Kaisa & Aleksi Kuokka: 24 askelta jouluun

Kaisa & Aleksi Kuokan kirjassa 24 askelta jouluun (WSOY 2013) on mukava idea, jossa voimme kulkea joulukuun ensimmäisestä päivästä valon juhlaan, jouluun, step by step, ja vailla stressiä. Vaikka kirjassa onkin aika paljon askartelua ja herkkujen valmistusta, on yleistuntuma leppoisa. Rauhallisin mielin askartelemme omatekoisen joulukalenterin sekä väsäämme havuista erilaisia kransseja. Kaikki tämä kynttilöiden lempeässä valossa.

Kirjan kuvat ovat Aleksi Kuokan ja ne ovat herkän mattaiset ja värit ovat tarkkaan harkitut. Neljäntenä päivänä leivomme. Teemme joko Mantelista kerroskakkua, Vanhan englantilaisen kakun, Tahmeaa joulupullaa, Kuokan käpykakun tai Puolukkaisen juustokakun. Minä valitsen nyt Mantelisen kerroskakun:

Kakkupohja:

kananmunan valkuaisia 9
suolaa ripaus
sokeria 3,5 dl
mantelijauhoa  8 dl
70 % tummaa suklaata 150 g

Täyte:

kermaa  5 dl
tomusokeria 0,5 dl
kahvilikööriä 3 rkl
liivatelehtiä 2
70 % tummaa suklaata 50 g

Valmistele - Leikkaa valmiiksi viisi leivinpaperia ja piirrä niiden toiselle puolelle halkaisijaltaan 24-26 cm:n ympyrä. Käännä sitten paperit toisin päin ja voitele ne pyöreän muodon kohdalta.

Tee taikina ja paista - Vaahdota valkuaiset ja ripaus suolaa kovaksi vaahdoksi. Lisää sitten sokeri koko ajan vatkaten. Lopuksi sekoita joukkoon mantelijauho varovasti käännellen. Levitä taikina leivinpapereiden päälle ympyröiden sisäpuolelle. Paista pohjia 180 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia tai kunnes pohjat ovat rapeita ja kuivia. Anna pohjien jäähtyä leivinpaperilla. Sulata sillä välin suklaa miedolla lämmöllä kattilassa ja levitä se jäähtyneiden pohjien toiselle puolelle...

Valmistele täyte - Liota liivatteita kylmässä vedessä. Vaahdota kerma ja mausta se tomusokerilla ja liköörillä. Tee espressokahvia ja liuota liivatelehdet kuumaan kahviin. Anna kahviseoksen jäähtyä ja lisää se sitten kermavaahdon sekaan.

Kokoa kakku - Nosta alimmainen pohja tarjoilulautaselle suklaapuoli ylöspäin. Kokoa kakku levittämällä väleihin kermatäytettä. Jätä täytettä jäljelle myös koristelua varten. Levitä täytettä kakun pinnalle ja raasta sen päälle tummaa suklaata. Juhlavuutta tuomaan voit ripotella pinnalle vielä hopeakuulia. Nosta kakku kylmään ja anna tekeytyä hetki ennen tarjoilua.

Jätämme kakun vetäytymään ja keskitymme lahjojen paketointiin. Jutun otiskko on Paketointi on puoli lahjaa ja siinä olen täysin samaa mieltä. Minä aikuisten oikeasti etsin kauniita joulupapereita jo vuotta ennen seuraavaa joulua, mieten tarkkaan sitomisnarut ja kerään, kuten kirjassakin neuvotaan, pitkin vuotta sopivan kokoisia laatikoita, joihin lahjat on helppo pakata - ja sitten samalla vähän huijata joulu-uteliaita;) Kun koittaa 14. päivä (lue: askel), postitamme joulutervehdykset ja mieluusti omatekemät.

Jutussa Mistä on joulu tehty? esitellään joulunmakujen ja tuoksujen antajamausteet, joista kaneli lienee varmaan ihan huipuin ja sitähän voi sitoa vaikka vanhanaikaiseen joulupakettiin paperinarulla kiinni. Mausteista jumalaisin on sahrami ja olenkin menettänyt sille kokkaajan sieluni...Neilikoita pistellään applesiineihin ja tähtianiksia voi käyttää vaikka glögeihin, mutta voi niitä myös ripotella koristekulhoihin joulun tuoksua antamaan. Muistatteko sitä joulua, kun pyysin Lumimiestä tuomaan kaupasta paljon tähtianiksia ja hän toikin nomparelleja...Oi näitä muistoja!

Uskokaa tai älkää kirjassa tehdään itse makkaraa! Ja ihanaa: Blinejä! Kirjassa onkin niin runsas ruokareseptitarjonta, että aion viedä teoksen ruokakirjoihin. Ruokien lisäksi on mukana myös juomapuoli eli vahvaa glögiä ja munatotia.

Juustot sopivat erityisen hyvin jouluiseksi jälkiruoanksi. Ne ovat hellpa tarjottavaa vieraille ja maistuvat myös perheen keskeisillä herkkuhetkillä. Valitse muutama erilainen juusto, jotka täydentävät toisiaan mutta ovat riittävän erilaisia, kuten manchego, brie, appenzeller ja roquefort. Ota juustot lämpimään reilu tunti ennen kuin niitä on tarkoitus nauttia, näin niiden maut pääsevät oikeuksiiinsa. tarjoa juustojen kanssa joulupipareita ja suolaisia keksejä sekä viikunahilloa, päärynöitä ja portviiniä.

Olen teille usein kertonut, että meidän joulupöytämme on kalapöytä ja pyrimme tuomaan sinne joka vuosi yhden uuden kalajutun. Tänä vuonna se olkoon Kaisa ja Aleksi Kuokan Graavilohirulla korvasienikastikkeella. Nyt vain pitää saada jostain kuivattuja korvasieniä..., sillä eihän suppikset kai tähän...Ruokapuoli on niin edustettuna kirjassa, että saamme myös Burgundin pataa, Tartaria, Siankylkirullaa, Madekeittoa, Manchegokohokasta ja mielettömästi houkuttavia jälkkäreitä. Itse sain ahaa-elämyksen Perinteiseen sienisalaattiin, jonka olen aina tehnyt kuohukermaan: Senkin voi valmistaa smetanaan, joten tuli slaavilaista tuulahdustakin ripaus jouluun. Olen ihan hulluna kaikkiin smetanaohjeisiin.

Tämän hurmaavan kirjan nostaessa joulunodotustunnelmiamma saavumme aatonaattoon, jolloin varmaan jo monessa perheessä koristellaan joulukuusi, sillä on niin kiva herätä aattoon, jossa joulu on jo odottamassa. Aatonaattona ehkä lapset koristelevat kuusta, äiti suunnittelee jo kattausta ja isä noutaa joulukalat ja mädit.

Aatto on tullut ja sen riemut ja ilot. 24 askelta jouluun on kuljettu toivottavasti lumen valossa, mutta ainakin joulun odotuksessa. Kirja saa viipyä esillä, hämärä putoo ja lopulta jouluyö, jonka taikaa odottavat kaikki ne, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden.  Tämä kaunis tumma kuva olkoon nyt tunnelma siitä hetkestä, kun ollaan jo kahdestaan. Kaikki pikkutontut ovat jo unten mailla ja: Oi jouluyö!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Kiinnostava vierailu!

Tänään sain vieraakseni Oma aika -lehden päätoimittajan, Anna-Liisa Hämäläisen. Olemme jo aika kauan pitäneet yhteyttä lähinnä koirien tiimoilta, mutta nyt oli kyseessä mahdollinen Oma aika -lehden ja Leena Lumi -blogin yhteistyö.

Jälkeen puolen päivän asetuimme pöytään ja oli niin ihana tavata livesti ihminen, josta oli jo kauan ollut etiäinen, että...Ja niinhän se oli, että oli kuin olisi vanhan tutun tavannut. Keskustelun meri oli  tuttavallinen ja monipuolinen. Toisia asioita päätettiin ja jotkut odottavat vielä täyttymystään. Ne odottavat omaa aikaa;) (lue: tekniikan pientä säätöä). Nyt on pakko kertoa, että kun näin ensimmäisen kerran Oma aika -lehden mainoksen televisiosta ja loistavan Miitta Sorvalin, totesin Lumimiehelle, että 'Miitta sanoo sen, mitä minä ajattelen; tämä on ihan mun juttu.' No siitä ei mennyt kauaa kun sain Anna-Liisalta viestin, jossa hän teki esitarjouksen ja sitä tänään rukkailimme. Sanotaan, että perästä kuuluu.

Pääruokana oli gulassia, mutta toki mukana oli jälleen maailman terveellisin salaatti eli caprese Juomana lähdevesi ja alsacelainen valkkari, jälkiruokana Robertsin suklaakahvia kera Aino Samettinen Nougat -jäätelön. (Kahvi oli erityisen super, kiitos Jaelilta tänään samaani pähkinäkahvin, jota sekoitan Robertsiin yhden suhde kolmeen!) Kiitos Jael ♥

Kiitos Anna-Liisa tästä antoisasta päivästä ♥ Olet juuri niin rento ja maanläheinen kuin arvelinkin: Olet ihana! Meistä ei olisi tärkeinä pönöttäjiksi;)

Teille kaikille tiedoksi, että en ole mihinkään katoamassa mutta olen kuin entisen Nauvostoliiton kolhoositalous eli elän viiden vuoden sykleissä ja tulevana ystävänpäivänä tulee viisi vuotta Leena Lumia täyteen. Nyt on pakko saada näkyviin uusi huippu, jota kohden kulkea. En ole etsinyt mitään, mutta elämä on suuri seikkailu ja tarjoaa toisinaan uusia näkymiä, kun vähiten osaat niitä odottaa. Jotain tapahtuu, mutta mitä se on, sen saa huominen kertoa...

Love
Leena Lumi 

PS. Anna-Liisan juttu päivästämme

I Will Survive   (ohita se hiivatin mainos...;)

Vessaremontti - Vierasvessan uusi kuosi

Vierasvessamme kokonaisuudessaan sekä alakerran aulamme lattia ovat nyt uudessa kuosissa. Perjantaina saimme päälle sähkölämmityksen uusille lattioille. Aulassa ei ole mitään erityistä, mutta se on siis samaa tummanharmaata laattaa mosaiikkipiristyksillä kuin vessa ja alakerran tuulikaappikin. Kynnykset on poistettu. Tästä vessasta piti tulla varsin värikäs ainakin takaseinän osalta, kaipasin turkoosia tai oranssia, mutta alkoi hirvittää, että jos kyllästyy. Päädyimme siis hyvin tavanomaiseen eli vain valkoista ja tummaa harmaata.

Alakerran vessamme on kapea, mutta sen lisäksi se oli todella ahdas liian syvän, kaiken tilan vievän kaapiston takia. Nyt löysimme kuin vahingossa lavuaarin, joka on just vessan levyinen ja niiden alle valkoiset kaapistot, joiden syvyys on vain 30 senttiä.

Hana on italialainen ja miellyttää vieläkin, vaikka valitsin tämän aika nopeasti ja kuin välisoittona. Pikkuvessan seinät ovat kiveä ja maalasimme ne valkoisiksi (egg white) ja vain takaseinälle tuli korkeakiiltoinen harmaa laatta.

WC-rullateline on sepän työtä täältä Samasta paikasta on tulossa myös pyyheliinateline, mutta saamme odottaa sitä vielä jokusen viikon, niinpä laitoimme tilapäisesti seinälle korutelineeni, jonka toinen kappale tosin toimii yläkerran isossa vessassa hyvin pyyhkeille. Nyt vain kävi niin, että löysimme tälle WC-rullalle parin eli samat ulospäin pyörtävät kiehkurat tulevat lopulliseen pyyhetelineeseen. Ja täältä se naulakko nyt löytyy jutusta Vessaremontin viimeinen silaus ja...

WC-pytty on aika perusjuttu, mutta tosi moderni entiseen verrattuna. Mattona on toistaiseksi vanha, mutta tasokas sveitsiläinen luonnonvaalea. Ennen remonttia tähän vessaan ei mahtunut normaalikokoinen matto...Vielä tekemättä on takaseinän laattojen ja kiviseinän välinen saumaus.

Tässä näkyy vähän kaapistoja, joiden avulla siis teimme tilaihmeen. Olemme erikoistuneet tekemään ahtaista tiloista isoja ja on tosi vaikea uskoa, että 35 sentin lyhennys entiseen kaapistoon verrattuna tuntuu niin isosti: Se tuntuu minusta neliön lisätilalta!

Kaapistotilaa on riittävästi eli isompi kaksiovinen ja sitten pienempi yksiovinen. Mitään siivousjuttuja meidän ei tarvitse täällä säilyttää, sillä alakerrassa on erikseen pyykinkäsittelyhuone, jossa mm. komero siivoustarpeille ja pesuaineille etc.

Peili on hyvin tavallinen: yläosassa on valot ja alareunassa ihan pieni hylly Kivi-tuikuille tai vaikka meren kotiloille.

Niin...olemme todella tyytyväisiä lopputulokseen ja vaikka minä tein kompromissia värien suhteen, sain siltikin mukaan turkoosia ja oranssia! Ja myös turkooseissa pyyhkeissä löytyy...

Kiitän, miten olette eläneet tätäkin tapahtumaa kanssani ♥  Remontti on sekä kiinnostavaa että rasittavaa, mutta vielä tähän asti lopussa on kiitos seisonut.

Love
Leena Lumi

Nyt jo amarryllisaika vierasvessassa ja pyyheliinanaulakko on paikoillaan:

Tämä on ihan meidän juttu!

Löysin vierasvessaan Kodin Ykkösestä aika jännittävät hammasmukit sekä saippua-alustan. Ne ovat aivan kuin kiveä, mutta

Lumimies on muovin asiantuntija ja vakuutta niiden olevan muovia. Sitä parempi: Kiven tyylikkyys, mutta eivät mene helpostikaan rikki.

Muita remonttejamme etc.:


Keittiöremonttimme

Saunaremonttimme

Kirjasto/toimistoni sisustustilaihme

Grilli/ruokakatoksemme

Joku viettää yhä lomaa etelässä, lekottaa puutarhassa....

Joku viettää yhä lomaa etelässä,
lekottaa puutarhassa Eedenin.
Täällä on pohjoista - ja ystäväksi
syksyn tänä vuonna valitsin.

Elän kuin vieraassa talossa,
josta näin unta, jossa ehkä kuolinkin,
ja jotain outoa illan raukeudessa
heijastuu salavihkaa peileihin.

Tummien matalain kuusten alla
kanervat suhisevat tuulena.
Kuin veitsi, vanha, rosoinen,
kuun sirpale loistaa himmeänä.

Tänne toin viimeisen pyhän muiston
ei-kohtaamisesta kanssasi -
kylmän, kevyen ja puhtaan liekin
voittona kohtalostani.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Jouluruusu on marraskuun lumoa: Kaikki on tässä ja nyt!

Jouluruusun lumous on kuin kaikki maailman rakkaus ja ihmetys, ensimmäinen tanssi rakkaasi kanssa...se huumaava tunne: Olen löytänyt ihmisparini. Arjesta tulee juhlaa, vuodet kulkevat kulkuaan, mutta kaiken aikaa varma tieto: Unforgettable!

Arki on usein parasta, mutta välillä oudon kiireistä. Sitä mietti, kun lapset olivat pieniä ja kaikki oli samaan aikaan:lapset, ura, talon rakentaminen ja sitten vielä monta muuta juttuä päälle, että 'missä on minun oma aikani'. Olin keskiviikkona kontallani märässä maassa ja kuvasin jouluruusua sateen jälkeen ja tajusin: Oma aika on tässä ja nyt. Muuta ei ole. Tämä riittää. Hengitys alkoi kulkea paremmin. Listahullun listat katosivat, kaaos järjestyi ja vaikka taivas olisi tippunut juuri silloin, olisin vain tyynesti katsonut ja löytänyt fatalistin itsessäni. Älä hermostu sellaisesta, jolle et voi mitään. Ole virta virrassa ja anna mennä elämän rytmissä.

Alakerran remontti vetää loppusuoraa eli kalusteet on kiinnitetty eilen. Sähkömies saapuu tunnin sisällä ja enää puuttuu vain eräs sepän työ. Kuvia tulee, kunhan ehdin. Mutta nyt on muuta. Alan raivata makkarin kirjahyllyjäni, joka onkin oivallista aikaa mietiskelyyn. Tänään ei laiteta gourmet -ruokaa, vaan arjen pelastusta eli soppaa. Huomenna grillaamme ja sunnuntaina on menoa, vaikka emme niin olisi halunneetkaan. Tiedättehän launtain suurimman lumon, kun voi filmien ja herkkujen äärellä sanoa toiselle:' Miten mahtavaa, huomenna ei tarvitse mennä mihinkään!' Ihan aina se ei ole mahdollista, mutta onneksi aina tulee uusi lauantai...

Ilman jouluruusua en löydä polkujani marraskuun pimeässä, lumen valon ollessa vasta matkalla. Ilman sitä ei tule joulua. Helleborus sai minusta kiinnostuneen ihailijan. Haluan tietää tästä ihanuudesta kaiken. Kuvan yksilö on 'Verboom Beauty' ja kyseessä on kokeilu, jota minä ja Viherlandian 'tytöt' seuraamme hellästi...Jos haluat tietää lisää jouluruususta mene tänne

Vuoden toiseksi viimeisenä kuukautena muistan aina sen, kuinka kerran päätin, että aloitan joka vuosi kolme uutta 'juttua' koko elämäni ajan. Aikaa vahvaa, myönnän, mutta siinä on pitkä ja antava jälkimaku: nahkaa, multaa, tahtoa, uskallusta, ripaus tallia ja paljon jouluruusua. Nyt kohta seisotaan taas uusien ratkaisujen edessä. Mitä ne sitten ovatkaan, mihin minut vievät: Olen valmis antautumaan elämälle.

Mitä sitten on tullakseen, kaikki voidaan lopultakin tiivistää vain kuuteen sanaan:

Muistatko miten...joit aurinkoa nilkkani iholta.

Koirani lukee minua meripihkasilmillään: Olen läpivalaistu.

Ei ole toista. Minun on ainoa.

'Sealed with the kisses': Ensirakkauden tähtitomua.

Tämä minusta jää: lumi, sade, janosi.

Toivotan kaikille pitkän jälkimaun viikonloppua ♥  Palaan kirjan kanssa heti kun ehdin. Saan vieraan tiistaina ja koko maanantain valmistan seuraavan päivän ateriaa, joka vaatii onnistuakseen aikaa, intohimoa ja pitkää haudutusta. Monet parhaat asiat syntyvät juuri ajasta, intohimosta ja pitkästä haudutuksesta. Ottakaamme aikamme ja olkaamme jouluruusun helliä niin itsellemme kuin läheisillemme.

Love
Leena Lumi

Windmills of Your Mind

Birgitan punajuurikeitto

Tässä ehkä yksi herkullisimmista Ruokareseptit Leena Lumissa eli Birgitan Punajuurikeitto. Kiitos Birgitta ♥

Guten Appetit!

PS. Ja tästä kirjasta löytyy lisää punajuurireseptejä.

Omena-aprikoosifilotorttu

Ennen kuin antoisa ruokakirja Ruoasta viiniin - Makumatka Euroopan halki lähtee arvonnossani voittaneelle eli uuteen kotiin, laitan teille tämän hurmaavan rseptin, jonka antoi minulle Antti Vahtera ja kuvasi Arto Kangas. Olen hulluna Apfelstrudeliin, joten...

filotaikinaa
3 omenaa
100 g aprikoosia
1 appelsiinin mehu ja raastettu kuori
1 rkl hunajaa
50 g hienoa sokeria
150 g voita
2 rkl kanelia
2 dl kuohukermaa (jäätelökin käy)

Tämä on muunnos perinteisestä omenastruudelista. Kuori omenat ja kuutioi aprikoosien kanssa pieneksi. Sulata kattilassa puolet voista ja lisää aprikoosit. Anna niiden pehmetä hetkisen ajan. Lisää omenat, hunaja, puolet sokerista ja kuullota hetki hiljaisellla lämmöllä. Lisää appelsiinin mehu ja raastettu kuori, ruokalusikallinen kanelia ja keitä kunnes liemi on lähes kokonaan kiehunut pois. Jäähdytä.

Levitä filotaikinalevy pöydälle. Sulata loppu voi ja sivele voita taikinan päälle kevyesti. Sirottele sokeria ja kanelia pinnalle. Toista edellinen työvaihe kahteen kertaan. Lisää omena-aprikoosiseos taikinan reunaan pitkittäin lähes koko levyn pituudelta. Kääri rulla kiinni ja paina päät yhteen. Nosta leivinpaperin päälle uunipellille ja voitele pinta vielä voisulalla. Paista 280-asteisessa uunissa muutama minuutti rapean kypsäksi. Anna hetki levähtää ennen leikkaamista. Tarjoile kevyesti vaahdotetun kermavaahdon kanssa.

Tähän on kirjassa viinisuosituksena makeahko valkoviini, vaikka Brauneberger Juffer-Sonneuhr Riesling Spätlese, joka on juuri kuin Rilken runo..."Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,/ und auf den Fluren lass die Winde los./ Peitä varjoihin aurinkokellot/ ja valloilleen päästä tuuli toinen/ (suom. Eve Rehn) 

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Anja Snellman: Pääoma

Tyttö, Siepurin viimeinen tyttö, niin kuin Ludmila häntä kutsuu, syntyy Muistokirjan kuvauksessa lämpimänä mutta tulisena kesäkuun iltapäivänä vuonna 1944, horoskooppimerkiltään kaksosena, syntyy kolme kiloa ja sataviisikymmentä grammaa ja neljäkymmentäkahdeksan senttiä, Muistokirjan ensi sivuille on liimattu ensimmäinen hiuskiehkura ja piirretty ensimmäiset käden – ja jalanjäljet, syntyy hetkeä ennen kuin synnytyssairaala ja koko kaupunki evakuoidaan vihoviimeisistä suomalaisista.

Tyttö ei ime maitoa eikä itke. Tyttö ei päästä ääntäkään. Ei liiku. Hengittää kyllä. Arka kuin metsäneläin. Silmät kuin suitsinrenkaat.

Kuikansiivissä siskontuhkaa.

Sain lapsena tartunnan. Sen nimi on Maru.

Luettuani Anja Snellmanin teoksen Pääoma (Otava 2013) saatoin vain hämmästellä, että en ollut löytänyt häntä ennen.  Olen tietenkin kuullut hänen muista kirjoistaan, mutta ehkä maailmankirjallisuuden himoni on ollut liian syvä tai sitten olen pelännyt suomalaista dialogia, joka liian usein on kohdallani aiheuttanut myötähäpeää, joskin myönnän: Dialogien kömpelyys on katoamassa, hyvä kieli on tulossa takaisin. Pääoman kohdalla kieli on kaunista, koskettavaa, ’minun kieltäni’. Miten onnekasta kuitenkin, että Snellman ei anna kirjan aiheen, erilaisen siskon tarinan, hukkua kieleen. Marun tarina on koko kirjan tähtitomuinen muisto, joka on kirjoitettu häpeän, ihmetyksen, katumuksen ja ikävän musteella. Anja Snellman laittaa todellakin itsensä likoon, hän polvistuu ja katsoo suoraan kohti kokemaansa.

Viipurin (Siepurin) viimeinen vauva lähtee evakkotielle, jossa oli myös juuri rippikoulun käynyt äitini. Junat lähtivät, toiset eivät, junat savusivat, huusivat, sekasortoa, verenhajua. Ehkä äitini tai hänen äitinsä, mammani, katse hipaisi Marua kantavaa Ludmilaa,  Tai Ruslania, perheen isää. Emme saa tietää. Eikä hiljainen vauva ole todistajana vaan hymyilee vaieten kuvassa, jossa vieläkin näkee suu-kitalakihalkion vinon hymyn, parantumattoman haavan. Silloin leikkaukset eivät olleet tämän päivän tasoa, eikä silloin annettu puheterapiaa, jota Maru olisi kiivaasti tarvinnut. Hänelle tuli sitten oma marunkieli, jota parhaiten ymmärsivät vain vanhemmat ja sisar Anja eli Anu. Vanhempien jälkeen Anusta tuli Marun pienen, hiljaisen elämän tulkki. Usein vastentahtoinen sellainen, vielä useammin hyvin hämmentynyt ja vastauksia kaipaava: Mikä Marua oikein vaivasi? Miksi hänen polvensa turposivat? Miksi hänen oli vaikea puhua? Miksi hän oli niin arka? Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Miksi hävetti, vaikka se ei ollut kaunista?

Vaikka Anu syyttääkin paljon itseään, hän oli Marulle lopultakin elämän aurinko, kuu ja tähdet. Pikkusisko oli hänelle läheisin, vaikka sisko oli usein hävennyt häntä, nopeuttanut askelia, kun kuuli kiusaajien huutelevan kaduilla, mutta hän oli myös ollut sisko, joka halusi tietää, auttoi paljon etenkin vanhempien jälkeen sekä oli kumppani lapsuuden kodin päättymättömässä elämänvalheoopperassa. Ludmilan ja Ruslanin ’paukut’ eivät missään vaiheessa riittäneet Marusta huolehtimiseen. 

Vanhemmilla oli omat tähtiroolinsa, joissa myyttiset karhutarinat, pakkomielteisyys, holtittomuus, masennus ja väkivaltaisuus tanssivat paritanssiaan. Maru kosti kaiken pakenemalla komeroon ja vaikenemalla, Anu löytämällä ulkopuolisen elämän, johon taas Marun kyvyt eivät yltäneet. Tosin Maru kävi kauan töissä, maksoi jopa Anun vaatteita, tanssitunteja ja monia muita asioita, mutta se ei ollut sama kuin olla tasavertaisena ja kuultuna mukana.

Snellmanin Pääoman sisällöllinen ansio on kirjailijan luonteessa: Hän uskaltaa panna itsensä likoon.  Ja hän tekee sen tavalla, jossa lukija ei tunne itseään tirkistelijäksi, vaan hätkähtää ajattelemaan, miten me tosiaankin olemme kohdelleet ja edelleen kohtelemme omia syrjästäkatsojiamme. Minulla on sukulainen, joka vaikean sairauden takia tuottaa vaikeasti puhetta. Jotkut saavat siitä selvän, minä en. Olen yrittänyt, mutta kun en, niin en. Minulla on ystävä, joka tietää, että hänellä on kaksi velipuolta, mutta hän ei halua kohdata heitä. Eihän sitä tiedä, mikä särö siitä voisi tulla melkein täydelliseen elämään. Ja sieluun. Mutta tiedän, että asia vaivaa häntä. Tällaisia juuri me olemme. Ei yksin Anja Snellman vaan meistä liian monet. Toisaalta ja onneksi nyt meillä on Toisenlaiset frendit ja monta muuta juttua, johon kehitysvammaiset pääsevät tähtirooleihin. Mutta kun…Kuka on sanonut, että Maru oli edes kehitysvammainen? Hän oli syrjässä kyyröttävä vaikenija, joka olisi kunnon kannustuksella ja vahvalla tuella voinut kyetä mihin vain.

Helsingin Sanomissa Hanna Syrjälän jutussa Isosiskon mysteerin jäljillä, Anja Snellman kertoo valmistuvansa pian terapeutiksi.  Mielen mysteerit kiinnostavat, mutta ehkä vahvin primus motor lienee ymmärtää Marjatan eli Marun, isosiskon mysteeri osana oman elämän mysteeriä. Haastattelussa Anja kuvailee siskonsa elämää yksinäiseksi ja traagiseksi, mutta:

Silti Marulla oli omat ilon aiheensa: Suomalaiset tv-sarjat, aleksanterinleivokset, uudet perunat ja lohi, joulu, Anjan tyttäret.

Tästä Snellmanin kauniista muistokirjoituksesta edesmenneelle sisarelleen minulle tuli mieleen eräs toinen kirja, jossa koin yhtä voimakkaasti syrjästäkatsojan puolesta: Bo Carpelanin Axel Axelissa tosin en voinut tuntea myötätuntoa hänen sukulaisiaan kohtaan, mutta Pääomassa samastuin vahvasti Anuun. Ja sitten muistin Södergranin kirjasta Kaikkiin neljään tuuleen:

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia.

Maru, hiljainen kuiskaus, joka soi kauas.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara/P.S. Rakastan kirjoja,  Kirjasähkökäyrä  Sonja  ja Jokken kirjanurkka

Kirjasto/toimistoni edullinen sisustustilaihme ja leikkiä valoilla

Käydessämme Kodin Ykkösessä hankkimassa jotain tärkeää remonttiin, näin ikkunassa Strada-hyllykön. Ensin se näytti minusta nuorisojutulta, mutta yhtäkkiä tajusin: Tämän kalusteen avulla voimme palauttaa 90 senttisen runkopatjavuoteen takaisin kirjastoon, jossa sille on ollut hämmästyttävän usein kysyntää. Kerron sisustusmuutosta samalla kun leikimme kuvilla vähän valoleikkiä. Tässä siis hyllykkö niin, että sängyn viereinen lukuvalo on päällä.

Tässä sama ilman lukuvaloa. Tarina on siis se, että tuo vähän näkyvä, äidiltä saamamme jättimäinen lukutuoli oli ennen sänkynurkassa eli ikkunaseinällä ja päätyseinällä oli apukirjahyllykkö, huonekalu, joka oli funkkiskaudeltani ja ei yhtään enää tuntunut minulta sekä oli varsin leveä, tosin siihen kyllä sitten kirjoja myös mahtui...

...mutta sängyn oli aika palata ja samalla kauppareissulla löysimme siihen myös pellavaiset lakanat, jotka näykyvät jossain näistä kuvista.

Kuvat on otettu useina eri hetkinä, viimeiset tänään, kuten tämä, jossa iiristaulu on jo saanut antaa hiukan tilaa ledeille ja itse hyllykölle. Nyt ylähylly saa toimia paksujen kynttilöiden säilytyspaikkana, suvella siitä voi kasvaa ja roikkua alaspäin vaikka muratti.

Tässä näkyvät jo pellavaisiin tyynynpäälisiin peittyneet tyynyt. Huoneen vihreä väri on tyttäremme tarkka harkinta, sillä tämä huone kuului hänelle kauan ennen kuin hän muutti alakerran 'yksiöön' omalla sisäänkäynnillä.

Strada-hyllykkö maksoi tarjouksessa muistaakseni 79 euroa ja sen sivupuut ovat täystammea. Hyllykköä myydään myös leveämpänä ja sitä saa sekä valkoisena että mustana. Kuvissa ei näy alin hyllytaso, jossa voi pitää vaikka villalankakoria, sisustuslehtiä tai talvella varahuopaa.

Jotenkin tästä 'kirjastopesästä' vain niin pidän...Tosin vuode on tavallista matalampi, sillä laitoimme sängystä aikanaan jalat poikki, että suuriruhtinatar Olga olisi siihen päässyt myös ikäneitona paremmin menemään, mutta tuo ei mitään haittaa, sillä nyt Lumimies on keksinyt, että tästä tuleekin jenkkisänky: Koko helahoidon päälle joustinpatja ja sen päälle pedari, niin juttu on siinä. No, tosin uskon, vasta kun näen;) Kun olen seurannut tyttäremme sisustusta, kaikki on matalaa vuoteesta ja sohvasta pöytiin eli jotain japanilaista tyyliä sitten...otaksun. Minun työnurkkaukseni on nyt sängyn jalkopääseinän kulmauksessa, ikkunan vieressä ja vasemmalla seinällä, ikkunaseinää vastapäätä, on rakas, vanha Lundiamme täynnä kirjoja. Minusta tapahtui tilaihme!

Love
Leena Lumi

Täällä sama Strada joulun jälkeen...

Vuoden 2013 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa & Arvonnan Tulos!

Tämän vuoden kauneimmat kirjan kannet -kisa oli tiukin, mitä on blogissani ikinä ollut. Voittajaksi tuli Pikkupöllö 24 äänellä, toiseksi tuli Lumoava Joulu 23 äänellä ja kolmannen sijan jakavat Persikoiden aikaan ja Haltiakuusen alla kumpikin saamallaan 9 äänellä. Ihania kansia kaikki ♥

...kuten myös Kesä Baden-Badenissa, joka olisi ollut viides 8 äänellä.

Arvonnan voittajaksi tuli Tiitsa, toiseksi Allu, kolmannelle sijalle nousi Minttuli, neljännelle Annika ja viidenneksi Katri Onnea voittajille ♥ Odotan voittajien ilmoittavan minulle palkintovalintansa täältä ja sen jälkeen kertovan minulle sähköpostilleni leenalumi@gmail.com postitusosoitteensa, että saan kirjat matkaan. Huomatkaa, että ensin valitsee voittaja, sitten toiseksi tullut etc. Merkitsen valitut varatuiksi vahvalla pinkillä. Odotan ke 13.11. klo 12 asti ja ellei joku voittajista siihen mennessä ilmaannu, nostamme uuden arpalipun eli jono nytkähtää sitten siinä kohtaa eteenpäin...

Lämmin kiitos kaikille osallistujille ♥ Myönnän, että tämä on vuoden työläin arvontani, mutta mitäpä en tekisi kirjojen ja myös niiden kansien esteettisyyden eteen. Kaikkihan alkoi siitä, että tunsin kansiin kiinnitettävän liian vähän huomiota. Olisittepa nähneet Kate Mortonin suomentamattomien kirjojen kannet salzburgilaisessa kirjakaupassa...Mikä vahinko, että en tajunnut kuvata, mutta kansien lumo vei keskittymiseni. Pidin kyllä jo Paluu Rivertoniin kannesta. Näin jokin aika sitten unta, että kohta suomennetaan lisää Mortonia...

Seuraava arvontani onkin sitten ystävänpäivänä ja silloin Leena Lumi täyttää jo viisi vuotta: Uskomatonta, mihin kaikki aika katoaa...

Ensi viikosta sen verran, että olen lukenut kirjan ja toisenkin, mutta en ole ehtinyt niistä kirjoittaa, joten aloitamme uuden viikon ma tai ti eräällä hyvin edullisella sisustusjutulla, jolla tein kirjasto/tomistostani tilaihmeen ja sain tänne takaisin vuoteen, jolle on ollut silloin tällöin tarvetta. Näette sitten;)

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Viikonloppua: Mies polvillaan ja ruusuja isälle!

Marraskuusta on tullut tulva. Syystalvitulva. Kaikki tapahtuu nyt. Ainakin minulla. Ehkä myös sinulla. Kuka tässä ehtii huomata jotain kaamosta: En minä ainakaan. Hannen tämän syksyn tyttö on huimaa, uutta Hannea ja jotenkin nyt niin kuvaa, mitä tunnen: Olen tässä, mutta pysynkö perässä? Olenko läsnä? Olen kuin paikoilleen jäänyt levy, sillä sana 'remontti' huojuu vielä vain kaiken yllä. Tänään on viimeinen saumaus eli se vessan takaseinä, josta piti tulla turkoosi tai oranssilla maustettu, mutta siitä tulikin korkeakiiltoinen harmaa...Ensi viikolla saamme jo lattialämmityksen päälle ja kalusteet paikoilleen. Sitten ehkä kuvia jo, vaikka käsipyyhehäkkyrämme on vasta sepällä taottavana. Sisäkuvaus ei ole kovinkaan kiitollista, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tässä elämämme todellisuutta jo viikkoja: Mies polvillaan tekemässä lattiaa alakerran aulaan ja takana näkyvään vierasvessaan sekä ei kuvassa näkyvään tuulikaappiin. Lumimies on sitkeä ja tekisi täyden työpäivän aina, mutta meillä hujahtaa täältä saarelta kauppoihin lähdettyä helposti 3-4 tuntia ja siinä ei sitten montaa tuntia enää jää ennen kuin koittaa keskiyö - koska ainakaan tähän vuodenaikaan ei kuulu nousta kukonlaulun aikaan;) On ollut pakko hakea sitä sun tätä, vaikkakin wc-kaulusteet on hankittu jo huhtikuussa;) Koko ajan puuttuu jotain saumausjuttua, maalia, hiontajuttua tms. Samalla tietty hoidamme ruokaostokset ja nyt kun minulle tapahtui tämä sisustuskärpäsen pistos, kaikki meni vain pahemmaksi. Syvästi ihailen armastani ja sitä, että hänellä ei ole peukalo keskellä kämmentä. Minä olen meistä se, joka olen enemmän hermostunut koko alakerran kaaokseen, mutta käyn välillä viilentymässä pihahommissa ja sitten kaikki tuntuu taas hyvältä. On niin superolo, kun tajuaa, että mun rakkaani kohta kolmekymmentä vuotta jo, on edelleen hän, joka on haasteeni, tukeni, innoittajani, mies joka saa ihailuni, mies, joka saa minussa huojahtamaan...Ja tässä kuvassa yllä hän nyt omilla pikkukätösillään nykertää meille uutta lattiaa. Remontti on mun mielestä melkein aina blood, sweat and tears, mutta joka kerta on työ tekijäänsä kiittänyt.Vielä.

Mahtavaa isänpäiväviikonloppua ja muistetaan kaikkia isiä, heitä jotka ovat vielä kanssamme kuin myös heitä, jotka vaeltavat tähtien tarhoissa ♥ Muistaa voi myös vaikka persoonallisella kakulla...

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.

Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.

Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.

Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla tuskaasi ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka jälleen olikaan kanssani: oma isäni, maailman paras isä!

Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi kaikkea kohtaan, istutti järkkymättömän oikeudentajua kaikkea elollista kohtaan. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet: Sinä!

tyttäresi

Leena

Sing Me A Song Again Daddy

Keittiön avohyllyjen uudet tuulet

Kesken alakerran remontin olen nyt keksinyt montaa muutakin uutta. Ihan varautumattomana luin 23. lokakuuta Keskisuomalaisesta Päivi Lehikoisen juttua Iloa silmille, jossa haastatellulla perheellä sama intohimo kuin meillä eli tuo italialainen käytännöllisyys, joka on avohyllyt. Mutta haastateltavan hyllyissä oli se ero, että niitä oli paljon enemmän kuin minulla ja ne oli käsitelty kauniin tummiksi. Meidänhän ovat massiivipyökkiset, joille olen 'juottanut' öljyä kerran vuodessa kunnolla saadakseni likaa hylkivät pinnat. Täältä näkyy ennen

Ja tämä on siis nyt. Meillä on neljä hyllyä, jotka kaikki näkyvät jutussa Keittiöremontti. Hyllyjen pituudet ovat 80 senttiä ja 120 senttiä. Vain lyhyemmät näkyvät näissä uusissa kuvissa, sillä toinen pitkistä hyllyistä on vielä käsittelyssä. Kuivuvat vähintäin vuorokauden.

On makuasia, mistä pitää, mutta minä olin niin kyllästynyt noihin vaaleisiin puuhyllyihin. Onneksi Päivi antoi jutussaan tumman värin 'koodin', jolla sisustusjutun hyllyt oli käsitelty: Osmo color antiikki-tammi-puuvaha. Innokkaana maalaajana otaksuin olevani tekemisissä jonkun varsin jähmeän aineen kanssa, mutta se olikin litkujen litku ja lopulta Lumimies armahti minut ja pelasti hyllymme vetämällä niihin vahaa hylly kerrallaan ennen muita remonttihommia aamu aamun jälkeen ja vielä tänäänkin;)

Voitte olla varmoja, että saan nyt olla kilttiä tyttöä, sillä alakerran remonttimme on ollut tavallista haastavampi eikä enää kaivannut mitään lisäjuttuja. Kaiken huipuksi löysin yhden tarjouksessa olevan huonekalun, jolla saamme tähän minun toimisto/kirjastooni palautettua kätevän runkopatjavuoteen, jota olemme usein tarvinneet vierasmakkarin lisäksi. Kyseessä tilansäästäjäihme, jonka esittelen, kunhan se kaikki on saatu paikoilleen. Pienet vieraamme ja hyvin vanhat vieraamme eivät eri syistä ehkä halua käyttää alakerran vierasmakuuhuonetta, joten tuo lisävuode vain on tarpeen. Ja joskus minäkin siihen olen koneen äärestä kirja kädessä jäänyt ja suloisesti nukahtanut toviksi pehmeän huovan alle. Lumimies ilmoitti juuri, että viimeksi mainittu muutos saa odottaa ainakin joulukuulle ja että tänään alkaa saumaus, jolloin joksikin aikaa kulku kellariin, pyykinkäsittelyhuoneeseen etc. on estynyt. Onneksi takkahuoneeseen pääsee toisesta puutarhan puoleisesta ovesta...Siis toivossa on päästä laittamaan kalusteita ensi viikolla. Minkä sille voi jos kaikki sisustusideat puskevat päälle just kun on menossa kotimme kolmas isompi remppa. Jotenkin kaikki ehkä johtuu marraskuusta, jossa on uniikkia taikaansa aromisoida levoton mieli uusille kierroksille. Nyt lähden kuitenkin haravoimaan vesisateeseen. Paljon happea, joka tekee hyvää niin iholle kuin sielulle!

Love
Leena Lumi

Keittiöremontti

Saunaremontti   (Valitan kuvia! Yksikään saunakuva ei anna ulos, sitä mikä meillä on onnistunut remonteistamme parhaiten. Joka lauantai kuulemma huokaisen lauteilla: 'En ikinä jaksa uskoa, että me saatiin tämä saunajuttu aikaiseksi.')

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Ruoasta viiniin - Makumatka Euroopan halki

Päätimme lähteä ottamaan selvää, mistä viinin ja ruoan liitto syntyy. Matkasimme makuaistit avoimina halki muutaman Euroopan klassisimman viinialueen ja yritimme selvittää viinin ruoan vuorovaikutukseen vaikuttavia tekijöitä. Meitä oli matkassa kaksi viiniukkoa, yksi kokkipoika (joskin toinen viiniukoistakin on kokki koulutukseltaan), ja koska viinillä on myös henki, ellei suorastaan sielu, kuului seurueeseen myös viineihin perehtynyt pappi. Autoa ajoi Tomi Salonen, ja kuvat otti Kangas.

Juha Berglundin, Jaakko Heinimäen, Antti Rinta-Huumon ja Antti Vahteran ruokamatkakirja Ruoasta viiniin – Makumatka Euroopan halki (Otava 2013) on mitä sopivin äijähenkeä nostattava isänpäivälahja kokkailevalle isälle tai hänelle, josta halutaan kokkaileva isä. Miehet tekivät kimpassa nautinnollisen viini- ja ruokareissun parhaissa Euroopan viinikohteissa ja nyt meillä on saatavana neljälle hengelle mitoitetut reseptit kera viinisuositusten voidaksemme makumatkailla kotoa käsin.

Kirja on runsas ja hauska. Pääosan kuvista on ottanut Arto Kangas. Matkaamme laatuviinien kodin Bourgognen kautta Champagneen ja sieltä Alsaceen, jossa tavoitamme parhaat puolet Saksan ja Ranskan keittiöistä. Muistelemme Alsacen värikästä historiaa, sillä liekö mikään alue liikkunut yhtä vilkkaasti maasta toiseen kuin Alsace Ranskalta Saksalle ja takaisin ja kertoja on ollut aika monta…

Alsace mainitaan herkuttelijan paratiisiksi, josta löytyvät saksalaisen ja ranskalaisen keittiön parhaat maut. Kaikki muu tuntuikin herkulliselta, mutta hanhenmaksa, foie gras, sai jäädä lautaseltani pois, sillä tuskin se oli tuotettu Hauhalan hanhifarmilla Suomessa, jossa hanhia ei pakkosyötetä. Eettinen herkuttelija ajattelee myös, millaisen elämän tuotantoeläin on elänyt. Sen sijaan juuri Alsacen valkoviinit kuuluvat meidän suosikkeihimme. Ja nehän myydään kuuluisissa huilumaisissa pulloissa, joista kirjassa riittää tarinaa.

Alsacesta matka jatkuu Välimeren maihin, joista löytyy kolme ’pyhää’: viini, öljy ja leipä. Toscanassa nautimme superviinejä etruskien keittiöstä, Piemontessa syömme tuhtia talviruokaa lihapadoista ja maistelemme täyteläisiä punaviinejä. Piemontelle ovat vahvojen liharuokien lisäksi ominaista herkulliset risotot. Bordeauxissa on niin rentoa, että herra makumatkailijat esiintyvät pullonkorkit silmissään ja ah!, nautimme mm. sinisimpukoita yrttiliemessä, Moules mariniére. Palaamme tietysti Saksan kautta kotiin nauttien viineistä ja saksalaisen runsaista annoksista.

Ruoasta viiniin on hauska, runsas, antava, hedelmäinen, reippaasti nahkaa, hitunen tallia, ripaus tammea, pitkä jälkimaku. Kaikki tulee siitä, että herrakulinaristit, kirjan tekijät, ovat selvästi nauttineet reissustaan. Tunnelmakuvia on todella paljon, viiniä, eri alueiden historiaa ja ruokaa tuodaan esiin pyhällä antaumuksella.  Yksikin otsikko on Viini tekee hyvää ja nyt kirjoittaja tarkoittaa sitä, että Beaunen kaupungissa on jo kauan kustannettu erästä sairaalaa ja muutakin sosiaalista tomintaa viinistä saaduin varoin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kirjassa Syötkö riskiruokaa David Khayat listaa viinin yhdeksi kymmenestä eniten syöpää torjuvaksi nautittavaksi!

Teoksessa on sekä tuhtia liharuokaa että kevyempää. Kevyemmäksi lasken merenelävät ja yleensä kalan sekä sienet. Mukana on tietysti hurmaava suosikkini bouillabaisse, mutta nauttikaamme edes kuvan verran paahdetusta lohesta ja parsasta, josta mieleeni tulee Saksan ’Venetsia’, lumoava Amberg:

Tämä samainen ruoka oli vain Saksassa kaikkea muuta kuin fine dining, muistattehan annoskoon…

Ihailemme myös paistettua kuhaa, tatti-papu-kaprispaistosta sitruuna-voikastikkeessa, mutta taidamme valmistaa Piemonten muistoksi herkutattirisottoa:

50 g kuivattuja tatteja

0,5 kg tuoreita metsäsieniä, kantarelleja tai suppilovahveroita

oliiviöljyä

2 valkosipulin kynttä

merisuolaa

mustapippuria myllystä

1 sitruunan mehu

1,5 kananlientä

100 g voita

1 punasipuli hienonnettuna

250 g risottoriisiä

4 cl kuivaa valkoista vermuttia

100 g raastettua parmesaania

1 dl basilikan lehtiä suikaloituna

Paista metsäsienet öljyssä ’kuiviksi’ ja siirrä sivuun odottamaan. Liota tatit ja puserra kuiviksi siivilän läpi. Paista tatit ja murskattu valkosipuli kevyesti pannulla. Mausta suolalla, pippurilla ja lisää sitruunan mehu.

Sulata kattilassa puolet voista ja lisää joukkoon loraus oliiviöljyä. Kuullota punasipuli. Lisää riisi ja pyörittele, kunnes se on ’öljyyntynyt. Lisää kuumaa kananlientä kauhallinen kerrallaan koko ajan sekoittaen. Lisää tatit ja sipulit. Lisää kevyen kiehumisen edetessä edelleen kanalientä kunnes riisi on samettisen märkää ja al dente Lisää lopuksi metsäsienet, kuiva vermutti, basilikat, loppu voi ja runsaasti parmesaania.

Viinisuositus tälle herkulle on punaviini Travaglini Gattinara, Italia. Italiasta tuleekin erinomaisia punaviinejä.

Jälkiruoaksi nautimme Omena-aprikoosifilotorttua kera makeahkon jälkiruokaviinin, Brauneberger Juffer-Sonnenuhr Riesling Spätlese. Viini kuin Rilken runo aurinkokelloineen…Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,/ und auf den Fluren lasss die Winde los./ Peitä varjoihin aurinkokellot/ ja valloilleen päästä tuuli toinen. (suomennos Eve Rehn)

Lopetamme viini-ja ruokamatkamme David Lingin lausumaan hyvästä viinistä:

”Hyvällä viinillä on kolme tunnusmerkkiä: Pidät siitä, kun maistat sitä. Pidät siitä, kun maksat sen. Pidät siitä, kun heräät seuraavana päivänä.”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Minttuli

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Jacqueline oli saapunut Palermoon kaksivuotiaan tyttärensä kanssa. Hän oli noussut junasta ja etsinyt katseellaan miestä, jonka vuoksi hän oli jättänyt synnyinpaikkansa Moutierin. Aviomiestään. Jacqueline oli heikkona ulkomaalaisiin, ongelmaisiin miehiin. Hän oli rakastunut heti. Ja mennyt oikopäätä naimisiin perheensä vastustelusta huolimatta.

”Italialainenko?!” he olivat ihmetelleet.

Mutta ei siinä kaikki: mies ei ollut ainoastaan italialainen, vaan päälle päätteeksi sisilialainen.

”Olisi nyt ollut edes milanolainen tai torinolainen”, hänen äitinsä sanoi, ”roomalainenkin vielä olisi menetellyt…”

Anilda Ibrahimin uusin teos Ajan riekaleita (L’amore e gli stracci del tempo, Tammi 2013, suomennos Helinä Kangas) on rakkaustarina Jugoslavian julman sodan armoilla. Zlatan ja Ajkuna tapaavat lapsina ja kasvavat myös osin yhdessä, vaikka toinen on serbi ja toinen on albaani. Jo heidän isänsä, Zlatanin isä Miloš ja Ajkunan isä Besor, olivat toistensa parhaat ystävät vaikeasta poliittisesta tilanteesta huolimatta.  Rajojen alkaessa hajota, suuruudenhullu Miloševic julistaa serbeille heidän ainutlaatuisuuttaan ja lupaa Kosovon serbeille: ”Kukaan ei lyö teitä enää.”  Alkaa kuusisataa vuotta sitten Mustarastaiden tasangolla hävityn sodan kostoretki, joka lyö pirstaleiksi koko maan eivätkä veriroiskeilta suinkaan välty myöskään Ajkuna ja Zlatan, eivätkä heidän perheensä. Ajkunan isä Besor vangitaan ja vasta rakkautensa löytäneet nuoret joutuvat yllättävästi eroon niin toisistaan kuin kotimaastaan. Zlatanin lähtölaukaus on joutua Kosovon sotaan ja Ajkunan vie sodan julma virta…Tyttö jonka hiukset tuoksuivat heinältä pelastetaan verisessä peitossa kohti yhtä sodan uhrien auttajista, kohti Jacquelinea. Ajkuna, jonka veri tuoksuu koiranruusuilta ja karhunvatukoilta.

Kaukana toisaalla sodan jälkeen Zlatan, joka muistaa lupauksensa Ajkunalle voimatta silti olla antautumatta uudelle elämälle vieraassa maassa, juurissa uusi multa, uusi rakkaus. Zlatan ei kuitenkaan unohda:

Zlatan ei halua katsoa häntä silmiin, kun he rakastelevat. Haluaisin hälventää sumun sinun taistelujesi yltä, jotka eivät edes olleet sinun, Ines ajattelee.

Vuosien virrassa kaikkien muistot ja lupaukset muuttuvat kuin unohduksen tomun peittämiksi ajan riekaleiksi ja sitä voi alkaa alusta. Tai niin sitä ainakin olettaa, kunnes vastaan tulee menneisyys, joka katsoo kohti ihmistä hänen omilla silmillään.

Anilda Ibrahimi on tyylikäs tarinan kertoja, joka mieluusti käyttää rankoissakin tarinoissa sekä huumoria että romantiikkaa, mutta sortumatta ylimakeuteen. Luin häneltä aikanaan Albanian diktatuurin sijoittuvan loistavan Punaisen morsiamen ja olin myyty, sillä kirja oli maagista realismia parhaimmillaan ja näin kirjoitin silloin:

Ibrahimi on tarinoiden kertojien sukua. Voi olla loistava kirja ilman tarinaa, mutta ei ole loistavaa tarinaa, ilman, että tunnet kuinka avaat uuden tarinaoven toisensa jälkeen ja toivot että ovet eivät loppuisi. Tarinoiden tarkoitus on aina ollut viihdyttää ja viedä ajatukset pois siitä mikä on liian todellista, mutta niiden tarkoitus on samalla viedä viestiä entisiltä sukupolvilta uusille…

Punainen morsian oli tyyliltään mausteisempi, vahvojen selviytyjänaisten sukupolviromaani. Ajan riekaleita on sävyltään surumielisempi, sillä se paljastaa jotain inhaa ihmisistä muutosten tuulissa. Miten sitä luuleekaan olevansa sama, niin aika tekee taikojaan, etkä enää muista kuka olit kun kaikki alkoi. Vaan yksi on mikä pysyy ja se on Ibrahimin taito kirjoittaa tarinaa ammentaen sukupolvelta toiselle siirtyvästä albanialaisesta kertomaperinteestä. Siis tässä kirjassa se sama kuten oli Punaisessa morsiamessa. Molempia kirjoja kantaa myös tuoksu…toisessa kvitteni, toisessa koiranruusu ja karhunvadelmat. 

Vertasin italiaksi kirjoittavaa Anilda Ibrahimia hänen ensimmäisessä teoksessaan Cecilia Samartiniin sekä Regina McBrideen. Ibrahimi on kuitenkin maagisrealistisempi kuin Samartin, mutta jotain samaa heissä on ainakin versus Samartinin Señor Peregrino. Hänessä on myös paljon Ennen sarastusta kirjan kirjoittajaa, McBridea. Ajan riekaleita on koskettava, tyylikäs, rankkakin, surumielinen, elämän tosi.

Yö raahustaa väsyneenä kuin haavoitettu eläin.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mustikkakummun Anna,  Krista  Katja Aletheia  ja Maisku/Täysien sivujen nautinto