Kirjan ja ruusun päivää, kirjan ja kukkien päivää!

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää! Koska päivät menevät nyt kuten eilenkin aamusta myöhään iltpäivään puutarhahommissa, ei ole aikaa paljon lukea, sillä fyysinen työ on takuuvarma unilääke eli kun illalla paina pään tyynyyn, nukkuu kuin pommiin. Kropassa tuntuu, että eilen tuli tehtyä kuusi tuntia melkein putkeensa. Päivällä ei ehdi eikä haluta nyt syödä kunnon lounasta, joten ruokailut on siirretty iltaan. Ihanan uupumuksen tasosta kertoo jotain se, että unohdimme eilen katsoa Perilliset Heräsin sudenhetkellä tunteeseen, että jotain on unohtunut. Alitajunta anti vastauksen heti: Onneksi muistin myös, että olin pyytänyt Lumimiestä tallentamaan sarjan kokonaisuudessaan eli tänään on Perilliset-ilta ja kera Aino Samettinen nougatin!!!

Ajattelin nyt tämän päivän kunniaksi postata kuvia kirjoista ja kukista eri vuodenaikoina. Luntakin on luvassa, mutta satoihan sitä viime yönäkin. Baudelairen pahan kukat unikkojen aikaan.

William Shakespearen sonetit, Ville Valo ja suven kukkia.

Syysasterit, kirjat ja Leena erääseen lehtijuttuun...

Muumilaakson marraskuu ja jouluruusu.

Harjukaupungin salakäytävät, lyhtykoisot ja ensilumi.

Pikkupöllö ja jouluruusu

Kirjoja ja joulukukkia. Ahdoin kaikki vain kuvauksen ajaksi tähän pikkupöydälle, jonka löysimme äidin roskalavalta. Kaikki pöydän jalat olivat irti ja yksi oli koiran vähän nakertama, pinta oli lakattu kirkaalla lakalla eli puu näkyi ja....Ah, nuo pikkuprincettiat ovat vain niin suloisia. Ihan tulee joulua ikävä!

Kirjoja ja muscareita.

Naiset, jotka lukevat ovat vaarallisia, kahvakuulat ja muratti.

Kirjat ja hortensiaa. Kortti myös kirjoista ja kukista ja siinä teksti: "Unohda virheet. Unohda epäonnistumiset. Unohda kaikki paitsi se, mitä aiot tehdä tällä hetkellä, ja tee se. Tänään on onnenpäiväsi." - A. Sloan -

Makkarin kirjat ja hortensiaa. Tämä on sitä aikaa, kun heitin yöpöydän pois ja laitoin tilalle kolme Ikean Lack-hyllyä. Ylimmässä ovat yleensä kirjat, jotka ovat tulossa lukuun viipymättä.

Kollaasi puolimiljoona kävijää 7. syyskuuta 2012: Arvonta&Party! Talven kirjoja, kuoharia ja suosikkikasvini syyshortensia

Kirjat ja ruukkuhortensiaa tämän vuoden kevätarvonnassa

Kirjoja ja kevään tulppaaneja.

Viikonloppu lähestyy. Eilen tein kattilallisen kalalientä, josta laitan puolet pakastimeen. Lopusta teen tänään kalasoppaa Huomenna leivon tiikerikakun, sillä taidanpa nyt kuluttaa kaiken, mitä ehdin syömään...

Näitä kuvia etsiessä tuli mieleen taas kerran, että mitäpä sitä ihminen muuta tarivitsee kuin kirjoja, kukkia ja rakkautta!

Kaunista Kirjan ja ruusun päivää sekä iloa loppuviikkoonne!

Love
Leena Lumi

Daniel Glattauer: Takiainen

Miehen astuessa hänen elämäänsä Judith tunsi pistävää kipua, joka tosin helpotti pian. Mies: ”Anteeksi.” Judith: ”Ei se mitään.” Mies: ”Tämä tungos.” Judith: ”Niin.” Judith vilkaisi miehen kasvoja aivan kuin silmäilisi lehtien päivittäisiä urheiluotsikoita. Hän halusi vain saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näytti henkilö, joka ruhjoi kiirastorstaina hänen kantapäänsä väkeä kuhisevan juustotiskin edessä. Näkemästään hän ei juuri yllättynyt, aivan tavallisen näköinen mies. Samanlainen kuin kaikki muutkin täällä, ei parempi, ei huonompi, ei yksilöllisempi.

Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin romaani Takiainen (Ewig Dein, Atena 2013, suomennos Raija Nylander) alkaa viattoman oloisesta törmäilystä ruokakaupassa kiirastorstain ruuhkassa Wienissä. Judith on sinkkunainen, jolla on ollut seurustelusuhteita, mutta hän on nykyiseen vapauteensa ja erityisesti pieneen lamppuliikkeeseensä hyvin tyytyväinen. Lisäksi hänellä on tiivis pieni ystäväpiiri, joka koontuu usein viettämään jonkun kotiin viikonloppua ja syntymäpäiviä hyvän ruoan, viinin ja keskustelun äärelle. Kaikki on tavallaan kunnnossa ja tasapainossa, kun häneen törmää Hannes Bergtaler:

190 senttiä, 85 kiloa, jykevä, raskasliikkeinen, 42-vuotias, naimaton, silmäkulmissaan auringonsäteet, suussaan isoäidin hohtavat hampaat.

Hän ei ollut käynyt vielä koskaan hammaslääkärillä, kauniit hampaansa hän oli perinyt isoäidiltään, siis ei hampaita sinänsä, vaan niiden hyvän terveyden.

Tapahtuu kuin elokuvissa ja ensikatseesta Hannes rakastuu Judithiin sataa: Judithista tulee miehelle ilma, jota hengittää, jotain mitä ilman hän ei voi elää. Judithkin alkuun putoaa Hanneksen jumaloivaan palvontaan, kunnes huomaa Hanneksen täyttävän hänen jokaisen hetkensä. Mies tunkeutuu Judithin liikkeeseen, suunnittelee heille paljon yhteistä ohjelmaa, tunkee mukaan Judithin käynnille kotiinsa ja veljensä Alin perheen luokse. Hannes hurmaa etenkin Judithin äidin, mutta lopulta myös koko muun osan Judithin perheestä ja myös ystävät. Kaikkien mielestä Hannes on  parasta, mitä Judithille on tapahtunut ikinä. Kukaan ei vain huomaa, miten Hannes takertuu ja tukahduttaa ja torjuttuna alkaa pelata omia sairaita pelejään. Lopulta Judith on aivan yksin lukuunottamatta liikkeensä apulaistyttö Biancaa, jolla on nuoren ihmisen varmat mielipiteet, miten hänen pomonsa pitää nyt toimia ja Bianca myös uskoo Judithin kokemusten olevan totta, ei harhaa.

Mitä enemmän keltaisia ruuusuja Judith saa kera vihjailevien viestien, sitä hauraammaksi käy lukijan olo, sillä alkaa olla selvä, että oikeustoimittajana työskennellyt ja vainoamistapauksia käsitellyt Glattauer, tietää mistä kirjoittaa: Rakkaustarinasta kuoriutuu trilleri. Se mikä kirjan henkilöiden, tuntemusten syvyydessä, uupuu, korvautuu jännittävyydellä, jonka ratkaisua tuskin kokeneinkaan dekkariharrastaja ennalta arvaa. Kauhu ja pelko lisääntyvät ja mieleen tulee elokuva Kaasuvalo sekä monen monta vastaavaa tosielämän tarinaa. Ne ovat niitä juttuja, joissa uhria ei uskota vaan hänen katsotaan jostain syystä käsittäneen väärin tai muuten vain liioittelevan asioita. Judith on nyt kuitenkin kauhunsa kanssa järkyttävän yksin ja mikään ei saa Hannesta lopettamaan outoja temppujaan saadakseen Judithin. Kauhistavia pelejä vuorotellen valheellisten "en tee niin enää koskaan" -lupausten kanssa...

Makaa vain siinä kaikessa rauhassa, Judith, ja pidä silmät kiinni! Toin sinulle lahjan. Hän oli tuonut Judithille jotain, lahjan. He istuivat pöydässä, oli pimeää, yö oli jo pitkällä. Muut olivat menneet. Vain he kaksi, vain heidän äänensä, hänen äänensä. Sinun on arvattava, mitä se on. Judithin oli arvattava.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut myös Mai

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Elokuvahistorian epätodellisimpana sydäntenmurskaajana voinemme pitää David Suchetin esittämää ja Agatha Christien luomaa Hercule Poirot hahmoa, tuota pikkubelgialaista etsivää, joka nopein, sipsuttelevin askelin käveli puristavissa patenttinahkaisissa kengissään suoraan sydämiimme. Vahattuine viiksineen ja kädessään hopeapäinen kävelykeppi tämä lyhyenläntä, mutta vantterahko hurmaaja vietteli meitä vuosikausia seitsemässäkymmenessä Poirot–elokuvassa. Poirot hurmasi ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta, mutta ehkä kuitenkin naiskatsojat olivat suorastaan sulaa vahaa tämän oudon pikkumiehen edessä, voimattomia sen äärellä, jota eivät pystyneet määrittelemään, sillä kuka oikeastaan tiesi, millainen Poirot todellisuudessa oli: Oliko hän Dame Agathan hieman omahyväinen pikkuetsivä, vai roolin loisteliaasti omaksunut David Suchet vai roolirakkaus, jossa näyttelijä ei enää tiennyt missä Poirot päättyi ja hän alkoi?

David Suchetin omaelämäkerta Hercule Poirot ja minä (Poirot and Me, Minerva 2015, suomennos Sirpa Parviainen) kertoo kaiken siitä, miten näyttelijä Suchetin elämä muuttui, kun hänestä, The Royal Shakespeare Companyn luonnenäyttelijästä ja monien elokuvien tähdestä, tuli kautta maailman tunnettu etsivä Hercule Poirot. Suchetille nimittäin kävi kuten myöhemmin Poirotin katsojille eli hän ihastui pikkubelgialaiseensa kaikkellaan. Ja antoi tälle kaikkensa neljännesvuosisadan ajan.

Suchetin kirja kertoo tunteella ja tarkkuudella, miten hän loi Poirot´nsa ja miten tiukasti hän piti kiinni siitä, että Poirot’n hahmosta ei saanut tulla naurun kohde. Sen sijaan Poirot’sta tuli originelli herra, joka vihasi lentämistä ja englantilaista luokkajakoa, hän vihasi myös pölyä, joka uskalsi lentää hänen puvulleen tai kengilleen, hän vihasi epäsymmetriaa ja eniten kaikesta hän vihasi pahuutta. Hän katsoi, että Jumala oli lähettänyt hänet maanpäälle vastustamaan pahaa ja niinpä hän otti tehtävänsä hyvin tosissaan. Poirot’n moraali oli korkea, hän oli aina oikeudenmukainen, hän kohteli etenkin palvelusväkeä ystävällisesti ja oli empaattinen. Hänellä oli syvä vastenmielisyys sairauksiin ja tylsyyteen. Hän oli myös yksinäinen eikä hän koko elämänsä aikana saanut, kiitos Dame Agathan, ryhtyä suhteeseen vaan joutui ihailemaan naisia kaukaa. Tosin kerran Dame Agatha salli hänelle suhteen dramaattisen venäläisen kreivittären Vera Rossakoffin kanssa, mutta tietomme mukaan tuokin suhde katosi taivaan tuuliin. Poirot oli uskonnollinen ja katolisuus vaikutti hänessä vahvasti. Hänellä ei ollut montaa läheistä, mutta hän arvosti sihteeriään neiti Lemonia, jota esitti Pauline Moran, ylitarkastaja Jappia, jota esitti Philip Jakcson sekä eniten kaikista lähintä työtoveriaan kapteeni Hastingsia, jota esitti Hugh Fraser.

Kuvassa Poirot ja hänen lähitiiminsä kuvattuna Poirot-elokuvien viimeisellä tuotantokaudella 2013. Suchet, Moran, Jackson ja Fraser olivat aloittaneet ITV:n suosikkielokuvien teon vuonna 1988, joten kyse on pitkästä ja hyvin sujuneesta yhteistyöstä.

Kun ITV aloitti Poirot-elokuvat, ei osattu kuvitellakaan, että katsojaluvut tulisivat olemaan 8-12 miljoonaa pelkästään Englannissa. Sarjaa myös myytiin ympäri maailman. Minne ikinä Suchet menikin, hänet tunnettiin siellä Poirot´na!

Sarja oli tietysti suosittu Suomessakin, mutta Suomi liittyy Poirot´iin aivan erityisesti, sillä Dame Agatha oli luonut itselleen kuvitteellisen alter egon, Adriane Oliverin. Tätä fiktiivisen suomalaisetsivän nimeltä Sven Hjerson luonutta dekkaristia näytteli yksi David Suchetin lempinäyttelijöistä, Zoë Wanamaker.

Kun lukija tajuaa Agatha Christien olevan maailmalla eniten myynyt kirjailija yli kahdella miljardilla teoksellaan, se huimaa. Kuvan saa tarkennettua lukemalla Suchetin kirjan, jolloin mieleen palaavat sekä omat suosikit Christieltä että iki-ihanat Poirot-elokuvat. Siis sekä yhdessä että erikseen, mutta suosikkikirjat ovat ainakin minulle olleet usein myös suosikkielokuvia. Omat suosikkini molemmissa ovat Idän pikajunan arvoitus, Vuoksi ja luode ja Varjossa auringon alla. Vain yhtä en muista lukeneeni ja se on Esirippu laskee. Poirot´n viimeinen juttu. Sen sijaan en ikinä unohda siitä tehtyä elokuvaa Esirippu laskee, joka on Suchetin Poirot-joutsenlaulu, hänen kaikellaan soiva ylistyksensä ja kiitoksensa Poirot´lle. Saada tehdä kaikki Poirot-elokuvat oli David Suchetin suurin unelma ja sen hän totta totisesti sai tehdä ja miten hän sen teki on elokuva-alan historiaa.

Teos Hercule Poirot ja minä on tarkka ja runsas, innostuneen näyttelijän kertomus elämänsä rakkaimmasta roolityöstä. Kirjan ainoa pikkurasite on toisteisuus, sillä Suchet kertoo jokaisesta roolistaan ja etenkin Poirot-roolistaan aina samalla innolla ja hehkutuksella, jolloin tulee tunne ’olen jo lukenut tämän’. Toisaalta kovasti aiheesta kiinnostuneelle, tämä teos käy tietoteoksesta, sillä sen verran tarkkaan Suchetin työtä kaikellaan käydään läpi. Vaikka katsojille viimeisenä näytettiin prime time Esirippu laskee, todellisuudessa viimeisenä tehtiin Kuolleen miehen huvimaja, joka kuvattiin Dame Agathan ja hänen toisen aviomiehensä Max Mallowanin vuonna 1938 ostamassa kodissa Greenwayssa. Viimeisenä kuvaspäivänä ilmassa ei tunnu tuulenhenkäystäkään, on kuin Greenway pidättäisi hengitystään luodakseen viimeiseen kuvauspäivään ikimuistoisen tunnelman. David Suchet kertoo:

Kävelen Greenwayn pihaan viimeisiä kohtauksia varten.

Tuona mitä epätodellisempana hetkenä juuri ennen kuin ohjaaja huutaa: ”Käy!” huomaan jälleen ihmetteleväni, olenko Hercule Poirot vai David Suchet.

Kello on hieman vajaa viisi iltapäivällä torstaina 28. kesäkuuta vuonna 2013, kun ohjaaja Tom Vaughan huutaa: ”Poikki.”

Ihmiset taputtavat ja itkevät, kun laskeudun kuistilta ja nostan käteni kiittääkseni heitä. Silloin kyyneleeni pääsevät valloilleen. En voi estää niitä tulemasta. Tähän hetkeen päättyy jokin, jonka kanssa olen elänyt puolet elämästäni. Tähän huipentuu vuosia kestänyt unelma.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta  Jokke  ja MarikaOksa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää...

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...

- T.S.Eliot -
Autiomaan 434 riveistä muutama

Onneksi on ihana Jenni!

Huhtikuun viemää...

Huhtikuu ei ole suosikkikuukauteni: Se lupaa ja lupaa, mutta ei anna. Sille en kuitenkaan mitään voi, että joudun vuosi vuoden jälkeen huhtikuun viemäksi. Kuuden tunnin haravointipäivät eivät ole yhtään mitään. Löydän myös iloisia alkuja, kevään lupauksia, joista julma huhtikuun maa pitää tiukasti kiinni:"Vielä on maltettava, ole kärsivällinen", suihkii maa. Malttaminen ja kärsivällisyys eivät ole minulle kovin luontaisia piirteitä. Miettikääpä miten paljon jaksaa lukea alkaen klo 22, kun kylmiltään alkaa vetää kuuden tunnin intohimoisia puutarhapäiviä haravoiden, sulatellen kartiovalkokuusia, kantaen risuja ja oksia pakollisten talvikaatojen jälkeen, leikaten köynnöshortensioiden ja syyshortensioiden kuolleita kukintoja, siivoten talven sotkuja, kantaen puutarhakaluja ulos, pesten ruukkuja, touhuten bio- ja muiden kompostien kimpussa...Oih, tämä kaikki on niin ihanaa, mutta vie kaiken, kaiken...olen mennyttä naista - taas.

Olen ajatellut heittäytyä isosti tänä vuonna puutarhan viemäksi, sillä on paljon uusia lajeja, joita on viime vuonna istutettu, jatkan myös metsäpuutarhaprojektia, tuon sinne enemmän kerroksellisuutta ja suunnittelen muutenkin, sillä vuodessa sieltä on nyt hävinnyt ikivanha haapa, rakas, mutta tyvestä laho, jättimäinen koivu (laho) sekä rakas maatiaiskuusi, jonka vei eräs onnettomuus. Sinne on nyt istutettu lännenhemlokki, 'Tsuga heterophyll', monta jalo-onnenpensasta, Forsythia ''Northern Gold',

ja lisää pensaskerrosta on tulossa lehtokuusamien, kalliotuhkapensaiden ja töyhtöangervojen (perenna, joka on suvella kuin kukkiva pensas) joukkoon virpiangervoista, joita istutan sinne tänne niin, että näyttää villiltä, vaikka on suunniteltu tarkasti. Yksi lehtikuusikin jo on, mutta istutan vielä yhden lisää. Kukkia olen raiskioon jakanut puna-ailakeita, kevätlinnunhernettä, lehtosinilatvaa, esikoita, lehto-orvokkeja ja tietysti lehdossa muualla jo runsaana kasvavaa

akileijaa Kuvassa takana jättimäiset lehmukset, joita on paljon. Siis metsäplänttimme on lehto, jota metsätyyppiiä Suomen metsistä on vain yksi prosentti. Kirja Suomalainen metsäpuutarha antoi minulle eväät oppia, että lehdossamme on toisistaan poikkeavia alueita kostammasta kuivempaan, mutta tarjonta on rusasta aina miljoonista kieloista kotkansiipiin. Kiinnostuneena tietysti olen opiskellut, että voisin istuttaa lehtoomme vaikka

helmiorapihlajan, mutta auringonpuolelle lehdon reunaan, ei suurten lehmusten varjoon. Yritän nyt pidätellä, sillä istutinhan lokakuussa etupihalle tämän kaunottaren ja toinen tulee toukokuussa syntymäpäivälahjana. Pitää ensin kokea, onko tämä 'meidän puu'.

Perheessämme on tapahtunut iso muutos, joka on vienyt myös minun voimiani: Tyttäremme avoero on tuntunut, mutta nyt voin jo antaa löysiä ja kaikki katsomme eteenpäin. Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut puhelimessa enemmän kuin koko entisessä elämässä yhteensä, sillä minähän en telefoonista perusta. Se on aina äänettömällä paitsi edelliset kuukaudet ei. On ollut ilo huomata, että se läheisyys, joka Merillä ja minulla on aina ollut, on edelleen kuin kaarisilta yli synkkien vesien.

Aion nyt keskittyä kaikkeen kauniiseen ja kamera on jo valmiina odottamassa kevään ihanuuksien kuvaamista. Tämä oranssi atsalea jo yrittää paisutella sillmujaan, mutta eniten ihastunut olen toiseen revontuliatsaleaan eli Northern Hi-Lights, jonka tuoksu on aivan huumaava.

Tätä istutan ainakin yhden nyt niin, että näen sen kun istun tässä koneella. Istuttaisin lehtoonkin tätä 'metsän valoa', mutta kun atsaleat ovat kuten rodot eli vaativat happamen maan.

Sitä ennen kuitenkin nyt muutaman päivän vie etsiä isoja puutarhakuvia erääseen juttuun ja jotain tekstiäkin puutarhasta, blogista ja aikuisen naisen villistä elämästä pitäisi saada koottua. Olen luvannut!

Leena Lumin puutarhaan tullenee tänä vuonna lisää kesälumipisara, helmiorapihlaja ja magnolia, jos herkkääkin herkempi tarhamagnolia Leonard messel, tiedossa oleva vyöhyke I -...., suostuu kukkimaan, elossa hän on.

Onko mikään ihme, että valitsimme Lumimiehen kanssa Leonardin, vaikka olisi ollut paljon kestävämpiä myytävänä...Kuva on täältä  Arvatkaa vaan odotanko, että saan tällaisen kuvan omastamme...Meillähän on vasta magnoliatapetti, magnolialakanat, magnoliataulu, magnoliasuihkusaippua, magnoliakosteusvoide...

Kevät on mielentila, yhtä levoton kuin huhtikuu. Tänään olen haravoinut sekä auringonpaisteessa että lumi- ja vesisateessa. Heräsimme aamulla siihen, kun ikkunan takana tirskutti punarinta...ja puro solisee lehdon lävitse ja soittaa huhtikuun levottomia sointujaan.

Oih, Bessu tuli...suklaakahvia tulemaan. Voikaa rakkaasti♥

Love
Leena Lumi

Audrey Magee: Sopimus

Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus (The Undertaking, Atena 2015, suomennos Heli Naski) ammentaa aiheesta, josta voisi luulla jo kaiken kerrotun: natsien juutalaisiin kohdistamasta rikoksesta, kansanmurhasta. Murha ei vanhene ikinä ja aihe ei suinkaa ole loppuunkäsitelty, minkä Audrey Mageen teksti iholle tullen todistaa. Kollektiviinen rikos saa tavallisten saksalaisten kasvot ja mielen. Mageen tarina alkaa avioliittosopimuksesta, kasvaa siitä rakkaustarinaksi, jossa Katharina Spinell ja Peter Faber löytävät jotain mitä eivät voineet kuvitellakaan, raahautuu itärintaman hyytävissä oloissa Peterin kärsimyksenä samalla kun kotona Katharina ostaa valkoisia kukkia, syö suklaata ja kantaa Peterin lasta, mutta aidosti ikävöi miestään. Sen minkä piti olla vain sopimus, oli muuttunut tähtiin kirjoitetuksi, vaikka Peterin perhe, etenkin herra Faber pitivät koko järjestelmää vain rodunjalostuksena. Katharinan vanhempien asenne asiaan olikin aivan eri ja herra Spinell tutustutti Peterin tämän avioliittoloman aikana vaikutusvaltaiseen tohtori Weinertiin. Kohtalokas tapaaminen, joka lupasi Katharinalle ja Peterille heidän unelmansa, kunhan he vain tekevät oman osuutensa. Oivaltavasti Magee näyttää, miten helppoa ihan tavallisten ihmisten oli pakottamatta lähteä pahan matkaan houkuteltuina, lahjottuina, täydellisen sokeina.

Hän veti nopean, pistävän henkäyksen. Ei mitään epämuodostunutta. Hän ei tahtonut mitään vammaista. Eikä järkyttävää. Opintoretki siihen taloon Berliinin eteläpuolella oli ollut järkyttävä. Hänet ja muut tytöt oli viety bussilla, raikkaan valkoiseen sairaanhoitajan asuun pukeutunut sairaanhoitaja oli johdattanut heidät marmoriportaita ylös ja vienyt huoneeseen, jossa oli korkeat ikkunat ja...

”Te olette täällä oppiaksenne, nuori nainen.”

Katharina juoksi ovesta, kun se avautui taas, portaita alas vastaanottohuoneeseen, kohti kahvia ja paksulla tuoreella kermalla höystettyjä leivoksia. Myöhemmin sairaanhoitaja teroitti nuorisoliikkeen tytöille, joilla oli siistit univormut ja puhtaat hiukset, kuinka tärkeää oli valita oikea aviomies.

”On elintärkeää varmistaa, ettei hänellä ole mitään epäpuhtauksia – syntyperään liittyviä, ruumiillisia tai älyllisiä, jotka voisivat siirtyä sukupolvelta seuraavalle.”

Sopimus on kertomus Peterin helvetistä Stalingradin taisteluissa tukenaan vain ajatus tulevien unelmien toteutumisesta, mutta se on myös kertomus Katharinan kiirastulesta kaukana rintamalta, turvassa, joka ei  olekaan turva...Natsien kyyti on kylmää myös omille, eikä siinä ole sijaa tunteilulle tai myönnytysten sivupoluille. Nekin, jotka vielä näkivät, kuten herra Faber, lopulta vaikenivat.

Jollain tasolla kiinnostavimmaksi kasvaa Katharinan persoona, sillä hän on tiedostamattoman sokea. Hänestä ei kuulu, ei näy pahuus, hän ei ihmettele, ei kysele. Hän ei hämmästele, miten heidän perheensä voi muuttaa upeaan ornamentein koristeltuun taloon, miten heillä on yhtäkkiä paljon koruja, upeita vaatteita ja palvelija. Miten hän voi noutaa panttilainaamosta koruja, joilla häikäistä juhlissa muut naiset. Ne naiset, jotka puhuvat lapsista, niiden määrästä ja laadusta ja Saksan suurenmoisuudesta. Katharina on kuin kaiken keskus, sillä Peterkin vain haluaa antaa Katharinalle, sen mitä tämä haluaa: Oman talon ja puutarhan. Peter astuu kuitenkin tietoisen pahan poluille, Katharina näkee vain heidän yhteisen unelmansa, mutta ei sen hinnan maksajien kärsimystä.

Pidän tätä kirjaa vaikuttavana esikoisena enkä mitenkään voi olla vertaamatta teosta Nir Baramin kirjaan Hyviä ihmisiä, jossa pimeyden voimille antautuvat kaksi juutalaista, Thomas Saksassa ja Saša Neuvostoliitossa, mutta tiet yhtyvät...Sopimuksessa kuka vain, sinä tai minä, ryhtyy tekoihin, sokaistuu tapahtumille, joista voisi hyvinkin sanoa etukäteen: ’En minä ikinä voisi...’ Oletko aivan varma ettet voisi? Audrey Magee huojuttaa lukijan mieltä tavalla, joka saa ymmärtämään, miksi tämä teos on Irish Timesin kymmenen myydyimmän kirjan listalla sekä ehdolla Bailey’s Women’s Prize for Fiction 2014-palkinnolle.

Katharina meni panttilainaamoon. Sen pitäjä onnistui aina löytämään häntä kiinnostavia tavaroita.

Hän osti talvipuvun Johannekselle ja helminauhan äidilleen. Rannekellonipun alla hän näki kultakoristeisen, mustan täytekynän, jonka nipistimeen oli kaiverrettu nimi Samuel.

”Voin poistaa nimen”, panttilainaaja sanoi.

”Sitten se olisi täydellinen.”

”Tahtoisitteko tilalle toisen nimen?”

”Peter.”

Hän antaisi sen Peterille jouluna.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Omppu Annika Susa/Järjellä ja tunteella Katja Jonna/Kirjakaapin kummitus Sivu sivulta  Kaisa/Kannesta kanteen Joululainen Villasukka kirjahyllyssä  Nanna  Arja/Kulttuuri kukoistaa Jane/kirjan jos toisenkin

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan:
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

Pääsiäisen jälkihehkua Luvialta..

Pääsiäisen jälkihehku on tänä vuonna tavallista pidempi, sillä kukista suosikkieni kärkeen kuuluva kevätlumipisara 'Leucojum vernum', jota myös kevätkelloksi kutsutaan, sävytti koko Luvialla oloamme. Tämä kukka nyt seuraa tässä mukana muutamilla kuvillaan, mutta teen siitä ihan oman postauksen myöhemmin Leena Lumin puutarhaan. (Tämä kukka voi kyllä olla Sailan mukaan myös kesälumipisara 'Leucojum aestivum', vaikka se myytiin meille kevätlumipisarana.)

Melkein aina kun saavumme Luvialle, menemme ensin isän haudalle. Onneksi äiti ei ollut ehtinyt sinne vielä mitään kevätkukkia laittaa, joten sain siivota talviset kanervat pois ja istutin kolme ruukkua keltaisia pikkunarsisseja ja yhden ruukullisen Bridal Crownia. Äiti ja sisko saavat sitten laittaa suvikukat. Tiedän, että ei isä tuolla ole, vaan kirkkaimpana tähtenä taivaallani, mutta hautahan onkin jälkeen jääville lohduksi. Kaunista muistamista ja hautuumailla on ihan oma tunnelmansa, jonka tähden siellä mieluusti kävelen etenkin jouluyönä, jos vain Luvialla joulun vietämme.

Illalla lähdimme sitten vielä ennen pimeää piipahtamaan hautausmaalla. Kuvassa äiti vävynsä eli Lumimiehen kanssa. Saamme tuosta matkasta kivan lenkin pikkuteitä ympäri takaisin äidille. Kiersimme nytkin sitä, kun yhtäkkiä kuulimme kuin kukko olisi kiekunut. Äiti sanoi ensin, että ei kuule mitään kukkoa. Lumimies sanoi, että 'jos tuo on oikean kukon ääni, on sillä kello ihan sekaisin'. Sitten äiti, että 'se on fasaanikukko'. Minä siihen, että 'ei, tuo on kyllä oikean kukon ääni.' Vaikka olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa, oli silti aika kiva nähdä tämä komistus:

Kanatarha oli ihan hiekkatien reunassa (vai onko se jo siinäkin asfalttia...) ja minä tietysti heti ojan yli ja kuvaamaan. Kanaset ovat suloisia kuin mikä, mutta kukkopa vasta onkin aika poika, sillä hänellä on pussihousut jalassa, katsokaa tarkkaan alakuvaa:

Siinä sitä nyt rumbataan kanasten kanssa ja ollaan niin Casanovaa että...alkoi naurattamaan. Kyseessä olevat kanat ovat Hy Line -lajia eli tässä ollaan vähän itseä paremmassa seurassa. Tunsin sen etenkin sillä hetkellä, kun talon ehtoinen nuori emäntä tuli paikalle ja sain mennä kanalaan, jossa sitten kykin luukulla näitä ihania kuvaamassa.

Uskokaa tai älkää, mutta Lumimies on muutamasti jo ehdottanut, että mekin aloittaisimme tällaisen pienimuotoisen kanalan pidon. Jotenkin vain kanoissa on jotain sympaattista ja kukoissa myös. Käytämme myös munia niin, että oma kanala olisikin ihan tarpeen. Muistan millaista oli mammalassa kun sai hakea munat pesistä...No, googlasin nämä Hy Line Brown -kanat. Olen niin onnellinen, että nämä kanat ja kukko saavat elää onnellisen kanan elämää: Olen kuluttajana tarkka, mitä munia ostamme, joten joku pientila, jolta voisi noutaa takuulla onnellisten kanojen munia olisi kova sana. Minulle kun lattiakanalakaan ei ole kanoille lajityypillistä elämää: Kanojen on saatava kuopsuttaa ulkona keväästä syksyyn.

Näin suuri on yksi muna ja tämä on takuulla tuore. Sain pidellä ihan vielä lämpöistä, ruskeaa kananmunaa, jota esitteli

kanalan omistaja, kaunis Hanna. Kiitos Hanna, että saimme poiketa ja kuvata tuosta vain. Ja oli niin kiva, kun olit luannikkaan puhelias: Lumimies sai kokea, että kyllä Satakunnassakin osataan olla eläväisiä eikä vain pönötetä jäykkinä ja puhumattomina!

Illan hämyssä palatessamme huomasimme, että naakkaparilla oli vähän vielä katsastelua muualle, mutta lopulta taisivat päättää, että

'mitäs jos laitettaisiin höyhenet yhteen ja...'. Oi, tämä on niin kevättä!

Lankalauantaina lähdimme Poriin ostamaan merikalaa ja vähän katsomaan markkinoita. Porin tori on kyllä vilkas ilman markkinoitakin, mutta nyt oli kyllä oikein väentungos etenkin kävelykadulla. Tapasin ystävän, jonka kanssa olemme tunteneet ihan lapsesta asti. Tapasin myös lukioaikaisen historianopettajani sekä...pöytiä joilla myytiin kevätlumipisaroita! (Tai kesälumipisaroita!) Tätä ei olisi voinut tapahtua Jyväskylässä. Ehkä vain kerran elämässä ja Porissa. Tätä kukkaa olen istuttanut joka syksy, mutta kun myyrät syövät juuri sekä lumikellot että nämä kevätlumipisarat: Katsovat, että olen tarpeeksi Lumi jo muutenkin. Äiti ja vävynsä menivät kalaostoksille ja me siskoni Merjan kanssa ostimme näitä kolme eli äidille yksi ja yhdet itselle. Joku kauhea black out meidät kohtasi, sillä miksi ihmeessä emme ostaneet niitä loppujakin! Kesälumipisarakin on hyvin, hyvin kaunis, mutta tämän kevätlumipisaran viehätys on siinä, että joku näin kaunis kellossa olevine vihreine pilkkuineen nousee maasta silloin, kun muut vähemmän elegantit eivät ole viemässä siltä tilaa, solistin roolia, kevään neidon 'tilaa'. No, sitten vaelsimme ostostemme kanssa ja kukkia ruuhkassa varoen tasokkaaseen kahvilaan nauttimaan Merjan synttärikahvit kera herkullisen juustokakun. Anteeksi, anteeksi, ettei ole kuvia herkuista, mutta joko nämä kukat veivät huomioni tai sitten sitten se plaa-plaa-plaa...Minä nautin kuitenkin herkullistakin herkullisemman suklaajuustokakun. Yrittäkää nyt kuvitella se!

Ei, tämä ei ole kummikoiramme  Luna. Tässä Lumimies ja Jusu eli Pikku-Hukka, sisareni ja hänen miehensä koiruus, the king, sillä Merja ja Pekka ovat hoviväkeä. Jusua selvästi harmittaa, kun tarjotaan vinkulelua kunnon suukkojen sijasta;)

Kuvassa Jusun hoviväki eli vasemmalla Pekka ja oikealla siskoni Merja, välissään perheen vauhdittaja, joka vielä 8-vuotiaana on riehakas kuin pentukoira. Seinällä katselevat mamma ja pappa kihlakuvassaan, joka on otettu rajantakaisessa Karjalassa, ehkä Viipurissa... Äiti ei muistanut varmaksi.

Luin tässä ohessa kevätlumipisarasta kirjasta Hehkuvat sipulikukat, että "se ei siedä maasta nostamista ja kuivumista. Siksi myynnissä olevien kuivien sipuleiden juurruttaminen voi olla haasteellista." Minulle tämä avautuu nyt niin, että myyrät ovat syyttömiä ja sipuleista istuttaminen on vähemmän toivoa kantavaa, kuin valmiina kukkivan ryhmän maahan istuttaminen.

Huomatkaa jokaisessa kuudessa terälehden kärjessä vihreä pilkku. Kevätlumipisaralla pilkku voi olla myös keltainen. Sailan Saaripalstalla löytyy sekä kelta- että vihreäpilkullisia kevätlumipisaroita.

Tässä nyt sitten pääsiäisen jälkihehkua, jonka jälkeen onkin astuttu aimo askel kohti kevättä. Tänään täällä Keski-Suomen saarellakin pääsi jo haravoimaan, vaikka lunta on vielä paikka paikoin kinoksina siellä sun täällä. Huomaan kuitenkin maasta pilkistävät sadat ellei tuhannet sipulikukkien alut, jotka ovat kuin toivo ja lupaus. Kevät...

Leena Lumi

PS. Jos tämä onkin nyt sitten kesälumipisara, niin yksi lysti: Kauniita molemmat. Se kukkii sitten ehkä samaan aikaan muscarien kanssa ja etupihalla paikassa, jossa on sille riittävän kosteaa ja valkoinen särkynytsydän siinä liki.

Tässä KEVÄTlumipisara eli onhan näissä eroa. Kuva on kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia. Kuten huomaatte, kevätlumipisaralla nuo pienet täplät voivat olla myös keltaiset.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Ja se musiikki, ne kappaleet: jossakin on juhlat, joissa hän ei ollut. Hän kulutti radionsa pattereita yömyöhään etsien mitä tahansa, mistä välittyisi edes puolet siitä energiasta mitä hänellä itsellään oli. Joka viikko hän kuuli jotakin, mikä musersi edeltävän viikon palasiksi, musiikkia, joka loi nahkansa tunti tunnilta: joka sekä aikuistui että nuortui. The Who, Them, The Rolling Stones, The Kinks, Aretha Franklin, James Brown, Bob Dylan. Bob Dylan. Hän ei ollut tiennyt, että popmusiikki voi varttua sillä tavalla. Hän ei ollut tiennyt, että siinä piileksi niin suuri mieli. Hän osti kaikki levyt joihin...

Oijoi, olen tavannut miehen, jonka energia on kuin pyörremyrsky tai Niagara tai kokonainen valtameri, olen tavannut Luke Kanowskin Lontoossa vuonna 1965 ja haluan unohtaa äitini varoitukset ja kasvaa nopeasti tämän kiihkeän rytmin tahdissa. Olen Jill, Sandra, Mavis tai kuka ikinä haluatkaan. Olen tuhma leikki ja tulevaisuus. Olen jointti ja rytmi ja kynttilät jotka palavat tyhjissä viinipulloissa. Olen tulevat vuodet ja rakastelu Woodstockin mudassa. Olen se kiihkeä, joka näyttää päivältä, mutta onkin yö.  Luen Jungia, Anaïs Niniä ja de Beauvoiria. Olen feministi, pasifisti ja seksisti, ihan kuten haluatte herra Kanowski!

Hän uskoi kasvaneensa erilleen uskonnosta, mutta häntä kiehtoi se, mitä hän piti katolilaisena kärsimyksen fetissinä.

Pidättäytymisen tuska  antoi hänelle katolista nautintoa. Hänen oli oltava kekseliäs. Hän oli. Hän käytti mielikuvitustaan klubin vessoissa, kotinsa takana olevalla kujalla, läheisellä  bussipysäkillä, etupihoilla, takapihoilla, busseissa ja penkeillä, ja hän sai selville että naisen nautinnon vavahduttavuus oli kuin siunaus; että se riitti rauhoittamaan hänen jatkuvan etsintävimman riivaaman mielensä, niin että...

Minulla ei ole mitään järjellistä sanottavaa Sadie Jonesin kirjasta Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava 2015, suomennos Marianna Kurtto), sillä tulin kirjasta humalaan. Pyydän anteeksi: Se ei ollut niin tarkoitettu. En pyydä anteeksi: Olen syntynyt kohtaaman Lukeni. Yksi lysti, vaikka luin aamuneljään ja seuraavasta päivästä tuli hutera, yksi lysti, vaikka unohdin tehdä mitään muistiinpanoja. Mitä millään on väliä, kun antautuu virran viemäksi ja eilinen on tämä hetki. Kaikki on takaisin.

Luke. Niin...Lukesta tulee näytelmäkirjailija. Hän asuu Lontoon kiihkeässä taidemaailmassa, jossa tapaa Pauliin ja Leighin ja heistä tulee kimppa. Kimpassa. Heistä tulee teatterilaisia Lontoon underground-teatterien maailmaan. Paul, porukan tunne ja järki, tajuaa heti Luken uskomattomat lahjat.Monet huomaavat Luken energian, joka laatii omat koodinsa. Levottomuus, kiihko, paljon naisia, kätketty suru, sadat postikortit, kaiken polttava lahjakkuus ja nälkä, nälkä...

Kaikki muuttuu, kun Luke kohtaa hauraan Ninan. Ninan, joka on kasvanut vahvan ja suorastaan maanisen äitinsä, Mariannen varjossa sekä opissa, sitten kun Marianne viimein muistaa, että hänellä on tytärkin. Ninan tärkeimmät kasvuvuodet hän eli äitinsä sisarpuolen, Mat-tädin hoivissa. Äidin vaikutus on kuitenkin vahva heidän palatessaan yhteen. Nyt Marianne tajuaa, että lava on Ninan. Kunnianhimoista äitiä ei pidättele mikään ja niin hän opettaa Ninan tekemään kaikkensa menestyäkseen. Jokin tässä kaikessa, mitä lapsuus ja nuoruus on tarjonnut, tekee Ninasta sekä hauraan että egoistisen, mutta ehdottomasti väärille valinnoille altiin ja alistuvan. Juuri sopivan teatterituottaja Tony Moorelle. Moorelle, vaikka Luke ja kaikki se mitä on tapahtunut ja tapahtuu.

He eivät puhuneet. He olivat vierekkäin, eikä se tuntunut tarkoitetulta. Se ei tuntunut kohtalolta. Sitä ei ollut kirjoitettu.

 Luke, mèmoire Chérie? Plaisir d'amour ne dure qu`un moment, Chagrin d'amour dure...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Omppu  Mari A  Arja  Tuija  Bleue  Kaisa Reetta  Kirjallisia kosketuksia Maisku Annika  Katja/Kirjojen kamari  Maria/Sinisen linnan kirjasto  Kirja hyllyssä

****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Rauhallista pääsiäisen aikaa...ja hiljaisuuden taikaa

Mitä olisimmekaan paitsi ilman neljää vuodenaikaamme ja ilman pysäyttäviä vuodenaikajuhliamme. Tunnettuna jouluihmisenä en vaikutu isosti kuin joulusta, mutta myönnän, että pääsiäiseen liittyvä hiljaisuuden armo on kaivattua. Kukapa meistä ei kaipaisi pysähdystä tavanomaiseen vauhtiinsa ja katkoa arkeen. Pääsiäistä voi viettää niin monin tavoin. Kun perheessä oli lapsia kätkettiin puutarhaan munia, rakensin joka vuosi samovaariin pääsiäispuun, jossa roikkuivat erilaisten munien lisäksi Beatrix Botterin satuhahmot ja piti olla paljon erilaisia pääsiäisherkkuja. Sitten tulivat aikuisten pääsiäiset, joiden kaava oli joko olla kotona, haravoida, jos sitä jo pääsi tekemään, jopa aloittaa grillikausi, syödä hyvin ja vaikka lukea tai lähteä vanhempien luo länsirannikolle. Nyt ovat sitten äiti ja sisko, jotka odottavat...

Kävimme tänään ostamassa kukkia isän haudalle ja kukkia äidin puutarhaan. Valikoimat olivat upeat, mutta en ehtinyt kuvata, kun oli monta muutakin asiaa hoidettavana. Kuvassa näkyviä pikkunarsisseja istutan äidin puutarhaan muutamia ryhmiä (Merja, älä pilaa yllätystä!) ja isän haudalle istutan

Bridal Crown narsissia. Teen kukille pikakoulutuksen ulos eli olivat jo tänään tunteja pihalla ja huomenna taas kelistä viis. Luvialla on kuulemma jo kuin suvi...

Jos jollain on nyt ylimääräistä leivontaintoa voisi kokeilla vaikka tätä japanilaista kirsikankukkajuustokakkua tai

tätä Minttulin hurmaavaa pääsiäiskakkua. Rakastan hänen kuvaansa, joka on kuin pääsiäiskortti.

Olen lukenut paljon ja syönyt kiitettävästi pieniä, suklaisia pääsiäismunia. Pyhät pyhitän perheelle, joten tuskin lukemiseen laitan sitä aikaa, jonka olemme äidillä, mutta päässä on postaamattomia kirjoja, joita yritän ehtiä viedä wordille.

Emme laita nyt kodin pääsiäistä, joten menneiden pääsiäisten kuvat saavat niistä kertoa. Muscarit laukaisevat suuren kevään odotuksen, sillä tulihan niitäkin istutettua valkoisia, sinisiä ja pinkkejä, mutta sitä ennen esikot, scillat ja monet muut. Öisin näen magnoliaunia...

Mieli haluaa ulos, kun katselee tätä kevätinspiraatiokukka-asetelmaa, joka on kirjasta Ruukkupuutarha - Iloa ympäri vuoden. Eilen kuuntelimme laulurastasta, siinä oli meidän pääsiäiskonserttimme. Ja tänään taas. Voi noita lintusia, mikä ilo ja riemu niiden pikkuolemuksissa...

Rauhallista, kaunista ja tunnelmallista pääsiäistä teille kaikille!

♥:lla Leena Lumi

Koukussa tanskalaiseen Perilliset sarjaan!

Huomenna klo 21 Yle Fem alkaa tarjota toista tuontantokautta loistavasta tanskalaisesta draamasarjasta Perilliset (Arvingerne). Me olimme heti koukussa ja paitsi katsoimme myös tallensimme ensimmäisen kauden. Kiva sanoa olevansa koukussa johonkin tv-ohjelmaan, sillä minulle koukuttavaa katsottavaa tulee todella vähän. Edellinen tosi kova juttu oli tanskalainen Silta, mutta toki la illan Scott&Bailey on ollut hyvä. Sekin sarja vain päättyi viime lauantaina.

Halusin vinkata, jos joku ei ole huomannut ja pitää tanskalaisesta tyylistä. Minultakin tämä olisi voinut mennä ohi ellei äiti olisi kertonut..., mutta tämän päivän (1.4.) Hesarissa lisää juttua Perillisistä. Meillä eniten uudelleen katsottuja elokuvia ovat olleet juuri tanskalaiset ja tietty myös brittiläiset leffat. Etenkin Susanne Bierin elokuvat ovat olleet suosiossa ja tällä listalla taitaa olla se katsotuin. Hesarin kulttuurisivuilla Leena Virtanen fanittaa Perillisiä 15.10.2014.

Perilliset on todenmakuinen kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun muutamassa avioliitossa ollut rikas nainen, kuvataiteilija Veronika Grønnegaard, kuolee ja jäljelle jää sisaruskatras, joka tavallaan on jo hitsautunut yhteen, vaikka isät eri. Tähän joukkoon ilmestyy yllätysperinnön kautta Veronikan lapsi, Signe, kuvataiteilijan lyhyestä salasuhteesta. Kiinnostavinta on ehkä nähdä, miten perintö muuttaa ja miten se vaikuttaa tavalliseen, urheilulliseen ja varsin korkeamoraaliseen nuoreen naiseen. Murtuma alkoi jo ensimmäisen tuotantokauden lopulla. Tosin kaikki roolitukset ovat niin vahvat, että sarjaa katsoo monen kannalta sekä ymmärtäen että kauhistuen. Tanskalaiset vain osaavat tämän lajin eli olen myyty ja toivon, että toinen tuotantokausi yltää ensimmäisen veroiseksi mielen vangitsijaksi.

Yläkuvassa sisarukset Signe (Marie Bach Hansen), Grolla (Trine Dyrholm), Frederik (Carsten Bjørnlund) ja Emil (Mikkel Boe Følsgaard), jotka kaikki tekevät loistavaa roolityötä.

Huomenna siis mm. Perilliset ja tänään aikaisin nukkumaan, sillä pääsin eilen lukemaan ihanaa Sadie Jonesia vasta klo 23 ja lipsahti vahingossa aamuneljään, joten olo on hiukan hutera...

Muistellaan musiikin kera vaikka Siltaa, jota pitäisi olla tulossa lisää..

Hollow Talk

Bis Donnerstag!

Leena Lumi

PS. Tämän päivän. ke 1.4., Hesarissa, Harri Uusitorpan kiinnostava juttu Joko sisaruksista olisi perheeksi? Jutussa Perilliset sarjan käsikirjoittaja Maya Ilsøe kertoo sarjan taustoista ja omasta erikoisesta elämästään. Ei ollut minulla kaukaa haettu, kun totesin R:lle sarjasta, että 'tässä on jotain hippiä.'Happy days are here again!, sillä Ilsøe kirjoitaa sarjaan jo kolmannen kauden jaksoja!

Lihapullat - marokkolaiset ja saarelaiset

Vuosikausiin en ole valmistanut lihapullia, mutta kun luin äitini minulle tilaamaa Kotiliettä 4/2015 huomioni kiinnitti Katri Schröderin resepti marokkolaisista lihapullista. Koska asumme täällä saaren periferiassa, luonnollisesti huvitti ajatus ras el hanout -mausteseoksesta, fariinisokeriakaan ei talossa ole kuin vapun aikaan ja chilille olen järkyttävän allerginen. Usein näissä ohjeissa on kuin piiloon kirjoitettuna oletus asumisesta Stockmannin vieressä, mutta minä en enää yhtään hermostu, sillä luovin kaikki reseptit itsetietoisesti niillä tarpeilla mitä käsillä on. Olen vuosikausia ihastellut nimenomaan Katri Schröderin ja myös Taina Salovaaran reseptejä, sillä niistä syntyy herkkua vaikka vähän muuntelisikin. Tainalle olen ikikiitollinen zarzuelan ohjeesta, sillä siitä tuli elämäni ruokaviettelys!

Laitan tämän reseptin nyt sekä alkuperäisenä että saarelaisena muunnoksena. Oikealla muutokseni, joissa ei tarkkoja mittoja kaikelle, sillä teen näppituntumalla.

4 annosta
valmistuaika 30 minuuttia

400 g karitsan jauhelihaa                         n. 500 g naudan jauhelihaa                        
1 iso punasipuli
2 valkosipulinkynttä
1 rkl oliviiöljyä
2 tl ras el hanat -mausteseosta                  Provencalea eli Herbs de Provence
0,5 dl korppujauhoja
1 dl kuohukermaa
1 kananmuna
1 tl suolaa
ripaus rouhittua mustapippuria
1 dl hienonnettuja yrttejä,
esim. korianteria ja minttua                    hienonnettua persiljaa

Tomaattikastike:

1sipuli
1 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi                               3 valkosipulinkynttä kokkiveitsellä paloiteltuna, ei murskana
1/2 punainen chili
1 dl punaviiniä
1 prk (400 g) tomaattimurskaa
0,5 dl tomaattisosetta                            1 dl tomaattisosetta
1 rkl fariinisokeria                              
ripaus suolaa ja rouhittua
mustapippuria

1. Nosta jauheliha puoli tuntia ennen kypsentämistä huoneenlämpöön. Kuori ja hienonna punasipuli ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulit öljytilkassa pannulla pehmeiksi. Sekoita joukkoon mausteseos.

2. Mittaa korppujauhot kulhoon ja kaada päälle kerma. Anna turvota muutama minuutti. Lisää hieman jäähtynyt sipuliseos, kananmuna, jauheliha sekä mausteet ja yrtit. Sekoita tasaiseksi taikinaksi. Anna taikinan tekeytyä hetken aikaa.

3. Pyörittele mureketaikinasta pieniä lihapullia ja kypsennä 225-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.

4. Valmista kastike. Kuumenna kattilassa tilkka öljyä ja lisää joukkoon hienonnettu sipuli ja murskattu valkosipulinkynsi. (Meillä ei marinadeihin eikä kastikkeisiin murskata, vaan leikataan terävällä veitsellä pieniä paloja, jotka maistuvat niin taivaallisilta sekä valkosipuliyrttisilakoissa kuin vaikka juuri tässä.) Anna kuullottua muutama minuutti. Halkaise puolikas chili ja poista siemenet. Hienonna chili ja lisää pannulle sipuleiden joukkoon. Lisää mukaan punaviini, tomaattimurska ja -sose sekä mausteet. Anna kastikkeen kiehua noin 10 minuuttia.

5. Nosta lihapullat kastikkeeseen.

Tästä tuli herkullista! Kuvaa otettaessa puolet lihapullista oli vielä uunissa, joten söimme tästä kolme kertaa kera spaghetin! Lähdössä jauhelihaa oli 750 grammaa, mutta pakastin osan Lunalle ja arvioin, että käytin meille runsas 500 grammaa.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Lukijoiden ehdoton suosikki on katkarapusalaatti, joka on yltänyt jo kymmenen luetuimman joukkoon kuuden vuoden ajalta Lumissa. Siinäpä oiva terassiruoka kohta alkavalle suvikaudelle!

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kädessä oli jo toinen lasillinen vedellä jatkettua skottilaista. Olo oli hutera, takana pahanlainen kohtaus aviomiehen kanssa. Fiona ei yleensä juonut, mutta nyt kraanavedellä laimennettu Talisker tuntui balsamilta, ja hän harkitsi nousisiko hakemaan sivupöydältä vielä kolmannenkin lasillisen. Vähemmän viskiä, enemmän vettä, sillä huomenna olisi istuntopäivä ja hän oli päivystävä tuomari, mikä tarkoitii, että piti olla valmiina mihin tahansa äkilliseen työtehtävään, oli olo miten hutera tahansa. Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt häen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin.

Ja sitten pian sen jälkeen, raivosta kihisten, hän oli sanonut vähintään kaksi kertaa kovaan ääneen: ”Kuinka sinä kehtaat! Se ei olut mikään kysymys, mutta mies vastasi aivan tyynesti. ”Minä tarvitsen sitä. Olen viisikymmentäyhdeksänvuotias. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni. En ole tähän päivään mennessä saanut vakuuttavia todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä.”

”Milloin me rakastelimme viimeksi, Fiona?”

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus (The Children Act, Otava 2015, suomennos Juhani Lindholm) on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.

Lapsen oikeus kertoo perheoikeuden tuomari Fiona Mayen rankimmasta tapauksesta, jossa hän siirtyy kaikkivoipaisen oikeuden jumalattaren roolista oudon sattuman kautta ja tahtomattaan kuoleman kätyriksi, samaan aikaan, kun aviomies Jack uhkaa jättää hänet nuoremman naisen takia ellei Fiona palaa takaisin aistillisuuteen ja aviovuoteeseen. Fionaa ei nyt vähempää voisi kiinnostaa, sillä takana on hänen suurta huomiota herättänyt siamilaiskaksosia koskeva juttunsa, jossa hänen piti päättää, kumpi saa elää, kumman täytyy kuolla etteivät molemmat menehdy. Menossa on haredijuutalaisia koskeva juttu, jossa tyttärien, Noran ja Rachelin, eronneet vanhemmat taistelevat oikeudestaan vaikuttaa tyttöjen tulevaisuuteen. Siinä missä isä huoltajana sitoisi tytöt perinteisiin ja kotiin, äiti huoltajana antaisi näille mahdollisuuden koulutukseen ja vapauteen valita omat puolisonsa. Fionalla on vastassaan vanhoillisia uskovia puoltava joukkio sekä alullaan elämänsä kovin juttu Jehovan todistajia vastaan, mutta onneksi hän ei vielä tiedä, mihin se johtaa. Ja juuri nyt aviomies, hänen elämänsä rakkaus, uhkaa jättää hänet naisen takia, jonka nimi muistuttaa melanoomaa! Juuri nyt kun hän tarvitsisi tukea, unta ja rauhaa, nyt mies on keksinyt, että vain lihallisen avioliiton jatkuminen antaa heille mahdollisuuden yhteiseen loppuelämään.

Miten hienosti McEwan kuvaakaan Fionan vahvaa, älykästä, mutta myös herkkää persoonaa. Jack on ehdottomasti Fionan vertainen, mutta ikäkriisissään aviomies kadottaa tilannetajunsa: On aika rakastella ja on aika tehdä rankkaa työtä. Fionalla on nyt kädessään kovimmat kortit ikinä, joten edes Jackin poismuuttouhkaus ei häntä hetkauta, tai ainakaan hän ei anna sen näkyä, sillä hänestä ei ole anelemaan. He ovat olleet yli kolmekymmnentä vuotta loistava pari ja jos sen on pakko loppua näin banaalisti, niin olkoon sitten niin! Mutta tämä on vain pintaa, sillä Fiona on päättänyt kieltäytyä säälittävän, jätetyn naisen roolistaan, joten hän ei kerro edes Jackille, miten poisleikatun Matteuksen murheellisuus vaivaa häntä, tekee hänet ihan turraksi kaikelle, myös seksille. Fiona suoristaa ryhtinsä, uppoutuu työhönsä ja miettii että:

Parasta olisi ollut, kun ei olisi ollut ruumista ollenkaan, vaan olisi voinut leijua vapaana kaikista fyysisistä rajoituksista.

Uppoutuessaan Jehovan todistajien juttuun, jossa kolme kuukautta alle täysi-ikäisyyden oleva, vaikeaa leukemiaa sairastava Adam Henry ja hänen vanhempansa kieltävät verensiirron lahkonsa sääntöihin vedoten, Fiona panee peliin kaikkensa, ei vain tietämystään ja kokemustaan, vaan itsensä tavalla, jota ei ole ennen tehnyt. Lääkäri antaa lausunnon, että Adam kuolee tuskalla, jota ei osaa edes kuvitella tai jää sokeaksi ellei verensiirtoa tehdä vuorokaudessa. Istunnon lopulla Fiona ilmoittaa lähtevänsä tapaamaan Adamia henkilökohtaisesti ja jatkavansa illalla. Tässä kohden aavistin jo koko kirjan lopun. Se ei ollenkaan vienyt minulta lukunautintoa, vaan tällä kertaa lisäsi sitä, koska saatoin nyt katsella kirjaa elokuvana. Sairaalakohtauksessa on jotain niin erityistä, että sen aistii kaikellaan aina sitä lievästi makeaa hajua myöten, joka ei tule kukista eikä puhdistusaineista.

Minulle brittiläinen kirjallisuus on voimavara, jotain mitä hengitän. Erityisen mieluusti siitä nautin McEwanin seurassa. Se että Lapsen oikeus on niin hieno teos, johtuu sen käsittelemistä, elämää suuremmista aiheista, mutta myös brittiläisestä oikeussalitoiminnasta, johon olen aika heikkona. Vahva, paljon kuvaava jakso on Fionan matka jakamaan oikeutta Koillis-Englantiin. Se kaikki siinä on niin peribrittiläistä ja samalla sekä yläluokkaista kuin myös Fionan silmin ja mielin alaluokasta kertovaa. Koillisessa käsittelyn tulee tapauksia, joita jotkut eivät voi unissaankaan kuvitella. Koillisessa Fiona myös kohtaa villin teinimenneisyytensä, sillä serkkuvierailut Newcastleen olivat hänen elämänsä heittäytymisen aikaa. Koillisessa myös tapahtuu se, mikä alkoi melodiasta ja runosta, eräästä laulusta...

”Koskettava romaani ääneen lausumattomasta rakkaudesta, pitkän avioliiton ongelmista ja paljon kokeneesta naisesta, jonka mitta tulee täyteen. Koukuttavaa luettavaa.” – Observer –

Yllä olevaan on helppo yhtyä. McEwan kirjoittaa vahvaan tyyliinsä ja näyttää, miten erityisen intuitiivinen hän on kuvaamaan aikuisen naisen kipupisteitä tunteella ja oikeudenmukaisuudella, jonka Fionalle, perheoikeuden tuomarille, auliisti suomme.

Lokakuun loppu. Kellojen siirto paalutti viimeisen vaiheen uupunesta vuodesta alkaneeksi, ja pimeys lankesi. Fiona ja Berner olivat saaneet kuulla asianajajalta, joka oli järjestämässä lakimieskillan joulujuhlaa Gray’s Innin suureen juhlasaliin, että heidät oli valittu joulukonsertin aloitusnumeroksi.

Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Mark nosti lukulasit silmilleen. Sitten kaunis tenoriääni aloitti suloisesti, uskollisena säveltäjän dolce-merkinnälle:

 Quand viendra la saison nouvelle,

 Quand auront disparu les froids...

*****

Kirjailija ja lakimies Jarkko Tontin huikea arvostelu Ian McEwanin kirjasta Helsingin Sanomissa jutussa Kuka päättää lapsen edun?

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tuulia/Lukutuulia,  Maisku/Täysien sivujen nautinto, Kirjallisia kosketuksia,  Kuutar  Omppu  ja Elina/Luettua elämää

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa