Minä istuin pöydän ääreen ja ajattelin: voi minun ihanaa
poikastani, kirjoitanpa hänelle kirjeen, kun häntä niin rakastan. Rannalle hän
menee ja siellä hän on käynyt jo silloin kun oli vatsassani.
Valitsin sileän paperin siloposkelleni. Muste musta, meren
väri päivien välissä.
Maija Muinosen esikoisteos Mustat paperit (Teos 2013) on mustien
kirjainten kuoleman valssia hellyyden, katkeruuden, arkiasiallisuuden ja
tunnekylmyyden tahtiin. Vakavasti sairas nainen, Ann Miel, tilaa ohutta,
kallista paperia, jolle hän kirjoittaa kirjeitä läheisilleen, tutuilleen ja
jopa naapurin koiran omistajalle. Kaikkein suurin hellähellä kohdistuu poikaan,
Luciin, jonka elämää äiti ohjeistaa aina vaimon valintaa myöten. Kirjeitä
saavat myös Lucin varaäidiksi jäävä Rosa-mamma, kuin myös Annin entinen englanninkielen
oppilas Paul, mutta kaikkein tärkeintä Annille on tietysti Luc:
Pian sinä jo kirjoitat ja sinulla on hieno käsiala Luc. Minä
tiedän, sillä näin sen jo silloin kun sinä kerran makasit illalla matolla. Rosa
oli sammuttanut valot katosta ja vetänyt verhot kiinni. Heilutit taskulampun
valo katossa. Minä kysyin mitä sinä pikkuiseni teet, ja sinä sanoit
kirjoittavasi iltasadun. Katto täyttyi valokirjoituksesta. Kirkkaita ja
sammuneita kirjaimia vierekkäin ja päällekkäin. Kaikkein kaunein teksti.
Edellinen tekstinäyte on tarpeellinen. Valon takia. Hyväksymisen takia. Ihan sen
takia Ann saa anteeksi kaiken, vaikka ei mitään pyydäkään anteeksi. En voinut olla pitämättä hänestä, vaikka
Muinonen on synnyttänyt persoonan, jota hyshys, ei saisi herättää, ei edes sen
varjolla, että hän kohta menettää kaiken, hän ei ole enää mukana kuvissa, ei
juhlissa, ei poikansa elämässä. Ei sen varjolla että hän voisi olla yksi meistä. Muinosen kirjeromaani on minulle just
ominta, sillä en pidä mistään haaleasta, en laimeasta. Maija Muinosen
esikoisromaani on miltei mahdoton debyytiksi, sillä se täyttää kaikki
kriteerit: Upea, uniikki kieli, jossa hän kohtelee kieliopin sääntöjä miten
huvittaa, etenkin sanajärjestysjäristykset luovat vaikuttavaa pohjaimua, mutta
niin voi tehdä vain mestari, niin teki mm. Emily Dickinson. Myös Oates. Pidän
kirjeromaaneista, mutta tämä on kaikista lukemistani ikinä paras. Miten
aloittava kirjoittaja saa aikaan tämän tiheyden ja tiivistyksen kliimaksin, jossa kirje kirjeeltä
lähestymme mustinta, sillä hellähellän äidin persoona paljastuu kaikessa
karussa alastomuudessaan lukijalle ennen kuin katkeruuden malja kaatuu emmekä me lukijat voi olla juomatta pohjaan asti, nuolematta viimeistä pisaraa maasta. Muinosen kirjaa alkaa lukea kuin mielen sairaskertomusta, mutta tietää, että
kuka vain meistä voisi olla jossain tilanteessa Ann Miel. Vai voisiko? Ann ei
jätä kiveäkään kääntämättä poikansa eteen ja niinpä hän kirjoittaa kirjeen myös
kaupunginjohtaja Margareta Pirekille vaatien tältä Lucille sopivaa
kesätyöpaikkaa:
Madam, you
has amazing boobs. I want kiss and lick these boobs and you touch my hard cock
with these amazing boobs. Jos ette ota Lucia työhön, voin kertoa
kaikille miksi miehenne englannin tunnit päättyivät.
Ja Rosa-mamma saa kiellon olla menettämättä neitsyyttään:
Sinä et saa koskaan romanttisesti rakastaa, ja neitsyyden
menettäminen on sinulle jo liian myöhäistä, sillä sinun tehtäväsi on rakastaa
ja ajatella vain Lucia. Enemmän kuin ketään milloinkaan sinä häntä rakastat.
Kuuluu olla niin, että Lucia rakastetaan niin, ettei samaan aikaan rakasteta
ketään toista.
Mitä pidemmälle Annin kirjeitä lukee, sen enemmän tulee
mieleen patologinen kontrollifriikki, mutta myös kärsimys oman elämän
lyhyydestä, joka korostuu muiden elämien pituuksilla:
Suuret tuhatvuotisjuhlat rannalla sinä vuonna kun Rosa ja
Paul täyttävät kumpikin 500 vuotta.
Ann järjestää kirjeissään Lucille vaimoksi Doran, hän määrää
hääjärjestelyt ja asumismuodon, jonka pitää olla omakotitalo, sillä Ann määrää
Doran haluamaan omakotitalolapsia:
Ja: Talossamme meillä on niin paljon tilaa ettei meidän
tarvitse matkustella tai mennä pois ollaksemme rauhassa.
Maija Muinosta ei ehkä voisi yhden teoksen perusteella verrata
keneenkään, mutta kuka sen kieltää! Koko ajan lukiessani mieleeni tuli kaksi
nimeä, jotka voisivat kirjoittaa näin pimeään kastetulla kynällä ja he ovat
Linn Ullmann ja Maaria Päivinen. Se jokin heissä, niin Linnin teoksessa Aarteemme kallis kuin Maarian kirjassa Pintanaarmuja Nämä kaikki kolme naista kykenevät
kastamaan kynänsä mielen pimeän musteeseen, mutta he osaavat tuoda sinne myös
valoläikkiä, vaikka hetken taskulampulla kattoon kirjoittaen.
Ann Miel, englanninopettaja, nyt sairas, kuoleva nainen,
yrittää kirjoittaa kaikki sanat loppuun, saada kaiken valmiiksi. Samalla kun
hänen kirjeensä joko hyväilevät, ruoskivat tai vain neuvovat, hän saa voimaa
omasta ystävästään:
Mikään muu ei ole niin ikiomaa kuin oma hirviö.
Hilviöiseni.
Te olette hyvää seuraa, mutta en minä esittele Teitä
kenellekään. Ette Te koskaan nuku? Pitkäripsi, hiiviöinen.
Salamana Annin mieli kuitenkin ailahtelee,
kuningatarmehiläinen astuu valokeilaan, on kaunis ja kiihottava, saa kaikki
miehet menettämään itsehillintänsä, hän Ann, kun he vain katsovatkin häntä.
Annilla ei aikomustakaan antaa Lucin vaimon Doran kuvitella itsestään yhtään
mitään, vaan hänen valitsemansa Dora on aina joko liian kuiva tai kostea,
vääränmuotoinen, löysä tai liian tiukka ja Luc nauttisi kenen kanssa vain
enemmän…
Jos haluat lukea jotain todella uniikkia, vetävää, kiinnostavaa,
lue tämä kirja. Mikäli Muinonen jatkaa näin, lupaan tähtisadetta! Oi Maija,
Maija, minussa huojahtaa tämä tekstisi…
Minä haluan olla vanha nainen. Minä haluan aamujäykän,
päiväjäykän, iltajäykän ruumiin.
Minulla olisi vanhana paperinohut iho. Minun ihoni olisi
silkkipaperia, 10-grammaista.
Syliini minut suljen. Syliini sinut suljen.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Omppu Helmi-Maaria, Suketus, Sara Karoliina Kirjakaapin kummitus Kirjanurkkaus, Katja/Lumiomena, Marjatta, Sonja Minna Usva