Hienojen Neitien teehetkeä, Pikku Puutarhurin Juhlia tai Pelottavia Bileitä. Ja sitten juhlien jälkeen voi kirjan kääräistä kaikkein kauneimpaan joulupaperiin ja antaa lasten vanhemmille vaikka joululahjaksi.

Pikku Puutarhurin juhlissa keskitytään pitämään hauskaa askarrellen marjoista puutarhureiden helmiä, leikaten syksyn lehtiin sydänkoristeita, kantaen lasipalatsiin syksyn satoa ja nauttien pöydän antimista. Juhlien kohokohta on tietenkin klassinen omenien metsästys sinkkipaljusta

sekä sadonkorjuun tunnelma, joka tuo juhliin kuin oman uniikin arominsa täynnä kypsien hedelmien tuoksua ja värejä, värejä...

Ai missäkö juhlat pidettiin? No tietysti Lasipalatsissa!

Lännenpäivänä koittaa jokaisen pienen cowboyn tähtihetki, jolloin nallipyssyt on kiillotettu ja Lonely Riderit Aulis ja Pietu ovat valmiita seikkailuun. Mukaan saapuu hevoskärryillään myös Lännenneito Nita, jonka kyytiin pojat liftaavat. Poni vähän määräilee matkan suuntaa, mutta siitä syntyy vain iloa ja naurua, joka saa toisen pojista huokaamaan, että 'ilmassa on rakkautta'. Telttakin rakennetaan ja siellä nautitaan voipaperiin käärityistä eväistä.

Hienojen Neitien Teehetkeä viettävät Hilma ja Venla huvimajassa. Ensin askarrellaan paperilyhtyjä  ja sitten neitokaiset pukeutuvat luumun ja siniharmaan sävyihin ja kietovat hiuksiinsa itsevirkatut pannat.

Tärkeintä lienevät kuitenkin pöydän herkut, joita ovat mm. Cake popsit, Sitruunakakku, Ananasmuffinit, Kahden maun muffinit kuorrutteella sekä Vaaleanpunaiset marengit. Auliisti tytöt tarjoavat kirjassa niin reseptinsä kuin askarteluohjeensa juhlatilan koristeluun.

Halloweenin kunniaksi lapset ovat pyytäneet kunnon Pelottelubileitä ja eikun tuumasta toimeen. Kananmunakennoista rakentuvat lepakkojen rivit kummituspuun oksille, seittikoristeet leikataan mustasta pahvista,  juhlajuomat nautitaan lepakkokuvilla varustelluista laseista ja juoman on Sammakonkutuboolia, jonka valmistusohje löytyy kirjasta. Juhlien tärkeimmät koristeet on tietysti valmistettu kurpitsoista ja niistä on saatu aikaan todellisia pelottelukoristeita.

Hulivilin onnenhetket on sekä juhla- että sisustuskirja. Niin juhlia kuin sisustusta on moneen lähtöön ja makuun. On prinsessahuoneita ja toiminnallisia huoneita sekä jutussa Iloisia ideoita melkein itämaista tyyliäkin ja kaikki itse askarrellen. Yläkuvassa kuitenkin vaikuttava nurkkaus huoneesta, jossa leikkivät Anton, Tor ja Freya. Tyyli on pelkistettyä, mutta värikästä. Kaikki on löytynyt kirpputoreilta tai kierrätyskeskuksista ja lisäkuvia tähän tyylin ja kotiin löydät kirjasta.

Jääjuhlat on nyt kirjassa oma suosikkini! Tosin kirjassa on monta, monta hauskaa juhlaa, mutta jotenkin vain tässä oli niin turkoosin ja jään hurmaa ja mukaan on päässyt Onni-koirakin, 3 vee, joka on komea Irlanninsusikoira. Juhlat ovat samalla myös Paraskaverisynttärit ja Onnin lisäksi juhlivat Saimi 10 vee ja Fanni 5 vee. Jokainen pieni tyttö haluaa olla jääprinsessa ja nyt se päivä koitti. Lämpö ulkotiloihin saadaan taljoilla, peitteillä ja nuotion tulella. Pöytään on tehty upea kattaus, jossa tarjoiluvatikin on jäästä! Jäisiä ovat myös kristallikoristeet, jotka on värjätty elintarvikevärillä. Onnillakin on itseaskarreltu turkoosi kaulapanta.

Oi!, turkoosi väri pitäisi jäävätä minulta...Katsokaa nyt näitä Jääprinsessojen koristeita ja mikä liitto turkoosilla onkaan tumman hirren kanssa, ruskean kanssa. Koska ollaan Jääjuhlissa on ulos rakennettu kuusen alle maja, jota koristavat tyllikankaat, itseaskarrellut paperitähdet ja vaahtokarkkiköynnökset, joista prinsessamme pitävät eniten. Onni vahtii tyttöjen touhuja...

näiden kalastellessa vaahtokarkkeja ja kääriytyessä isoon peitteeseen ja alkaessa unelmoimaan joulusta...

Olen tuonut Ilonalta jo monta hänen kirjaansa blogiini, mutta vaikka aina kaikkien kirjojen kuvat ovat olleet unelmaisia, niin nyt ne ovat senkin yli. Kuvat on ottanut Hanne Manelius ja ne ovat todella houkuttavia, kuten sisustuskirjassa kuuluukin olla eli tässä kolkutellaan nyt 'parhaat kuvat ikinä' -porteilla.  Ilonan tyyliin kirja on runsaasti pirskahteleva, hullutteleva, runsaasti askartelua tarjoava, Sisustusta on sopivasti, kierrätys on kunniassa ja ruokaresepteissä ei pihtailla.

Minusta tässä on lapsiperheen toivelahjakirja, jota saa hyvinvarustelluista kirjakaupoista sekä Docendon verkkokaupasta. 

*****

Jos tästä nyt heräsi kova halu saada tämä ihana kirja, niin järjestän kirjasta arvonnan. Mukaan pääset kommentoimalla tähän postaukseen kirjautuneena lukijanani ja ilmoittamalla, että haluat osallistua arvontaan. Tarkista, että olet lukijani klikkaamalla auki oikeasta palkistani kohta Jäsenet. Jos löydät sieltä itsesi, niin tervetuloa mukaan arvontaan. Arvonta-aika päättyy sunnuntaina 29.9. klo 12 ja saman päivän iltapäivän aikana Lumimies toimii onnettarena. Muistathan ilmoittaa yhteystietosi ellei sinulla ole blogia. Nyt siis kaikki edellämainitut kriteerit täyttänyt saa yhden arpalipun eli ei tule toista lippua linkityksestä. Ollaan kerrankin vähän juhlatuulella ja säästetään kaikkien aikaa, että jää tilaa elämän juhlille: Puutarhajuhlille, Jääjuhlille, Lumijuhlille sekä tietenkin Hienojen Neitien Teehetkille!

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Ennennäkemätön syksy rakensi korkean...

Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pimentää.
Ja sitten hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä kylmät päivät viipyivät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja kevätmäinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astuit kohti taloni verantaa.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Sarppu

Marjan puutarhassa

Puutarhavierailuja Leena Lumissa on jäänyt tänä suvena aivan paitsioon. Kerran ohikulkiessa kuitenkin piipahdimme Marjan puutarhassa ja näppäilimme luvalla kuvia, joista nyt on pakko myöntää, että en taida tuntea ihan kaikkia kukkia...ehkä. Laitan kuvia ja sitten tulee oletusta, mikähän kasvi olisi kyseessä:)

Kukaan ei tunnu tietävän tämän ruusun nimeä, mutta saarillamme elää sitkeä huhu, että kyseessä on aivan oma saaristolaisruusumme. Minä olen nimittänyt tätä Muuratsalon ruusuksi, joku sanoo Säynätsalon ruusuksi ja kolmas ehkä Harjukaupungin ruusuksi...

Marja on puutarha-ammattilainen, jonka piha on todella kaunis eli puhelinkamerakuvamme eivät tee puutarhalle oikeutta. Eikä kiire. Silmiinpistävää on ensin pihan tasaisuus (täällä ei ihan tavallista), sitten järvi aivan liki (täällä ihanan yleistä) sekä hallittu villiys eli vaikka kasvimaa on just kuin ammttilaistyötä digitalikset saavat vaeltaa rauhassa. Aina on myös jotain kokeilua menossa.

Tästä puutarhasta piti tehdä tänä suvena kunnon juttu mutta olemme olleet molemmat, sekä Marja että minä niin kiireisiä, että nyt on tyytyminen tähän.

Malvoja...ja jotain siinä edessä. Voisiko olla neidonkurjenpolvea tai verikurjenpolvea...

Kuunliljoja ja jalopähkämöä.

Marjan jotain;)

Nyt taas sitä jotain kurjenpolvea. Istutin tänä vuonna itse verikurjenpolvea naapurilta saaduista siemenistä, mutta olisiko tämä sitä: Takuulla te tiedätte.

Marjan jotain kaunista...

Karpaattien kelloa???

Pioni!


*****

Puutarhavierailuja Leena Lumissa  Piipahda vaikka Kirstin puutarhassa

Saaremme on vyöhykettä III vaikka Keski-Suomi on pääsääntöisesti IV-vyöhykettä. Puutarhoissa on omenapuiden lisäksi ainakin luumu- ja kirsikkapuita, kastanjaa näkyy jonkin verran ja tammea paljonkin. Metsälemukset ovat kuin saaremme tunnuspuita ja niitä kasvaa saaren lehdoissa. Meilläkin on toistakymmentä upeaa lehmusta ja uusia kasvaa. Jasmiinia ovat heinäkuut tulvillaan ja olen ilokseni saanut kuulla, että magnoliaakin täällä ksavaa muutakin kuin oma pieni yksilöni. Ruusuja on moneen lähtöön ja muut kuin minä ovat onnistuneet kasvattamaan jalokärhöjäkin. Minä siis vain niitä alppikärhöjä ja kerrankin määrä korvaa...hienouden. Puutarhaneuvokselta saatu Italian ruusu, kyseessä on vyöhykekokeilu, on pihallani edelleen elossa, mutta ainakaan se ei ole vielä kukkinut. Alvar Aalto nimitti huvilasaartaan Suomen Tahitiksi ja täällä kuumat kesät ovat todellakin kuumia. En ole ikinä kokenut meren rannalla mitään vastaavaa. Toisaalta talvi antaa kunnon pakkaset ja etenkin lumen, joka onkin monen kasvin paras suoja.

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Broilerfileet omenalohkoilla

Nyt kun omenasato on mitä mahtavin siitä riittää soseen ja piirakan lisäksi myös ruokiin, valmistamme tänään Kotona kokataan ja leivotaan -blogin ohjeen mukaan broilerfileitä omenalohkoilla. Tämä Arleenalta 'lainaan' saatu ohje vaikutti herkulliselta ja kuva värisytti mukavasti makuhermoja. Kyseessä helppo uuniruoka, joita erityisesti suosin heti grilliruokien jälkeen. Helppous ja herkullisuus on usein, ei aina, oman keittiöni motto.

8 broilerin rintafilettä, naturel
2 tl ruususuolaa
1 tl mustapippuria rouhittuna
voita ja tilkka öljyä ruskistamiseen
3,3 dl ruokakermaa
4 tl dijon sinappia
4 tl currya
paprikajauhetta
3 punaista omenaa lohkoina

Mausta fileet suolalla ja mustapippurilla. Kuumemna voi ja öljy pannulla. Ruskista fileet. Sekoita ruokakerma, mausteet ja sinappi keskenään ja kaada matalaan uunivuokaan. Nosta fileet vuokaan.

Laita vuoka 225 asteiseen uuniin ja anna paistua 15 minuuttia.

Pese omenat ja poista siemenkodat ja lohko omenat viipaleiksi. Paista ne nopeasti voissa pannulla ja lisää uunivuokaan broilerfileiden päälle. Jatka kypsentämistä vielä noin 5 minuuttia.

Tämän vuokaruoan oheen Arleena asetti tarjolle arborioriisiä ja vastapoimittuja papuja. Mekin keitämme arborioriisiä kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä tarjottavaksi broilerfileiden kera, mutta papujen sijaan meillä on jälleen maailman terveellisistä salaattia eli capresea, johon olemme koukussa. Salaatin on listannut maailman terveellisimmäksi Sinikka Piippo kirjassaan Puhdasta ravintoa.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Sielut kulkevat sateessa...kohti syyspirskeistä yllätysarvontaa!

Ihan muutaman viikon sisällä ilmestyy Pasi Ilmari Jääskeläisen seuraava teos Sielut kulkevat sateessa Atenan kustantamana. Nyt laitetaan päälle nopea pika-arvonta, jonka palkintona on yksi uunituore Pasin kirja ja aion vielä anoa siihen signeerauksenkin. Tällaisen yllätysarvonnan pidin muuten aikanaan Harjukaupungin salakäytävistäkin, joten pitäähän perinteitä pitää yllä.

Minähän en olisi minä ellei kirjan mukaan lähtisi myös yksi filmi ja nyt se on upea, uusin Anna Karenina (DVD), jonka naispääosassa on Keira Knightley. Harjukaupunkimme kirjailija on tai oli ainakin edellisessä kirjassaan niin cinemaattinen, että tämä sopinee kuin...suudelma sateessa.

Ja koska on syksy, jolloin puutarhasta leijuu kypsien hedelmien raukea tuoksu, sujautan mukaan vielä Korun aika -blogista tilaamani rannekorun Puutarhan syyspirskeet. Korutaiteilijamme on myös kirjabloggaaja, jonka kirjablogin löydät täältä

Ehkä kaikki jo tietävätkin, mitä minulle tapahtui kun sain käteeni Harjukaupungin salakäytävät. Oli satanut ensilumen. Sitten satoi lisää. Olin jo aloittanut kirjan ja keskellä päivää, mikä ei ole yleensä tapani eikä edes mahdollista. Suuriruhtinatar Olga halusi vaeltaa puutarhassaan, joten otin pokkana korituolin, vedin untuvatakin päälle ja istuin lukemaan lumisateeseen ja annoin suuriruhtinattaren lukea omia villieläinten jättämiä postejaan. No jäin ulos lukemaan aika pitkäksi aikaa, mutta ei tullut mitään romanttista 'hän kuoli kirja kädessään' -loppua, vaan kuume nousi ihan Jääskeläisen kirjasta. Toivon, että edes osa samasta huumasta tavoittaa minut lukiessani Sielut kulkevat sateessa, jonka kirjan tämän arvonnan voittaja saa siis melkein samaan aikaan kuin minä, sillä kirja on vielä painossa. Suomisen Ollia romanttisesti sateenvarjo kädessään emme nyt siis uuden kirjan kannessa näe, mutta toivotaan, että kirja tarjoaa vaikka jännitystä ja intohimoa. Olen tässä vähän kuin myymässä sikaa säkissä, sillä yhtään en tiedä, mitä kansien välistä löytyy...

Arvonnan säännöt ovat vanhat tutut eli osallistua voivat vain kirjautuneet lukijat tai sellaiseksi kirjautuvat. Anonyyminä ei voi osallistua eli ellei ole blogia, josta tavoitan, on ilmoitettava yhteystietonsa, vaikka sähköpostinsa. Ensimmäisen arpalipun saa olemalla kirjautunut lukijani ja toisen lipun saa linkityksestä. Muistakaa ilmoittaa kommentissanne, monellako osallistutte. Arvonta alkaa nyt ja päätty su 29.9. klo 12. Sunnuntai-iltpäivän aikana Lumimies toimii onnettarena. Kirja lähetetään bonuksineen voittajalle heti kun se on pullahtanut ulos painosta. Siltä varalta ellei joku tiedä, niin minulla on kommenttivalvonta ja kommentit tulevat näkyviin, kun olen niitä vapauttamassa ja niihin vastaamassa. Sitä en voi olla ihan 24/7, vaikka aika liki menee.

Mukavaa arvontaa ja muutenkin tunnelmallisia syyskuun fiiliksiä!

syysmielellä
Leena Lumi

The Sensual World

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

En minä aina ole näin kiukkuinen ja inhottava. Kun ihmiseltä viedään jalat, pakkovieroitetaan viinasta ja pannaan makaamaan helvetin rumaan huoneeseen yksinään, olen varma, että siinä katkeroituisi itse kukin. Eiköhän se sinullekin jonakin päivänä selviä, että ilman rahaa ihminen on aika yksin. Ellei sitten ole todella mukava ihminen, mutta se taas on liian vaivalloista. Rahalla saa paljon uskollisempaa rakkautta. Jos odottaa muiden rakastavan vain ihmistä itsessään, on kauheat paineet olla koko ajan rakastettava.

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle (Minerva 2013) erottuu takuulla kaikesta muusta syksyn kirjasadosta, sillä Siina on uskaltanut kirjoittaa hulvattoman ja humoristisen kirjan. Paljastan heti, että suomalainen huumori ei pure minuun ollenkaan. Launtai-iltaisin katsomme vain brittijännärin televisiosta ja ellei sitä tule, on aina varalla joku elokuva. Pelkään ruttoakin enemmän suomalaista huumoritelevisioviihdettä. Väistän myös tilaisuuksia, joissa on lavalla joku mukahauskanpuhuja, sillä kun muut nauravat hah-hah-hah, minua sattuu vatsasta ja kärsin. Sen sijaan minua naurattaa sellainen, jolle ei ole korrektia nauraa. Toisaalta nauran myös brittihuumorille ja monet Saul Bellowin kirjat ovat saaneet minut nauramaan ääneen. Hyvin epäluuloisena tartuin Siinan kirjaan, mutta niin vain kävi, että Kukkia Birgitalle, tämä hävyttömän hauska kirja sai minut nauramaan ääneen. Täytyy varmaan yrittää selittää…

Kirjan repäisevä tarina alkaa siitä, kun nuoren Miskan matkoilla oleva äiti soittaa ja pyytää poikaansa toimittamaan kukkia hänen serkulleen Birgitalle Aurinkoiseen hoitokotiin.  Tehtävä ei olisi antisankari Miskalle voinut enää epämieluisampi olla, sillä hänen käsityksensä onnesta on asua vain lapsuudesta asti parhaan kaverinsa Villen kanssa, olla tekemättä yhtikäs mitään ympäristönsä ja itsensä eteen, muista ihmisistä nyt puhumattakaan. Miskan auvo on jointti ja saada vain olla rauhassa. Miska tuntee kuitenkin äitinsä ja tietää, että paras noudattaa tätä pientä toivomusta ettei vain ala sataa suurempia ja niinpä hän hankkiutuu Aurinkoiseen hoitokotiin, jossa kohtaa kiltin, vanhan mummelin sijasta vähän päälle kuusikymppisen kiukkuisen, jalattoman Birgitan, joka laatii itse omat lakinsa. Miskan yrmeys ei pelota ollenkaan Birgittaa, vaan jotenkin suorastaan piristää. Tässä pieni ja kilteimmästä päästä näyte tutustumisen alkuajoilta:

Minä olen niin rikas alkoholisti, että olisin voinut hukuttautua viinaan sata kertaa, ja toisetkin sata vielä siihen päälle, jos olisin hoksannut ennen kuin jouduin tänne. Minulla on oikeus viinaan ja onnellisuuteen. Eikä sen onnellisuudenkaan kanssa ole niin väliä, jos vain saa viinaa, Birgitta sanoi yhtäkkiä rauhallisesti.

On tietysti oikeus, kaikilla on, jotka pääsevät sitä itse ostamaan.

Vittuilet, Birgitta tokaisi.

Vähän, tunnustin.

On helppo vittuilla, kun toisella ei ole jalkoja.

Kieltämättä.

Ennen kuin Miska on asiaa itsekään tajunnut hänestä tulee Birgitalle vakituinen vieras erityiskukkatuliaisineen. Hän myös tutustuu hoitokodin muihin asukkaisiin ja sen ulkopuolella herra Kurttuun. Miska-poloinen, täysin mielestään väärinymmärretty ihmisparka ,sotkee kaikki asiat niin pahasti, että tekee Birgitasta läheisriippuvaisen, herää omituisella herra Kurtulla puuhka kaulassaan, suututtaa parhaan ystävänsä Villen ja haukkuu tämän uutta, suloista tyttöystävää Manalan portoksi ei yhden, vaan useamman kerran. Kirkkaimpina hetkinään hän jopa miettii, että:

Jos olisi kahdenlaista vanhustenhoitoa, joista toinen pyrkisi pitkittämään elämää mahdollisimman kauan ja ilman suolaa ja toinen tekemään lopusta niin hauskaa kuin suinkin, luulenpa, että pitkän elämän vanhustentalot olisivat aika tyhjillään.

Surkeimmillaan Miska on tajuttuaan menettävänsä Villen ystävyyden. Tällöin koviksemme purskahtaa tavan takaa valtavaan huutoitkuun, niin isoon, että meinaa tukehtua. Parku on niin valtava, että suusta ei tule sanaakaan eikä sitä välttämätöntä  ’anteeksi’, vaikka kuinka yrittäisi.

Olen parina yönä lukenut tämän kirjan ja Lumimies väittää minun nauraneen melkein yhtä paljon kuin lukiessani yhtä elämäni parhaista kirjoista eli Thomas Mannin Taikavuorta, jossa ollaan myös tavallaan hoitokodissa, sillä Taikavuoressa Hans Castorp matkustaa muutamaksi viikoksi Berghofin tuberkuloosiparantolaan ja jää sinne hyvin outojen tapahtumien seurauksena seitsemäksi vuodeksi. Tiuraniemi on Taikavuorensa lukenut ja mainitseekin ko. kirjan ainakin kahdesti. Taikavuoresta haltioitunut ei sairaudelle kumartele, vaan repii siitä mustaa huumoria niin että heikompia hirvittää. Ihan yksi lysti, mikä on normihuumoria, sillä jos nauraa Kukkia Birgitalle niin nauraa. Pakko mainita, että tässä Siinan kirjassa ei mielestäni naureta niinkään sairaudelle ja jalattomuudelle, ei edes alkoholismille, vaan aivan muulle ja se mille, selviää vain kirjan lukemalla. Tekee mieli vielä vinkata, että jos pidit tv-sarjasta Mullan alla (Six Feet Under), pidät tästä kirjasta. Itse katsoin joka ikisen Mullan alla –jakson.

Kukkia Birgitalle on ainakin minun mielestäni myös kannanotto vanhustenhoitoon, vaikka Birgitta ei tokikaan täytä vanhuksen kriteeriä, mutta saamme kurkistaa, mitä se on isollakin rahalla, mitä tasapäistävää, masentavaa kuoleman odotushuonetta, jossa pitäisi saada kicksit virkkaamisesta ja joulupipareista. Olen usein miettinyt, miten yhteiskunta selviää vanhoista hipeistä, joille vaatteet on sen aatteet, jotka syöttää apinoita ja talloo nurmikoita ja vaikka polttaa kukkaa, jos niin vielä haluaa. Minne kärrätään ikihipit, joille säännöt on tehty vain rikottaviksi vai onko niin, että yhteiskuntaamme muodostuu sisältäpäin rakentuen harmaahapsihippien kommuuneja, joissa vanhoja muistellen jammataan Hairin tahdissa auringonnousuun, kuten silloin vuonna Woodstock ja ’make love not war’.

Hauska, rohkea kirja ja jotenkin sopivasti suomalaisia jämähtäneitä vanhus- ja invalidiasenteita ravisteleva! Koska Birgitta on vasta täyttänyt kuusikymmentä, hänestä ei ole vanhukseksi, mutta hänestä on naiseksi, joka on viettänyt villin elämän. Tähän elämään liittyi eräs Evert ja love story, joka ei liity peniksen kokoon, eikä oraalisiin taitoihin, mutta ehkä ripaukseen magiaa:

Evert kumartui ja työnsi päänsä Birgitan hameen alle. Birgitta henkäili niin hiljaa kuin pystyi, mutta lopulta hänen oli purtava nyrkkiä, ettei huutaisi laalaalaalaa. Tunnekuohu oli valtava, Birgitan aistit olivat hieman sekaisin, mutta hän näki selvästi Evertin nousevan ylös sininen undulaatti suussaan. Evert ojensi undulaatin istumaan Birgitan pään päälle, suuteli Birgittaa ja katosi.

*****

Mahtavaa, että Kukkia Birgitalle löytyy nyt myös saksalaisesta kirjakatalogista! Ja millä kannnella: Taidan ostaa tämän syyskuussa Saksasta ja panostan samalla suosikkikieleeni, joka on pahasti ruosteessa.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjan pauloissa  Annika K  Anni  Taika  ja Krista

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

”Ei ole minun asiani tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen”, kirjoitti Edith Södergran jo 1918 Syyskuun lyyra –kokoelmansa johdannossa. Tai oikeastaan hän taisi todeta: ”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” Ja miten oikeassa hän olikaan, sillä murtumattomuus oli tarpeen, kun elämä rusensi lahjakasta runoilijaa teilaavien arvostelujen, sairauden ja köyhyyden raipaniskuilla. Eikö silloin olekin lahjakasta katsoa tähtiin, nähdä oma arvonsa, pitää siitä kiinni ja kirjoittaa: ”Kukaan ei vältä tähteään, sitä on pakko seurata.”

Edith Södergranin aforismikokoelma Kaikkiin neljään tuuleen (Into 2013, suomennos Hilja Mörsäri) on uusin suomennettu luku Södergranin tuotantoon. Pieni, suuri kokoelma sisältää Edith Södergranin aforismit, jotka on suomentanut kirjailija ja kirjallisuusvaikuttaja Hilja Mörsäri, jolle, kuten monelle meistä, ihaillun runoilijan tuotanto on ollut läheistä jo nuoruudesta asti. Tämä pieni kirjanen on helmi, joka sisältää paitsi mainitut aforismit suomeksi ja ruotsiksi, myös Parantolatekstin, jonka Södergran kirjoitti suomeksi ollessaan hoidettavana Nummelan keuhkotautiparantolassa 1910 sekä tietoa Södergranin kirjailijantyöstä ja ajattelusta Hilja Mörsärin kertomana:

Aforismien syntyaikaa leimaavat suuret historialliset muutokset koko Euroopassa ja myös Södergranin henkilökohtaisessa elämässä. Jo Pietarissa koulua käydessään Edith on saattanut aistia aikakauden jännitteet; hän on hyvinkin voinut huudahtaa muistikirjalleen lauseen ”Vaara ja turvattomuus ovat huolettomuuden oikeita elementtejä; sivilisoitunut elämä on raskas taakka.” Kirjavissa havainnoissa  saattaa olla koostuneena useiden vuosien kokemuksia ja oivalluksia. Myös varhaisvaiheen runoissa on samaa taistelun intoa ja hurmaa: ”Laulun henki on sota.”

Södergranista kerran tuleen syttyneet varmaankin omistavat minun laillani useampia teoksia ihailemansa runoilijan tuotannosta ja kaiken alku ja juuri on 1916 ilmestynyt ja Uuno Kailaan suomentama Runoja. Kirjan tekee erityiseksi paitsi esikoisuus, myös se, että Edithin tunteiden kohde, Hagar Olsson, on kirjoittanut siihen lumoavan, Lauri Viljasen suomentaman johdannon. Minulle Kaikkiin neljään tuuleen on viides Södergranista kertova kirja, joka eroaa erityisyydellään jo aiemmin mainitsemin seikoin muista: Edithin aforismit suomeksi ja runoilijan oma suomenkielinen kirjoitus, mutta lisäksi saamme muutakin kuvitusta kuin tummanpuhuvan kuvan Edithistä iso Totti-kissa sylissään tai kuvan sairasvuoteelta. Erityisen koskettava on omakuva peilin kautta, joka on otettu myös kannen kuvaksi. Slaavilainen uskomus peilien kuiskeesta tuo kuvassa Raivolan runoilijan vuosien lävitse lukijaa liki. Ei ole suljettua rajaa, ei ole menetettyä terveyttä, ei ole vuosien eroa, ei Raivolan lehtikuusimetsiä, ei edes kuolemaa, on vain tämä hetki ja Edithin herkänvahva: ”Minä!” Edithin elämän viisaus ja arvot soivat hänen aforismeissaan ja minä enemmän runoissaan, mutta kyllä runoilijan kärsimysten puristuksissa syntynyt timanttilujuus on myös hänen aforistiikkansa perusta:

Aforismin taide on omalaatuista: vastakohdilla leikittelyt ovat tyhjänpäiväisiä kuin sanaleikit, totuudet useimmiten vaatimattomia, ja kuitenkin ollaan kutomassa kaikkein kallisarvoisinta totuuden pukua.

Todella syrjäytyneitä ja vajonneita ovat vain alhaisesti toimineet ihmiset.

Kaiken sairaan ympärille kuu kutoo verkkoaan, kunnes täysikuu tulee ja noutaa sen jonain kauniina päivänä.

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria  ja Ulla