Tänään jo mieli kohti syyskuuta ja sekalaisia!

Syyskuuta kohden on kulkemassa jo mieli. Ja vähän pidemmällekin. Tämä kuva on Ilonan suklaantuoksuisesta seinäkalenterista 2018, joka on mukana arvonnassani. Jokaisen kuukauden tuoksu on suklaa ja kuvat ovat aivan ihanat.

Päätin jossain vaiheessa pitää matalaa profiilia kirjabloggaamisesta omassa maakunnassa, mutta annoin pikkusormen.

Yöt ovat alkaneet viiletä oudosti ja niinpä aloin katsella hortensioita sillä silmällä. En seuraa vain Wim's Rediä vaan myös tätä kovan onnen Vanille Fraisea, josta on kirjoitettu Voihan Vanille Fraise! Kirjoitettu sanakin on vain hetken lapsi ja yhtäkkiä kaikki on toisin. Teen oman jutun syksyn myötä Vanille Fraisesta, jossa kerron hänen kovasta kohtalostaan ja siitä selviytymisestä. Vanille saa olla nyt esimerkkinä kaikille onnettomille, että 'asioilla on tapana järjestyä'.

Ilmoittauduin tänään ensimmäistä kertaa kirjamessuille Turkuun, syntymäkaupunkiini. Tuli vain sellainen fiilis, että 'now or never'. Eihän mistään huomaa, kenen elämäkertaa olen lukemassa:)

Tällä viikolla valmistamme ruokaa juureksista. Kuva Tiia Koskimiehen kirjasta Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja.

Kaiken ohella olen lukemassa lumoavaa lintukirjaa Mauri Leivon Kylän linnut, joka on niin suuri, että sitä ei voi lukea makuulta eli vain iltapäivisin pöydän ääressa. Jouduin hirmuiseen nostalgiaan kun luin juuri niistä linnuista, jotka muistan Luvian kylästä, meren ja peltojen maisemista: taivaanvuohi, leivo eli kiuru, töyhtöhyyppä ja kuovi. En niitä täällä näe. Mutta en ole nähnyt myöskään kuvan punavarpusta, jonka on Luvialla kuvannut Pekka Mäkinen. Palaan lintuihin sitten kun...

Eihän kukaan vain ole missannut walesilais-brittiläisen Syrjäisen maan (Hinterland) uusia jaksoja. Lauantaisin TV1 klo 21.15. Jakson pituus 90 minuuttia eikä mainoksia! Jotain taikaa tässä on...

Helmikuussa en tokikaan vielä ole, mutta en paljasta, en paljasta marras- ja joulukuuta, vaikka tietysti mieli jo laukkaakin joulussa. Helmikuukin tuoksuu suklaalle ja siinä oikein painotetaan, miten 'Naisilla on aina lupa suklaakakkuun ja kukkiin - molempia nautitaan sopivina annoksina läpi viikon.' Ihanaa: Jääkapissa odottaa Fazerin Sininen hasselpähkinärouheella ja makkarin yöpöydällä odottaa Elvis! On tämä kirjablogistin elämä vaan herkullista!

Love
Leena Lumi

Tulet kuin valo yhtä aikaa...

Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.

- Eija Aromaa .
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)
kuva Pekka Mäkinen

Koiruuksia ja viikonloppua!

Merin ja Samin koiruudet ovat nyt mamilassa yli viikon hoidossa, sillä nuoret lensivät Pagueran turkooseihin vesiin. Tämä on tulosvaroitus, sillä olin aivan unohtanut parissa vuodessa, miten rakkaasti työllistäviä voivat olla kaksi eri-ikäistä koiraa. Dina on Grande Dame ja valtiatar, kypsään ikään ehtinyt sydämen ryövääjä. Taika -sheltti taas on noin kolmevuotias vipeltäjä, nopea kuin salama, mutta ajatus kuin ihmisen mieli.

Pus, pus...Lumimieskin saa kyytiä sillä Taikan kanssa tehdään vähän enemmän lenkkiä ja pelataan palloa kuin Dinan. Dina on mamin kulta ja heti jos vain istahdankin, Dina on sylissä. Huomatkaa kauniit maisemat. Tässä Paljaspään näköalapaikalla on otettu monet kuvat. Päijänne siintelee takana ja kalliota voi lasketua alas ilman köysiä tai köysien avulla.

Tämä hetki ei ole vielä, mutta tulossa on. En kuitenkaan jaksa uskoa, että vanhat syyshortensiamme yltävät tänä vuonna näin suuriin kukkiin, mutta seurataan. Onko elämää ilman hortensioita!

Nyt seison samojen lemmikkien kanssa samojen hostensioiden alla ja pensaat ovat niin korkeat, että mahdun seisomaan niiden alla. Kukkien koko näkyy vasemmassa yläkulmassa eli pieniä vielä ovat. Harmi kun uimavedet ovat niin kylmät, muuten olisimme koiruuksien kanssa polskimassa Päijänteessä. Tämä on ainoa asia, jota suvessa valitan, muuta en, sillä suvi on ollut ja on suurenmoinen.

Sain Suvipihan Mariettalta yllättävän lähetyksen sysiakileijan siemeniä ja tänään istutan ne. Kiitos kaimani Leena♥ Sen jälkeen kun on ensin käyty kaupat, posti etc. Ja grillattu yhdessä koiruuksien kanssa. Tähän lähtöön en löytänyt sysiakileijan kuvaa, mutta nautitaan nyt vaikka lyhtykoison voimaväristä. Raaskin viime vuonna leikata lyhtyjä lasimaljaan ja niiden värit ovat vieläkin haalistumattomat. Täällä lisää lyhtykoisoja Syyshortensiohin palaamme sillä nyt on odotettavissa etenkin tarkkaa syyshortensia Wim's Redin seurantaa eli ne kaikki kolme eri väriä.

Klassikko on kuitenkin klassikko eli varmaan tätä eniten odotamme♥

Kaunista elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love 
Leena Lumi

PS. Ilonan suklaantuoksuinen seinäkalenteri ehti kuin ehtikin mukaan arvontaani:

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämäsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, projisoit sen, sanot sitä rakkaudeksi.

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono, WSOY 2017, suomennos Taru Nyström) on Ferranten toinen romaani eikä siis kuuluisaa uudempaa Napoli –sarjaa. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Avaimen kustantamana jo 2004. Koska olen tiukassa koukussa Ferranten Napoli -tetralogiaan, halusin löytää, kuka hän on lähtöään, mistä virrasta ammensi suosittu kirjailija ennen kuin hän oli niin suosittu? Oliko hän heikompi? Oliko hän julmempi? Oliko hän mitäänsanomaton? Vai oliko hän peräti valmis tähti, jota ei vain heti löydetty isosti?

Hylkäämisen päivät kertoo Olgasta, jonka mies eräänä huhtikuun iltapäivänä ilmoittaa lounaan jälkeen jättävänsä vaimonsa. Tilanne on arkipäiväinen, astioita siivotaan, lapset leikkivät, mies tekee ilmoituksen viidentoista avioliittovuoden hylkäämisestä. Mies kehtaa lapsellisesti hymyillen kertoa, että ’kuuli nyt hiljaisten äänten kuiskaillen kutsuvan häntä muualle.’ Siitä hetkestä alkaa Olgan hajoaminen. Se on kuin ruukku murenisi epätoivosta, että ei enää jaksa kantaa itseään. Halkeama toisensa jälkeen, suru, raivo, kostonjano...Kesällä Olga jää kuumaan kaupunkiasuntoon ja ensimmäistä kertaa hän ei pääse lasten kanssa pakoon elokuun hellettä rantalomalle. Hän kiehuu lasten ja suuren, ihanan Otto-koiran kanssa kuin pätsissä miltei tyhjässä kerrostalossa Torinossa. Kaikki ovat heitä ja yhtä muuta asukasta lukuunottamatta jossain viileämmässä. Kouluista on lomaa ja päivät käyvät sietämättömiksi. Muurahaisia kaikkialla, läkähdyttävä, painava helle, joka vain nopeuttaa Olgan mielenruukun hajoamista. Tulee tilanteita, joissa lapset Ilaria ja Gianni ovat heitteillä, mutta ehdottomasti sisällä, sillä ulkona on vieläkin kuumempaa. Eniten heitteillä on suuri paimenkoira, jolle Olgalta ei riitä enää mitään annettavaa. Joskus hän vie koiran ulos ja sielläkin tapahtuu jotain...Tapahtuu Otolle, pyyteettömän rakkauden kantajalle.

Koska kirja on vain 253 sivuinen, vedin sen yhdeltä makuulta. Tätä ei voi jättää kesken. Tulevan suosikkikirjailijan tarinankertojan lahja tulee kirjasta ilmi, mutta tyyli on jo aiheenkin ja tiiviyden takia raastavampi kuin Napoli –sarjassa. Lukija ei ehdi varautua, hän imahtaa mukaan, ja näin tehot kasvavat. Aina se ei ole varoittamatta hyväksi. Happi menee kortille. Toiset sitä janoavat. Minulle passaa tässä kaikki, paitsi Oton kohtalo. Toisaalta olen saanut siitä esimakua jo livesti kerran Veronassa. Toki piti pelätä, miten käy lasten, mutta hyvinkin itsevarma Ilaria on kuitenkin tuikkiva valo. Silti vain lapsi äidin mielen murtuessa.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen ehdottomasti samaa aihetta käsittelevä Martina Haagin Olin niin varma meistä. Viime mainitussa oli täydellisin paniikkikohtauskuvaus ikinä ja se voimattomuus, millä hylätty nainen yritti saada ajan kulumaan ja samalla pitää itsensä koossa. Ferranten kirjassa hylätty nainen keskittää paljon vimmaiseen toimintaan, jolla on seurauksensa muille. Turhaa lienee kuitenkin näitä verrata, sillä kuilun reunalta putoamiselle ei ole tiettävästi kirjoitettu kultaisen käytöksen kirjaa.

Hylkäämisen päivät tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta ja harhoilta. Turvaverkon puuttuessa Olga saa huomata, miten yksin ihminen voi olla, kun hän on todella hukassa. Kirjassa on kaikuja, jotka Ferrante on siirtänyt Napoli –sarjaansa. Selvästi syvyys lisääntyy ajan myötä, mutta Olgan kotikaupungin Napolin tunnelmia kantaa tämäkin teos. Kirja naisen mielen särkymisestä. Tarina tuskasta, mutta myös raivosta.

Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjapolkuni  Annika/Hylkäämisen päivät  ja Katja/Lumiomena

Edullisesti uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon: Verhojen ei aina tarvitse olla valkoiset!

Ei se ollut Pirkka, se oli Katja! Eilen kävi niin, että blogiystäväni laittoi faceen kuvan heidän uusista verhoistaan, joissa oli kauriita. Mitä me katsoimme talven yöt ikkunamme alla syömässä linnuilta tippuneita rasvasimeniä muuta kuin ensin jäniksiä ja sitten kauriita. Niitä suloisia, pieniä metsäkauriita, joiden koko on kuin vain koiran. Olin nähnyt niitä aikaisemmin luonnossa vain Saksassa. Tunti Katjan kuvasta olimme jo matkalla Prismaan ostamaan samoja verhoja, sillä huoneemme eivät käy samoilla kutsuilla, joten ei noloa yhtään:)

Olen aina sanonut, että 'ei verhon värillä väliä, kunhan ne ovat valkoiset ja pitkät!' Nyt se muuttui. Olkkarissa ja vierasmakkarissa jatkavat pitkät valkoiset sivuverhot, mutta tässä toimisto/kirjastossa, jossa on myös massiivinen lukutuoli ja työnurkkaus kunnon työkoneella ja -hyllyillä, saavat nyt koreilla kaurisverhot ja -tyynyt. Verhon mitat ovat 145x240 ja tyynynpäällisten 50x50. Kuosin nimi on Siimes ja kangas on pellavaa. Suunnittelija on Vilma Pellinen. Kuosissa ovat kauriiden lisäksi vielä ne meidän jäniksetkin, joissa on vähän sinivihreää. Se väri niittasi ne tyttären aikanaan vihreäksi maalaamaan huoneeseen. Verhoja meni huoneen ikkunaseinälle kolme ja niitä ei vedetä eteen. Huoneen yllätys on kunnon vuode, johon itsekin joskus huovan alle käperryn marraskuun iltapäivinä ja jossa nukkuu talon ollessa täysi, kuten kohta taas on, esim. äitini mieluusti.

Strada -hyllykön takia tästä huoneesta olen kirjoittanut pari muutakin juttua. Tässä Kirjasto/tomistoni edullinen sisustustilaihme ja leikkiä valoilla ja sitten vielä Nür für die Frauen: Tiedän mitä tein viime kesänä, mutta tiedätkö mitä teen nyt? Tämä 'ei kunnon remonttia kokenut huone' on nyt houkuttava siimes, pesä, jossa kauriit katselevat minua lempein lammikkosilmin ja puput värisyttävät kuonojaan. Muutos tuli edullisesti, sillä yhden verhon hinta oli noin 29 euroa ja tyynyn päällisen noin 12 euroa. Vertasin erääseen Vallilan kuosiin ja se oli 59 euroa kappale.

Oih, sitä voi olla joskus niin pienestä onnellinen. Siitäkin olen, että Lumimies lähtee huomenna noutamaan tyttären koiruuksia meille kahdeksaksi päiväksi, kun nuoret ovat reissussa. Tulee vilskettä ja vilinää. On kuin olisi melkein joulu! Ihaninta mitä tiedän on joulu ja sitten tulee syyskesä. Elokuussa sekä syyskuussa on jotain maagista, jolle vain joulu vetää vertoja.

Ilmassa on sekä kesää että syksyä, oi ihana syyskesä!, eilen sisustettiin ja tänään vielä vähän jatkettiin eli noudettiin se kolmas verho. Syötiin kuitenkin äsken mansikoita valkohomejuustolla ja puutarhassa on syyskesän ihmeitä, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

kauristerveisin
Leena Lumi

PS. Kurkatkaa, mikä ihana juttu on lisätty arvontaan!

Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja

Uusi koti tuntui täydelliseltä meille. Sen sijainti oli loistava, neliöitä oli juuri sopivasti ja tunnelma lämmin. Arvostetun arkkitehdin suunnittelema selkeäpohjainen, isojen ikkunapintojen asunto yhdessä tasossa oli ollut pitkäaikainen haaveeni.

Kävimme tiukat hintaneuvottelut ja lopulta päädyimme aivan kipurajoillemme kauppahinnan suhteen. Uskoimme selviävämme asunnon kustannuksista myös putkiremontin jälkeen. Ja kun kaupat vihdoin tehtiin, olimme iloisia siitäkin, että eläkepäivämme olisivat nyt fiksun sijoituksen myötä turvatut.

Ajattelin, ettemme muuttaisi tästä uudesta kodistamme pois ehkä koskaan.

Vähemmästäkin ihminen voi pakahtua onnesta.

Susanna Makaroffin teos Homeäidin päiväkirja (Avain 2017) on tietokirja, jota lukee kuin trilleriä. Se on kuitenkin paitsi Makaroffin perheen, myös monen muun koettua kärsimystä. Se on oma, pahin painajaiseni, jota näen usein. Mehän olemme ajatelleet ja keskustelleet kuin kirjan kirjoittaja miehensä kanssa, että ’jossain vaiheessa voisimme muutta suuresta talostamme yksitasoratkaisuun’. Näen unen, että olemme tehneet jo kaupat ja vähän ajan kuluttua talossa ilmenee kauhistuttava vika: home! Unessa näen, miten alamme syytellä toisiamme, että ’kumpikohan siitä rakkaasta, mutta liian suuresta kodista halusi pienempään’. Herään täynnä kauhua, mutta saaden ilokseni huomata kaiken olleen vain pahaa unta. Näin onnekkaita eivät olleet Makaroffit, Susanna, aviomies Mika ja perheen kuopus, Andrei, vaan heille painajaisesta tuli totta ja vuosien helvetti. Paitsi, että tilanteesta syntyi katastrofaalisen tyyris oikeusprosessi, Susanna ja Andrei sairastelivat tosi pahasti. Oli kaikkea mahdollista niveloireista jatkuviin hengitystie- ja ihotulehduksiin ja Susannan silmät olivat usein kuin tulessa ja punoittavat. Oireet helpottivat vain kun he olivat poissa omasta ’upeasta’ kodistaan.

Kirjan tragedia ei tietenkään jää valtaviin menetettyihin rahasummiin eikä sairauksiin, vaan mukaan tulee paljon outoja seikkoja siitä, miten jopa asiantuntijaviranomaiset voivat vähätellä mikrobien ja sädesienien vaaroja, suorastaan jopa kieltää niiden olemassaolo, vaikka todisteet ovat nähtävillä. Kyseessä on arvostettujen asuntojen yhtiö, jossa vain kaksi perhettä käy taistelua kaupan purkamiseksi, muut ovat kauhuissaan siitä, että heidän pitäisi ryhtyä kalliisiin remontteihin ja ilmassa on selvää vihamielisyyttä siitä, että Makaroffit laskevat muidenkin osakkaiden asuntojen arvoa. Viis siis terveydestä!

Aion ehdottomasti olla spoilaamatta loppuratkaisua, sillä haluan mahdollisimman monen lukevan tämän kirjan. Kiitos Susannan, nyt on vihdoinkin kansien välissä se, millaista on joutua hometalon omistajaksi, mitä ovat oireet hometalosta, mihin pitää ryhtyä ja mistä voi saada apua ja korvauksia. Tämä on siis nyt opaskirja, ettei kukaan enää joutuisi olemaan niin yksin kuin Makaroffit olivat taistellessaan läpi kaupan purkua vuonna 2012 ostamastaan hometalosta. Ja se ratkaistiin vasta korkeimmassa oikeudessa, sillä myyjät tekivät todella kaikkensa saadakseen pidettyä kaupan voimassa. Syytöksiä sinkoili ja ihmettelen suuresti, miten Makaroffit selvisivät kaikesta hengissä. Asian vaikeusastetta nostaa näyttötaakka, joka vei Susannalta kohtuuttomasti aikaa, voimia ja vielä lisää jo heikosta terveydestä:

Tavallaan se ei yllättänyt, että vastapuolen juristi alkoi pommittaa meitä erilaisilla asiakirjavaatimuksilla, väitteillä ja jopa vihjailevilla salailusyytöksillä vain hetkeä ennen istuntoja. Kuten niin moneen kertaan aikaisemminkin, jouduimme käyttämään aikaamme hänen vaatimiensa tietojen keräämiseen ja selvittämiseen, koska haasteen kantajina meillä oli näyttötaakka.

Tämä tarkoittaa, että jos erehdyt hyvässä uskossa ostamaan asunnon, joka saa sinut huokailemaan ihastuksesta, näkemään perheenne ystävien kera nauttimassa hienoista hetkistä pihalla, joka oli 100 000 euron arkkitehtityö, jos kuvittelet asumismenojesi nyt pienentyvän ja nautit ajatuksesta saada asua lähempänä merta, voit joutua maksamaan hyvästä uskostasi paitsi terveytesi, melkein jo avioliittosikin myös satojatuhansia euroja rahaa, koska ette voi asua unelma-asunnossanne ja joudutte näin ollen vuokraamaan toisen asunnon, olet silti hän, jonka on todistettava vuosikausia käytännössä kaikki aina siihen kuuluisaan pilkkuun asti.

Susanna Makaroff on loistava kirjoittaja. Tunsin tosiaankin lukevani kuin trilleriä, mutta toisaalta olin tietoinen, että tämä on mahdollista tapahtua kenelle vain. Meillekin. Kun luottaa ja kun kaikki tarkastettunakin tuntuu olevan kunnossa. Homepäiväkirja on kirjoitettu helppolukuiseen päiväkirjamuotoon.  Susanna paljastaa paljon perheen yksityisyyttä kuin myös ympäröivän maailman käsittämättömyyttä siinä missä omaisten ja ystävien tukeakin. Raha-asioissa ei suomalaiseen tyyliin salailla, vaan perheen konkurssiluvut tuodaan täydellisesti esiin. Menetykset ovat faktaa, jossa mustaa ei voida muuttaa valkoiseksi. Makaroffin kirja on vertaistukiteos samaan helvettiin joutuneille. Sillä on mielestäni myös missio: Vahva suhde kestää melkein mitä vain. Muistan ystäväni, joka oli avioliitossa elämänsä miehen kanssa. Heillä oli menestyvä yritys. Sitten tuli lama ja kaikki meni ja vähän ylikin. Tuli ero. Kummankin kertoma oli sama:’ Miten voi kestää rakkaus, jos ei ole enää mitään muuta puhuttavaa kuin raha ja etenkin sen puute ja valtavat velat niskassa.’ Ystävieni avioliitto meni, mutta rakkaus jäi! Makaroffit selvisivät kiirastulesta avioliitto ja perhe koossa. Se on jo paljon se. Etenkin kun olen nyt lukenut, mitä kaikkea uskomatonta voi tapahtua Suomessa hyvässä uskossa uuden kodin ostaneelle perheelle.

Marraskuu 2012

Olin pakahtua onnesta sinä hetkenä, jolloin avasin uuden kotimme portin ensimmäistä kertaa omilla avaimillani. Tuntui, että kaikki palaset olivat loksahtaneet lopulta täydellisesti paikoilleen. Marraskuu ei tuntunut yhtään marraskuulta.

Elokuun iltapäivänä ystävän kanssa Pöllöwaarin viinipihalla

Joka elokuu tapaamme ystäväni kanssa Pöllöwaarin viinipihalla. Viimeksi minä myöhästyin, joten nyt istun jo ajoissa häntä odottamassa 'meidän pöydässämme'. Viime suvi jäi sattuneesta syystä väliin, joten sitäkin innokkaampana tässä odotan ystävääni, joka on kirjallisin ihminen ikinä. Ja ihana persoona♥

Lumimies toimi chaföörinä minulle ja tässä tekee lähtöä, vaikka ei ihan siltä näytä:)

Aperatiivit aina brittiläiseen tyyliin gin tonicit. Olemme molemmat vilkkaita, puheliaitakin, sillä kirjallisuusharrastus on iso asia jaettavaksi, mutta kilometrien pituisten s-postien avulla olemme oppineet kuuntelemaan myös toisen hiljaisuutta, lukemaan rivien välitkin. Ystäväni peittoaa kirjoissa tämän kirjabloggaajan ja viimeksi kirjassa, jonka olen lukenut 'vain' kymmenen kertaa.

“Ne, jotka eivät voi sietää yksinäisyyttä, säälittelevät yksinäisessä huoneessa istujaa. Tätä he sitten ahdistelevat, paukuttelevat ovia, ja lempeää väkivaltaa käyttäen vievät hänet ulos raikkaaseen ulkomaailmaan, jossa on juonitteluja, pötypuhetta, itsetehostusta ja kerskailua, vievät hänet näkemään sokean uskon menestykseen ja voimaan, kiipeämiseen ja valtaan. Yksinäisyydessä minä löydän tien inhimillisyyteen ja siihen mikä on elävää, toisinaan, välähdyksittäin, kuin salaman pimeydessä valaisemaa, sietämätöntä ja vääjäämätöntä.”

 “ Jos elämäntunnon voima pakotetaan seisomaan yhdellä jalalla ja kiekumaan aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen, silloin alkaa se hoippua, tulee käheäksi ja taittaa lopulta niskansa. Mutta luova voima tulee syvästä puhtaudesta ja – arkipäivästä.”

Mistähän kirjasta mahtavat otteet olla? 'Ei aavistustakaan', sanon minä. No tietenkin Bo Carpelanin Axelista! Suomennokset Kyllikki Villa. Alleviivaukset P:n.

Olemme molemmat tosi kulinaarisia ja vaihdamme kiihkeästi ruokareseptejä. Ihana slaavilainen kanareseptini tulee P:ltä. Smetanan kanssa kaikki parempaa! Eilen ystäväni nautti ahventa kera mummon kurkkujen ja smetanan.

Minä sain tällaisen taideteoksen, jonka söin! Elämäni kaunein ja herkullisin kantarellisoppa! Herkkujemme kera nautimme tuoretta leipää ja italialaista valkoviiniä. Söimme jälkkäritkin, mutta unohdin kuvata. Joskus onkin parempi antaa hetken viedä, eikä antaa ruoan jäähtyä...

Pöllöwaarin gin tonic on sitä maailmanvoittajaa eli suomalaista Napueta. Tarjoilu just oikein karpaloiden kera.

Tapaamisemme 2015 yllä eli Kaksi 'slaavitarta' viinipihan iltapäiväauringossa. Tarkoitus oli nytkin tehdä kollaasi, mutta maestro oli niin kiireinen, että se ei oikein onnistunut. Pääasia ei nyt ole joku kollaasi, vaan se, että elämä on kaikkien aistien juhlat ja siihen kuuluvat herkut ja tosiystävät. P., Какая Ты сегодня красивая ♥♥

Mukavaa elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

Lukemista syyskesän iltoihin - arvonta!

Nyt on aika. Syyskesän suloiset illat ovat alkaneet ja mikä niihin paremmin sopisikaan kuin lukeminen, jota säestävät kiitäjien lennot, korennot, kuutamot ja lepakot suih, suih...Arvonnassa on mukana uusia kirjoja, jotka on siististi luettu kerran tai kaksi. Pidä itsellä, anna ystävälle tai kääri joulupakettiin. No, kai minä nyt jo saan sanoa sanan joulu...

Arvonta alkaa nyt ja päättyy su 3.9. klo 12. Saman päivän iltapäivänä Lumimies toimii onnettarena vanhaan, tuttuun tapaan. Osallistua saavat kaikki lukijakseni kirjautuneet eli tarkista kohdasta 'Lukijat' oletko mukana ja millä nimellä. Anonyymit eivät voi osallistua. Ellet omista aktiivista blogia, laita mukaan kommenttiisi sähköpostiosoitteesi. Pysy linjoilla arvontapäivänä, oletko voittajissa. Ensimmäiseksi tullut saa valita listalta ensimmäisenä, toiseksi tullut toisena etc. Ettei synny jonon seisontaa, nousee tarvittaessa uusi arpalippu ti 5.9., jolloin voittajat pääsevät jatkamaan valintojaan.

Palkintoja arvotaan viisi. Kirjoja voi ehtiä mukaan lisääkin, vaikkakin olemme saamassa tyttären koiruudet ensi viikosta hoitoon heidän matkansa ajaksi eli vauhtia riittää.

Lumissa on kommenttivalvonta, joten ottakaa huomioon, että kommentit näkyvät vasta kun olen koneen ääressä. Kommenttikentässä ei vielä tarvitse ilmoittaa haluamaansa kirjaa, vaikka se minulle olisikin helpotus. Ja nyt sitten kirjojen mereen:

Ilona Pietiläinen: Tärkeimmät hetket, kauneimmat ajatukset

on kalenterikirja vuodelle 2018. Sisältää lumoavia kuvia sekä tilaa omille ajatuksille, sitaateille, muistiinpanoille...

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta  Kiitos Gummeruksen, arvonnassa mukana kaksi kpl!

S.K.Tremayne: Tulilapsi

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle  varattu!

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn

Diane Ducret: Diktaattorien naiset

Tuuli Salminen: Surulintu

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika Nautiskelijan kesä

Nina Sarell: 50:50 Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä  varattu!

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä  varattu!

Vilmos Kondor: Budapestin raunioissa

Linn Ullmann: Rauhattomat

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Samuel Bjørk: Yölintu

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa

Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä

Maaria Päivinen: Kellari

Arios Fiorotos: Mary

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina  varattu!

Mila Teräs: Jäljet  varattu!

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot

Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä

Anja Snellman: Antautuminen

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Tiia Koskimies: Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja

Riitta Jalonen: Kirkkaus

David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat

Kati Jaakonen, Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan

Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977

Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Ilonan suklaantuoksuinen seinäkalenteri vuodelle 2018:

Mukavaa arvontafiilistä ja lumoavia elokuun päiviä ja etenkin iltoja♥

Love
Leena Lumi

Tilastojen kertomaa eli teidän suosikkejanne lyhyesti

Luen nyt yhtä tietokirjaa, ja koska menoviikko on edessä, en ehkä ehdi saada kirjaa tälle viikolle. Tekee mieli paljastaa vähän tilastojen kertomaa teidän suosikeistanne. Kuvassa näkyvät kuukauden kuusi blogissani eniten luettua kirjaa. Kun ajatellaan, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä tuli blogiini vasta lauantaina, se on tehnyt kovan kirin ja samoin on laita Ben Kallandin Vien sinut kotiin, josta julkaisin jutun 3.8. Jos ollaan epäreiluja, emmekä katso aikaa, Tulilapsi on näistä nyt kuukauden kovin ja Kun jää pettää alta heti sen kannoilla. No, suvella lukevat varmaan dekkareita hekin, jotka eivät ole niihin yhtä kuumana kuin me paatuneet ympäri vuoden jännitystä janoavat. Erityisesti ilahduttaa, että Pirkko Soinisen runokokoelma Avataan siiven alta veti heti kovat luvut. Pirkon teos on vielä neljäntenä, mutta Jääskeläisen kirja kärkkyy kannoilla.

Ja näiden jälkeen kuukauden 7. luetuin on Dekkarit Leena Lumissa, joka on selvä suven merkki: Laiturille halutaan jännitystä.

Vuoden luetuin kaikista kirjoista on Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä.

Toiseksi luetuin tähän mennessä tänä vuonna on Riina Paasosen Kaikki minkä menetimme eli tosi hyvin esikoisteokselta!

Kuukauden kympin kärjestä löytyy myös koko blogini yli kahdeksan vuoden ajalta luetuin kirja eli Syötkö riskiruokaa? Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista

Tällaista lyhyesti Pöllöwaarin viinipihaviikolla, joka meillä jäi ystäväni kanssa viime vuonna sairausesteen takia väliin. Nyt otan mansikoita ja vaniljajäätelöä sekä tietokirjan, joka on yhtä jännittävä kuin dekkari.

Love
Leena Lumi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan.

Pasi Ilmari Jääskeläisen teos Väärän kissan päivä (Atena 2017) leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, mutta etenkin kissaa. Juuri kun olet tavoittamassa kirjan päähenkilön, Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelun toimiston pääinnovaattorin, hän lipeää otteestasi ja muuttuu pikkupojaksi, jonka näet hyvin kilttinä, kunnes tulee varjo ja hän katoaa sumuun palatakseen ilkimyksenä, jonka kaltaisesta et halua tietää mitään. Tarinan alussa hän on keski-ikäinen herra istumassa taksissa ruuhkaisilla kaduilla matkalla äitinsä hoivakotiin, josta on ilmoitettu muistisairaan äidin olevan kuolemaisillaan. Kaarna ei ole kovastikaan pitänyt yhteyttä 71 –vuotiaaseen äitiinsä, jonka takana on huikea ura psykologian tohtorina. Äidin nimi on Alice aivan kuten Lisa Genovan kirjassa Edelleen Alice (Still Alice): kummallakin samasuuntainen ura ja muistisairaus. Pidin kovasti siitä, että äidin nimi on Alice: Se antoi hänelle kuvitteellista vahvuutta, jota varmaan, jos Kaarnalta olisi kysytty, äidissä oli ollut liikaakin. Näin ollen äidin poissaolo jokapäiväisestä elämästä oli kuin vahvistanut sekä Kaarnaa että hänen avioliittoaan Minervan kanssa hetkellisen jääkauden väistyttyä. Kaarna on täynnä huimia suunnitelmia Marrasvirran kaupungin suhteen, mutta ajoittain hänet saavuttaa sumu, joka kuiskuttelee äidin äänellä maagisesti synnyttäen kaipauksen olla taas äidin kanssa. Olla siten kuin oltiin ennen kuin hän sairastui lapsena vakavasti ja oli vuoteenomana kokonaisen vuoden. Kaupungin Syysfestivaali hidastaa entisestään kulkua ja Kaarna ehtii muistaa myös toisenlaisen äidin. Äidin, joka oli pitkä tyylikäs nainen, äidin joka piti vain pitkistä ihmisistä, äidin jonka nauru raikui pitkien herrojen seurassa. Äidin, joka sanoi omalle pojalleen:

Ei sinun töppöjaloillasi minnekään ehdi, vaikka miten pinkoisit ja kipittäisit. Ellet opi toimimaan ajoissa, myöhästyt ikuisesti kaikkialta.

ja:

Lyhyeksi jääneet ihmiset ovat ihmisinä merkityksettömämpiä kuin pitkäksi kasvaneet. Eivät varsinaisesti lyhyytensä vuoksi, sehän olisi naurettavaa, ja epäreiluahan se on totta kai, mutta lyhyet ovat tutkitusti vähäisempiä sekä muiden ihmisten mielessä että omassaan, ja se on ratkaiseva juttu.

silti kuiskaten:

varpunen, pikku prinssini

Väärän kissan päivä on ehdottomasti minulle kirja äidin ja pojan suhteesta. Sellainen värisyttävän kiinnostava, kuten oli vaikka Paul Austerin uusin 4 3 2 1, jossa poika kasvaa mieheksi uudelleen ja uudelleen, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia –novellikokoelma ja etenkin Per Petterssonin Kirottu ajan katoava virta, jossa Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen ja äiti näyttää hyvännäköiseltä kuin filmitähti kulkiessaan aina kirja käsilakussaan, ollen kaikessa niin ylivertainen.

Kaarna oli saanut äidiltään paljon poissaoloa tämän uran takia ja isäkin oli kaikonnut kauas. Sumuinen ulkopuolisuuden tunne syleili Kaarnaa niinä hetkinä, kun hän muisti. Menneisyys painoi kuin raskain varjo ja nyt pitää sitten mennä istumaan äidin hoitohuoneeseen, mennä kohtaamaan hänen lähtönsä, alkaa järjestellä hautajaisia...Aika ja ikä alkavat saavuttaa Kaarnankin päivänä, jonka jatkon hän luuli tietävänsä:

Keski-ikään tultuani olin oivaltanut, että nuorelle ihmiselle vanhuus oli kaukainen maa, johon aikanaan purjehtisi joku toinen, täysin hypoteettinen versio itsestä.

Nuoruutta sen sijaan oli vanhuksenkin helppo kuljettaa mukanaan kuin olkapäälle heitettyä takkia. Siksi ikäerot...Oli lohdullista samaistua itseään nuorempiin, kun taas vanhuutta kukaan ei halunnut syleillä ennen kuin oli pakko. Elysia oli tästä ainoa tietämäni poikkeus.

Elysia...

Väärän kissan päivä on maagisen jälkimaun jättävä tarina, joka mielestäni on Jääskeläisen vahvin teos. Kaikki on kohdillaan sivumäärästä kirjan intensiteettiin. Henkilögalleria on hyvin hallittavissa ja kiehtova. Tarina tapahtuu pienessä tilassa, Marrasvirran maiseman yhdessä päivässä, tilan laajetessa muistoihin, oikeisiin tai vääriin, sen päätelköön lukija. Kaarnan lopulta saavuttua äidin hoitokotiin ja lukittua itsensä pakokauhussaan vessaan, alkaa maaginen jännitystarina, jossa varjot ovat isossa roolissa. Iäkäs lääketehtailija Lang kokee olevansa vain vaivainen varjo, Schatten. DDR:n Stasikin väijyy varjoissa. Arkkitehtuuri vie taloon, jossa varjot estävät valon. Muistojen varjot, jotka vääristävät menneet. Eletyn elämän varjot, ne jotka estävät näkemästä oikein vieläkään. Vaan heijastavatko peilit valoa? Oliko viisaus Elysiassa, Herrain Vaatehtimon toisinajattelijassa, jolle aika oli suuri kuvanveistäjä ja tulos arvaamaton? Kuka oli keski-ikäinen mies peilissä? Pitäisikö hänen sulkea mielestään menneisyys voidakseen olla täydemmin oma itsensä?  Vai tuliko valoa jostain niin paljon, että Kaarnan oli vielä mahdollista ylittää suuri autiomaa omaan itseensä lapsena ja samalla äitiinsä?

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata  Kirja vieköön!  Susa/Järjellä ja tunteella  Tuomas/Tekstiluola  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja/Lumiomena

Suven herkuilla vaivattomasti ja kevyesti

Suomen suvi on ollut ja on suurenmoinen. Ikinä ei ole puutarha ollut kuin nyt ja aikaa on jäänyt tehdä muutakin kastella iltakaudet, joten nautinnon puolella on menty. Lisää on istutettu vain Suokukkaa, Andromeda 'Blue Ice' atsaleoiden seuraksi, muuten ollaan otettu kaikki kesästä irti ja se jatkuu: uiminen, grillailu, chillailu, kirjat, unelmien kirjailut, kaiken ihmettely. Siilit iltaisin kupeillaan, hämärtyvät illat, yön eläimet, pienet rapinat, kynttilä hurrikaanissa ja lepakot suih, suih....

Mansikoita on pakastettu ja nautittu silleen tai kera valkohomejuuston. Tänään vielä yksi satsi pakkaseen ja sitten alkaakin jo mustikoiden pakastaminen. Mieluusti nautimme satokauden antia myös sen ajassa, joten mansikoita on nautittu varmaan kilo päivässä kahdestaan ja vieraillekin on tarjottu. Silti niitä on kakkospakastin jo melkein täynnä, illalla jo ihan täynnä. Kantarelleja on löydetty omasta lehdosta sen verran, että on makuun päästy. Mikä onkaan sen parempaa kuin voissa sipulihakkeluksen kera kevyesti paistetut kantarellit kera ruisleivän! Nyt lähdetään kuitenkin kantarellikaupoille, sillä illalla

nautimme kantarelli-pinaattifrittataa. Pieni paussi grillailuun, ihan päivän verran:) Jälkkärinä mansikoita valkohomejuustolla. Huomenna jotain grilliruokaa ja iltapalana cantaloupemeloonia, joka on säädyttömän herkullista ihan silleen tai

meloonisalaattina.

Ensi viikolla sitten cityyn ystävän kanssa Pöllöwaarin herkuista nauttimaan. Sieltä minä tuon kolmen melonin salaatin löysin.

Nyt viikonloppuna tulossa kirjaa, joten ollaan linjoilla♥

Love
Leena Lumi

Hugh Williams

Musiikki helisi puutarhassa...

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystäväsi!"
Hänen katseensa kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katsessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin 
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Se oli viimeinen Bellevue-kesämme. Emme edes kovin montaa kertaa käyneet siellä sinä kesänä, koska minä olin töissä kirjapainossa ja Carola tavaratalon myyjänä ja Ellen harjoitteli säestäjän kanssa Sibelius-viulukilpailua varten. Sofia ja äiti ja isä kävivät mökillä useammin.

Silloin pidimme huolta toisistamme. Olimme vielä kokonainen perhe, jota ulkopuoliset eivät pystyneet rikkomaan.

Vuoden sisällä kuvanottohetkestä elämämme oli muuttunut lopullisesti. Perheemme oli hajonnut ja olimme lakanneet puhumasta toisillemme.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin (Atena 2017) on kaikkea sitä, mitä kustantaja kirjan takakansitekstissä lupaa ja vielä enemmänkin. Ehdottomasti se on Ellenin kesytön viulukonsertto, jonka tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Se soi crescendo ja fortissimo, sillä onhan kyseessä perheen liekki, ihastuttava, huippulahjakas Ellen, liekkisydän, kunnes...Vien sinut kotiin kosii jo nimellään. Minulle tuli siitä mielleyhtymä Manfred Kargen ja Toni Edelmannin Petäjäveden Kristoforos kantaattiin Tuo hänet yli vesien. Sama surumielisyys. Sama haikeus. Muu eri. Kallandin tarina kertoo huippulahjakkuudesta, vallanhimosta, perheen sisäisestä rakkaudesta kuin myös uskonnollisesta yhteisöstä, joka katsoo olevansa paitsi maan lakien yläpuolella, olevansa lisäksi oikeutettu rikkomaan perhesiteet. Kirja on kertomus sivullisuudesta, jonka kokee ainakin yksi perheen tyttäristä, Carola, konreettisesti ja näkyvästi. Tarinan kertoja, perheen poika, Markus, kuitenkin selvästi kokee uhriuttavaa sivullisuutta katsoen olevansa syrjästäkatsoja, tapahtumien todistaja. Markus ei ole minulle luotettava kertoja, onhan hän elänyt uskonnollisen yhteisön tiukassa otteessa koko ikänsä ja hän myös kohoaa tarinassa Yhdysvalloista johdetun järjestön johtoportaaseen, mutta hänen kunniakseen on sanottava sisarten puolustaminen niissäkin olosuhteissa kun yhteisö sen kielsi. Vaan hän ei väittänyt vastaan kun Ellenin raiskattu ystävä erotettiin yhteistöstä! kun uhrista tehtiin rikollinen! kun asiaa ei viety poliisille!

Keskiviikon palvelukokouksessa veli Lassila piti ”Naisen valvollisuus pysyä puhtaana” –erottamispuheen.

”Nainen, jolla on provakatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali.”

”Raiskaajakin on ihminen. Epäilemättä jotkin hänen elinolosuhteensa ovat vaikuttaneet hänen käytökseensä. Naisen tulisi kohdella raiskaajaa ymmärtäväisesti, niin kuin toista ihmistä.”

Kautta kirjan käy ilmi, että nainen on alistettu ja hänen on sitä oltava. Hänestä ei ole opettamaan kuin lapsia ja on hänen vikansa, jos miehestä kasvaa raiskaaja. Jos nainen masentuu, kuten Markuksen äiti, silloin ei haeta apua lääkäristä, vaan tarjotaan uskonvahvistusta.

Ellen ottaa ystävänsä Barbaran erottamisen raskaasti, mutta hän pitää tähän salaa yhteyttä ja veljensä Markuksen tieten. Markus jatkaa kuitenkin nousujohteista uraansa Yhdysvalloissa uskonnollisen yhteisön kotimaassa. Hän on mukana järjestössä, jossa on 1 177 sääntöä sekä yhteisön vanhimmille annettu Laumakirja, joka määrittää kaikkea mahdollista oikeuskomiteoista ja erottamisista sekä sallituista ja kielletyistä seksuaalisista tavoista. Voi vain ihmetellä miten Markus saattoi katsoa Elleniä silmiin ja tuntea rakastavansa tätä, samalla kun omaksui järjestön opin ja levitti sitä eteenpäin. Markuksen kahtiajakoisuus voi vaivata lukijaa, mutta toisaalta se tuo myös kiinnostavuutta. Juuri hän kertoo tarinan, josta tulee Ellenin kautta unohtumatonta musiikkia.Tarina tragediasta kuin myös hajonneesta perheestä. Markus on sekä lempeä veli että patriarkaalisen uskonnollisen ryhmän uhri, mutta mihin mahtuu puhtaus silloin, kun naisista sanotaan, että ’Helsingin tarjonta oli keskinkertaista. Joitakin nuorekkaina säilyneitä viisikymppisiä, sellaisia, jotka vielä jaksoivat...’ Mikä ihmeen tarjonta? Lihan vai kalan? Onko lihatiskissä jotain vikaa? Ja pitää huomata, että Markus on avioliitossa. Tietenkin miehille suodaan, mikä naisille on kuolemansyntiäkin pahempaa. Pääasia, että kulissit näyttävät hyviltä. Onko Markus kuitenkin häntäheikki, Laumakirjan oppiesimerkki miehestä?

Niin hämäävältä kuin se näiden muutamien erääseen järjestöön liittyvien ulostulojeni yhteydessä kuulostaa, Vien sinut kotiin on aivan loistava esikoisteos! Kun Helsingin Sanomat laittaa loppuvuodesta esikoiset kisaan, minusta tämän kirjan on oltava siellä mukana. Tarinan kiehtovuus on sekä siinä, miten paljon kirjoittaja yrittää välttää sen olemista uskonnon uhrin tai uhrien elämäkerta ja miten paljon se kuitenkin sitä on. Kiehtovuus soi myös järkyttävässä tragediassa, jolla kirja alkaa. Olen niin yllytyshullu, että se olisi voinut tapahtua minulle tai jollekin muulle nuorelle ja kilpailuhenkiselle. Vaarasta nauttivalle. Täydellinen aloitus! Sitten syyllisyys, joka kulkee matkassa  äänettömänä kumppanina.Yhtä hyvin kuin tässä korostetaan perheen keskeistä rakkautta, voitaisiin ihmetellä sen säikeen heikkoutta, kun sen voi katkaista joku perheen ulkopuolinen. Paljon kiehtovaa psykologista perheen sisäistä dynamiikkaa ja vallanhimoa! Kirjan kulisseina Helsinki, suomalainen saaristo, Yhdysvallat sekä syrjästäkatsojan mielen hämärät kentät. Totuus on suhteellinen käsite. Riippuu mistä katsoo, kuka katsoo. Kalland kuitenkin vie lukijansa mukanaan katsomaan kohti.

Toisaalta

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

Vien sinut kotiin soi Elleniä. Miten voin ikinä unohtaa hänet kylpyhuoneen peilin edessä halaamassa itseään ja suutelemassa peiliä. Miten voin unohtaa hänet soittamassa The Gypsy Girl’s Dream –kappaletta, jonka hän oppi jo nelivuotiaana. Ellen joka kantoi viulukoteloa siinä missä muut lapset pehmolelua. Ellen joka soittaessaan tuli yhdeksi viulunsa kanssa. Ellen joka...

”Kerro minulle minusta”, hän sanoi niin kuin pienenä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin

Tuijata/kulttuuripohdintoja  Katja/Lumiomena  Nannan Kirjakimara  Tuomas/Tekstiluola  Lukutuulia  Kirjaluotsi  Kirjasähkökäyrä  Kaisa V/Kirja hyllyssä  Zephyr/Kirjanurkkaus