Koukussa tanskalaiseen Perilliset sarjaan!

Huomenna klo 21 Yle Fem alkaa tarjota toista tuontantokautta loistavasta tanskalaisesta draamasarjasta Perilliset (Arvingerne). Me olimme heti koukussa ja paitsi katsoimme myös tallensimme ensimmäisen kauden. Kiva sanoa olevansa koukussa johonkin tv-ohjelmaan, sillä minulle koukuttavaa katsottavaa tulee todella vähän. Edellinen tosi kova juttu oli tanskalainen Silta, mutta toki la illan Scott&Bailey on ollut hyvä. Sekin sarja vain päättyi viime lauantaina.

Halusin vinkata, jos joku ei ole huomannut ja pitää tanskalaisesta tyylistä. Minultakin tämä olisi voinut mennä ohi ellei äiti olisi kertonut..., mutta tämän päivän (1.4.) Hesarissa lisää juttua Perillisistä. Meillä eniten uudelleen katsottuja elokuvia ovat olleet juuri tanskalaiset ja tietty myös brittiläiset leffat. Etenkin Susanne Bierin elokuvat ovat olleet suosiossa ja tällä listalla taitaa olla se katsotuin. Hesarin kulttuurisivuilla Leena Virtanen fanittaa Perillisiä 15.10.2014.

Perilliset on todenmakuinen kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun muutamassa avioliitossa ollut rikas nainen, kuvataiteilija Veronika Grønnegaard, kuolee ja jäljelle jää sisaruskatras, joka tavallaan on jo hitsautunut yhteen, vaikka isät eri. Tähän joukkoon ilmestyy yllätysperinnön kautta Veronikan lapsi, Signe, kuvataiteilijan lyhyestä salasuhteesta. Kiinnostavinta on ehkä nähdä, miten perintö muuttaa ja miten se vaikuttaa tavalliseen, urheilulliseen ja varsin korkeamoraaliseen nuoreen naiseen. Murtuma alkoi jo ensimmäisen tuotantokauden lopulla. Tosin kaikki roolitukset ovat niin vahvat, että sarjaa katsoo monen kannalta sekä ymmärtäen että kauhistuen. Tanskalaiset vain osaavat tämän lajin eli olen myyty ja toivon, että toinen tuotantokausi yltää ensimmäisen veroiseksi mielen vangitsijaksi.

Yläkuvassa sisarukset Signe (Marie Bach Hansen), Grolla (Trine Dyrholm), Frederik (Carsten Bjørnlund) ja Emil (Mikkel Boe Følsgaard), jotka kaikki tekevät loistavaa roolityötä.

Huomenna siis mm. Perilliset ja tänään aikaisin nukkumaan, sillä pääsin eilen lukemaan ihanaa Sadie Jonesia vasta klo 23 ja lipsahti vahingossa aamuneljään, joten olo on hiukan hutera...

Muistellaan musiikin kera vaikka Siltaa, jota pitäisi olla tulossa lisää..

Hollow Talk

Bis Donnerstag!

Leena Lumi

PS. Tämän päivän. ke 1.4., Hesarissa, Harri Uusitorpan kiinnostava juttu Joko sisaruksista olisi perheeksi? Jutussa Perilliset sarjan käsikirjoittaja Maya Ilsøe kertoo sarjan taustoista ja omasta erikoisesta elämästään. Ei ollut minulla kaukaa haettu, kun totesin R:lle sarjasta, että 'tässä on jotain hippiä.'Happy days are here again!, sillä Ilsøe kirjoitaa sarjaan jo kolmannen kauden jaksoja!

Lihapullat - marokkolaiset ja saarelaiset

Vuosikausiin en ole valmistanut lihapullia, mutta kun luin äitini minulle tilaamaa Kotiliettä 4/2015 huomioni kiinnitti Katri Schröderin resepti marokkolaisista lihapullista. Koska asumme täällä saaren periferiassa, luonnollisesti huvitti ajatus ras el hanout -mausteseoksesta, fariinisokeriakaan ei talossa ole kuin vapun aikaan ja chilille olen järkyttävän allerginen. Usein näissä ohjeissa on kuin piiloon kirjoitettuna oletus asumisesta Stockmannin vieressä, mutta minä en enää yhtään hermostu, sillä luovin kaikki reseptit itsetietoisesti niillä tarpeilla mitä käsillä on. Olen vuosikausia ihastellut nimenomaan Katri Schröderin ja myös Taina Salovaaran reseptejä, sillä niistä syntyy herkkua vaikka vähän muuntelisikin. Tainalle olen ikikiitollinen zarzuelan ohjeesta, sillä siitä tuli elämäni ruokaviettelys!

Laitan tämän reseptin nyt sekä alkuperäisenä että saarelaisena muunnoksena. Oikealla muutokseni, joissa ei tarkkoja mittoja kaikelle, sillä teen näppituntumalla.

4 annosta
valmistuaika 30 minuuttia

400 g karitsan jauhelihaa                         n. 500 g naudan jauhelihaa                        
1 iso punasipuli
2 valkosipulinkynttä
1 rkl oliviiöljyä
2 tl ras el hanat -mausteseosta                  Provencalea eli Herbs de Provence
0,5 dl korppujauhoja
1 dl kuohukermaa
1 kananmuna
1 tl suolaa
ripaus rouhittua mustapippuria
1 dl hienonnettuja yrttejä,
esim. korianteria ja minttua                    hienonnettua persiljaa

Tomaattikastike:

1sipuli
1 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi                               3 valkosipulinkynttä kokkiveitsellä paloiteltuna, ei murskana
1/2 punainen chili
1 dl punaviiniä
1 prk (400 g) tomaattimurskaa
0,5 dl tomaattisosetta                            1 dl tomaattisosetta
1 rkl fariinisokeria                              
ripaus suolaa ja rouhittua
mustapippuria

1. Nosta jauheliha puoli tuntia ennen kypsentämistä huoneenlämpöön. Kuori ja hienonna punasipuli ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulit öljytilkassa pannulla pehmeiksi. Sekoita joukkoon mausteseos.

2. Mittaa korppujauhot kulhoon ja kaada päälle kerma. Anna turvota muutama minuutti. Lisää hieman jäähtynyt sipuliseos, kananmuna, jauheliha sekä mausteet ja yrtit. Sekoita tasaiseksi taikinaksi. Anna taikinan tekeytyä hetken aikaa.

3. Pyörittele mureketaikinasta pieniä lihapullia ja kypsennä 225-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.

4. Valmista kastike. Kuumenna kattilassa tilkka öljyä ja lisää joukkoon hienonnettu sipuli ja murskattu valkosipulinkynsi. (Meillä ei marinadeihin eikä kastikkeisiin murskata, vaan leikataan terävällä veitsellä pieniä paloja, jotka maistuvat niin taivaallisilta sekä valkosipuliyrttisilakoissa kuin vaikka juuri tässä.) Anna kuullottua muutama minuutti. Halkaise puolikas chili ja poista siemenet. Hienonna chili ja lisää pannulle sipuleiden joukkoon. Lisää mukaan punaviini, tomaattimurska ja -sose sekä mausteet. Anna kastikkeen kiehua noin 10 minuuttia.

5. Nosta lihapullat kastikkeeseen.

Tästä tuli herkullista! Kuvaa otettaessa puolet lihapullista oli vielä uunissa, joten söimme tästä kolme kertaa kera spaghetin! Lähdössä jauhelihaa oli 750 grammaa, mutta pakastin osan Lunalle ja arvioin, että käytin meille runsas 500 grammaa.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Lukijoiden ehdoton suosikki on katkarapusalaatti, joka on yltänyt jo kymmenen luetuimman joukkoon kuuden vuoden ajalta Lumissa. Siinäpä oiva terassiruoka kohta alkavalle suvikaudelle!

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kädessä oli jo toinen lasillinen vedellä jatkettua skottilaista. Olo oli hutera, takana pahanlainen kohtaus aviomiehen kanssa. Fiona ei yleensä juonut, mutta nyt kraanavedellä laimennettu Talisker tuntui balsamilta, ja hän harkitsi nousisiko hakemaan sivupöydältä vielä kolmannenkin lasillisen. Vähemmän viskiä, enemmän vettä, sillä huomenna olisi istuntopäivä ja hän oli päivystävä tuomari, mikä tarkoitii, että piti olla valmiina mihin tahansa äkilliseen työtehtävään, oli olo miten hutera tahansa. Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt häen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin.

Ja sitten pian sen jälkeen, raivosta kihisten, hän oli sanonut vähintään kaksi kertaa kovaan ääneen: ”Kuinka sinä kehtaat! Se ei olut mikään kysymys, mutta mies vastasi aivan tyynesti. ”Minä tarvitsen sitä. Olen viisikymmentäyhdeksänvuotias. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni. En ole tähän päivään mennessä saanut vakuuttavia todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä.”

”Milloin me rakastelimme viimeksi, Fiona?”

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus (The Children Act, Otava 2015, suomennos Juhani Lindholm) on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.

Lapsen oikeus kertoo perheoikeuden tuomari Fiona Mayen rankimmasta tapauksesta, jossa hän siirtyy kaikkivoipaisen oikeuden jumalattaren roolista oudon sattuman kautta ja tahtomattaan kuoleman kätyriksi, samaan aikaan, kun aviomies Jack uhkaa jättää hänet nuoremman naisen takia ellei Fiona palaa takaisin aistillisuuteen ja aviovuoteeseen. Fionaa ei nyt vähempää voisi kiinnostaa, sillä takana on hänen suurta huomiota herättänyt siamilaiskaksosia koskeva juttunsa, jossa hänen piti päättää, kumpi saa elää, kumman täytyy kuolla etteivät molemmat menehdy. Menossa on haredijuutalaisia koskeva juttu, jossa tyttärien, Noran ja Rachelin, eronneet vanhemmat taistelevat oikeudestaan vaikuttaa tyttöjen tulevaisuuteen. Siinä missä isä huoltajana sitoisi tytöt perinteisiin ja kotiin, äiti huoltajana antaisi näille mahdollisuuden koulutukseen ja vapauteen valita omat puolisonsa. Fionalla on vastassaan vanhoillisia uskovia puoltava joukkio sekä alullaan elämänsä kovin juttu Jehovan todistajia vastaan, mutta onneksi hän ei vielä tiedä, mihin se johtaa. Ja juuri nyt aviomies, hänen elämänsä rakkaus, uhkaa jättää hänet naisen takia, jonka nimi muistuttaa melanoomaa! Juuri nyt kun hän tarvitsisi tukea, unta ja rauhaa, nyt mies on keksinyt, että vain lihallisen avioliiton jatkuminen antaa heille mahdollisuuden yhteiseen loppuelämään.

Miten hienosti McEwan kuvaakaan Fionan vahvaa, älykästä, mutta myös herkkää persoonaa. Jack on ehdottomasti Fionan vertainen, mutta ikäkriisissään aviomies kadottaa tilannetajunsa: On aika rakastella ja on aika tehdä rankkaa työtä. Fionalla on nyt kädessään kovimmat kortit ikinä, joten edes Jackin poismuuttouhkaus ei häntä hetkauta, tai ainakaan hän ei anna sen näkyä, sillä hänestä ei ole anelemaan. He ovat olleet yli kolmekymmnentä vuotta loistava pari ja jos sen on pakko loppua näin banaalisti, niin olkoon sitten niin! Mutta tämä on vain pintaa, sillä Fiona on päättänyt kieltäytyä säälittävän, jätetyn naisen roolistaan, joten hän ei kerro edes Jackille, miten poisleikatun Matteuksen murheellisuus vaivaa häntä, tekee hänet ihan turraksi kaikelle, myös seksille. Fiona suoristaa ryhtinsä, uppoutuu työhönsä ja miettii että:

Parasta olisi ollut, kun ei olisi ollut ruumista ollenkaan, vaan olisi voinut leijua vapaana kaikista fyysisistä rajoituksista.

Uppoutuessaan Jehovan todistajien juttuun, jossa kolme kuukautta alle täysi-ikäisyyden oleva, vaikeaa leukemiaa sairastava Adam Henry ja hänen vanhempansa kieltävät verensiirron lahkonsa sääntöihin vedoten, Fiona panee peliin kaikkensa, ei vain tietämystään ja kokemustaan, vaan itsensä tavalla, jota ei ole ennen tehnyt. Lääkäri antaa lausunnon, että Adam kuolee tuskalla, jota ei osaa edes kuvitella tai jää sokeaksi ellei verensiirtoa tehdä vuorokaudessa. Istunnon lopulla Fiona ilmoittaa lähtevänsä tapaamaan Adamia henkilökohtaisesti ja jatkavansa illalla. Tässä kohden aavistin jo koko kirjan lopun. Se ei ollenkaan vienyt minulta lukunautintoa, vaan tällä kertaa lisäsi sitä, koska saatoin nyt katsella kirjaa elokuvana. Sairaalakohtauksessa on jotain niin erityistä, että sen aistii kaikellaan aina sitä lievästi makeaa hajua myöten, joka ei tule kukista eikä puhdistusaineista.

Minulle brittiläinen kirjallisuus on voimavara, jotain mitä hengitän. Erityisen mieluusti siitä nautin McEwanin seurassa. Se että Lapsen oikeus on niin hieno teos, johtuu sen käsittelemistä, elämää suuremmista aiheista, mutta myös brittiläisestä oikeussalitoiminnasta, johon olen aika heikkona. Vahva, paljon kuvaava jakso on Fionan matka jakamaan oikeutta Koillis-Englantiin. Se kaikki siinä on niin peribrittiläistä ja samalla sekä yläluokkaista kuin myös Fionan silmin ja mielin alaluokasta kertovaa. Koillisessa käsittelyn tulee tapauksia, joita jotkut eivät voi unissaankaan kuvitella. Koillisessa Fiona myös kohtaa villin teinimenneisyytensä, sillä serkkuvierailut Newcastleen olivat hänen elämänsä heittäytymisen aikaa. Koillisessa myös tapahtuu se, mikä alkoi melodiasta ja runosta, eräästä laulusta...

”Koskettava romaani ääneen lausumattomasta rakkaudesta, pitkän avioliiton ongelmista ja paljon kokeneesta naisesta, jonka mitta tulee täyteen. Koukuttavaa luettavaa.” – Observer –

Yllä olevaan on helppo yhtyä. McEwan kirjoittaa vahvaan tyyliinsä ja näyttää, miten erityisen intuitiivinen hän on kuvaamaan aikuisen naisen kipupisteitä tunteella ja oikeudenmukaisuudella, jonka Fionalle, perheoikeuden tuomarille, auliisti suomme.

Lokakuun loppu. Kellojen siirto paalutti viimeisen vaiheen uupunesta vuodesta alkaneeksi, ja pimeys lankesi. Fiona ja Berner olivat saaneet kuulla asianajajalta, joka oli järjestämässä lakimieskillan joulujuhlaa Gray’s Innin suureen juhlasaliin, että heidät oli valittu joulukonsertin aloitusnumeroksi.

Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Mark nosti lukulasit silmilleen. Sitten kaunis tenoriääni aloitti suloisesti, uskollisena säveltäjän dolce-merkinnälle:

 Quand viendra la saison nouvelle,

 Quand auront disparu les froids...

*****

Kirjailija ja lakimies Jarkko Tontin huikea arvostelu Ian McEwanin kirjasta Helsingin Sanomissa jutussa Kuka päättää lapsen edun?

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tuulia/Lukutuulia,  Maisku/Täysien sivujen nautinto, Kirjallisia kosketuksia,  Kuutar  Omppu  ja Elina/Luettua elämää

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla - Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa

Täällä Päijänteen saaressa asuessa osaa nauttia siitä, että iso vesi näkyy olohuoneeseen ja yläterassilla voi katsella auringonlaskua Suomen syvimpään järveen. Voi kuulla myös lokkien huudot ja uida pitkin kuunsiltaa, mutta aina puuttuu se yksi asia ja se on meri. Siinä missä haistan lumisateen jo tunteja ennen, osaan kaivata sitä, mitä en voi aistia täällä: meren tuoksun. Kun on lapsuuden mökkikesinä Luvialla asuessa saanut suolan vereensä, tiirojen huudot uniinsa ja keväisin nostanut raskaita verkkoja täynnä aurinkomerituuliahvenia, ei voi ikinä lakata kaipaamasta merta.

Luin eilen iltapäivän teehetkellä Johanna Lehtisen&Tanja Hakalan huvilakirjaa Laiturilla – Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa (Docendo 2015) ja tietysti putosin muistoihin lapsuuden perheen mökistä Kuivalahdella kuin monista, monista ystävien luvialaishuviloista, joissa olimme viettäneet pitkiä kuumia kesäpäiviä, päiviä, jolloin aika oli seisahtunut ja mieli tyhjeni höyhenenkeveäksi, laiskojen merilaineiden liplatteluksi. Laiturilla on upea kurkistus erilaisiin kesäkoteihin rannikolla ja saaristossa ja kuinkas sattuikaan, suuri osa kirjan huviloista on Luvialta! Kirjan kuvat ovat Johanna Lehtisen ja teksti Tanja Hakalan. Mukana ovat myös sisustussuunnittelija Milla Alftan ja Riia Rauhala, jotka tarjoavat ideoitaan mökkien sisustamiseen. Mukana on myös arkkitehdin näkemyksiä ja erinomaiset tietoiskut jokaisen mökin esittelyn jälkeen. Olen niin kotonani tämän kirjan kanssa, vaikka selvästi mökit ovat jo huviloita, on paljon valkoista ja seinät upeaa näköalaa tarjoavia jätti-ikkunoita ja neliöitä paljon, mutta mikään ei poista meren tuoksua, ei lasten jaloissa sisään kantautuvaa santaa, ei grillissä kypsyvän kalan tuoksua, ei sitä uniikkia yksinkertaisuutta, joka on ehdoton osa saaristolaiselämää. Mukana on myös kunnon kalastajatorppa Pirskerin saaresta vuodelta 1786 sekä noin 150-neliöinen kalastajatila 1800-luvun alusta, joten mennyt maailmakin on mukana. Kirjassa on 11 hyvin erityylistä mökkiä, sillä kalastajatilojen vintagetunnelmista siirrymme Kalifornialaisen väritykityksen kautta karunkauniisiin kalliomaisemiin. Koska tämän jutun tarkoitus on olla vain alkupalat, emme piipahda kuin muutaman mökin niissä yksityiskohdissa, jotka minua neljännesvuosisadan Luvialla eläneenä ja mökkielämää viettäneenä kiinnostavat.

Ensimmäinen pöytä, joka minua kutsuu on raumalaiselta huvilalta. Johannan ja Juhan pöytään istun tutunoloisesti. Tämä muistuttaa minua eräästä tutusta mökistä Luvialla, jossa saimme viettää parina kesänä muutamia viikkoja kiitos vanhojen ystävien, vuokramökkielämää, kun vain oli päästävä täältä järven rannalta meren ääreen. Raumalaismökki on 1930-luvulta ja se on entinen vanhemman rouvan koti. Mökissä yhdistyvät sekä romanttisuus että selkeys. Luonnonmateriaalit, puuvilla ja jälleen niin muodikas pellava täydentävät mökkitunnelmaa. Johanna on käyttänyt sisustuksessa osin oman yrityksensä Sisustustalo Kodin Onnen tuotteita.

Mielestäni musta huvila, luvialaisten Hannelen ja Arin paratiisi on ihan julkkismökki, sillä olen tästä lukenut jostain sisustuslehdistä. Kaikki sai alkunsa parista viikosta vuokramökillä, jonka jälkeen alkoi itää ajatus pysyvämmästä asumisesta meren rannalla. Luvialta ei kuitenkaan niin vain mökkitontteja löydykään, joten pariskunnalla kävi tuuri, kun heidän tuttavallaan oli myynnissä tontti vanhoine rakennuksineen. Moderni huvilatyyppi löytyi Sunhouselta ja mukaan suunnitteluprojektiin lähti arkkitehti Kalle Oikari. Musta huvila on sisältä hyvin vaalea, puupinnat ja tekstiilit luovat pehmeyttä sisustukseen ja suuret ikkunat tuovat luonnon sisälle. Upea kesäkeittiö on kuin piste iin päälle ja tietoiskusta löydämme Rakenna kesäkeittiö kaikin mukavuuksin Hirvikoskien tapaan!

Kuvassa mustan huvilan valtiatar Hannele suurella terassilla. Takana näkyy upea ja hyvin varusteltu kesäkeittiö, jonka rakennusohjeet siis Laiturilla-kirjassa.

Sumu on hiljalleen hälvenemässä. Sen viimeiset rippeet pyörähtävät saaren ympärillä ennen katoamistaan. Johanna kaataa lämmintä kahvia mukiin, ottaa paremman asennon ja sulkee silmänsä. Laiturilla on hiljaista. Oikeastaan tuntuu kuin koko meri olisi hetkeksi pysähtynyt tätä lauantaiaamun aamiaista varten. Jari ja Tilda ovat siirtyneet jo omiin puuhiinsa. Johanna viipyilee mielellään aamupalalla mahdollisimman kauan.

”Tämä on minulle parasta terapiaa. Kiireinen ja intensiivinen työni yrittäjänä vaatii vastapainoksi yksinkertaista rentoutumista. Mikään muu kuin meri ja luonto eivät rauhoita minua näin.”

Johannan kauniilta mökiltä valitsin kuvan, jolle heti syntyi mielessäni nimi ’Onni’. Tässä just on sitä jotain luvialaista saarelaisuutta, jossa kohtaavat rauhallinen suojaisuus, tietty rannikkolainen yksinkertaisuus sekä tietysti meri kaikkineen. Sisustus on kaunista, mutta just saaristomökkiin sopivan rouheaa: Seinät esimerkiksi ovat raakalautaa, joka on Johannan harkittua, mutta toisaalta huoletonta tyyliä. Perhe on ulkoilmaihmisiä, sillä ateriat nautitaan pääsääntöisesti ulkona. Pakko vinkata, että on olemassa omarotunsa, jotka syövät ulkona keväästä syksyyn. Porilaisen perheen idylli on täydellinen, sillä mökissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Pauhaava televisio tuntuisikin täällä ihan häväistykseltä. Kerroin Johannalle aivotutkimuksesta, jonka mukaan vain meren aavan katselu uudistaa aivosoluja ja rauhoittaa mielen. Johannan mökkiesittelyn jälkeen on upea tietoisku Rakentaminen saareen!

Tästä mieluusti heräisin joka aamu, tähän mieluusti nukahtaisin hyvään unen meri aina silmissäni aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä. Ihana tapetti!

Porilaisen Tiinan ja hänen avomiehensä Pekan luvialainen mökki on unelma, jolle ei laitettu hintalappua. Näin Tiina:

Koin, että arvot, joita tavoittelin, ovat pitkäaikainen sijoitus ja panostus henkiseen hyvinvointiin ja pääomaan, joka koskettaa koko perhettäni vielä pitkälle senkin jälkeen, kun minusta on aika jättänyt.

Tiinan mökki on valmistunut 2012 ja on 100-neliöinen.

Ihastuin sataa mökin tunnelmalliseen olotilaan: Harmoniaa potenssiin ziljoona.

Tiinan mökkiesittelyn Muutto mielenmaisemiin tietoisku on tärkeä: Siinähän on omat haasteensa, jos haluaa muutta pysyvästi mökille asumaan, kuten tekivät Tiina ja Pekka vaihtaessaan kaupunkiasumisen mökkielämään. Ja moni samaa halajaa.

Tiinan terassi on niin houkuttava, että paljastan tämän olevan omakin unelmani joko ylä- tai alaterasille toteutettuna. Mitä tässä ihminen muuta kaipaa etenkin kun liki on vesi. Huomatkaa päädyn oleskeluryhmä, jossa on mukava viihtyä kaikkina neljänä vuodenaikana ystävien kanssa seurustellen ja tunnelmoiden.

Tiina kiteyttää hienosti: ”Meri on lohduttajani ja eheyttäjäni. Sen mahdollisuudet kiehtovat minua.”

Laiturilla voisi päättyä Tiinan sanoihin, mutta jatketaan vielä hiukan. Paras mökkkituliainen ikinä on Laiturilla! Kirja on todella upeasti asemoitu: Kuvien tempo on just oikea eli suhde kuvien, kollaasien ja yksittäisten pienkuvien tarjonnassa on lukijaystävällinen. Teksti liudentuu kuviin niin, että kumpikaan ei vie toiseltaan, vaan täydentää. Jokaisesta mökistä tarjotut pohjapiirustukset sopivat hämmästyttävän häiritsemättömästi kokonaisuuteen ja lopun tärkeät tietoiskut monista aiheista ovat todella kiinnostavat. Ne nostavat kirjan hyötysuhdetta, joten Laiturilla on kirja järjellä ja tunteella. Järkeä on vaikka punamultamaalin teko-ohje. Tunnetta ei tässä voida välttää, sillä mereen liittyy aina suuria tunteita. Ja minulla vielä moninverroin, kun nyt elän sen korvikkeena tätä Alvar Aallon huvilasaarta järvi-ihmisenä. Onneksi on tyttäremme Meri!

Tämä viimeinen kuva vuonna 2012 Luvialle valmistuneelta 137-neliön huvilalta, on nostalgisin. Antin ja Ainon upeaakin upeamman uuden mökin vanha rantasauna haluttiin säilyttää, sillä enää ei olisi saanut rakentaa näin likelle rantaviivaa. Hyvä niin, sillä kaunista on kontrasti kun uusi ja vanha kohtaavat. Sain paljon muistoja tästä kuvasta, siitä mitä se edustaa: vanhaa, aitoa luvialaista saaristolaisuutta. Mitenkään en voi olla miettimättä, millainen kirja syntyisi vaikka nimellä Vanhojen mökkien kuiskeet. Siinä voisi olla vain vanhoja mökkejä ja niiden nykyisyyttä ja menneisyyttä. Eräästäkin saarimökin vieraskirjasta löytyisi kiinnostavia kertomuksia huvilaelämästä 1800 –luvulta alkaen. Keitä kaikkia saapuikaan veneillään huvilavierailuille, mitä ruokia tarjottiin, mitä sanoja kuultiin...Yhtä kaikki: Sama rakas, ikuinen meri syleilee niin uusia kuin vanhoja meriasumuksia, samat aurinkomerituuliahvenet nousevat merestä ja ken merelle on sydämensä menettänyt on sen lumoissa sateenkaaren tuolle puolen.

Sinisessä huvilassa nainen kirjoittaa: Sukeltaa alasti meren suolaiseen syliin...uida ohitse hopeaisten tyrnipensaiden...

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Pirjo Rissanen: Terveisiä Armille

En ole missään nimessä tyypillinen ikäiseni nainen, jos sellaisia nyt yleensä onkaan. En rakasta sisustamista, kukkien hoitoa, käsitöitä saati muuta kotoista puuhastelua. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Onnistun jouluisin yllättämään itsenikin innostumalla loputtomasta suunnittelusta ja jouluruokien laittamisesta – tai ainakin niiden yrittämisestä, vaikka muuten olenkin maailman huonoin ruoanlaittaja. Joulu on minulle jotain elämää suurempaa. Jos olisin uskovainen, sanoisin että joulussa on pyhyyttä. Se muuttaa jopa minunlaiseni kyynisen ihmisen pehmeäksi ja rakastavaksi perheenemännäksi, ainakin pyhien ajaksi.

Joulu! Pakkasesta sulamaan tuodun kuusen tuoksu, kynttilän hehku, mielen hiljainen tyytyväisyys aaton vaihtuessa tähtikirkkaaksi yöksi, Jussi Björlingin laulama Oi jouluyö...

Pirjo Rissasen uusin teos Terveisiä Armille (Gummerus 2015) jatkaa sitä Suomen Carol Shieldsin linjaa, johon olen tykästynyt jo häneltä aikaisemmin lukemissani kolmessa muussa romaanissa. Rissanen kirjoittaa paljon naisista, on äitejä, tyttäriä ja isoäitejä, on myös poikia ja aviomiehiä ja muita sukulaisia, mutta Rissasen naiskuvaus on vahva ja sen peilikuva usein armoton: Kuin julma huhtikuu, jonka valossa näkyvät niin likaiset ikkunat kuin rypytkin, mutta myös sielun ilkeydet, mielen mustat.

Armi Vartiainen on lastenkirjailija, joka sekä pitää työstään että ei. Hän jäi aikanaan kotiin hoitamaan perheen ensimmäistä lasta Valtteria, joka oli hyvin vilkas lapsi, ja siihen sitten jäivät gradut sun muut, kun syntyi toinekin lapsi, Lari, äidin kiltti kullanmurunen. Kotiäitiyden ajatus ei kuitenkaan istunut Armille, joka ei yhtään välittänyt huushollihommista ja inhosi niin suuresti ruoanlaittoa, että perhe olisi ilman aviomies Teijon panosta elänyt pelkillä eineksillä. Armi alkoi kehitellä Karviais-kirjoja joita syntyi oikein sarja. Tekstiä tuntui riittävän, mutta kaikki ei ollut niin mieluisaa, sillä Armi vihasi kouluvierailuja eikä kokenut mitenkään erityisesti edes pitävänsä lapsista. Hän piti omasta rauhasta, Larista, perheen vanhasta Sulo-koirasta ja ennen kaikkea joulusta, joka piti aina vietettämän hänen luonaan, vaikka maailmanloppu olisi tullut. Tietenkin hän piti miehestään Teijosta, mutta omalla viileällä tavallaan suurempia tunteita osoittamatta. Suhde esikoiseen, maailmaa kiertelevään Valtteriin, on ongelmallinen, miltei olematon. Armi katsoo asioita omalta kannaltaan osaten ne itselleen niin hyvin perustella, että mikään siinä ei voi olla väärin.  Elämä on kuitenkin omaa mieltään ja niinpä varsin täydellinen Armi kohtaa jo kirjan alussa menetyksen, jota ei olisi voinut kuvitellakaan, sillä vastahan Teijo jäi eläkkeelle...Alkaa aivan uusi asia, vaikea asia, sillä Armi ei ole koskaan asunut yksin ja nyt kaikki yksinolo on moninverroin tukalampaa, sillä mielessä pyörivät kipakat, rumat sanat, jotka hän Teijolle heitti, kun tämä teki lähtöä Kirkkonummelle kokeilemaan kaverinsa venettä...lähtöä, jolta ei enää palannut.

Terveisiä Armille on takuuvarmaa Rissasta, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä huonoja dialogeja, ei kankeita virkkeitä, ei kärsiä puhekielestä. Äidinkielenopettaja näkyy Rissasen kirjailijuudessa. Tarinoissa tulee esiin usein naishahmoja, kuten nyt uusimman kirjan Armi, jotka haluavat kulissien olevan kunnossa miltei hinnalla millä hyvänsä. Rissasen naiset ovat myös varsin egoistisia ja/tai tunnekylmiä. Kylmä virta ulottuu usein heistä aina lapsiin ja sillä on omat seurauksensa, joista kaikki eivät niin helppoja. Kirjan Armi esimerkiksi ei anna poikiensa, kummankaan, kutsua itseään äidiksi, hän haluaa olla kaikille vain ja ennen kaikkea juuri Armi. Hän tavallaan riistää lapsiltaan äidin, mutta tajuaa sen liian myöhään.

Rissasen kirjojen suosio pohjautunee samaistumiseen, sillä kaikki häneltä lukemani kirjat ovat sisältäneet pieniä peilejä niin pahassa kuin hyvässä. On kuin seisoisi kuvastimen edessä ja näkisi itsensä läpivalaistuna. Nämä kirjat tekevät myös hyvää, sillä näistä oppii sen, millaiseksi ei kannata antaa itsensä tulla!!! Toisaalta Rissanen kuitenkin antaa myös armoa ja tarinoilla on usein lohdullinen loppu, ei ihan happy end, mutta melkein. Henkilöhahmotkin oppivat matkan varrella, tarinan edetessä ja heistäkin löytyy uutta potentiaalia, kuten vaikka Armista, joka monen rankan jälkeen lopulta löytää oman polkunsa, jota hänen on alettava kulkea.

Terveisiä Armille kirjassa on kaikuja Rissasen Sun ystäväsi armaasi teoksesta, sillä Armin pimein muisto liittyy takertuvaan menneisyyden ystävään Marjaliisaan ja siihen kauheaan mitä siitä aikanaan seurasi. Sun ystäväsi armaasi kirjassa Eevan takiainen oli Silva, mutta ratkaisut ovat aivan erit.

Armissa on tarkkailijaa, kuten Shieldisin kirjojen henkilöhahmoissa. Hän kyttää, valvoo, puuttuu loputtomasti ja usein ihan hyvässä tarkoituksessa. Muut vain näkevät asian hieman toisin. Armin kiirastuli on suosikkipojan Larin avioliitto Leean kanssa ja etenkin Leean vanhemmat, jotka ovat äkkirikastuneet kauppiaina. Armin mielestä tyyli ja sivistys päihittävät aina rahan. Äänekkään Annikin, Larin anopin, ja Annikin miehen Heimon, vulgääri käytös sekä pöyristyttävät että hämmentävät häntä:

Tuossa naisessa kaikki näytti ensisilmäyksellä olevan täydellistä, avokkaitten kärjestä hopeanvaaleisiin tyylikkäästi leikattuihin ja kammattuihin hiuksiin asti. Korvalehtiä somistivat pienet timanttikorut. Mutta kun tarkemmmin katsoi, havaitsi että meikkiä oli liikaa, huulipuna ehkä liian kirkasta ja silmien rajauksissa käsi oli aavistuksen verran vapissut. Meikkivoide teki ihosta sileän ja vahamaisen. Mutta pienistä puutteista huolimatta Annikki näytti nuorelta, nuoremmalta kuin minä, vaikka hän oli muistaakseni neljä vuotta sitten täyttänyt seitsemänkymmentä.

Neljännen Rissasen nyt luettuani mieleeni on tullut eräs toinenkin kirjailija kuin Carol Shields: Eva Illoinen! Illoisella on kirjoissaan naishahmoja, jotka usein ovat keski-ikäisiä ja kipuilevat monin tavoin. Illoisen kirjoissakin teksti on laadukasta ja tarinat monelle samaistuttavia. Ehkä juuri siksi, että ne tapahtuvat ihan tavallisille naisille, kuten Rissasen kirjoissa. Vertaan nyt neljännen Rissasen kirjan luettuani häntä mielellään häneen itseensä ja edelleen Kamomillasola on oma suosikkini. Armi on tasavertainen Äitienpäivän kanssa, mutta olisi sen päihittänyt, mikäli Rissanen olisi hieman joko tiivistänyt loppua tai ei olisi antanut vahvan Armin kuvan muuttua vesivärityöksi, johon on ripahtanut liikaa laveerausta: Minusta Armin ei olisi kuulunut muuttua niin säihkyvän lapsirakkaaksi yhdestä vieraasta lapsesta kuin mitä lopussa tapahtui. Sen sijaan kuvaukset Larin lasten kanssa olosta ovat hyvin todenmakuiset. Vain loppupuolen ’Otto-jaksoihin’ hieman enemmän särmää ja... Loput saavat kuitenkin olla onnellisia ja niinpä Armikin lopulta nukahtaa seestyneenä Lemmikkikujan talossa kuussa, jossa kesä kääntyy syksyyn tajuten jotain elämää suurempaa. Ja kohtahan on taas uusi joulu ja Oi jouluyö...

Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty viiva - ikiaihe, eikä suotta&Haaste!

Voitte arvata, että en ole Lunalta ehtinyt lukea riviäkään tai en vain malttanut, joten menee parisen päivää ennen kuin tulee kirjaa. Onneksi Kaisa Reetta kommentoi tänään minua ja varmaan montaa muutakin kirjaihmistä kiinnostavasta aiheesta vanhaan juttuuni eli Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty viiva. Innostuin nyt tästä ikiaiheesta niin, että vetelen tänne vähän tekstiä vuoden 2011 ajatuksistani ja kuinka ollakaan, olen edelleen samaa mieltä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä aiheesta muut ovat. Kirjabloggaajat, jos teillä on aikaa, tarttukaa aiheeseen: Käyn lukemassa jokaikisen jutun tästä aiheesta ja linkitän ne myös juttuuni. Muistakaa vain vinkata minulle, että juttu tehty, sillä uppoudun kohta pariin kirjaan, jotka liikkunevat juuri tällä mystisellä viivalla. Keskusteluun tietysti saavat osallistua kaikki!!!

Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä!  Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...

Tämän päivän Helsingin Sanomissa  (19.4.2011) Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:

"Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaaniRuusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit."

"Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita."

Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, mihin ryhmään lasket vaikka kirjat Bolšoin perhonen, Paluu Rivertoniin, Meriharakat, Hyviä ihmisiä ja Kaikki mitä rakastin? 

Vai onko sillä mitään väliä, mihin ryhmään kirjat kuuluvat? Minulle ei ole, mutta kartan syvästi vain täydellistä siirappihöttöä, mutta kertoa, mitä se on, on vaikeampaa kuin sen karttaminen: Sen kertoo vaisto. Ainakin minulla.

Ja entäs sitten Näkemiin taivaassa tai

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät? (Lukuvuoteni 2014 paras kirja!)

Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä suosittelen: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!

Pidän Humisevaa harjua yhtenä maailmankirjallisuuden parhaista klassikoista. Mikä sen erottaa ns. lukuromaaneista, sillä eikö senkin äärellä ole viihdytty, kiihdytty ja nautittu? Sekö, että se on kestänyt aikaa? Onko Jalna -sarjan lukeminen pois venäläisiltä klassikoilta? Minulla ei ollut, sillä muistan lukeneeni niitä samoihin aikoihin. Olisiko lukemisen hyväksi syytä poistaa luokittelut ja vain kannustaa kaikellaan lukemista, jonka nyt väitetään laskevan hurjaa vauhtia. Me kasvoimme lukijoiksi ja kirjastojen suurkäyttäjiksi, emmekä tienneet kirjaa parempaa lahjaa, mutta entäs miten on laita jälkikasvumme esimurrosiässä ja sen jälkeen? Vievätkö koneet ja harrastukset niin menneessään, että me olemme viimeinen sukupolvi joka elää lukeakseen? Tai lukee elääkseen? 

Entä sitten kirjailijat: Onko Joyce Carol Oates laadukkaampaa kuin vaikka Jayne Anne Phillips? Minulla molemmat ovat samalla viivalla ja siihen mahtuu myös Carol Shields ja Lionel Shriver ja keitä kaikkia. 

Mihin kuuluu mielestäsi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi? (Lukuvuoteni 2012 paras kirja!)

Mihin olisit sijoittanut Pelon Jokapäiväinen elämämme ELLEI se olisi voittanut Finlandia -palkintoa? Kuulen tavan takaa, miten monet ostavat jouluna lahjaksi Finlandia-palkitun kirjan, vaikka eivät olisi ikinä lukeneet kyseistä kirjailijaa. Onko yhden ison palkinnon 'PYHITYS' liian iso? Jättääkö se kirjallisia timantteja katveeseen ja oi totisesti, en nyt tarkoita Pelon kirjaa, sillä minulle se on Sinuhesta seuraava, mutta noin yleensä?

terveisin Leena Lumi, joka nyt uppoutuu Pirjo Rissasen kirjaan Terveisiä Armille ja sen jälkeen Sadie Jonesin teokseen Ehkä rakkaus oli totta.

PS. Puheenvuoro: Kotimainen kirjallisuus

PPS. Tammikuinen sunnuntaikirje intohimosta ja sen vajeesta

Helsingin Sanomissa oli tänään monta kiinnostavaa juttua, joista kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa väliin leikkasin talteen jutun, jossa käsiteltiin Ahmatovan kolmatta aviomiestä Nikolai Puninia, joka kuoli Stalinin vainojen uhrina 1953. Asiasta Anneli Ahosen jutussa Pietarissa muistetaan vainojen uhreja.

Antti Majanderin jutussa Kosmoksesta kunnon kustantamo kerrotaan, miten Mikko Aarne pääsi toteuttamaan unelmansa yhdessä Pekka Ruuskan kanssa. Kyseessä on uusi Kustannusosakeyhtiö Kosmos, joka lupaa elinvuosia painetuille kirjoille. Hurraa!!! Minun silmäni eivät kestää mitään näyttötauluja yhtään enempää kuin niitä jo nyt tuijotan. Mikko Aarne kertoo:

"Pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskittymään heti sen ajattelemiseen, mikä on oikeasti sellaista sisältöä, joka sopii nimenomaan kirjaksi."

Kauno ja tieto lähestyvät hänen mukaansa kovaa vauhtia toisiaan, ja syntyy asiaproosaa. Jos sen tarina on hyvä, mielellään aika laveakin ja ennen muuta vie syvälle, syntyy kirja, jonka ihmiset haluavat jatkossakin nimenomaan painettuna, eivät digitaalisessa muodossa. (Majander)

Hurraa ja kauan eläköön kirjakirja!!!!

Marjatta on kirjoittanut jutun Viihdettä, lukuromaaneja, taideromaaneja...

Haastan lisäksi mukaan Katja/Lumiomenan sekä Kaisa Reetan ja myös Ompun!

Omppu: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina

Kaisa Reetta: Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...

kuva Ramón Casas y Carbo

Luna napottaa ja tuumailee...sekä tervehtii kotiväkeään ja teitä kaikkia!

Hei kotiväki ja muutkin sukulaiset ja ystävät!

Tässä mää napotan Leenan ja Lumimiehen keittiössä sen jälkeen, kun mami lähti jonnekin. Minulle kyllä kerrottin, että olen sitten täällä sunnuntai-iltaan asti, vaikka olen vasta kymmenen kuukautta nuori. Mami ojensi Leenalle mun Myy-kassini, jossa oli vaikka mitä hoitotarvikkeita, herkkuja ja nunnupeitto, jossa mamin hajuja, joten ei tässä mitään hätää ole.

Minulla on tässä vielä panta kaulassa, mutta nyt sitä ei enää ole. Kuvassa vielä vähän jännitän, mutta tämän jälkeen on tapahtunut vaikka mitä kivaa.

Helppo arvata, että tässä napotan herkkua, mutta tekee mieli kertoa, mitä Leena kuiskasi minulle samalla kun höpötti jotain silkkisamettikorvistani ja antoi hirveesti pusuja: Hän pyysi, että hän saa olla minun mami ja Lumimies papi niin kauan kuin olen täällä kylässä, joka kyllä vähän alkaa jo tuntua kodilta. Koska kaikki eivät tiedä, mistä minä sain alkuni, niin se hassu sukutarina täytyy tässä nyt paljastaa. Kaikki alkoi oikeastaan jo siitä, kun oikea isäni, vesikoira Easy, eräänä jouluna karkasi tähän kotiin, sillä täällä asui siihen aikaan suuriruhtinatar Olga. Easy oli vähän pihkassa Olgaan, mutta Olga oli hänelle hieman viilee, silleen suuriruhtinaallisesti. Oli siis jouluaatto ja isälläni oli aaton kunniaksi kaulassaan panta, jossa hauskat vilkkuvalot ja kaikki erivärisiä, sellainen turvapanta pimessä. Lumimies, eikun siis papi, sitten vei nuoren isäni omaan kotiin, jossa hän sai isäni kuvan, joka on tässä:

Onpa mun oikea isä nuoren näköinen ja vähän joulutonttu...No sitten mun oikean isän perheeseen tuli labbis Ninni. Easy oli silloin sairas, joten mami ja papi luulivat, että isäni on nyt ns. vaaraton tapaus. Tapahtui sitten kerran, että Ninni-neidolle tuli ne ajat ja mitä isäni tekikään kun hetkeksi hoviväen silmä vältti: Tapahtui teinirakaskaus! Ninni ei ymmärtänyt mitään, mutta onneksi mami ja papi ymmärsivät. Ei mennyt kauaakaan kun syntyi pentue, jossa niin hurmaavia me kaikki, että mami ja papi ottivat kaksi meistä ja muutkin saivat tosi tarkoin valitut kodit. Oijoi, kyllä tuota vanhaherra-Easyn touhua on jaksettu nauraa, mutta en minä siitä oikein mitään ymmärrä kuin sen, että siitä alkoi mun tarina.

Arvaatkaapas, missä olen kun tämä kuva on otettu: Olen mamin sylissä sohvalla! Olen ehtinyt jo testata suuriruhtinatar Olgan kolme vuodetta ja tämän sohvan, mutta mamin syli on kaikkein paras maailmassa. En päästä mamia yksin edes sinne, missä keisaritkin saavat olla yksin, vaan istun siinä hänen edessään ja odotan. Mamia se alkoi niin naurattaa, että hommat ihan unohtuivat. Olen saanut miljoona rapsutusta ja mamin salaista koirahierontaa, joka rentoutti minut ihan roikottamaan päätäni sohvan reunan yli. Olen etsinyt tänään nameja, narskuttanut herkkuluuta, joka tekee hampaille hyvää, käynyt hoitamassa yhden huushollin postit ja kukat ja olen selvittänyt myös hajupostit. Tajusin hyvin nopeesti, että mami on sen verran kiva, että sitä voi suukotella vaikka kuinka. Papi on myös hurmaava, sellainen oikea koirakuiskaaja ja me ollaankin päätetty ottaa hänen kanssaan laatuaikaa kahdestaan, kun mami lukee. Oravia olen käynyt kurkkimassa parvekkeella ja ajattelin, että voisin nukkua ensi yönä mamin ja papin välissä ettei tule pahoja unia. Kohta saan iltaruokaa, jonka nimen mami kirjoitti menu-taululleni:

Tuo tarkoittaa siis sellaista herkullista, pannulla voissa paistettuja kanasuikaleita ja illalla saan sitten vielä iltapalan, raejuustoa tai jotain muuta hyvää. Huomenna on jauhelihaa ja koiranmuonaa, kanaherkkupatukka ja hammasluu. Ehkä vähän raejuustoa illalla. Kanaa saan taas sunnuntaina, jolloin mami ja papikin sitä syövät. Heillä on viikonlopppuisin aina joko kanaa tai kalaa, kumpikin olisi käynyt kyllä minulle. Minulla on täällä vaaleanpunainen lelukoppakin, josta saan ottaa mitä leluja haluan eikä mun tarvitse leikkiä yksin, sillä papi konttaa mun kanssa lattialla. 

Tässä minä vahdin, mitä mami kirjoittaa. Yletyn tästä antamaan tassua ja mami välillä rapsuttaa minua. Saan nukkua tässä kirjaston vuoteessa jos haluan, mutta en ole sitä asiaa vielä päättänyt. Lenkillä ollaan oltu ja puutarhassakin kuljettu. Tänään vielä kunnon lenkki ja sitten vielä myöhäpissat papin kanssa. Mami kuulemma lukee. Huomenna lähdetään vaeltamaan rantapoluille ja metsiin, mutta heti aamulla aikaisin käyn haistamassa aamupostit samalla kun papi noutaa sanomalehden. 

Älkää nyt olko yhtään huolissanne, sillä minusta tuntuu oikein kuin olisin jossain hotellissa ja palveluskunta on suorastaan parasta laatuluokkaa. Ainakin mami ja papi, jotka ovat elämässään yli kolmekymmentä vuotta toimineet koirien hoviväkenä.

hirveen paljon suukkosia teille kaikille
Luna

PS. Kolme päivää mennyt vauhdilla. Ollaan kävelty rannoilla ja metsien jäisillä poluilla, kuin myös oman puutarhan hankikantamoisilla. Mamista ja papista tuli nyt sitten mun kummit. Tulen tänne kummilaan aina välillä saamaan extrahuomiota ja naurattamaan kakkoshoviväkeäni sekä tietysti nukkumaan mamin ja papin välissä, että he voivat nauttia persoonani koiralumosta. Kumma miten niitä naurattikaan, kun hukkasin monta kertaa palloni ja peuhasin koko ison sängyn nurin. Ei kyyneliä, mami, pian tavataan♥  

Luna

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

He tulevat aukealle, sen reunassa on harmaa mustakattoinen talo.

”Tuolla pellolla tapettiin joskus ihmisiä”, poika sanoo huolettomasti.

Tyttö katselee pellolle. Ohra on alkanut jo tuleentua, mutta muutaman metrin pituisen painauman kohdassa viljan korret ovat punertuneet ja niiden vihneet loistavat verenpunaisina. Ei oikeastaan tiedetä mistä se johtuu, jokin puute maaperässä kai.

Tyttö kahlaa viljapellossa punaisten tähkien luokse, ottaa sellaisen käteensä, se on rento ja painva kun hän varovasti painaa nenänsä siihen ja aistii imelän raudantuoksun.

Hän tietää, että kapinan aikaan täällä tapahtui kaikenlaista.

Tyttö menee ladon luo ja kurkistaa sisään. Siellä on viileää ja hiljaista. Jotenkin erilainen aika kuin ulkopuolella.

”Tehdään tästä meidän salainen paikkamme”, hän sanoo.

”Voidaan tavata täällä, eikä kukaan tiedä meistä.”

He sinetöivät salaisuuden painamalla huulet vastakkain.

Kirsti Ellilän teos Tuntemattomat (Karisto 2015) on tarina Suomen sisällissodasta 1918. Se on tarina pahimmasta, mitä kansalle voi tapahtua eli veli kääntyi veljeä vastaan ja kädessä oli ase. Jos mikä on kansan stigma, se on sisällissota. En ollenkaan ollut tarkoittanut enää tästä ajasta lukea, sillä erään Kanadaan vuoden 1918 traumaa pakoon muuttaneen etäisen sukulaisen kautta olen joutunut tätä asiaa muutama vuosi sitten peuhimaan ja sitten vedin pitkän viivan asian ylle. Mitään sille ei voi, että vieläkin on sukuja, joissa kulkee jakohaara punaisiin ja valkoisiin. Sodan nimikin on kertojasta riippuen luokkasota, vapaussota, sisällissota, kansalaissota ja mitä muuta vielä. Luettuani Kirsti Ellilän Kaivatut, päätin kuitenkin lukea seuraavankin Kirstin kirjan ja tässä sitä nyt ollaan. Pelkäsin aiheen takia pahinta, mutta sain parempaa. Ellilä käsittelee arkaa aihetta hyvin hienovaraisesti, vaikka Mannerheimistä voisin sanoa muutakin, mutta se ei ole minun asiani tässä tarinassa. Mielestäni kaikki sisällisodat ovat kuin rutto: Haluaisin unohtaa, mutta totuus on, että kuten Kirstille tapahtui elävässä elämässä, se tapahtui myös minulle, ja on aikoja, jolloin arvet aukeavat uudestaan ja me sitten kärvistelemme niiden visvassa.

Tuntemattomat kertoo tarinaa Tammisaaren vankileiriltä, jonne punaiset vietiin, mutta tietysti myös sitä ennen tapahtuneita vääryyksiä, joita oli puolin että toisin. Ovat isotilalliset Niilo ja Kalle, joista Kalle, lääkäri, on kirjan nykyhetken kertojan Tuulin, isoisä. Niilo taas on Tuulin ensirakkauden Kain isoisä. Tuuli tulee kesäpaikkana olevaan Annalaan yksin tarkoituksena sekä levätä että laittaa paikkaa kevätkuntoon. Hänellä on vaikea astma ja menneiden tapahtumien ahdistukset tuodaankin esiin pääosin Tuulin astman kautta. Tuulin törmätessä vaiettuihin salaisuuksiin, hän reagoi fyysisesti. Tavallaan Tuuli väistämättä palaa menneisyyteen, sillä naapurissa, Tuvassa, asuu edelleen punikkiäidin äpärä, 90-vuotias Teivo, joka on aina kuulunut Tuulin lapsuuteen melkein isähahmona. Myös Kai on paikalla sukutilalla, joten henkiögalleria kuin nostaa menneisyyden nykyhetkeen. Salaperäinen Maria on ostanut lähitilan ja hän se öisin kaivaa Tuulin veripunaisten ohrien pellolla...Vahingossa paljastuneet viestit löytyvät ja Tuulille alkaa paljastua menneisyydestä asioita, joita hän ei voi jakaa miehensä Roopen kanssa, vaan vain Kain.

Lahtarin sylikoira

tiedätkö kenen teko olet ja miksi et ollut mies

ja kostanut äitisi ja hänen veljensä kuolemaa, he olivat

täysin syyttömiä.

sinä olet vellihousu

terveisin Eräs joka uskaltaa sanoa totuuden

ps. Vielähän ei ole myöhäistä, murha ei vanhene

Kirsti Ellilä kirjoittaa omakokemastaan ja miten hän kirja kuin pakotti hänet kirjoittamaan itsensä. Etsiessään kerran kirjastossa luettavaa, hyllystä  yhtäkkiä tippuu Jaakko Paavolaisen kirja Vankileirit Suomessa. Kirja avautuu kohdasta, jossa on Ellilän oman isoisän kirjoittama kirje Tammisaaren vankileiriltä vuonna 1918:

Tiesin, että isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siinä kaikki. Isoisän kirje järkytti. Koin spontaanisti, että minuun oli otettu yhteyttä haudan takaa.

Ellilä kertoo miten ’miten aihe pyöri mielessä, mutta tuntui vaikealta ottaa se esille sukulaisten kanssa.’ Kirsti kuitenkin päätti tarttua tarinaan huomattuaan, miten ristiriitaisia olivat eri ihmisten muistot hänen omasta isoisästään, jonka poika, Kirstin isä, koki tämän ankarana, mutta jo serkkujen kertomuksissa hän oli hauska seuramies, joka viihdytti myös lapsia laululeikeillään. Mitään laululeikkejä Kirsti taas ei muistanut, sillä hän vietti iltapäivänsä Ilmainniemen huvilalla isoäidin seurassa. Kaikkein oudointa oli, että vitivalkoinen isoisä oli ottanut perheeseen kasvatiksi kansalaissodan jälkeen punaorvon. Mistä siis oli kysymys?

Ellilä kirjoittaa Kaivattujen tyyliin täydellisen hyvää kieltä ja tempolla, jossa lukijan sielu pysyy perässä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan erinomainen pituus on noin kolmesataa sivua, kuten tässäkin, mutta hiukan jäi uteliaisuutta Kallen, Niilon, Annan ja Raakelinkin suhteen: Millaisia he todella olivat päänsä sisällä. Raakelista saamme enimmin tietoa, muista vähemmän. Elilän kirja ei ole rankka tavalla, jota pelkäsin, vaan osin jopa lyyrisen kaunis. Suljetaan avattujen salaisuuksien viestit lippaaseen ja annetaan yli lentävien hanhien törähdysten viedä meidät unohduksen usvaan:

Tuolta ne tulevat, lentävät ikkunoista sisään ja ilmavirta vie hänet mennessään. Se nostaa hänen hanhien mukana taivaalle ja kuljettaa kohti pohjoisen kirkkautta.

Lentämisen hurmio tarttuu ja hänen sydämensä lyö kuin hanhien siipi, ilman pyörteitä täyteen.

Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja...

Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat...

Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat Pelaguu, Minttuli, Birgit, Helena Ruotsala ja Paluumuuttajatar. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥

Palkintolistalta ensiksi saa valita Pelaguu, sitten Minttuli etc. Kun valinta on tehty, ole ystävällinen ja ilmoita siitä minulle kera yhteystietojen leenalumi@gmail.com  Laitan listaan merkinnän varattu, joten on helppo seurata, mitä on vapaana. Toivon ystävällisesti viimeisenkin voittajista ilmoittautuvan ke 18.3. klo 12 mennessä. Mitä nopeammin, sitä parempi, eikä jono seiso.

Tämä onnenpensaskuva kirjasta Pihan puut ja pensaat saa minut odottamaan nyt kiihkeästi kevättä. Onnenpensaita, 'Forsythia 'Northern Gold', on istutettu viime vuonna lisää, samoin helmiorapihlajaa, Crataegus mordenensis 'Toba', jasmiinia, lännenhemlokkia, 'Tsuga heterophyll', ja ah!, tämän vuoden kiivaimman odotukseni kohde tässä:

Valkoinen varjolilja, 'Album', joka on nyt ollut niin monen kurvin takana että...Ensin sain ystävältä valkoisen siemeniä, jotka eivät itäneet edes kolmessa vuodessa. Sitten tilasin eräältä kauppapuutarhalta juurakoita ja kun vuosi oli mennyt, ne kukkivat hurmaavasti, mutta punaisina. Sain sitten syksyllä hyvityksen ja samalla tilasin lisää. Nyt menin niin pitkälle, että istutin näitä hurmaajia ensin suuriruhtinattaren haudalle ja sen jälkeen Olgan viimeisen leposijan yläpuolella olevaan penkkiin, josta kaivoin ylös kaiken siinä 29 vuotta viihtyneen ja vaihdoin tilalle samalla myös uutta kuohkeaa multaa. Tämä kuva on kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia, joka on yksi suosikkipuutarhakirjoistani. Luin jostain, että varjoliljat voivat alkaa levitä siementämällä, joten...yes!!! Miettikää mitä kuvia voin saada, jos nämä kaunottaret somasti kukkivat kuin kerroksittain...

Onko mikään ihme, että nämä yöpakkaset eivät nyt innosta, kun katson yllä olevaa kuvaa ja mietin miten suloista on katsella noiden kukkien kehittymistä! Odotan myös toukokuista syntymäpäivääni, sillä näin enneunen, että siloin saan toisen helmiorapihlajan;)

Arvontakirjoissa on paljon puutarhakirjoja, mutta lisäsin sinne juuri vielä erään suosikkini uudistetun painoksen:

Riku Cajanderin Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha kertoo paljon siitä, miten puutarhasta voi tulla kiinnostava yhteiselon paikka ihmisille kera perhosten, lintujen, kettujen, siilien ja monien muiden eläinten. Kirja on täynnä tietoa näiden eläinten houkuttamisesta pihalle ja samalla paljon tietoa luontopihamaisista kasveista. Kirja on nidottu ja sisältö on pääosin sama kuin aiemmassa painoksessa, josta olemme Lumimiehen kanssa annostelleet monen monta tietoa aina lintulajeista niiden oikeisiin pönttökokoihin ja opetelleet kettujen eri ääniä ja saaneet tietoa juuri niistä asioista, jotka meitä suuren, luonnonmukaisen, mutta ei luonnonvaraisen puutarhan pitäjinä kiinnostaa.

Siitä puhe, mistä puute eli kaipaan nyt niiiin oikeaa kevättä ja ensimmäistä kevätsadetta! Sitä odotellessa luen, piipahtelen tyttärellä Aurinkolahdessa, äidillä länsirannikolla, suojaan kartiovalkokuusia auringon rökitykseltä ja huomaan aivan selvästi, miten köynnöshortensian silmut ovat jo keväästä paisuneet eli kohta se Oikea Kevät on täällä.

Mukavaa tulevaa viikkoa ja nautitaan sekä hetkestä että odotuksesta ja kaikista hennoista keväänmerkeistä!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

pupukuva Marjaana Rinne-Loikala  Kiitos Marjaana♥