Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

En ole laittanut nettisivuille omaa nimeäni. Siellä on vain valikoima valokuvia, aika alkeellinen ja kömpelö tilausjärjestelmä sekä uuden yritykseni nimi: ”Written in the Sand”. Bethan auttoi minua keksimään sen, kun joimme yhtenä iltana kahdestaan viiniä minun luonani ja kun hän puhui yrityksestäni niin innostuneesti, etten voinut muuta kuin ryhtyä toimeen. ”Mitä olet mieltä?” hän kysyi jatkuvasti. Kukaan ei ollut kysynyt mielipidettäni pitkään aikaan.

Brittiläisen Clare Mackintoshin jännitysromaani Annoin sinun mennä (I Let You Go, Gummerus 2017, suomennos Päivi Pouttu-Deliére) lunastaa kaikellaan mitä sen upea kansi lupaa. Löysin kannen netistä jo aikaa sitten ja mikä onni, että sama kansi myös meillä! Kun on lukenut Annoin sinun mennä, tajuaa, mikä on kannen symboliikka. Minulle kävi nyt niin, että kirja vei ja mie vikisin eli unohdin muistiinpanot...Tarina on kyllä veressäni, joten otetaan pieni verinäyte, ei liikaa, sillä haluan ehdottomasti teidän kaikkien kokevan samat yllätykset mitä itse koin. Oli tosi vaikea ensin tajuta, että luen trilleriä, sillä Clarella on lumovoimaa sekä maagiseen että romanttiseen. No, nehän vasta oivia mausteita ovat jännitysromaanille.

Clare Mackintosh on työskennellyt poliisissa kaksitoista vuotta ja se tuntuu hyvällä tavalla: Hän ei päästä poliisitutkintaa tukahduttamaan piinavan psykologisen trillerinsä tunnelmaa. Poliisitutkinta tukee tarinaa, joka kaiken aikaa kulkee tutkinnan edellä, joten pelastus ei ole ihan iholla. Kaiken huipuksi tämä perustuu tositarinaan eli lapsen yliajoon ja liikennepakoon, jota Clare itse oli tutkimassa. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele sen saamia palkintoja, joista mainittakoon nyt vaikka parhaalle ranskaksi käännetylle rikoskirjalle myönnettävä Prix Polar International. Lupaan muuttua tunturipöllöksi ellei tästä teoksesta tule tämän vuoden käännöskirjallisuuden myyntimenestystä Suomessa eli ennustan kympin kärkeen!

Annoin sinun mennä suurin taika on äärettömän syvä psykologinen jännite ja ehdoton ennalta-arvaamattomuus. Mikään ei ole siltä, miltä näyttää ja sitten kun alkaa näyttää, sekin on vain hiekkaan piirretty sana, jonka nousuvesi pyyhkii pois. Se, miksi minä, psykologisten dekkarien ystävä pidin juuri tästä Mackintoshin kirjasta niin paljon, liittyy kirjan taiten rakennettuun kerroksellisuuteen, jossa psykologian liima ei anna kerrosten erota, vaikka välillä käväisemme poliisitutkinnassa ja sitten taas olemme siellä, siellä...tummilla, jyrkkäreunaisilla Walesin rannoilla, jossain sielä missä tehtiin yksi suosikkisarjoistani eli Syrjäinen maa (Hinterland). Kirjassa on sellaista, joka vie jyrkänteelle ja jopa suututtaa. Kuitenkin kestän, että Jenna Gray kestää liian kauan mitä kestää, vaikka...Lopulta hän kuitenkin pakenee ja lähtee yksinäiseen mökkiin Walesin rannikon syrjäkylään. Hän ei kaipaa seuraa eikä halua tulla löydetyksi:

En salli itseni ajatella, mitä on tapahtunut tai minne olen menossa, kävelen vain eteenpäin. Otan kännykän taskustani ja katsomatta, kuinka monta puhelua minulle on tullut, tiputan sen tien vieressä olevaan ojaan, missä se loiskahtaa seisovaan veteen. Puhelin on viimeinen asia, joka yhdistää minut menneisyyteen, ja oloni alkaa miltei heti tuntua vapaammalta.

Jenna asettuu pieneen yhteisöön kaipaamatta ystäviä tai kontakteja. Hän vuokraa kylmän syrjäisen mökin, josta näkee meren. Hän alkaa kokea syrjäisen paikan tuomaa rauhaa sen kaikkina vuodenaikoina. Hän ottaa koiranpennun erään tapahtuman seurauksena. Väistämättä yhteisö lähestyy häntä ja hän saa jopa pari ystävä ja liikeidean, jolla voi kustantaa vaatimattoman elämisensä. Hän alkaa kirjoittaa koskemattomaan santaan ennen nousuvettä nimiä ja tervehdyksiä. Sitten hän valokuvaa tuloksen sen eri vaiheissaan, kun nousuvesi vasta tekee tuloaa ja sitten hetken juuri ennen merta. Kuvista hän tekee kortteja, joita toinen hänen ystävistään kylässä, myy leirintäalueen myymälässä. Merihetket ovat kirjan suklaata iholla, meren maku suussa. Ilman koiranpentu Beaun intoa haukkua jokaista aaltoa, jokaista lokkia, ilman niitä, Annoin sinun mennä ei olisi ollut yhtään sama. Ei se kirja, josta jaksan ihmetellä, että se on esikoisteos, ei se teos, josta on esimerkiksi monelle siitä, mitä tarkoittaa tarinan tempo!

Kustantaja on kiitettävän kohtuullinen takakansitekstissä eli koko tarinaa ei kerrota auki, kiitos! Voisin luetella kirjan teemat, mutta en tee sitä: On niin paljon tyydyttävämpää lukea tarina, josta tietää etukäteen vain vähän merenvaahtoa ja sitten lukeekin jotain, mitä ei pysty lopettamaan. Kirjailija esitellään, kirjan saamat meriitit samoin sekä mitä kirjasta on sanottu tyyliin Lee Child: ”Ällistyttävän hyvä.” Rikoskomisario Ray Stevens mainitaan ja tietenkin se fakta, että ’tämä vangitseva, nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle.' Mitä muuta? Ehdottomasti traaginen onnettomuus ja menneisyys, jota päähenkilö ei pääse pakoon. Ja se että meillä kirja on kaupoissa viikolla viisi.

Nojaudun eteenpäin ja piirrän hiekkaan suurikokoisen j-kirjaimen ja kohottaudun sitten arvioimaan sen kokoa, ennen kuin kirjoitan lopun nimen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, pudotan kepin maahan ja otan kameran käteeni. Aurinko on nyt jo nousemassa ja matalalla oleva valo saa hiekan hohtamaan vaaleanpunertavana. Otan kymmenisen kuvaa ja kummarrun katsomaan etsimen läpi, kunnes meren vaahto on kuorruttanut nimen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Elegia, Sinisen linnan kirjasto, Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Erja/Kirjamuistikirja  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Tuijata  Kirja vieköön!  Pieni kirjasto  Mari  Maija/Kirjojen keskellä  Aletheia/Kirjoihin kadonnut  Kirjakaapin kummitus  Kuutar  Villis/Villasukka kirjahyllyssä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen valkean...

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
valkean, hilajavan verhon.
Tuhannet
pienet silkkikellot
koskevat ruutuun
hiljaisuutta hennommin.

Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
Melu, kiire, ahdistus
vyöryi kirskuen ylitsesi.
Värisit kuin poljettu mato.

Katso, nyt on hyvä.
Olet huoneessasi hiljaa
kuin jalokivi lippaassaan
ympärillä valkea samettimaailma.
Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmeästi ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Winter Window, Henry Alexander, 1870

Nur für Frauen: Kurkistus kuvien taa, koska Tiia yllytti!

Niinpä niin. Sitä vain aina yrittää olla jos ei lady niin ainakin rokkilady. Korkeat korot, kajalit, mustaa pitsiä ja odottamassa illallinen ja yö 

ystäviemme seurassa Slovakian Nitrassa. Hääpäivälahja meille ja seuraavana päivänä lähtö Helmuthin ajaessa Wieniin...Tein teille perusteellisen matkapäiväkirjan, jossa halusin antaa teille monia hyviä osoitteita, kohtuullisia ja siistejä hotelleja ja elämyksiä Saksassa, Slovakiassa, Krakovassa ja Itävallassa, mutta kuka uskaltaa kurkistaa kuvien taa? Kuka edes haluaa, sillä mitä ne asiat nyt ovatkaan, jotka iskevät juuri matkalla ja joista yleensä tohditaan vaimeasti kuiskata vain turistiripuli ja/tai ummetus.

Minusta ei ole tähän eli tämä on alter egoni, joka nyt Tiian blogista Minäkö keski-ikäinen? luki tänään niin hyvän jutun, että alkaa paljastella, sillä joskus jotkut jutut alkavat naurattamaan JÄLKEENPÄIN ja NAURU ON LÄÄKETTÄ. On jo keskiyö ja huima illallinen on nautittu. Meikä ei enää voinut pitää korkkareitaan, sillä...Lukekaa ihmeessä Tiian juttu Miksi ulkomaailmassa sitä on pallerompi kuin kotioloissa? Se ohitti meillä tänään Hesarin ja luin Lumimiehellekin ääneen. Sitten oli ihan tavallinen marketpäivä ja huomasin hymyileväni koko ajan eli kyllä jutuissa voi olla poweria!

Voi Tiia! 2015 syksyllä koimme kolmessa viikossa tuon kaiken ja vähän enemmänkin: Turvotus, ummetus, sitten se toinen ääripää eli Durchfall, leukaan tuli myös outoja näppyjä, ja kaiken huipuksi, just kun oli se linnayö ja illallinen ystäviemme kanssa, mun heikko polvi ei kestänyt korkokenkiä kuin tunnin eli pakko olla vaaleanpunaisissa tennareissa! Eipä siinä mitä, seuraavana aamuna isäntämme asettui automme rattiin Nitran linnan pihalla ja mun oli pakko kertoa Helmuthille saksaksi, sillä enkuksi en pystynyt!, että olisi pakko ennen Wieniä ja taide-elämyksiä päästä apteekkiin saamaan apua vaivaan Hämorrhoiden. Sitä sen oli pakko olla kiitos niiden ummetuspäivien! Onneksi ihana Helmuth ei silmiään räpäyttänyt ja ajoi ensin apteekkiin ja sitten minä vessaan. Herrat seurustelivat kasvot peruslukemilla....Apteekin nainen kyllä sai minut kyyneliin, sillä hän halusi niin kovasti tietää hyvällä englannilla, että 'onko se p....nut vai ei? Oli muuten kyllä luxus koko apteekki ja muutenkin Slovakia oli paljon enemmän mitä odotimme. Sieltä kannattaa tuoda etenkin hinta-laatusuhteessa täydellistä punaviiniä ja montaa muuta. Pääsimme sitten Wieniin ja päivä vain parani, sillä Lumimies oli valinnut hotellin just mun makuun eli kuin jostain Christien dekkarista. Helmuth vei meidät sinne Klimt -taidemuseoon, kävimme välillä hotellissa tankkaamassa teetä ja Apfelstrudelia ja sitten Wienin öisille kaduille. Koska en ikinä aio hypätä benjihyppyä, vedin kymmenien vuosien jälkeen Helmuthin seuraksi sen hypyn sijasta savukkeen Wienin keskiyön kaduilla. Sitä en ainakaan ole tehnyt ikinä ennen. Fiilis oli mahtava ja tunsin itseni selviytyjäksi. Uskomattominta oli, että maailmalla überreissaamiseen tottunut R. umpeutui päiviksi..., mutta meille tapahtui jotain heti lähdössä eli tuttu tie, mutta joko navigaattori kummitteli tai sitten vain mieli, mutta löysimme itsemme Berliinistä, jonne emme halunneet enää ollenkaan. Oli ajettu jo monasti ohi pikkutietä, mutta siinä me olimme neljä tuntia Berliinin kovimmassa ruuhkassa ja kerjäläiset takoivat ikkunoita. Oli aika kiihkeä kokemus ja aloin aavistaa ongelmia, kun Lumimies alkoi punoittaa...Pelastus koitti pienellä huoltoasemalla, paikassa, jossa keisaritkin saavat olla yksin, mutta kun tajusin, että eräs ei kunnolla pystynyt kävelemään sinne repesin nauramaan eikä sille ollut tulla loppua...Toki autoin poloista, mutta sitä naurua en saanut loppumaan. Anteeksianteeksianteeksi! Sainhan sitten kuitenkin rangaistukseni Nitrassa:)

No eipä mitä. Elämässä pitää olla seikkailua ja otamme saman reitin OHNE BERLIN syksyllä. Nyt varaudun KAIKKEEN. Ja Allu tietää, mitä on kaikki, mutta hän ei paljasta sitä yhtä asiaa, jota edes teilipyörä ei saisi minusta irti. Ostan siis ulostuslääkkeet että Imodiumit, ostan näppylävoiteet ja ne tarvittavat, jos Hämorrhoiden ja ehkä jotain jos jemand übergebt, ja mistä sitä tietää, minne joutuu, mitä tapahtuu, joten ehkä viime kesän kauhusta jäänyttä Xanoriakin lähtee mukaan: Ei vara matkaa kaada!

Silti...se lähtemisen vietti, vaikka matkakuvissa pitkät säärenikin lyhenevät ainakin 20 cm!!!Minulla ei osuuutta asiaan vaan geeneillä: Äitini sääret ovat vieläkin jotain mitä ihailen! On se niin väärin, että vain reissussa eräät vaivat, mutta veri vetää ja ehtiihän sitä sitten taas täällä kotona olla oma itsensä ohne Hämorrhoiden, tiukkarit jalassa ja Nanson tunika yllä.

Oi Tiia, Tiia, ollaan me silti varmaan aika ladyja (ainakin tahto on kova!), mutta silleen, että meidän kanssa ei tule tylsää...Muistathan ne lehmät, joita lähdin reissussa kuvaamaan ja putosin sinne kakkaojaan eikä R. nähnyt minua enää, vaan luuli, että olin päässyt sinne lehmien luo ja mun kännykkä oli tietty autossa...

Viimeisessä kuvassa Lady Tiian sääret lepäilevät jossain reissussa kauniisti hoidettuina ja kynnetkin ovat niin somat että, eikä mitään vaivoja näkyvissä, sillä ollaanhan reissussa!

Kiitos päivän naurusta Tiia ja taidan nauraa tätä vielä kauan, sillä usutit minut paljastuksiin, joita voin katua. Ja se ei ollut Pirkka, se olit sinä Tiia♥

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan

Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa!

Tämän vuoden suurin odotukseni, tiedossa oleva, oli saada lukea Marina Tsvetajevan runoja suomennettuna. Koska tiesin suomentajan jo monesta ja myös Anna Ahmatovasta, osasin odottaa vahvaa elämäkertaosuutta kirjan alkuun. Niistä oikein elvyn ja ne ovat usein tarpeeseen runoilijan tekstien taustoittamiseksi, jopa niiden ymmärtämiseksi. Kokenut suomentaja ja itsekin runoilija Marja-Leena Mikkola, tarjoilee slaavilaisen runsaasti ja erittäin osaavasti taustoitusta, kuin ymmärtäen, että Marinan runot eivät aukene kuin henkäys, kuin ylevä lausahdus tai dramaattinen juhlahansikas väärässä kädessä. Marinan runot ovat kuin hänen elämänsä: Ryöpsähdys! Eikä se tietenkään riitä, sillä kuka on lukenut Riikka Pelon fiktiivisen teoksen Marina Tsevetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, äiti-tytär –suhteesta Jokapäiväinen elämämme teoksessa, tietää, että Marina Tsvetajevan kohdalla kaikki määreet menettävät tarkoituksensa, eikä häntä voi kuitata yhdellä sanalla, ei sadallakaan.

Marina Tsvetajevan Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola) avaa meille salaisuutta naiseen, joka jää helposti monien huomattavien venäläisten aikalaisrunoilijoidensa varjoon. Näin siitäkin huolimatta, että hänen elämänsä oli vähintäinkin yhtä dramaattinen kuin Anna Ahmatovan ja hänen läheisiään olivat niin Osip Mandelštam ja etenkin Boris Pasternak, joista viime mainittu ihan loppuun asti. Ja tietenkin myös Josif Brodsky, joka toteaa, että:

”Tsvetajeva oli mitä suurimmassa määrin tämän maailman runoilija, joka yksityiskohtien tarkkuudessa ylitti akmeistit ja aforistisuudessa ja sarkasmissa kaikki muut. Hänen äänensä, joka oli enemmän linnun kuin enkelin, tiesi minkä ylle se kohosi, mitä siellä alapuolella oli, tai tarkemmin sanottuna mitä siellä ei ollut.”

Marina oli ennustaja joka osui oikeaan. Sitä tuhon ennustusta kaikki eivät halunneet kuulla. Eivätkä huomata kaiken käyvän toteen, mutta lopulta hänkään ei kestänyt enää, mitä on tulemassa, mutta sitä ennen koko erikoinen, erityinen runoilijaelämä, asuminen eri maissa, avioliitto, lapset, naisia, miehiä, vainoa, köyhyyttä, mutta sitä ennen Marina syntyi 26.9.1892 Moskovassa olosuhteisiin, joissa opiskeltiin parhaissa yksityiskouluissa, opittiin saksa ja ranska täydellisesti ja varallisuus varmistui sekä isän että ennen kaikkea äiti Marian (os. Meyn) rikkaasta venäläistyneestä saksalais-puolalaisesta suvusta. Äiti oli lahjakas pianisti ja yritti tarjota tätä lahjaa tyttärelleenkin, mutta Marinan kirjallinen lahjakkuus voitti kaiken.

Marja-Leena Mikkolan loistavat alkusanat Marina Tsvetajevan elämä ja runous tuo esiin Marinan elämän loistokkaan alun sen katkeraan loppuun asti. Kaikki siinä välillä on vahvaa elettyä elämää. Kuin söisi hieman ylikypsiä arbuuseja ja mehua valuisi rinnuksille houkuttaen jatkamaan viis siitä, mitä kokeman pitää. Luen Mikkolaa rivien välitkin ja etsin Marinan luonnetta. Löydän hänen mutkikkaan suhteensa tyttäreensä Aljaan, mutta myös avioliiton, joka on joutsensuhde, ikuiseksi tarkoitettu, vaikka Marinalla oli häntä paljon inspiroinut rakastajakin ja myös lesborakkauksia. Marina oli levoton lintu, monisieluinen, mutta hän tiesi tärkeimmäksi germaanisuutensa. Hänelle tyypillinen ylenpalttisuus oli ”Übermass” ja haaveilu oli ”Schwärmerei.” Marina rakasti Schwarzwaldia! Mikkola kertoo keitä olivat Marinan palvotut nuoruuden sankarit, keitä hän ihaili. Hän kertoo miten ilmestyi Marinan ensimmäinen kokoelma perheeltä salaa 1910: Runoteos Vetšrnyj albom (Illan albumi). Venäläisestä runoudesta kiinnostuneille tiedoksi, että akmeistien johtohahmo, Anna Ahmatovan ensimmäinen puoliso ja hänen poikansa Levin isä, Nikolai Gumiljov kirjoitti silloin nuoren Tsvetajevan ’sisäisestä lahjakkuudesta’, ’sisäisestä omaperäisyydestä’ ja totesi, että ’runoilija, joka ei muistuta ketään muuta eikä jäljittele ketään’ oli ilmestynyt venäläiseen lyriikkaan. Gumiljovin mukaan tekijällä oli synnynnäistä rytmitajua ja runomuodon syvää oivaltamista.

Rytmi! Suomentaja ja kirjailija Marja-Leena Mikkola on rytmin mestari. Hän on sitä sekä omissa runoissaan että ehdottomasti vaikeasti suomennettavissa Tsvetajevassa ja Ahmatovassa. Rakkaudesta maailmankirjallisuuteen, kunnioitan suomentajiamme ja vuodet tuovat laadun tajun.  Siksikin oli kiinnostavaa lukea kokeneen suomentajan loppusanat, joissa hän paljastaa, että kaikki venäjän kielen sanoja ei ole mahdollista kääntää suomeksi. Melkein samoin sanoi aikanaan myös edesmennyt ystäväni Rilken suomentaja Eve Kuismin saksasta. Opin häneltä paljon runojen kääntämisen ’hengestä’.

Marja-Leena Mikkola on tiivistänyt Marina Tsevatajevan runsailla sivuilla niin upeasti, että onnellinen hän, ken saa tätä lukea ääneen mehiläisvahakynttilöiden tuoksussa..., kun istumme siellä jossain ja Marina löytää aatelisen venäläis-juutalaisen perheen pojan Sergei Efronin, josta tulee hänen aviomiehensä ikiajoiksi. Kuka tietää montako lasta heillä oli? Mitkä olivat heidän nimensä ja mitä heille tapahtui? Ja miksi? Kaikki löytyy tästä kirjasta! Marinan uskollisuus oli uskollisuutta, mutta hänen luonteensa saattoi olla joskus vaativa. Kun Mikkola vertaa Ahmatovaa ja Tsvetajevaa:

”Ahmatovan runoja leimaa hienostunut, pidättyvä, klassinen yksinkertaisuus, joten hänellä ja Tsvetajevalla ei runoilijoina ole mitään yhteistä. Jos Ahmatova on veistoksellinen, ankara, monoliittinen, eheä, niin Tsvetajeva on purkaus, pyörre, hehku, katastrofi."

Ahmatova pysyi Venäjällä ja Neuvostoliitossa ’todistajana’. Hän halveksi maansa jättäneitä. Marina taas jo ihan kansainvälisyytensä vuoksi että myös mieheensä kohdistuneen uhan takia matkusti muihin maihin ja sai niissä perheensä kanssa hetken rauhan, kuten Tšekinmaassa ja Prahaa hän rakasti ikuisesti. Laaja kokoelma Posle Rossii (Venäjän jälkeen) ilmestyi 1928 Pariisissa ja sisältää 1922-1925 kirjoitetut runot. Se jäi Marinan viimeiseksi julkaistuksi runoteokseksi ja kaikki muut kokoelmat on mainittu Mikkolan alkusanoissa. Marina omisti runojaan monille vainotuille runoilijoille, kun taas harvat hänelle. Kaksi kuitenkin oli loppuun asti häneen inspiroivassa kirjeenvaihdossa ja he olivat Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke! Ja näin Marja-Leena Mikkola:

”Jälkimaailmalle on säilynyt Ahmatovan, Majakovskin, Pasternakin, Jeseninin, Vološonin ääni – Tsvetajevan äänestä ei hiiskahdustakaan. Runoilija, joka auliisti omisti runojaan muille, ei itse elämänsä aikana saanut kuin yhden omistuksen, tosin suurenmoisen: Rilken elegian.”

Tieto Rilken kuolemasta sveitsiläisessä parantolassa joulukuun lopussa 1926 tavoitti Tsvetajevan Pariisin esikaupungissa. Hän alkoi heti kirjoittaa runoelmaansa Uuden vuoden tervehdys, joka tulkitsee Rilken poismenon henkilökohtaisena kutsuna liittyä seuraan matkalle tuonpuoleiseen. Marja-Leena Mikkola toteaa, että Uuden vuoden tervehdys –runoelmassa Tsvetajeva ei ainoastaan astu ulos elämän rajoista, vaan häivyttää ne täydellisesti.” Ei ole viittauksia elävien maailmaan, elämä ei enää ole hänen runoutensa polttoainetta.”

Uuden vuoden tervehdys

Hyvää uutta vuotta – uutta maata –rajaa – majaa!

.....

Ensimmäisen kirjeeni saat maasta, joka kerran

oli synnyinmaasi – nyt vain tähti muiden joukossa –

jossa suru minut syövyttää ilman sinua...

....

                 Eksyinkö asiasta? Mahdotonta:

en koskaan eksyisi sinun luotasi.

Jokainen ajatus, Du Lieber, rakkaani,

jokainen tavu johtaa sinun luoksesi –

oli puhe mistä tahansa (olkoon saksa

minulle venäjääkin kotoisempi, silti

kaikkein kotoisin on enkelien kieli!)

....

Millainen ympäristö Rainer? Mikä vointi?

....

Mitä teen Uuden vuoden hälinässä

tuolla säkeellä, joka soi sisimmässä:

Rainer – kuoli.

                         Kun sinun silmäsi

on sammunut, elämä ei ole elämä,

kuolema ei kuolema. Siis – on pimeää?

Loppuun asti sen voin ymmärtää

vasta kun tapaamme: Ei elämä,

ei kuolema – vaan jokin kolmas, uusi.

Sillekö kilistän nyt kanssasi

yli pöydän, jota ei silmä näe? ääneti –

toisin kuin kapakassa – helähtävät

minä ja sinä yhteen: kolmanneksi.

....

Kaikesta siitä vain se maailma

oli meidän, niin kuin olemme

vain heijastusta itsestämme,

- meillä oli sen kaiken sijasta

kokonaan se toinen maailma!

.....

Ettemme merellä ohittaisi toisiamme,

Rainer, raapusta lappunen. Toivotan

uusien äänteiden hahmotusta, Rainer!

Ettei tervehdys kostu – suojelen

sitä kämmenelläni – lähetän sen

ylitse Rhônen, yli Rerognen,

yli eron, päättymättömän ja selvän –

käteen – Rainer – Maria – Rilkelle.

Toinen maailmansota teki tuloaan ja takaisin Neuvostoliittoon palannut Marina ajelehti kyöhyydessä poikansa Georgi Efronin kanssa paikasta toiseen. Yksi auttajista oli Anna Ahmatovan ystävä Lidia Tšukovskaja. Hän on myös muistelmissaan kuvannut Tsvetajevan viimeiset päivät. Elokuun viimeisenä päivänä Marina palasi Jelabugaan ja teki siellä itsemurhan. Näin kuoli nainen, joka oli saanut yhden loistavan omistuksen: Rilken elegian sekä ainutlaatuisuuden, jota ei voi jäljitellä. Tsvetajeva ja hänen äänensä elävät sanassa. Siinä on kyllin.

Kiitän Marja-Leena Mikkolaa tästä suomennoksesta♥, joka upeasti lunasti pitkän, hiljaisen odotukseni. Marja-Leena tavoittaa kirjoittajan sielun vaikka se olisi yhtä levoton kuin Marinan! Näin Mikkola mm. Runoelma lopusta:

...kuinka palauttaa ja suojata rakkaus, kokea rakkaudentunteen huippu hetkellä jolloin repäisee itsensä irti.

Runoista mieleeni jäi monikin, mutta haluan lopettaa Marinan varhaisrunoon, jonka päivämäärä on 13.5.1913. Ehkä hän siinä parhaiten ennustaa jo oman runoilijatiensä:

Runot, jotka kirjoitin niin varhain,

etten tiennyt

vielä olevani runoilija,

ryöpsähtivät kuin raketista kipinät,

kuin vedenpärskeet suihkulähteestä,

syöksyivät kuin pienet paholaiset

keskelle pyhäinkuvain unta, suitsutusta,

runoni – tyystin vailla lukijoita! –

runoni nuoruudesta, kuolemasta.

Ne runot siroteltiin kirjakauppoihin,

ne jäivät pölyisille hyllyille.

Mutta vielä koittaa niiden aika

kuin kallisarvoisille viineille.


*****

Tästä teoksesta on lisäkseni kirjoittanut Ullan luetut kirjat

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Mihin tämä nainen kaipaa? Wonacht hat diese Frau Sehnsucht?

Sisälläni lepattavat levottomat linnut. Veri kiehuu ja jossakin on toinen maa, tuoksu ja tuulet. Sen rakkaan kaupungin joki laulaa ikivanhaa lauluaan, kutsuaan. Jalkani haluavat kävellä siinä maassa ja sen kaupungeissa kymmeniä kilometrejä, vielä enemmäkin.

Kysyin jaloiltani ja oikea vastasi: Heti valmis! Vasen vastasi: Odota syksyyn!

Miksi joku paikka tuntui kodilta jo kolmekymmentä vuotta sitten? Ja jälleen vieläkin? Miksi jossain olen enemmän minä, jossain taas kuin vieraalla maalla.

Teinikalenterissani kulki kauan mukana runo, jonka muistan ulkoa, mutta en voi toistaa, sillä muistan vain runoilijan (Chang Chiu Ling), en kääntäjää. Siinä kuitenkin kerrotaan miten yksi sydän voi olla kahtaalla ja sen vuoksi 'kohtalona suru vanhuuden päiviin asti.' Tämän voi sovittaa moneen tai lakata sovittamasta. Olen lopettanut kaiken sitku-elämän ja tulen tästä ennen kesää kertomaan teille tarkemmin, sillä Leena Lumi on nyt muutoksen merellä.

Ystävänpäivänä tulee täyteen 8 vuotta kirjablogi Leena Lumia ja biletämme silloin tai vähän sen jälkeen muutakin kuin synttäriä.

Arvaatko mikä voisi olla toinen kotimaani? Mikä voisi olla sinun toinen kotimaasi? Ja/tai mikä on sinun suosikkikaupunkisi ja kaksi ja kolmekin niitä voi olla?

Tänään haudutan riisipuuroa, jonka nautimme kera kuningatarsopan eli tokavikat mustikat on nyt käytetty ja vikat vadelmat. Lohturuokaa, rauhoitusruokaa. Mieleni on kuin lintu merihädässä. Haluan ehtiä niin paljon 'mun juttuja'.

Tänään luen jotain, jossa minua ei häiritse edes ylettömän puheliaaksi yltynyt hämäläinen armaani...Vaellan tass Venäjällä ja sitten Neuvostoliitossa, mutta eniten...ssssh....

Leena Lumi

Linda Olsson: Sisar talossani

En halunnut nähdä, mitä elämä oli tehnyt Emmalle. En suostunut millään ehdoin sekaantumaan hänen elämäänsä. Tulemaan tietoiseksi hänen tarpeistaan. En todellakaan halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ennen hänen ilmaantumistaan Cadaquésiin olin ajatellut, että äidin kuolema oli katkaissut viimeisenkin siteen väliltämme.

Mutta siinä minä nyt seisoin ja yritin kaikin voimin suojautua tunteiltani.

Linda Olssonin teos Sisar talossani (En syster i mitt hus, Gummerus 2017, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi) on juuri sellainen tarina, jolla haluan aloittaa kirjavuoden 2017. Tässä ei ole mitään helppoa, tässä tarinassa, mutta en olekaan helpon ystävä. Tässä on loistavaa dialogia ja kipeää todenmakuisuutta. Tässä on myös paluuni Lindan luokse, enkä vieläkään tajua, miksi hänet hylkäsin, sillä Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kosketti minua monellaan. Sitten luin häneltä Sonaatti Miriamille ja näin jälkeenpäin muistan, että en halunnut kirjassa lähteä Krakovasta: Linda ei olisi saanut viedä tarinaa Krakovasta Ruotsiin! Takuulla minulla on joku Krakova –geeni, sillä paljon Sonaatti Miriamille jälkeen, kävin testaamassa, että siellä Krakovassa, siellä on se jokin...Jätin Lindan, mutta onneksi palasin. Sisar talossani on jättämisten kirja, joka kuitenkin lopulta, ihan lopulta, voi vähän antaa toivoa uudesta kohtaamisestakin. 

Sisar talossani kertoo aikuisista sisarpuolista, joiden yhteinen äiti on kuollut. Sisaret tapaavat tuskin koskaan, mutta äidin hautajaisissa vanhempi sisarista Maria, 48 vuotias, kuin vahingossa tulee kutsuneeksi Emman, 42 vuotias, luokseen Espanjaan. Maria ei kuitenkaan oikeasti halua Emman tulevan. Emma on aina ollut hänelle etäinen. He ovat Marian mielestä olleet vain saman lapsistaan piittaamattoman äidin tyttäriä, joilla on noin kymmenen vuoden ikäero eikä mitään yhteistä aidosti. Hän haluaa pitää Emman kaukana. Halusi sitä jo heti Emman synnyttyä. Sen sijaan Maria olisi halunnut pitää kaksoissisarensa Amandan...Koko elämänsä Emma on saanut ihmetellä sisarensa kylmyyttä ja tiettyä kaikkivoipaisuutta, vetäytymistä ja lopulta muuttoa kauas. Tapahtuu jotakin ja yllättäen Emma on tulossa tapaamaan sisartaan tämän Espanjan taloon. Vahvanoloinen Maria on kauhuissaan ja ennen kuin kirja on lopussa, ymmärtää kyllä miksi. Maria on mielestään aina tiennyt, mitä muut ajattelevat hänestä ja kaikesta. Hänellä on raa’alla kädellä kirjoitettu luonne! Tuli mieleeni, että nyt Lindan kertojaäänessä on Marguerite Durasia, sillä Mariasta muistin heti Durasin julman tyylin piirtää henkilökuvaa. Marian itseriittoisuus voi olla heikkoutta, joka on verhottu vuosikymmenien aikana vahvuudeksi, jopa kovuudeksi, mutta onko siinä kaikki? Voiko tarina olla näin mustavalkoinen vai tuoko Olsson mukaan kaikki värit ja sävyt, jotka taivaalle maalautuvat auringon noususta sen laskuun?

Lukija saa olla mukana sisarten päivissä Costa Bravan rannikolla sijaitsevassa talossa. Aamuinen kahvin ja Emman savukkeiden tuoksu terassilta, yksinkertaiset ateriat, viileä valkoviini, väistelevät katseet, painavat sanat, vuodet, joita Emma haluaa kuroa umpeen ja Maria väistellä.  Lopulta kaksi rakkaudettomuuden haavoittamaa sisarusta, joiden yhteinen nimittäjä on kertautuva äidittömyys, sillä pakkohan heidän on muistaa, että

”Tuntui kuin äiti ei olisi koskaan nähnyt itseään pidemmälle. Kaikki me muut olimme olemassa vain häntä varten. Ja ainoastaan niin pitkään kuin hän tarvitsi meitä. Kaikki pyöri aina hänen ympärillään. Ja hänen tarpeittensa ympärillä. Ja hän vaelsi...Ja kaikki ne muut miehet. Me kaikki jäimme hänen elämänpolkunsa varteen lojumaan. Ja kaikki se rakkaus, jota hän ei kyennyt tai halunnut ottaa vastaan. Luultavasti hänen hellittämätön etsintänsä loppui vasta kun hän kuoli.”

Myönnän, että Linda Olsson yllätti minut. Hän on aina osannut kirjoittaa sieluun menevästi, mutta mukana on ollut hyväilyä ja pahin on peittynyt aamu-usvaan. Nyt ei mitään sellaista vaan mehiläiskuningataräidin rampauttamat uhrit. Mariaan Olsson on piirtänyt sellaisen elämänjäljen, että voisi haistaa melkein kuivuneen veren...Eikä Emma anna enää periksi. Kumpikin on kokenut ison tragedian, joka kuljettaa heitä kohti toisiaan, kohti kuilun reunaa. Jonnekin josta ei enää voi paeta, mitä heidän lapsuutensa oli ollut ja mitä oli oikeasti tapahtunut. Siinä missä Maria katsoo kärsineensä vääryyttä Amandan takia, Emma tuntee täysin päinvastoin sekä kokee myös saaneensa elämän pelissä vain murusia rakkaudesta. Hänestä Maria on saanut kaiken:

”Sinulle tarjottiin kaikki, mutta se ei sinulle riittänyt. Sinä et viipynyt koskaan tarpeeksi kauan missään, jotta mitään olisi ehtinyt kehittyä. Et liioin jaksanut odottaa mitään. Etkä osannut jakaa mitään. Kaiken piti olla sinun. Vain sinun.”

Mariasta taas:

Minulle Emma oli vain eräänlainen statisti elämäni murhenäytelmässä. Tajusin, etten tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Hän oli jollain tavalla kellunut hiljaa maailmani laidalla.

Kaksi sisarusta toistensa vastentahtoisina peileinä. Kumpikaan ei kuitenkaan enää hellitä vaikka tekee kipeää enemmän kuin voisi kestää.  Jossain yön lintu. Meren tuoksu. Pimeys putoo, mutta sitä ennen kaikki ne sävyt...ja kyyneleet.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirja vieköön!, Susa/Järjellä ja tunteella   Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  ja Kirjarakkautta

En halua pelkooni kohmettua, paras kutsua...

En halua pelkooni kohmettua,
    paras kutsua Bachin Chaconnea
         ja muuatta miestä sen mukana.
Ei hänestä tule puolisoa,
         mutta kahdeskymmenes vuosisata
              hämmentyy meistä kahdesta.
Satuin luulemaan häntä siksi,
       jolle salaisuus oli lahjoitettu
            ja katkera kohtalo säädetty.
Yö on sumuinen, hän on myöhässä
          matkalla luokseni Fontankan taloon
                  juomaan uuden vuoden viiniä.
Ja siitä loppiaisillasta
               hän muistaa kynttilänvalon
                      ja vaahteran ikkunan takana,
                            runoelmani kuolemanlennon...
Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
         ei rukousta, ei sormustakaan -
               hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)   

Valitusta Valiosta!

Nyt kun toipuilen flunssasta ja pidän myös hitaita viikkoja, niin on tullut kokeiltua muutamia Valion uutuustuotteita, joissa vihdoinkin luki sokeroimaton. Tätä olen odottanut, sillä miksi ihmeessä sitä sokeria pitää änkeä marjaisiin ja hedelmäisiin jogurtteihin, mehuihin ja ns. mehukeittoihin. Olen edelleen varsin tyytyväinen Valion jogurtteihin, kunhan vielä saataisiin enemmän valikoimaa vähäsokerisiin ja myös sokeroimattomin, mutta ei tällä tavalla, mitä nyt koimme. Kuvassa näkyy kolme tuotetta, joista Gefilus mehu viisi hedelmää on ollut meillä käytössä jo pitkään ja se sisältää vain hedelmän omaa sokeria. Se on siis ihan hyvä, mutta nyt ostimme kokeeksi Valion kausimehua Sokeroimaton Sitruuna-Vanilja Keitto sekä sokeroimaton Karviais-Boysenmarja Keitto, jossa viime mainitussa lukee vielä hyvin näkyvästi, että Maku aidoista marjoista! Kummassakin on vain 10 KCAL/100 g.

Karviais-Boysenmarja maistui hyvältä, Sitruuna-Vanilja ei yllättäen ollutkaan makuuni, mutta kun ne nyt oli ostettu, ne myös käytettiin. No sitten aloin ihmetellä miksi sain ikäviä vatsaoireita ja aloin lukea lukulasien avulla sitä pientä pränttiä mitä purkkien takana oli ja kas vain, siellä olikin, että makeutusaineena oli käytetty mm. aspartamiinia. Siis sitä ainetta, joka on monissa Euroopan maissa, mm. Itävallassa, kokonaan kielletty. Ainetta, joka on minulle yhtä myrkyllistä kuin sorbitoli, xylitoli, maltitoli ja mannitoli. Sorbitoli piilotetaan usein koodin E420 alle. Olin aika yllättynyt, sillä nämä kaksi ovat uutuustuotteita ja varmaan löytyisi käyttäjiä, mutta tiedän monen kärsivän näiden keinomakeutusaineiden takia vatsavaivoista. Eräskin nuori nainen kävi todellisen tutkimusrumban läpi, kunnes kävi ilmi, että hän, kuten minä, kantoi laukussaan Fishermans's Friend sokeritonta, jonka makeutusainetta en enää varmasti muista, mutta se oli xylitol tai sorbitol. Tuosta pastillista ei voi syttää Valiota ja sitä saa kyllä sokerillakin, mutta en kuljeta enää mitään yskänpastilleja laukussani, enkä muutenkaan pidä karamelleista. Nyt herääkin kysymys näistä mehukeitoista, että kuinka moni ei huomaa lukea tuoteselosteen pientä pränttiä ja ihmettelee vaivojaan. Minä ihmettelen Valiota! Taitoa tehdä herkullisia, kotimaisia tuotteita olisi, mutta ei auta, kun aina on lisätty jotain 'myrkkyä' joukkoon. Syksyllä äitini etsi kermaa, jossa ei olisi karrageenia ja sitä löytyi Arlalta! Siis mekin käännymme nyt Arlan puoleen ja ellei kauppamme tarjoa Arlan tuotteita, vaihdamme kauppaa. Joku systeemi pitää Suomea, herkullisten marjojen, jogurttien ja jäätelöiden maata, edelleen iltajunassa, sillä minulla on myös laktooosi-intoleranssi, josta toki selviän hienosti muistamalla ottaa laktaasikapselin ennen vaikka jonkun Valion herkullisen jäätelön nauttimista, mutta mikä ihme siinä on, että monen viikon reissulla Saksassa ja Itävallassa en tarvinnyt yhtäkään laktaasikapselia ja nautin joka päivä jogurttia sekä Apfelstrudelin kanssa kermaa tai jäätelöä eikä mitään oireita.

Ja usein vielä näin että sekä kermalla että jäätelöllä, 'mit Sahne und Eis'!

Näistä kolmesta tuotteesta jää käyttöön edelleen Viisi hedelmää mehu, jonka maku ja koostumus sekä lisäaineettomuus ovat kiitettävät. Olemme kovia tekemään soppaa omista mustikoista, mutta nyt mustikoita täynnä ollut toinen pakastin alkaa uhkaavasti olla huvennut, joten mehukeitoille olisi kysyntää. Säästämme viimeiset mustikkamme käytettäviksi tuiskupäivinä haudutetun riipuuron kera. Mehuja meillä ei kulu paljoakaan, sillä juomme yleensä vettä, mutta joskus tekee mieli jotain pirstsakkaa mehua ja itse en ala enää niitä tehdä, Niitä vuosia oli kymmeniä ja mukana oli vielä kuopuksen gluteeniton ruokavalio aikana, jolloin kaupasta ei saanut mitään hyvää gluteenitonta, joten ehkä olen paussini ansainnut. Kun alan luoda keittiössä, se on sitten jotain herkullista ruokaa. Ihan tavallistakin sellaista, kuten edellispäivänä, kun keitin jouluna pakastetuista kalanpäistä ja perkeistä kalaliemen ja eilen sitten tein kalasopan käyttäen siikaa ja lohta sekä...

Mitä suolistoon ja vatsaan tulee, minulla on tulossa blogiini aihetta koskevaa kirjallisuutta. Eilen huomasin, että monet kirjat ilmestyvät vasta viikolla neljä, joten olen hyvällä omalla tunnolla ahminut Joy Fieldingin vanhoja dekkareita, mutta olen lukenut myös pari uutta ja tosi hyvää kirjaa: Perästä kuuluu!

Torstai on kuitenkin toivoa täynnä. Tänään meillä on kova pakkanen ja käyn täyttämässä kaikki lintu&oravalaudat muutamaankin kertaan. Iltapäivällä aiomme katsoa yhden katsomattoman elokuvan, sillä televisiosta emme löydä nyt mitään katsottavaa. Missä ovat ne ajat kun tuli Silta, Broadchurch, Downton Abbey, Syrjäinen maa, Perilliset, Happy Valley ja The Affair...

akkujaan tankkaava
Leena Lumi

PS. Lisäksi näissä uusissa tuotteissa on käytetty asesulfaami K:ta, josta Elegia on löytänyt tällaista tekstiä:

"Acesulfame K contains the carcinogen methylene chloride. Long-term exposure to methylene chloride can cause headaches, depression, nausea, mental confusion, liver effects, kidney effects, visual disturbances, and cancer in humans."

PPS: Näillä meillä nyt mennään:

Siis tuo Valion Gefilus on jäänyt mehuksi silloin, kun mehua kaipaa ja omia mustikoitamme säästelemme käyttämällä nyt Marlin Tarhurin Metsämarjakeittoa, joka on säilöntäaineeton ja sisältää runsaasti D&C -vitamiineja sekä sinkkiä. Käytämme normaalikalorista vaihtoehtoa. Vaikka kuinka tutkin tuoteselostetta, että löytänyt siitä mitään epäsopivaa.

Kuvat eivät ole mitenkään erityisen hyvät, mutta jos klikkaat ne suuremmiksi, näet purkit ja niiden tekstit.

PS. On huhtikuun 28. päivä ja aloin heti aamusta innokkaasti tehdä puutarhatöitä. Välillä janotti ja kävin parikin kertaa hörppäämässä Valion uutuusmeheua Appelsiini-persikka -gefilusmehu, joka on niin hyvänmakuista. No, siitä meni sitten pari tuntia kun alkoivat vatsakivut. Niitä oli nyt ollut muutaman viikon ajan, enkä tajunnut syytä, sillä olin poistanut käytöstä tuotteet, jotka sisältävät sorbitolia, xylitolia, aspartamiinia, mannitolia, maltitolia sekä E420, joka on Sorbitolin 'salakoodi'. Nyt päivästä tuli niin vaikea, että aloin miettiä, mikä oli muuttunut, enkä keksinyt muuta kuin tämän valion uuden mehun:

Olimme tarkasti tutkineet, että siinä ei ollut yllä mainittuja minulle sopimattomia lisäaineita. Otin purkin tarkkaan syyniin, kun olin saanut vatsakivut pois. Nyt googlasin ravintokuidun, jonka nimi on oligofruktoosi. Mitä löysinkään: Monet olivat saaneet siitä vaikeitakin vatsavaivoja eli jälleen kerran Valio teki tämän minulle ja monelle muulle! Pitää palata Viiden hedelmän mehuun toivossa, että siihen ei ole nyt purkkien uudistuksen myötä, lisätty jotain myrkkyä kuten vaikka aspartamiinia, joka on toisissa maissa jo kielletty aine!

Anna Ahmatova Leena Lumissa

Siihen nähden, miten paljon Anna Ahmatova on vaikuttanut elämääni, on teemakirjasto-osuuteni hänen kohdallaan vasta vain neljän teoksen mittainen. Toisaalta noista kirjoista jokainen tuo uuden kuvakulman tarkastella Anna Ahmatovan elämää ja tuotantoa samalla kun kertomukset alkavat soida hänen runojaan...ne alkavat soida musiikkina.

Anna Ahmatova Fontankan talossa

Runo ei ole erakko, sen kumppani ovat kuvat, tarinat, kyyneleet, kuolemat ja himot. Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta! Sitä täynnä on tämä kaunis kirja, jonka teksti on Pirjo Aaltosen, valokuvat Anne Hämäläisen ja kollaasit ja ulkoasu Sanni Sepon. Kirjan tekijöiden yhteistyö on tuonut esille Stalinin ajan erään taiteilijakohtalon, mutta monta muuta siinä ohessa. On tavoitettu rujon kauneus, nälän kyyneleet, pelon kipu, öiset koputukset ja lähdöt ja myös se pahin eli pienen Valjan kohtalo, jota…

Anna Ahmatova Valitut runot

Juon sydänvertani lukiessani Anna Ahmatovaa. Hänen runonsa ovat musiikkiani, hänen sanansa elämäni pitkospolkuja. Ahmatovan kaunis ankaruus on lumottua lumen tomua ja tekee lukijansa vain janoisemmaksi. 

Nyt kun päätän tätä kirjoitusta ja odotan postin millä hetkellä tahansa tuovan minulle ikioman Anna Ahmatova – Valitut runot teoksen, sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa:  Juon pyhästä lähteestä lukiessani Ahmatovan runoja!  Kiitos Anna Ahmatova, kiitos Marja-Leena Mikkola♥ On suvi ja ehkä minun pitäisi päättää tekstini vaikka runoon Kesäpuisto, mutta en voi sillä eräs toinen on kaiverrettu viimeiseen kiveeni:

Juhli kanssani tätä lumista yötä

kuin viimeistä vuosipäiväämme.

Katso, tänään on palannut ensimmäinen –

se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,

Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan –

mihin mahdamme mennäkään…

....

Anna Ahmatova koditon

Kaksoissiskonaan Ahmatova piti runoilija Marina Tšvetajevaa, joka oli vastentahtoisesti palannut Ranskasta Neuvostoliittoon miehensä ja tyttärensä perässä. Näen heidät seisomassa lumisateessa, kaksi runoilijasisarta, joista toinen, Marina, ennustaa kaiken tuhon, mikä on tuleva ja varoittaa ystäväänsä. Toinen, Anna, ojentaa suoran ryhtinsä niin, että hän on melkein takakenossa ja ilmoittaa kohtalokseen toimia todistajana.

 Eräänlainen onnenpesä löytyi kuitenkin kirjailijaliiton 1955 Ahmatovalle antamasta pienestä huvilasta Komarovon (Kellomäen) kylästä Karjalasta. Kun luen miten Kuzmina kirjoittaa Annan siitä lähtien viettäneen siellä melkein kaikki kesät ’ahmatovalaisen askeettisesti ja ahmatovalaisen täyteläisesti’ en voi välttyä näkemästä hänen seuranaan kaksoissisarta Marina Tšvetajevaa...

Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966

Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä: Hän, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten Nadežda Mandelštamin kirjan Ihmisen toivo, joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan. Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä lukuja Tohtori Živagosta.

Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola,  Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.

Anna Ahmatova lukee Kesäpuistoa

Anna Andrejevna Ahmatova kuoli maaliskuun 5. päivänä 1966.

Puun lehti lentää, tuuli / ujeltaa yksikseen / jäänpintaa pitkin.

******

Teemakirjastot Leena Lumissa

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin viimeistä....

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään.

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola

Toivotan teille kaikille lumen timantteja, tähtisadetta, puuterilunta ja kaikkea toivomaamme todeksi vuodelle 2017!

Tässä kohtaa piti olla juttu viime vuoden tyyliin, mutta olen ihan voimaton/saamaton. Ensin oli Lumimies flunssassa ja sitten se tuli minuun. Se alkoi jo jouluviikolla ja annoimme nuorillemme varoituksen, josta he viis veisasivat. Jotenkin selvisimme joulusta, mutta nyt olen vain väsynyt. Neljä vuotta olen elänyt vilustumatta kiitos mm. runsaan D:n syömisen, mutta nyt ei auta. Takana on myös vuosi, jota en jää kaipaamaan, sillä kuten tiedätte, liikaa on tapahtunut ja sitten on jotain kertomattakin. Kaikki aikanaan. Päätin nyt sitten olla terveesti itsekäs ja vain levätä. Miettikää nyt, että tämä nainen ei jaksa edes lukea...En usko itsekään tätä todeksi.

Ja suunniteltu yllätykseni teille meni pilalle. Odotin niin kiihkeästi paljon lunta. Olisin antanut Lumimiehen kuvata tämän kuvan uusiksi! Miettikää nyt vähän: vuosia välissä, ei enää Olgaa, ei enää otsatukkaa, mutta muuten olisi yritetty samaa. Eri korvikset, eri meikki, sama lumen leikki...Lumikeijutkaan eivät olleet puolellani: Vain ohut jäinen, valkoinen kalvo peittää kaiken. Tämä kuva on otettu eräänä jouluna, joten tuskin jaksan tähän enää keväällä innostua. Aion nukkua kuin Ruusunen kunnes alkaa sataa kevään uusia kirjoja. Joukossa on muuten eräs, jonka takia jatkoin blogiani silloin kun olin jo lopettaa...En paljasta, en paljasta! Minä vain vartosin ja sitten sain tietää, että tulevana keväänä se ilmestyy...Vain kustantaja ja kirjan tekijä tietävät, mikä kuume minulla nyt on.

Vaikka yskittää ja uuvuttaa, niin naisista, jotka lukevat ei ikinä tiedä. He voivat yllättää tavalla jos toisella. Lähiyllätykseni on se, että aion raahautua R:n kanssa katsomaan niitä lukuisia elokuvia, joita meillä on näkemättä ja jäihän meiltä tänä jouluna katsomatta joululeffojen klassikko

Eräs joulutarina, joka on yksi parhaista. Kun toiset katsovat joka vuosi Lumiukon, me katsomme Eräs joulutarina. Matka leffateatteriimme on vain raput alas ja huomenna se alkaa. Herkkujakin on koossa ja hiukan alkaa jo tuntua siltä, että voisi maistua. Leffoja tuli myös lahjaksi, joten katsottavaa riittää.

Kummikoiruutemme perhe muisti meitä tällä kortilla, jossa Lunamme istuu oikealla. Sitten on hänen äitinsä Ninni, isänsä Easy ja siskonsa Lulu. Kiitos Lunan hoviväelle monesta ja hyvää uutta vuotta♥

Kiitos 'lapset', että halusitte tulla tänne kotisaarelle, vaikka tautivaroitus annettiin. Joulu ilman teitä olisi kuin se tylsä pihapolku ilman ehtoista emäntää. Ihana vävy, ihanin tytär ja hauskat koiruudet♥ Ja rakas oma mussukkani, joka hollasi sen illan, kun tämän naisen kaatoi flunssa♥

Ihana vävymme Sami♥ Ainoa joulukuva, jossa näkyy kuusikin ja valkoinen, kukkiva joulukaktus. 

Kiitos siskolle vuoden naurusta♥ On lupa kertoa! Muistattehan, että äiti ja Merja olivat täällä syyskuussa. Päätimme sitten mennä sunnuntaina Viherlandiaan sekä kasveja 'katsomaan' että syömään. Siskoni raahaa usein olkapäällään sellaista valtavaa laukkua. Minä ja Merja olimme menossa katsomaan luumupuita ja äiti vävynsä kanssa hortensioihin. Minä kuljin edellä ja yhtäkkiä kuulin kaamean kiljunnan ja samanaikaisesti tunsin, miten koko takapuoleni eli farkut kastuivat. En tajunnut ottaa jalkoja alleni vaan käännyin katsomaan, mitä pikkusisko kiljuu....mikä virhe! Valtava vesisuihku kasteli kashmirponchoni! No, Merjan laukku oli onnistunut avaamaan kasvien kasteluhanan täysille ja siinä me seisoimme kuin toopet paitsi minä aloin kiertää hanaa kiinni. Merja yritti vaatia hakemaan hänelle kuivia vaatteita, mutta äiti, joka tuskin naurultaan pystyi puhumaan, laittoi kuopuksen vessaan täyttämään housut käsipaperilla ja antoi vielä muovipussinkin....Minä puristelin liikoja vesiä ponchostani ja mietin, miten turhaa on edes yrittää olla lady tässä seurassa. Söimme herkullisesta noutopöydästä ja keskityimme nauttimaan. Jotenkin Lumimies alkoi pitää outoja ääniä ja sitten hän totesi, että 'katsokaa Merjaa'. Siellä siskoni käveli tyynesti ottamaan lisää ruokaa samalla kun lahkeesta tippui maahan käsipyyhkeitä ja farkun vyön yläpuolelle alkoi nousta muovipussi. Yritimme vaieta, mutta emme kauaa voineet, sillä tilannekomiikka oli niin vahva. Onneksi siskon pokka piti kaikkien katseet ja etenkin meidän naurumme!

Kiitos teille kaikille kuluneesta vuodesta♥ Kiitollisuutta ymmärrän tuntea, sillä niin paljon olen saanut teiltä välisarjan kesäni aikana ja sen jälkeenkin. Kiitos, että olette innoittuneet kirjoista ja kiitos monista innoittavista palautteista♥

Toivotan teille kaikille tähtisadetta, lumen timantteja ja puuterilunta vuoden vaihteeseen ja kaikkea toivomaanne todeksi vuodelle 2017♥

Leena Lumi

Happy New Year

urpiaiskuva Pekka Mäkinen