Lukuvuoteni 2015 parhaat kirjat 83 luetun joukosta ovat:
1. John Williams: Stoner (Bazar 2015)
2. Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)
3. Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)
4. Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2014)
5. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Jo 28. tammikuuta kirjoitin blogiini Stonerista mm. näin:
Luin kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä.
Koko vuoden tiesin, että Stonerin ylittäjää ei tule, eikä tullut. Sen sijaan sain kokea kakkoseni eli Oneironin kanssa riemuisan yllätyksen:
Laura Lindstedt tuli ja näytti! Nyt nousi kotimaisen kirjallisuuden rima kohinalla ja olen siitä niin iloinen, että en sanotuksi saa. Ja näin mm. kirjoitn Oneironista:
Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.
Oneiron on niin paljon muutakin kuin Polinan humalatilan kuvausta, että kiteyttäkäämme tähän:
"Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa."
Audrey Mageen Sopimus on hyytävää kyytiä, joka sisältää loistavan kuvuksen siitä, miten silmänsä voi täysin sulkea toisten vainolta ja elää kuin mitään outoa ei tapahtuisi. Kirja sisältää myös unohtumattoman kuvauksen rintamalta, jossa Werner taistelee jäättävässä talvessa maansa puolesta. Näin Sopimuksesta:
Sopimuksessa kuka vain, sinä tai minä, ryhtyy tekoihin, sokaistuu tapahtumille, joista voisi hyvinkin sanoa etukäteen: ’En minä ikinä voisi...’ Oletko aivan varma ettet voisi? Audrey Magee huojuttaa lukijan mieltä tavalla, joka saa ymmärtämään, miksi tämä teos on Irish Timesin kymmenen myydyimmän kirjan listalla.
Nir Baramin Hyviä ihmisiä liikkuu kuten edellinenkin eli Sopimus Hitlerin ja Stalinin kuliseissa, mutta nyt pahaan ryhtyvät odottamatta kaksi juutalaista, toinen on Werner Saksassa ja toinen on Saša Neuvostoliitossa. Odottamatta pääsen kirjassa myös liki rakastamiani, vainottuja runoilijoita, heitä, joista yhdestä Riikka Pelo kirjoitti teoksessaan Jokapäiväinen elämämme:
Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille:”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.”
Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on meren valoa, joka ei estä näkemästä sodan pimeyttä. Siis edelleen jo kolmas kuuman ryhmän kirjani liikkuu toisessa maailmansodassa:
Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.
Kakkosryhmä voi olla yhtä hyvin ns. sydänryhmä kuin olla vain jatkumoa koko vuoden kuumalle ryhmälle:
1. Sarah Watersin Parempaa väkeä (Tammi) kirjasta totesin mm. näin:
Sarah Watersin Parempaa väkeä, ensimmäinen Watersini, yllätti minut! Miten paljon löysinkään brittikirjailijan teoksesta rakastamani Virginia Woolfin tunnelmia aina ensimmäisestä sitaatista alkaen. Tietty kaunis alakulo, hetki on mennyt ennen kuin se on tullutkaan, kaikki merkitsee taikka mikään ei merkitse mitään, sillä eikö kaikki ole jo eletty, brittiläisen yläluokan puuduttava tapamuodollisuus sekä tietenkin ne lukuisat tunnistettavat erot, muutkin kuin aksentti, joilla parempi väki erottuu ja erotetaan alaluokasta. Waters ei pistä Woolfia paremmaksi, mutta liikkuu osin niin lähellä Vuodet tunnelmia, että tunsin ihollani, maistoin kielelläni menneen maailman pölyn: verhon väreilyn, itsekäärityn savukkeen tuoksun, koiran haukun, metallirenkaiden rahinan, pitkät kävelyt Lontoon kaduilla, kello neljän hämärän, surulliset puukujanteet, jotka eivät johtaneet mihinkään, aurinkokellon joka näytti kadonnutta aikaa...
2. Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava) olisi ihan hyvin voinut olla myös ensimmäisessä ryhmässä ja itse asiassa vatuloinkin pitkään Doerrin loistavan lukuromaanin ja McEwanin uutuuden välillä. Mutta ei tätä kannata ottaa niin vakavasti: Vaikka taivas tippuisi alas, minä olen McEwan-fani!
Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.
3. Katja Ketun Yöperhonen (WSOY) on uniikkia Kettua kuten oli hänen Kätilönsäkin:
Kettu on vahvoilla juuri sillä tyylillä mitä kirjoittaa. Lukijaa hän ensin lyö, sitten sivelee unohdussalvaa:
Kesäinen villintuoksuva iltahämärä, hevoset uneksivat usvaisella pellolla.
4. David Vannin Kylmä saari (WSOY) on jäätävä avioliittoromaani, josta kirjoitin mm.:
Vann kirjoittaa sekä tylyn arkisesti, että samalla laajoja tunnekaaria saavuttaen. Lukija imaistuu mukaan ja huomaamattaan elää alaskalaisen tragedian yhtenä onnettomista, täydesti pohjaimulle antautuen.
Ihmiselämä ei voinut olla vain sitä mitä oli. Se olisi liian pelottavaa. Ei kukaan sellaista halunnut.
5. Hermann Kochin Naapuri (Siltala) on mitään kaihtamatonta, älykästä tylytystä, joka jatkaa Illallisen ja Lääkärin linjoilla, mutta toistamatta itseään:
Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa.
Muut Ihanat Kirjat esittelee erityisen huomattavia makupaloja vuoden varrelta. Riitta Konttisen Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cavén (Siltala) on kuvataiteita rakastavalle vuoden odotetuin teos. En meinannut malttaa nahoissani pysyä tätä odottaessani ja kirja antoi kaiken, mitä odotin. Ihan puskista minut sen sijaan yllätti René Nybergin Viimeinen juna Moskovaan (Siltala):
Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi toistamaan virheitämme.
Eero Ojasen&Daga Ulvin Suomen myyttiset linnut (Minerva) on kiehtova ja kaunis kirja Suomen myyttisistä linnuista, niihin liittyvistä uskomuksista, joista monet elävät vieläkin sitkeinä elleivät muuten, niin sanonnoissa. Kirja on kuin taideteos upeine kuvineen ja kohderyhmä olemme me kaikki.
Antti Tuomaisen Kaivos (Like) on paras kotimainen trilleri, jonka olen eläissäni lukenut:
Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä.
Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.
Sara Kokkosen Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain) monista rakkaista tyttökirjojen kirjoittajista sekä faktaa että lukijoiden tunne-elämyksiä esiin tuoden. Ihana, ihana tietokirja, mutta mennäänpä tunteella ja annetaan erään lukijan muiston tiivistää kaikki näihin kirjoihin liittyvä tunnelma:
Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.
Mitä muuta tuli sanottua:
Pärttyli Rinne Viimeinen sana (Noxboox):
’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'
Peter Jamesin Kuolema merkitsee omansa (Minerva) on Peterin paras koko Roy Grace -sarjassa!
Jos haluat muistella viime vuotta tässä Vuoden 2014 parhaat kirjat Leena Lumissa
Loppusanat ovat Sarah Watersin Yövartiosta:
Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."
Love
Leena Lumi