Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki - Seikkailuja mökkimaisemissa

Nouseva aurinko paistoi suoraan Astan kasvoihin ja herätti tämän. Kammarissa oli vielä mukavan lämmin, sillä isä oli illalla lämmittänyt tuvan ison uunin.

Mustarastaan kaunis laulu kuului sisään. Asta nousi ylös ja näki ikkunasta, kuinka Tonttu-Hermanni kulki pihapolkua jo näin varhain. Tyttö päätti lähteä ulos.

Pihalla kuului uskomaton lintujen liverrys.

Toukokuu on vuoden parasta aikaa! Hermanni riemuitsi. – Minun on aivan pakko tulla kuuntelemaan joka aamu tätä upeaa konserttia. Kuuletko, kuinka tuo peippokoiras sirkuttaa oksalla ja houkuttelee laulullaan peipponeitoa luokseen?

Asta yritti kuunnella, mutta peipon viserrys tuntui sekoittuvan muiden lintujen ääniin.

Miten se peipponeito erottaa koiraan laulun, kun kaikki laulat täällä yhtä aikaa? tyttö ihmetteli.

Kyllä lintu aina oman lajitoverinsa tuntee. Tuolla peipponaaras jo hääräileekin. Jospa ne tekevät pesän koivunoksaan. Linnunpojat ovat niin söpöjä.

Titta Kuisman tekstittämä ja Laila Nevakiven kuvittama Lapsen oma luontoretki – Seikkailuja mökkimaisemissa (Minerva 2014) on myös hyvin söpö lasten tietokirja, sillä satu saa osansa, mutta tämän tekijäparin kirjoissa ei lasta aliarvioida, vaan tietoa tulee tosi paljon aina latinalaisia nimiä myöten, mikä on vain hyvä juttu. Minäkin opin uutta, vaikka olen aika innostunut kasveista ja eläimistä, mutta ei ihmekään, sillä biologi Matti Laurila on lukenut käsikirjoituksen. Nyt on niin, että näin tutun kompostitoukkamme kirjassa, sen ihanan valkean palleroisen, joka tekee kaikesta ruokajätteestämme kompostimultaa. Sehän on tähän asti ollut ihan söpö, mutta nyt näin kuvan sen emosta, joka on sarvikuonokas Oryctes nasicornis…iiiik!!!

Heti kirjan alussa tapaamme Eetu sinitiaisen, johon tutustuimme jo teoksessa Lapsen oma lintukirja. Eetu on vastassa kun Asta aloittaa kesäänsä Kolisevanmäellä, jossa ovat myös hänen vanhempansa ja Joonas-serkku. Savusaunasta suvitarinaan löytyy mukaan satavuotias Tonttu-Hermanni ja kesä voi alkaa.

Olen aina pitänyt Laila Nevakiven herttaisen vanhahtavasta, mutta aitouteen yltävästä kuvituksesta. Laululinnut esitellään tarkoin piirroskuvin ja jokaisesta kerrotaan joku pieni fakta. Vaikka: Kirjosieppo Ficedula hypoleuca. Kirjosieppo tekee pesän linnunpönttöön. Jos tiainen on jo ehtinyt varta pöntön, ärhäkkä kirjosieppo voi yrittää häätää tintin pois. Yksi sivu on pulleita sammakoita, sitten komeita pihapuita ja kukkia, jonka jälkeen seuraa Telkän temppu.

Kukapa tiesi, että vanhan tarun mukaan telkkä pesi Ilmatar-neidon polvelle. Kun Ilmatar liikahti, telkän munat vierivät polvelta mereen ja niin maailma syntyi!

Luontoretkeen kuuluvat luonnollisesti onkiminen, kalalajien ja muiden veden eläinten tunnistaminen. Rannalla tutustumme kiehtoviin kiviin ja mineraaleihin. Ruusukvartsi on aika kaunis…gneissi myös. Juhannuksena saunotaan, tehdään taikoja ja ollaan kokolla. Asta ja äiti hoitavat kasvimaata ja Asta oppii viemään kaikki ruoantähteet kompostoriin, josta Astan ensimmäisen kerran avatessa hypähtää eräs kultaturkkinen…

Mukavasti rytmittäen tietosivut vaihtelevat kera tarinoiden, jotka ovat aina kuitenkin osa luontoamme tai sen kansansatumaista perimätietoa. Tulipallo rannalla ja Kuolemankello ovat jännittävät tarinat, mutta lopulta faktaa.

Kun Joonas yrittää kuvata ketokultasiipeä Lycaena hippothoe, hän tapaa kukkkaiskeiju Emilian, jolla on tapana lentää yhdessä perhosten kanssa. Emilia esittelee niityn perhosia ja saamme myös tutustua niittykukkiin, joista etenkin ruusuruoho Knautia arvensis on tärkeä mesikasvi perhosille. Myös marjat ja sienet opetellaan ja etenkin, mitkä sienet ovat myrkyllisiä. Miten hauskaa onkaan olla poimimassa kantarelleja, kun naapurimökin kultainennoutaja Jepe, kantarellikoiraksi opetettu, etsii parhaat sieniesiintymät. Kaikkein jännittävintä on kuitenkin telttaretkellä lepakkojen yössä.

Läheltä sujahtaa tumma, pieni hahmo, kuin pääskynen ja lapset ihmettelevät lepakon taitavaa lentämistä. Nuotionmakkaran, lepakon ja koko päivän touhujen jälkeen on mukava kömpiä telttaan, jonne on tullut Jepe-koirakin.  Asta nukahtaa Jepen tuhinaan, mutta pohjanlepakko Pättis kiitää äänettömästi yöntumman pihan yllä, kunnes se aamun koittaessa lentäisi päiväpiiloonsa puupinon taakse.

Erityisen kiinnostava on yöeläinaukeama, jossa esitellään erilaiset lepakot ja muut yön kulkijat. Suviöinä ei kannata nukkua vaan ottaa kaikki irti heinäkuun hämärtyvistä myöhäisilloista sekä elokuun öistä, sillä koskaan ei voi tietää mitä jännää liikkuu vaikka omassa puutarhassa, mökkimaisemista nyt puhumattakaan.

Ihana kirja, jonka tarina päättyy kellastuviin lehtiin Kolisevanmäellä. Hermannille sanotaan jäähyväiset, mutta eräs ylimääräinen matkustaja lähtee Astan repussa kohti kaupunkia itsekin tosin kovin ihmeissään asioiden saamasta käänteestä.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Sunnuntainen huhtikuukirje Aaro Hellaakosken, Jani Kaaron ja T.S.Eliotin henkeen

Hei!

Varmaan monien mielestä huhtkuu on kuukausista ihanin. Se on kevään airut, se on pajunkissoja ja ensimmäisiä sipulikukkia. Lumikellot ja scillat jo kilvoittelevat hurmassaan ja lintuset vain laulavat aamuvarhaisesta iltapimeään. Miksi siis kaipaan Montgomeryn suosikkikuukautta: "Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan."

Mitä Hellaakoski kirjoittikaan huhtikuusta kokoelmassa Jääpeili:

"Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu."

Ihmeellistä, että aavistin, ennustin talvettoman talven jälkeen, että huhtikuusta tulee kuin Hellaakosken runo, mutta miten, sitä tuskin saatoin aavistaakaan. Ja huhtikuu ei ole vielä edes puolessa välissä!

Olen kääntynyt sisäänpäin kuin simpukka ja elänyt teille melkein vain kirjajutuissani. En ikinä ole päästänyt ketään liki, kun en säteile ja hohda. Haluan olla Valonkantaja ja ellen siihen pysty, mieluummin vaikenen kuin valitan. Nyt vain jotenkin alkaa kuppi mennä nurin, joten Lumimiehen kehoituksesta raotan vähän omaa vajaata kahta huhtikuun viikkoani.

Sisareni ystävä täytti naistenpäivänä pyöreitä saattohoidossa. Kaikki ei mennyt niin kauniisti kuin luullaan, vaan moni asia oli niin pielessä, että ei ihan heti unohdu. M. poistui viime viikolla.

Keväästäni on puuttunut jääaurinkomurtomaahiihto, joka on vahvin kuntoni ylläpitäjä. Olen niin intohimoinen maalis-huhtikuun hiihtäjä, että jo sillä pidän peruskountoni yllä vaikka en muuten tekisi muuta kuin puutarhailua. Nyt tosin olen yrittänyt sitten muuta, mutta se ei ole yhtä hauskaa kuin tunnit aurinkoisella jäällä.

Koska on kuitenkin kevät eikä ole lunta, olen puutarhaillut sen minkä pystyy, mutta tänään totesimme, että kiitos lumettoman talven, routa on nyt yllättävän syvällä. Istutuspaineet ovat kovat, mutta mitään muuta ei voi kuin leikata omenapuut, haravoida ja idättää, mitä viime mainittua teen vähemmän, koska jo kellarista nostetut jättimäiset pelakuuruukut vievät isosti tilaa koko talossa.

Tietokone tökkii ja oikuttelee, mutta tuskin siinä on mitään uutta. Vaan jos se kaatuu kokonaan. En jaksa opetella mitään uutta konetta, uutta ohjelmaa. Pakotettuna viivyin perjantaina liikkeessä kokeilemassa tabletteja. Kestin sitä tunnin ja minun puolestani R. saa ostaa minulle millaisen tabletin haluaa. Se on vain lisäroinaa taloon, josta haluan karsia pois kaikkea turhaa. Liika tavara syö energiaa. En osta yhtään uutta vaatettakaan ennen kuin...

On tapahtunut paljon, mutta kaikkea en nyt tähän kaada. Sen kerron, että perjantaina sanoin R:lle, että 'mitäköhän seuraavaksi?' Launtaiaamuna heräsin pimeässä hirveään jysäykseen, Oli kuin sota olisi alkanut. Yritin herättää Lumimiestä, mutta hän sanoi, että näin vain pahaa unta. Juoksin keittiön ikkunaan, jossa ei ikinä mitään verhoja ja mitä näinkään: Keskellä lehtoamme näkyi paljon valoja, mutta pimeässä en nähnyt mikä valot aiheutti. Vihdoinkin R. lähti ulos ja minä seurasin sivusta: Naapurien auto oli rullannut heidän pihamäkeään alas, saavuttanut sitten lehtomme reunan, jossa lisää alamäkeä ja siitä se meni vauhdilla vieden mennessään 23 vuotta vaalimani kuusen, joka oli aidosti ainoa näkö-, melu- ja pölysuoja maantien suuntaan ennen kuin lehti tulee puuhun. Muu on pääasiassa lehmusta, koivua ja pihlajaa lehdon yläosassa. Alaosa onkin sitten jo kaarisiltaa ja yksi oleskeluryhmä, jossa nyt sitten ollaan kohta kuin näyteikkunalla. Tapahtunut oli tietenkin vahinko, se että käsijarru oli unohtunut laittaa päälle tms., mutta mikään ei korvaa sitä, että ikinä enää lehtomme ei ole suojaisa pesä kuten se on tähän asti ollut. Nyt tietysti istutamme siihen yhden nuoren koivun tilalle tuurenpihlajan ja menetetyn kuusen tilalle jonkun niin ison puun kuin saamme, mutta eihän se meidän elinaikana enää ehdi antaa samaa suojaa. Olen tottunut kulkemaan siellä t-paita päällä ja kumpparit jalassa poimimassa kantarelleja...introverttina ja valmiina keskustelemaan vain luonnon kanssa.

Kävimme tänään Viherlandiassa, mutta taimipiha ei ole vielä auki ja tietysti: maa on roudassa. Onneksi sain laitettua kukkivia muscareita sekä ruukkuihin että talon päädyn kukkapenkkiin. Ja huomasin, että myyrät ovat sallineet minulle valtavasti tulppaaneja!!! Terassilla on narsisseja. Iltapäiväteellä luin Kauneus ja terveys -lehteä, jossa ihan järkeviä juttuja. Sitten näin horoskoopin, jonka nimi oli vielä Hyvän olon horoskooppi. Katsoin omalta kohdaltani vain kohtaa 'terveys' ja siinä luki: "Surullinen diagnoosi ei ole lopullinen." Kiva tietää, sillä olen menossa rintaultraan...eli "Hyvästi Salzburg rakastettuni, hyvästi alpit!" Onneksi minulle meilasi hauskasti eräs lukijani, jonka tapaan piiiiitkän lounan ääressä toukokuulla Siinä Yhdessä paikassa. Hän kirjoitti tyyliin, joka sai minut nauramaan kyynelten läpi, sillä hänellä ja miehellään on juuri uusitut tietotekniikat, mutta hän sai viivytettyä oman uutensa käyttöönottoa parilla viikolla, koska on varma, että ei opi enää ikinä muita kuin kieliä, joissa on nero. Hän kuvaili, miten hänen Armaansa tuskailee uuden koneen ja ohjelman kanssa. Voipi olla, että eräs tutkimus nyt Suomessa kärsii. Niin...jäin siis siihen, että koska hänen meilinsä oli niin raivoisa, kun KAIKKI ei-ihana oli tapahtunut just maalis- ja huhtikuussa myös ystävälleni, että halusin kertoa Hyvän mielen horoskoopista hänen 'terveytensä': "Kokeile sitä seksiasentoa, jota aina vältät."


*****

Kuukauden eräänlainen kohokohta on ollut Helsingin Sanomat 2.4, jossa Jani Kaaron essee Oliko jumalten kuolema suuri voitto?, teki minuun valtavan vaikutuksen. Tässä muutama makupala melkein sivun esseestä, ensin alusta:

"Oletko joskus päässyt eroon raskaista velvollisuuksista ja tuntenut olosi vapautuneeksi ja keveäksi? Silti jonkin ajan päästä tunnet kuinka  jokin uusi voima painaa harteitasi raskaasti alaspäin. Vapaus ja keveyden tunne johtuivat vain siitä, että olit uudessa tilanteessa, etkä vielä tunnistanut uusien velvollisuuksien painoa."

"Tämä filosofi Georg Simmelin ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan viime aikoina. Se johtuu siitä, että väitin HS:n verkkosivujen kolumnissani (7. helmikuuta 2014) addiktioiden olevan korvike, jolla täytämme henkisesti köyhän kulttuurin aiheuttaman tyhjiön. Sen jälkeen jotkut kysyivät, mitä sitten olisi henkisesti rikas ja täysi elämä. En osannutkaan vastata."

Ja tämä lopusta:

"Mitä siis olisi henkisesti rikas ja täysi elämä minulle? Vastaus on, etten luultavasti koskaan tule tietämän siitä enempää kuin laboratoriorotalle on mahdollista. Kuten intiaanit sanoivat Artaud'lle, olen yksi niistä, jotka henget ovat hylänneet. Jumala on julistettu kuolleeksi kauan ennen syntymääni."

"Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?"

Näin Jani Kaaro, mutta mitä sanoikaan huhtkuusta T.S.Eliot:

"Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta, 
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä 
kuiviin juurikyhmyihin..."

Oi, ihana toukokuu, miten sinua odotankaan! Valkeiden kukkiesi vaahtoa ei voita mikään. Toukokuu on syntymäpäiväkuukauteni. Toukokuussa saan puutarhailla mielin määrin. Toukokuussa istun ystävän kanssa korvasienikeitolla. Toukokuussa maalaan kolme tuolia ja kaikki erivärisiksi. Toukokuussa joku yllättää minut ihanasti. Toukokuussa olen Luvialla. Toukokuussa on syöty pois Fazerin Sininen, jonka olen piilottanut jonnekin. Toukokuussa kaikki kotelomekkoni mahtuvat ylleni kuin ne olisivat toinen ihoni. Toukokuussa olen villi ja tuhma. Toukokuussa olen kiltti ja aurinkoinen. Toukokuussa olen monta. Toukokuussa kukkii magnoliani. Toukokuussa muistan, että huhtikuulla sain käteeni ystävältä lapun, jossa nämä Saima Harmajan sanat:

"Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan!"

Toukokuussa suutelen omenankukkain tuoksussa.

huhtikuista sunnuntaiehtoon rauhaa toivottaen
Leena Lumi

kuva Päättynyt aamiainen Elin Danielson-Gambogi

Leena Lumin huhtiarvonta 2014!

Huhtikuun perinteinen arvonta käynnnistyy nyt. Osallistua voivat kaikki lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Mistä sitten tietää, onko jo kirjautunut lukijakseni vai ei? Oikeassa palkissa on kohta 'Liity tähän sivustoon' ja sen oikealla puolella on pieniä neliöitä: Vie hiiri siihen ja klikkaa: Lukijat avautuvat ja voit näin tarkistaa oletko jo mukana Lumissa.

Anonyyminä ei voi osallistua ja toivon, että kaikki, joilla ei ole aktiivista blogia, jättävät sähköpostiosoitteen, josta voi tarvittaessa tavoittaa. Toivon tietysti ensi sijassa, että seuraatte voittajien julkaisemista. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 27.4. klo 12. Sunnuntai-iltapäivänä johonkin aikaa Lumimies toimii tuttuun tapaan onnettarena.

Palkintona on tietenkin kirjoja ja voittoarpoja nostetaan viisi. Ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, toiseksi tullut tokana jne. Nyt kaikki aikaisemmasta poiketen osallistuvat vain yhdellä arpalipulla eli ei linkitystä tällä kertaa.

Tällaista oli viime vuonna huhtikuun arvonnan aikaan!

Toivotan aurinkoisia päiviä ja iloista huhtiarvontaa!

Ella Räty& Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha  Varattu!

Verna Kaunisto-Feodorow: Reseptien aarteet - Sukupolvelta toiselle   Varattu!

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Puutarhamaailma 2013

Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet

Wilhelmiina Halme: Kaikki kaunis on käsin tehty

Arnaud Delmontel&David Batty: Tumman suklaan herkut

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa

Kirsi Tuominen: Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha  

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Mauri Korhonen, Tatu Lehtovaara: Sienet ja sieniherkut

Caroline Hofberg: Runsaat salaatit

Tommi Kinnunen : Neljäntienristeys  Varattu!

Karin Slaughter: Yli rajan

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kirsti Ellilä: Kaivatut

Jørgen Brekke: Uneton

Anne Holt: Kuollut kulma

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita

Paul Auster: Mielen maisemissa

Ian McEwan: Vieraan turva

Jørgen Brekke: Armon piiri

Kate Morton: Paluu Rivertoniin  Varattu!

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Markku Envall: Jäät lähtevät

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä

Herman Koch: Lääkäri

John Boyne: Kuudes mies

Tapani Heinonen: Reunalla   Rohkea!

Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki - Seikkailuja mökkimaisemissa  

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja  Vaikuttava!

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Denise Mina: Ampiaiskesä

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä

Mia Vänskä: Musta kuu

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

John Boyne: Leijuva poika

Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila 

Kirsi Tuominen - Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  Jo 5 357 on ollut tästä kiinnostunut. Ensimmäinen puutarhakirja viiden vuoden kympin kärjessä.// Varattu!

Anneli Kanto: Pala palalta pois

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Susan Sellers: Vanessa&Virginia

Andromeda Matz, Crister Cedergren: Ihanat kärhöt

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken


Love
Leena Lumi

Kirja - Kohtaamispaikka: Vastaan haasteeseen!

Vastaan Opuscolon haasteeseen Kirja - Kohtaamispaikka, johon hän sai idean Lukukeskuksen järjestämästä valtakunnallisesta tapahtumasta, jossa innostetaan ihmisiä lukemaan tänä vuonna juuri mainitulla teemalla. Kiitos Opuscolo♥

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.

Mainitse haasteen alkuperä tekstissä.

Haasta mukaan 3-6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla

Haastan mukaan:

Jonnan
Katrin
Katjan
Kirjakirpun
Marjatan
Mustikkakummun Annan

Vihervaaran Anna on ollut elämässäni aina, mutta onko elämässäni aina ollut Maud Montgomery. Kerron sen nyt.

Sain kaikki Annat ja Runotytöt. Olin välillä niin runotyttöä että ja etenkin kun kirjoittelin päiväkirjaani varhaisihastuksista tai rustailin kaihoisia runoja. Itse elämä kuitenkin paljasti, että Annan vaikutus oli vahvempi. Ystävältäni, joka oli kuin ilmetty Anna sotkin ihanat, punaiset, pitkät hiukset sulatettuun muovailuvahaan, sillä eihän kukaan muu voinut olla enempää Anna kuin minä. Onneksi äiti ei tajunnut yhteyttä Vihervaaran Annaan ja sain aivan muun rangaistuksen kuin että olisin joutunut olemaan ilman Anna-kirjoja. Täällä kerron, miten me kaikki oltiin niin Vihervaaran Annoja...Sitten sattui se tapaus, kun olin isohkon ponin selässä ja raippa oli pakko olla kädessä, vaikka en ikinä ole hevosta lyönyt. Onnettomuudeksi se raippa siinä oli juuri, kun eräs innokas nuori mies roikkui jalustimessa ja minusta turhan ärsyttävästi vaati huomiotani. Sekunnin tuhannesosa ja muistin, miten Anna oli lyönyt rihvelitaulun Gilbertin päähän niin, että se hajosi ja silloin nostin käteni ja...Paljon, paljon myöhemmin katselin televisiosta Anna-sarjaa tyttäreni kanssa ja aina kun Gilbert esiintyi alkoivat kyyneleet valua. En vain voinut sille mitään.

Mutta Maud, missä oli Annan luoja Lucy Maud Montgomery? Kun luin Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, oli kuin minulle olisi näytetty uusi polku ja lähdinkin seuraamaan Maudia.

Sitten seurasi kohtaaminen Patin kanssa. Pat lapsena ei koskettanut minua niin isosti kuin Pat - Vanhan kartanon valtiatar, jossa Pat oli jo nuori neito ja ratkaisujen edessä. Kohtaaminen Patin kanssa jätti minuun ikuisen yhteyden Maud Montgomeryyn, sillä Patiin hän oli kirjoittanut itsensä.

Annan jäähyväisissä sain koskettaa Maudia. Se oli kohtaaminen ja se oli jäähyväiset.

Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä läpi vuosikymmenten, voidaksemme tuntea hänet läpi ajan ja usvan. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa kantaen mukanaan tähtilyhtyä...

Maudia ja hänen tyttöjään muistellen
Leena Lumi

Hannah Miles: Juustokakut - 60 suussasulavaa leivonnaista

Cheesecake, Käsekuchen, tarta de queso, gâteau au fromage – yksinkertainen juustokakku on herkku, joka herättää ihastusta kaikkialla maailmassa. Lähes jokaisessa maassa on oma juustokakkuperinteensä, ja juustokakku kuuluu maailman vanhimpiin jälkiruokiin. Siitä on mainintoja jo vuodelta 200 eaa. Totta puhuen en tunne ketään, joka ei nauttisi hyvästä juustokakkuviipaleesta!

Näin kirjoittaa Juustokakut (Cheesecake, Gummerus 2014, suomennos Tuija Tuomaala) kirjansa johdannossa Brittien Master Chefistä tutuksi tullut leipojamestari Hannah Miles, joka tarjoilee meille 60 uskomatonta juustokakkureseptiä. Koemme klassikot, hedelmä- ja marjajuustokakut, karkeilla höystetyt sekä gourmet –herkutteluun tarkoitetut juustokakut, omat kakkunsa kutsuille sekä saamme myös tuulahduksen juustokakkuja maailmalta. Minäkin olen aivan hulluna juustokakkuihin ja kun huomenna lähden ystävälle lounaalle, aavistan, että jälkiruoaksi on kahvin kera juustokakkua!  Juu, tiedän, tiedän, että pitää mahtua niihin suven kotelomekkoihin, mutta elämässä on pakko olla myös keitaita. Sitähän voi uskotella, että mandariinijuustokakku on vain juustoa ja hedelmää, mutta totuus on kyllä, että juustokakut ovat aikamoisia kaloripommeja, mutta kun niiden rakenne suuhun on niin täydellinen ja maku on jotain ainutlaatuista.

Klassikoissa on New Yorkin juustokakku, jossa ranskankermaa on vain desi ja kermaviiliä 3 desiä, tuorejuustoa 600 grammaa, mutta gourmet-herkutteluosastolta löydämme suklaa-inkiväärijuustokakun, jossa voita on 150 g, tuorejuustoa 650 g, ranskankermaa 6 desiä ja suklaata puolikiloa! No, herkkuhetki on herkkuhetki ja sitten voi taas vaikka olla ilman mitään sokeria muutaman viikon.

Koska en itse leivo, kuin ne pari juttua, jotka tiedättekin, niin oli kiinnostavaa löytää Helsingin Sanomien 3. huhtikuuta Ruokatorstaista (Ruokatorstai on yksi vakavista riippuvuuksistani) Satu Vasantolan juttu tästä kirjasta. Erityisen kiinnostavaksi tekstin teki se, että hän oli ryhtynyt tuumasta toimeen eli kokeillut muutamia kakkuja.  Yksi kokeilunkohde oli sitruunainen mustikkajuustokakku, josta BBC:n Masterchefin tuomarit John ja Gregg pitivät todella paljon. Gregg jopa niin paljon, että painoi sen kasvoilleen! Nauhoitus jouduttiin keskeyttämään sotkun siivoamiseksi, mutta tällöin Hannah Miles arveli, että hän pääsee jatkoon.

Ja näin samasta kakusta Satu Vasantola:

Mustikkakakku oli maultaan lähes taivaallinen, ehkä paras juustokakku, jota olen koskaan syönyt. Sitruunan ja mustikan yhdistelmä toimii oivallisesti ja kakun maut olivat kauniisti tasapainossa keskenään.

Tekeminen sen sijaan oli pulmallista. Kirjan mukaan kakun olisi pitänyt hyytyä jääkaapissa, vaikka täytteessä ei ollut liivatetta tai mitään muutakaan, joka täytteen olisi hyydyttänyt. No, eipä se sitten hyytynytkään.

Odottelin seuraavaan päivään ja ryhdyin sitten pelastustoimiin: kaavin täytteen pois vuoasta, vatkasin joukkoon pari kananmunaa ja pistin kakun uuniin paistumaan.

Tämä toimi, mutta pian oli ryhdyttävä pelastusoperaatioon numero kaksi. Kakun pinnalle piti tehdä mustikkakuorrute, josta tuli aivan liian löysää.

Pelastuskeinot olivat onneksi helpot: lisää mustikoita ja joukkoon vähän hillosokeria.

Kiitämme tästä Vasantolaa ja liitämme tämän muistiimme, sillä arvaan, että moni hankkii tämän kirjan ja mustikka-aikaan vielä useampi kokeilee juuri tätä ohjetta. 

Ihastuin itse eniten juustokakkuihin maailmalta ja vähän aikaa pohdiskelin, kumman teille nyt tarjoaisin skotlantilaisen viskillä maustetun vadelmajuustokakun vai japanilaisen kirsikankukkajuustokakun ja päädyin jälkimmäiseen, sillä kakun koristelu on vain niin kaunis, pidän kirsikoiden mausta ja minulla sattui juuri olemaan maljakossa kirsikkapuun oksia kukassa:

Kakkupohja

55 g (4 rkl) pehmeää voita

0,6 dl sokeria

1 kananmuna

2 tl matchajauhetta (jauhettua vihreää teetä)

1 kukkuramitallinen rkl ranskankermaa

vajaa 1 dl vehnäjauhoja

0,5 leivinjauhetta

Täyte

4 liivatelehteä

200 g tuorejuustoa

250 g ricottajuustoa

1 tl vaniljatahnaa tai –aromia

1,2 dl kuohukermaa

450 g kirsikkahilloa

Koristeluun

30 g tummaa suklaata sulatettuna

sokerikukkia

halkaisijaltaan 23 cm:n irtopohjavuoka voideltuna ja leivinpaperilla vuorattuna

pursotin ja pieni pyöreä tylla (=pursotusterä)

12 hengelle

Kuumenna uuni 180-asteiseksi.

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna ja vatkaa lisää. lisää matchajauhe 1 rkl:seen kuumaa vettä ja lisää se pohjataikinaan yhdessä ranskankerman kanssa. Siivilöi joukkoon jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, ja sekoita taikina varovasti tasaiseksi.

Kaada taikina vuokaan ja paista kakkupohjaa uunissa 15-20 minuuttia, niin että pinta on saanut väriä ja joustaa, kun sitä painaa varovasti keskeltä. Anna kakkupohjan jäähtyä vuoassa.

Liota liivatelehdet kylmässä vedessä pehmeiksi.

Vatkaa tuorejuusto, ricotta, vaniljatahna ja sokeri kuohkeaksi seokseksi.

Mittaa kerma kuumankestävään kulhoon hiljalleen kiehuvan vesikattilan päälle ja lämmitä varovasti. Purista liivatelehdet kuiviksi ja lisää ne lämpimän kermaan. Sekoita, kunnes liivate on liuennut. Siivilöi kerma, jotta mukaan ei tule liukenemattomia liivatekokkareita, ja vatkaa se juustoseoksen joukkoon.

Soseuta kirsikkahillo tehosekoittimessa tai monitoimikoneessa tasaiseksi. Levitä kolmasosa kirsikkasoseesta kakkupohjan päälle, mutta jätä reunoille hiukan tyhjää. Sekoita loput soseesta juustoseoksen joukkoon niin, että seokseen jää punaisia raitoja. Kaada juustoseos pohjan päälle ja tasoita pinta. Anna hyytyä jääkaapissa 3 tuntia tai yön yli.

Pane sulatettu suklaa koristelua varten pursottimeen ja pursota oksia kakun pinnalle. Asettele oksille sokerikukkia.

Nyt ei sitten muuta kuin kokeilemaan tätä tai jotain muuta kirjan monista ihanuuksista!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Katariina Vuori&Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja - Kertomuksia itsemurhasta

Olen kasvanut jo alun perin vinoon. Tulen taiteilijaperheestä, joissa poikkeuksetta kasvaa epänormaaleja ihmisiä. Kun kasvoin, minulla ei ollut mitään sääntöjä, ei ruoka-aikoja. Se oli sellaista hippikasvatusta.

Minulla on isosisko, ja hän on alkoholisti. Niin, meitä on kaksi sekaisin mennyttä. Minulla on mielenterveysongelma ja siskolla alkoholiongelma.

Tapio oli todella paljon pois kotoa, milloin mistäkin syystä. Sitten tuli outo puhelu, joka laukaisi kaiken. Puhelin soi kuudelta aamulla. Mies puhelimessa sanoi, että miehesi makaa täällä vaimoni vieressä, alasti.

”Halusin vain, että sinustakin tuntuu yhtä pahalta kuin minusta”, soittaja sanoi.

Tapio ei tullut kotiin ennen kuin illalla, olin laittanut lapset jo nukkumaan.

Sanoin, että alan seota. Kerro kaikki tai tapan.

Ja hän kertoi.

Naisia oli ollut esikoisen syntymästä saakka. Kertapanoja. Pitempiaikaisia suhteita. Kesäkissoja. Naisten kanssa, joita tunnen. Naisten, joista joku pamahti paksuksi.

Uskottomuus on kuoleman piikki. Se on sama, kuin se olisi tappanut minut. Menin jotenkin sekaisin, en tehnyt muuta kuin valvoin…

Näin kertoo Nainen, 47, kirjassa Kourallinen tabuja – Kertomuksia itsemurhasta (Atena 2014), tekijät Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen. Kirjan nimi voi tarkoittaa vaikka kourallista pillereitä, mutta enemmän se kuvastaa sitä, miten tabu itsemurha kuitenkin yhteiskunnassamme on. Naisen, 47 vee, äitikin, julkisuuden henkilö, olisi tehnyt mitä vain, että asia olisi saatu salattua ja keinot eivät olleet kauniit vaan pahensivat tyttären syvää masennusta entisestään. Jokainen voi arvata, mihin päädyttiin, mutta Nainen jäi kuitenkin kertomaan meille tarinaansa.

Vuosittain noin tuhat suomalaista päättää elämänsä itse. Luku on kaksinkertainen EU:n keskiarvoon. Heidän lisäkseen arviolta kymmenkertainen joukko yrittää itsemurhaa. Itsemurhaa suunnitellaan eniten huhtikuussa, joten ehkä T.S.Eliot oli oikeassa, että huhtikuu on kuukausista julmin, mutta itsemurhia toteutetaan eniten toukokuussa. Aivan kuin masentunut olisi töin ja tuskin jaksanut juuri ja juuri sinnitellä läpi huhtikuun, mutta sitten puhkeava kevät olisi taittanut kaiken jaksamisen.

Kirjan tekijät alkusanoissa:

Tässä kirjassa itsemurhasta puhuvat ne, jotka asiasta tietävät parhaiten: itsemurhaa yrittäneet ja itsemurhan tehneiden lähipiiri. Kertomuksissa toistuu usein raadollisella tavalla suomalaisen terveydenhuollon riittämättömyys. Kun julkinen sektori ei ole vastannut hätään ja ahdistukseen, monien tukena on onneksi ollut väsymätön taustajoukko, joka on jaksanut välittää ja vaatia.

Päällimmäisin meille kirjan tekijöille jäänyt ajatus oli voimattomuus. Eihän tällaista voi olla Suomessa, maassa, jonne on lottovoitto syntyä.

Niinpä, mutta sen sijaan, että puututaan aikuisen ihmisen oikeuteen itse päättää omasta elämästään ja kuolemastaan, voitaisiin alkaa aidosti ajatella, mikä mättää tässä näennäisessä lottovoittomaassa, jossa vanhuksetkin pääsevät laitoshoidossa vessaan vain kolme kertaa viikossa. Kyllähän sitä sitten alkaa kaivata kuolemaa viimeistään tuossa tilassa, jos ei ole sitä ennen ymmärtänyt tehdä. Jos ei saa päättää edes omista tarpeistaan, niin turha ihmetellä, miksi vanhusten masennus lisääntyy. Jos ei tunne hallitsevansa omaa elämäänsä, miten jaksaa missään iässä. Kuka määrittää, mikä on ihmisensietoista elämää? Kuka mittaa, mikä on ihmisen kyky kestää vastoinkäyminen, kun se vaihtelee henkilöstä toiseen rajusti? Kun luin kirjan kaikki kertomukset, huomasin sen, minkä olen jo aavistanutkin, että itsemurha ei katso ikää, sukupuolta eikä säätyä. Kaiken voi laukaista vaikka 'vain' puolison pettäminen, kuten on Naisen, 47 vee, tapauksessa. Toinen kestää sen, toiselle se on kuolemaksi. Kirjassa vaikeinta oli lukea koulukiusauksen uhrin toivottomuutta, sitä, että ainoa apu löytyi kuolemasta. Ei ollut ketään kenelle olisi voinut kertoa, sillä nuorihan tietää, että kertominen vain yllyttää kiusaajia. Toinen, mikä tuli esiin jo selvinneiden kertomuksissa oli hoitohenkilökunnan suorastaan häijy käytös itsemurhaa yrittänyttä kohtaan. Miksi ihmeessä noita tapauksia ei saada pois alalta, jolle he eivät ollenkaan kuulu! Muistan kuinka hyvä ystäväni lukiosta, kaunis ja monipuolisesti lahjakas nuori nainen, jolla välit kotona vanhempiin rankat, yritti itsemurhaa lääkkeiden yliannostelulla. T. kertoi jälkeenpäin, että kun häntä oksetettiin sairaalassa, kohtelu oli äärimmäisen tylyä. Eräs nuori lääkäri totesi toimenpidehuoneen läpi kulkiessaan: ”Antakaa sen kuolla.” Pieni kaupunki ja pienet kuviot: T. tunsi kandin. Nyt seuraan, miten samainen epäempaattinen tyyppi huseeraa ison sairaalan johtavana lääkärinä ja on usein haastateltuna eri medioissa. T. jätti lukion kesken, mutta sai elämänsä kuitenkin lopulta järjestykseen ja on elänyt omannäköisensä taiteellisesti vahvan elämän, joka jatkuu edelleenkin, vaikka jonkun mielestä hän olisi joutanut kuolemaan jo 16-vuotiaana.

Onko niin vaikeaa antaa myötätuntoa hänelle joka haluaa vain kuolla. Kyllä, suurin osa todellakin haluaa kuolla ja vain murto-osalla kyseessä on hätähuuto, johon meidän kaikkien pitäisi olla valmiit vastaamaan. Ei kukaan tahallaan aiheuta itselleen niin pahaa oloa tai vaikeita olosuhteita, että ei jaksa enää elää. Tähän kohtaan en voi olla sanomatta, että lukekaa myös teologian tohtori Ann Heberleinin kirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Jo kirjan nimi kertoo, mistä on kysymys ja Heberlein itse elämään väsyneenä osaa analysoida, mistä on kysymys.

Vuori ja Pulkkinen ovat tehneet kiinnostavan kirjan antamalla äänen heille, joiden sivu ja ohi usein puhutaan. Kukapa paremmin voisi tietää itsemurhasta kuin sitä kerran tai useammin yrittänyt. Joskus omainen voi olla kiinnostava ja todenmakuinen kertoja, kuten oli Delphine de Vigan teoksessa Yötä ei voi vastustaa, yrittäessään selvittää äitinsä itsemurhaan johtaneita tekijöitä.

Lupaan loppusanat kirjan tekijöille, mutta poimikaamme muutamia sirpaleita Naisen, 60, 

kertomuksesta:

Koen, että en ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa.

Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä.

Nämä jutut menevät kolmanteen ja neljänteen polveen. 

Tajusin 17-vuotiaana, että en selviä tästä elämästä.

Itsemurhahan on ihan hirveä sana. Murha on sitä, että otetaan toiselta tämän tahdonvastaisesti henki. Itsemurha on hyvän tekemistä itselleen.

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen:

Kirja on omistettu mudassa oleville timanteille.

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Mieli on edelleen kuin kova musta räystäs johon...

Mieli on edelleen 
kuin kova musta räystäs johon
lyö päänsä aina kun aikoo ajatella:
juuri nyt on huojentavaa tuntea
ensimmäisen kevätpäivän kevyt
mutta havaittava siivenisku
kohmeisessa sydänalassa.
Ilo kuin komerosta löytyneet 
vanhat samettihousut
jotka mahtuvat
yhä.
Huojennus
huomata:
taskut ovat ehjät, vetoketju ehjä
ja kuosi niin ikuinen
kuin anatomia itse.
Ei kaikki ole mennyttä,
kaikki on myös tulevaa.
Saman faktan veljeni varis
raakkuen vahvistaa.

- Pentti Saaritsa -
Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen

Ella Räty&Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha

Minua on aina kiehtonut ajatus metsäpuutarhasta. Niinpä kun aloin innolla rakentaa puutarhaamme tänne saarelle, katsoin aina mukaan kuuluvan myös lehtomme, josta raivasimme risukkoa antaaksemme tilaa ja valoa lehdon perinteisille kasveille kuten vaikka näsiälle, lehtokuusamalle, talvikille, kieloille, lehtosinilatvoille, esikoille, hiirenportaalle, valkolehdokille, lehtoakileijoille, metsäkurjenpolville sekä ennen kaikkea 35 metrin korkeutta tavoitteleville metsälehmuksillemme. Istutimme lehtoomme myös jasmiinin ja pari onnenpensasta, mutta nyt on suunnitteilla istuttaa toinen jasmiini ja ehkä myös magnolia valoaukkopaikkaan. Sydänsuvellahan lehto on yhtä valon ja varjon leikkiä ja sinne on kiva istahtaa puiden suomaan varjoon nauttimaan metsäpuutarhan ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Ella Rädyn ja Hanna Marttisen teos Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014) on ensimmäinen kotimainen metsäpuutarhakirja. Aika hämmästyttävää tässä metsien maassa, että vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja mikä parasta, voin häpeilemättä kehua, että kirja on aivan loistava. Luin sitä kuin romaania, sillä tekijät kirjoittavat paitsi syvällä asiantuntemuksella, myös tunteella. Kirja on kuin puutarharunoa, jossa huomioidaan kaikki muodot, tyylit, tuulen ja varjon leikit, vaaleat ja kylmät värit, tunnelmat…Ella Räty on Puutarhaliiton kasviasiantuntija ja erittäin perehtynyt puutarhasuunnitteluun ja hänen kasvitietämyksensä on huima. Hanna Marttinen on koulutukseltaan sekä valokuvaaja että puutarhuri. Kirjan kuvat ovat molempien tekijöiden, mutta tässä jutussa vain kuva siperiankärhöstä on Rädyn ottama, muut ovat Marttisen.  Kirjassa tehdään unohtumattomia vierailuja sekä yksityisiin metsäpuutarhoihin että mm. Haagan alppiruusupuistoon, Ilolan arboretumiin sekä Muurilan metsäpuutarhaan.

Tässä kohtaa kolahti ensimmäisen kerran: Valkokukkainen siperiankärhö sopii loistavasti metsäpuutarhaan ja sen vanha nimi onkin metsäköynnös. Vaikka käytän sinistä alppikärhöä kiipeämässä muualla puutarhassa, aion istuttaa lehtoomme siperiankärhöä, joka on maamme ainoa luonnonvarainen kärhö. Jos metsäpuutarhassa on vaikka tuulenkaato voi siihen antaa kasvaa kärhöä somisteeksi sen sijaan että siivoasi puurauskun pois. Lahoavat puut tuovat metsäpuutarhaan sopivasti pieneliöstöä ja sen lisäksi myös tiettyä tunnelmaa, jossa läsnä niin uuden alku kuin kasvun loppu. Vanha haapa esimerkiksi on ensin tikkojen kotina ja myöhemmin siihen asettuvat lepakot ja kun se sitten joskus lahoaa, syntyy aidon aarniometsän tunnelmaa: Pieneliöstö riemuitsee ja kärhöt saavat kauniisti koristaa kaikkensa antanutta puuta.

Suomalainen metsäpuutarha kertoo, että vain yksi prosentti metsäpinta-alastamme on aitoa runsasravinteista lehtometsää, mutta samalla tarjotaan neuvoja miten niukkaravinteisesta kangasmetsästä saa lehtomaisen tekemällä lujasti töitä. Niksejä maanparannukseen annetaan kautta metsäpuutarhatarinan, mutta samalla tuodaan esiin myös kuivan kankaan ja kalliometsän kauneutta.

Kuvassa mehitähtiä  ja maksaruohoa, joiden väleistä ei takuulla pääse rikkaruoho kasvamaan.

Ilolan taimisto ja arboretum Salossa on yksityinen puutarha, mutta avoinna yleisölle. Pääosa on mäntykangasta, mutta viiden hehtaarin alueelle mahtuu monenlaista kuivista kivikoista reheviin kosteikkoihin. Alakuvassa Ilolan arboretumin metsänpohjaa heinäkuun alussa värittävät sulkaneilikat. Kaunista!

Köynnöshortensia on mahtava lisä metsäpuutarhaan. Se voi suikerrella kivien päällä tai kiivetä pitkin männynrunkoa. Jos se saa valoa riittävästi, se kukkii valkoisin kukin yli kuukauden, mutta se pärjää hyvin puolivarjossakin ja saa hyvinä syksyinä aivan loistavan ruskavärin jopa limestä keltaiseen! (Kts. tokavika kuva!)Tässä kuvassa kasvi kiipeää männynrunkoa ylös. Kokeilkaa tätä!

Kaupungin sydämestä kirjan tekijät ovat löytäneet kiinnostavan puutarhan, jossa pienilmasto vertautuu Etelä-Ruotsiin tai Tanskaan. Pienellä tontilla huomion vievät 60-70 erilaita alppiruusua ja atsaleaa. Keväällä erityisen huomion kuitenkin saavat kolmilehdet, jonka nimi tulee suvun tieteellisestä nimestä Trillium.  Kuvassa herkkä isokolmilehti.

Nyt moni voi ajatella, että pitää olla kunnolla metsää ennen kuin metsäpuutarha onnistuu. Metsäpuutarha voi olla kuitenkin mitä tahansa muutamasta neliömetristä useampaan hehtaariin. Tärkeintä on arvostaa alueen omaa kasvustoa, huomioida metsätyyppi ja sen mukaisesti sitten istuttaa kasvupaikkatyypin mukaisia kasveja. Kirjassa on mielettömästi ohjeita, miten voi tunnistaa onko kyseessä lehto, tuore kangasmetsä vai ehkä kosteikko. Mitä metsäpuutarhassa sitten voi tehdä? Siellä voi vaikka istahtaa tällaiselle keitaalle ja lukea Suomalaista metsäpuutarhaa tai ihan vain olla hiljaa ja kuunnella lintuja, tuulta, haapoja tai katsella perhosia, levätä maailmasta.

Suomalainen metsäpuutarha on tekijöiltään kuin kunnianosoitus metsillemme. Niiden monimuotoisuudelle ja sille mahdollisuudelle, että voimme elää metsiemme kanssa kauniissa symbioosissa niitä vaalien ja lempeästi hoivaten, mutta antaen metsän villin hengen määrätä rytmin. Uskon tämän kirjan myötä, monen aukaisevan hämmästyneenä silmänsä ja tajuavan, että ’ehkä minä hiukan voisin siistiä tuota metsäplänttiä tuossa ja tuoda sinne vaikka muutaman atsalean ja pari kärhöä.’

Viimeinen sana on tekijöiden ja sen nimi on Elämä ja kuolema läsnä:

Täydellinen puhtaus ja virheettömyys eivät sovi tähän villiin puutarhaan. Jokaista lakastuvaa lehteä ja kuollutta oksaa ei poisteta, vaan harmaantuvat puuvanhukset ja lahovavat rungot saavat jäädä paikoilleen. Ne muodostavat vastakohdan elämää ja runsautta uhkuville silmuille ja kukkanupuille ja muistuttavat luonnon normaalista kiertokulusta – siitä kuinka siemenet itävät, versot kasvavat kohti valoa, kasvit puhkeavat kukkaan, varmistavat siementämällä seuraavan sukupolven elämän ja kuihtuvat lopulta pois. Vasta ripaus jotain ’rumaa’ – kuolevaa tai epätäydellistä – tekee taideteoksestakin kiinnostavan.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Peter Jamesin Roy Grace -sarja

Olen nyt lukenut kaikki Peter Jamesin Roy Grace-sarjan dekkarit ja aion lukea tulevatkin. Keksin nyt tehdä Peterin kirjoille palkkiin oman 'minikirjaston', vaikka ne edelleen löytyvät myös Dekkarit Leena Lumissa. Tällainen minulla on jo Ian McEwanin kirjoille, joten sopii miettiä kuka on seuraava...ehkä Carol Shields.

Kollaasiin käytin brittikansia, mutta luettelen teille kaikki jo kahdeksan ilmestynyttä (syksyllä saamme lisää!) linkittäen ja käytän tummanpuhuvia Minerva Crimen kansia.

Palkista Peterin kirjat löytyvät hänen kuvallaan, jossa mukana on yksi hänen kolmesta koirastaan: Phoebe on hurmaava vanha kaunotar. Jemmassa on aika kiva joulukuva Peteristä labbiksensa kanssa;)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Peter James: Kuolema katsoo kohti

Peter James: Kuolema ei riitä

Peter James: Kuolema peittää jäljet

Peter James: Kuolema ei käy kauppaa

Peter James: Kuolema kulkee kannoilla

Peter James: Kuoleman koura on kylmä

Peter James: Kuolema kulkee kulisseissa

Peter James: Kuoleman kello käy

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Peter James: Kuolemaan asti sinun

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään

Peter James: Kuolema sanelee ehdot 

Peter James: Kuolema vaanii verkossa

Peter James: Kuolema käy oikeutta

Peter James: Kuolema kätkeytyy kuvaan

Ja nyt sitten vain odotamme, mitä James seuraavaksi kirjoittaa. Kuolema kulkee kulisseissa jäi tietysti taas sellaiseen kohtaan, että ei millään voisi odottaa...Painotan, että näitä kirjoja voi alkaa lukea vaikka tokasta tai uusimmasta, sillä Roy Grace-sarjan vakituisten henkilöhahmojen historia käydään yleensä kevyesti läpi joka kirjassa, vain rikos on aina uusi ja yllättävä. Lumimies esimerkiksi aloittaa Peterin lukemisen vasta tästä kahdeksannesta eli Kuolema kulkee kulisseissa.

Voisin kirjoittaa vaikka mitä dekkarien puolesta, mutta sanotaan nyt vaikka, että minä rentoudun dekkarien parissa, monta lukujumia olen selättänyt dekkarilla ja olen joskus lukenut tutkimuksesta, jonka mukaan dekkarien lukijat ovat mitä suurimmassa määrin väkivaltaa vastaan...minäkin olen. Voin lukea melkein mitä vain, mutta en voi katsoa samaa elokuvana. Peterin dekkareista painotan erityisesti, että niissä ei mässäillä julmuuksilla. Jotenkin James onnistuu kirjoittamaan sekä modernia että kivavivahteisen charmanttia ja niistähän parhaat jännitysromaanit on tehty!

dekkariterveisin
Leena Lumi

Peter James: Kuolema kulkee kulisseissa

Gaia, sinä olet niin hyvä minulle. Niin hyvä. Me olemme vanhoja sieluja, sinä ja minä. Olemme tavanneet monessa edellisessä elämässä. Olemme rakastaneet toisiamme ennenkin, senhän me molemmat tiedämme. Käänny nyt istumaan sivuttain sen merkiksi, että rakastat minua.

Annan lausuttua tämän äänettömästi Gaia kääntyi heti provosoivasti, niin että hänen hameensa nousi ylemmäs ja paljasti enemmän reittä. Hän katsoi suoraan Annaan päin. Hän katsoi suoraan Annan sisimpään suurilla, sinisillä silmillään. Sitten hän iski silmää.

Annakin iski silmää.

Peter Jamesin kahdeksas suomennettu dekkari Kuolema kulkee kulisseissa (Not Dead Yet, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro) on superjännittävä, mutta nyt onneksi vähemmän väkivaltaisella tavalla kuin Kuoleman koura on kylmä. Ruumis kyllä löytyy ja se on torso eli raajoja on jossain, mutta tavallaan teko on hieman etäännytetty tai sen etäännyttää tämän teoksen kiinnostavin teema eli sairaan mielen harmaa alue, jolla vaeltaa ainakin yksi nainen nimeltään Anna, rocktähti Gaian fanaattinen ihailija. Näin psykologinen jännitys valtaa tilaa suoralta väkivallalta ja lukija alkaa liikkua samassa rajatilassa kuin Anna. Gaia on saapumassa Brightoniin näytelläkseen pääosaa Kuninkaan rakastajatar–nimisessä elokuvassa. Hänet on uhattu tappaa mikäli hän ottaa roolin vastaan ja niinpä rikosylikomisario Roy Grace saa vastuulleen niin maailmantähden kuin tämän mukana seuraavan lapsen turvallisuuden. Tilannetta ei ollenkaan helpota tunnistamaton vedestä löytynyt torso, ei Royn rakastetun Cleon raskauden loppuaika kuin ei myöskään se, että hänen pitää odottaa sen ajan umpeutumista, jolloin hänen kymmenen vuotta sitten mystisesti kadonnut Sandy-vaimonsa on virallisesti vahvistettu kuolleeksi.  Kaiken huipuksi vankilasta vapautuu vaarallinen Amis Smallbone, joka on uhannut kostaa Roylle kiinnijoutumisestaan, joku vuotaa poliisin tietoja lehdistölle ja sitten Cleon Audista löytyy vahvasti konepeltiin raavittuna teksti:

POLIISIN LUTKA. SEURAAVAKSI ON PENTUSI VUORO.

Niitä, jotka ovat lukeneet aiemmat Roy Grace–dekkarit kiinnostaa takuulla Sandy-kuvio, sillä selväähän on, että kadonneen vaimon osalta tapahtumaodotukset ovat jo korkealla. En usko pilaavani kenenkään lukukokemusta, vaan päinvastoin, kun sanon: Sandy is back!

En löydä nyt mitään valitettavaa juonikuvioon eikä edes hieman machoileva Roy onnistu minua ärsyttämään. Kuolema kulkee kulisseissa meni minulla yllättäen Peter Jamesin kolmen parhaan kärkeen. Ja ne muut kaksi ovat edelleenkin Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead) ja Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You). Jamesin uutuus on monin tavoin yllättävä eikö loppuratkaisu ole arvattavissa. Peter James jopa vähän leikkii lukijan kanssa kissaa ja hiirtä, sillä vielä sivulla 450 hän miltei pysäytti hengitykseni, että sellainen yllätys…

Tässä brittikansi, joka on minusta niin paljon houkuttavampi kuin liian mustanpuhuva kotimainen. Edes minun Valitse Vuoden Kaunein KirjanKansi–kisani eivät tunnu muuttavan maailmaa. Toisaalta tämä on vain makukysymys: Kummasta kannesta sinä pidät enemmän?

Koska olen lukenut Peter Jamesilta kaikki hänen Roy Grace-sarjansa kirjat ja jatkan taas syksyllä, niin aion perustaa hänen kirjojensa ystäville oikeaan palkkiini oman kirjaston ja se tulee tällä kuvalla, jossa kirjailija on upean ystävänsä Grand Old Lady Phoeben seurassa:

Thanks Peter♥

Peter James on yksi maailman suosituimmista dekkaristeista. Hän on paitsi kirjailija, myös tuottaja sekä käsikirjoittaja. Vuodesta 2011 lähtein hän on ollut arvostetun kansainvälisen Crime Writers’ Associatonin puheenjohtaja. Peterin kirjoja on käännetty jo 36 kielelle ja hänen Roy Grace–sarjansa kirjoja on myyty yli 13 miljoonaa kappaletta.

”Warum starrst du die dicke Frau an?” poika kysyi.

Nainen vastasi saksaksi: “Ei hän ole lihava kultaseni. Hän odottaa vauvaa.”

Poika kysyi saksaksi: ”Kenen vauvaa?”

Nainen ei vastannut. Hän katseli naista, ja viha leimusi…

Möchtest du etwas zum lesen?

*****

Dekkarit Leena Lumissa