Murrosvaihe on murrosta niin puutarhassa kuin ihmisen mielessä ja Cherin puutarha-apulaiset

Pidän tavattomasti syyskesästä. Siinä alkaa kuin uusi vuodenaika. Raiteiden paikat siirtyvät, linnut suunnistavat vaistojensa vieminä, nousemme uusiin juniin. Taidamme alkaa olla jo enemmän syksyssä, mutta niin vain kesäkukat kukkivat ruukuissaan ja paljon rehevämpinä kuin sydänsuvella. Eilen oli suurten callunoiden istutuspäivä, siirtelimme myös sinne tänne nousseita mongolianvaahteroita valituille paikoille ja tyhjentelin terassihortensioita kukkapenkkiin, vaikka ei niiden kuulemma pitäisi selvitä ainakaan uuteen kukkaan seuraavana kesänä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Verenpisarat saivat jäädä ulos nauttimaan, kun sisällä ne eivät kuitenkaan pärjäisi ja niiden talvehdittaminen ei minulta onnistu.

Syyshortensia Vanille Fraise on meidän rimpulamme. Ensin se ressukka istutettiin 2014 sydän suven kuumalla etupihan prinsessaksi ja suuri kuutamohortensia sai siirtyä japanilaiseen rinteeseen. Tarina jutussa Voihan Vanille Fraise!

Dinakin tämmöistä menoa ihmettelee!

Taika komppaa ja ihmettelee, miten tuo pensas ei kasva ollenkaan? No se on kasvanut ja sitten sillä ovat muutamana talvena herkutelleet metsäkauriit, kun ensin emme laittaneet siihen verkkoa ja sitten kun laitoimme, se oli se normikorkeus, mutta tälle liian matala. Nyt on varustauduttu kirahviin, sillä tavallista korkeampi verkko odottaa jo leikkimökin terassilla.

Nyt juuri vähän ennen verkotusta kukat ovat saaneet vienoa punerrusta ja niiden oksat jaksavat kantaa kukintansa, mutta hiukan saisi olla napakampi tämä pensas eli keväällä taidan vähän leikata.

Tässä kuvassa näkyy sillan puutarhan puoleinen kartiovalkokuusi, joka on kasvanut hoikimmin.

Vanille Fraisen kohtalon määräsi Wim's Red, sillä halusin tämän syyshortensian etupihallemme. Takana ikivanhat syyshortensiat, jotka eivät petä ikinä! Näin tapahtui toinen vallankumous, josta kerron jutussa Syyshortensia Wim's Red syrjäytti Vanille Fraisen etupihallamme koska...

Tunti sitten kuvattu Wim's Red etupihallamme. Takana näkyy suven komein terassihortensia maahan istutettuna, kaksi muuta pääsi Endless Summerin likelle talon päädyn penkkiin.

Monen monta vuotta istutin krassia ja lopulta vain omista siemenistä. Saimme nähdä kauniita risteymiä, joista paras jäi kuvaamatta: Capuccinoraidat tummassa oranssissa vai onko se sitten okra...Parhaat hetket jäävät vain filminä mielemme muistiin, mutta öinen krassi jättää myös uskomattoman tuoksumuiston. Se on ripaus lapsuutta, ripaus nostalgiaa ja sitten jotain aistillista... Tämä viikko on ollut ihan maantaista lähtien mahtava, sillä kaikki alkoi hyvillä uutisilla, sitten lounastamista ulkona, puutarhaliikkeitä ja pari päivää kovaa menoa puutarhahommissa. Nyt olen valvonut yön yskien, pää on kuin haljeta ja taidan ryhtyä flunssapotilaaksi, sillä olo on aika hutera. Milloin olen viimeksi ollut flunssassa? En edes muista.

Luettavaa on paljon, mutta muutakin teen kuin luen ja leivon omenapiirakkaa, jota taas tuli luvattua. Jos minä olen makuri, niin Lumimies vasta onkin. Tänään lukuvalo sammuu aikaisin, sen lupaan.

Olen järkyttävän kiitollinen, mutta myös uupunut. Ehkä kaikki iskee takaisin, kun on odottanut pahinta eikä se tullutkaan. Voipi olla hidasta blogissa, mutta se kuitenkin hengittää!

Ai niin, on aika aloitta puutarhassa syysleikkaukset ja siihen saa hyviä vinkkejä Cherin blogista eli Perennojen syysleikkaukset  Täytynee lähteä ostamaan riistaherkkua...

Nautitaan tästä kauniista syksystä ja omenoiden tuoksusta. On lupa olla ihan tekemättä mitään. Hämärän hyssy suorastaan kehoittaa ottamaan lunkisti. Katsotaan ja ihmetellään syyskuun kauneutta, sillä mitä olisimmekaan ilman vuodenaikojamme. Kevät, kesä, syksy, talvi ja sitten minusta joulun aika on oma vuodenaikansa, sillä siihen sisältyy niin paljon ihanaa matkaa kohti jouluyötä ja sen jälkeen vielä hitaita viivytteleviä viikkoja, päiviä...oih!

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

kiitollisena
Leena Lumi

PS. Viikon lukusuositus: Nina Honkanen Pohjakosketus Salainen lukupiirimme on ollut tästä varsin vaikuttunut.

PS2. Tämän päivän, 29.9. Helsingin Sanomissa Antti Majander kirjoittaa Édouard Louisin romaanista Ei enää Eddy. Minulla ei ole vielä ko. kirjaa, mutta saatan ostaa sen vaikka kirjamessuilta itselleni joululahjaksi. Kiinnostus heräsi kiitos Antti Majanderin arvostelun. Toivoisin lukijoiden huomaavan, miten Majander viittaa kuuluisan kirjailijan Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä (1933) teokseen, jossa heti alussa kuuluisa Janten laki. Moni ei ole kuullutkaan Sandemosesta. Onneksi sain vuosia sitten vinkin Aila Meriluodolta. Kiitos Aila♥ Janten laki määrittää melkein kaikkea, mutta painotan myös Sandemosen merkitystä kirjailijana. Jos pitäisi luetella maailman parhaat kirjat, Sandemosen Kadonnut on vain unta, olisi niistä yksi! Klassikoilla ei ole ikää♥

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Kerään ensihetkiä. Ne ovat välähdyksiä, joiden jälkeistä aikaa en enää muista. Ensimmäinen kerta, kun katsoin tyttäriäni Inesta ja Ellyä silmiin. Ensimmäinen kerta, kun tapasin heidän isänsä. Ensimmäinen kerta, kun astuimme sisään kotiimme. Ensimmäinen kerta, kun istuin koulun penkillä. Ensimmäinen kerta, kun sain todistukseni. Ensimmäinen kerta, kun äiti vei minut gynekologille. Ensimmäinen kertani. Ensimmäinen...

Maike Wetzelin esikoisromaani Tyttö joka löytyi (Elly, Like 2019, suomennos Tuomas Renwall) kantaa sivuillaan oudointa tarinaa, jonka olen kuullut. Oudointa joka ei ole trillerissä. Oudointa vailla kiihkoa, sillä sen paikka on rivien välien tiheissä hengähdyksissä. Tunnen kuitenkin tyylin, sillä olenhan vanhassa kotimaassani, Saksan kirjallisuudessa. Voisin lukea vaikka Heinrich Bölliä, mutta luenkin Maike Wetzeliä eikä tämä tarina ole Suojaverkko. Siinäkin suojaverkko tosin pettää, mutta yhteiskunnallisista ja poliitisista syistä. Nyt pettää perheen suojaverkko, sillä Elly katoaa. Hän onmatkalla Dicker Buschissa sijaitsevaan urheiluhalliin. Hän ylittää tien liikennevaloissa. Ellyn treenikassi putoaa seuraavissa valoissa keskelle ajotietä...silminnäkijä muistaa mustatukkaisen tytön ja punaisen polkupyörän.

Elly työntää pyöränsä kadun reunaan, juoksee takaisin kassinsa luo ja poimii sen. Se on viimeinen asia, mitä saan kuulla hänestä. Siihen jäljet päättyvät.

Maike Wetzelin kirjan kertojina toimivat Ellyä kaipaavat perheenjäsenet. Ellyn puuttuminen muuttaa heitä kaikkia dramaattisesti. Ines kärsii ja havannoi. Huomaa miten perheenjäsenet kuin liukuvat toistensa ohitse. Sinnittelevät päivästä päivään toisiaan koskettamatta. Neljä vuotta kuluu ja Ellystä ei kuulu mitään. Äiti, Judith selviää jotenkuten lääkkeillään. Isä Hamid uskoo toimintaan. Ines kaipaa kuolemakseen. Ohi ovat jo ajat, jolloin poliisi epäili jopa perhettä. Kukaan ei ole kuitenkaan todistanut Ellyn kuolleen. Kukaan heistä ei voi uskoa entisen palaavan. Eikä kukaan voisi villimmissäkään unissaan kuvitella tarinan vasta alkavan.

Kertojana Judith on minulle mieluisin. Hänen rehellisyytensä on aukotonta, epätoivonsa lopullista. Vain satunnaiset pilkahdukset kertovat entisestä Judithista.

Ensihetket ovat petollisia. Välittömästi niiden jälkeen alkaa nimittäin sinnittely. Etsin ensihetkiä, kokoan kokemuksia rauhallisessa epävarmuudesta riisututussa lähiöelämässäni. Yritän kuvitella, kuinka villi ja määrätietoinen olin nuorena naisena. Kun nyt tunnistan nuoruuteni säkenöinnin Ineksen silmissä, tunnen itseni vanhaksi ja hiipuneeksi. Voin kuitenkin muuttua. En tarvitse kuin vähän meikkiä ja vähärasvaista rahkaa. Ne saavat minut jälleen hehkumaan, tekevät ihostani kiiltävän. Ensihetkissä on kyse näkökulmasta. Alusta loppuun. Ensimmäinen siemaisu kahvia aamulla. Ensimmäinen kerta, kun kielsin itseni häneltä. Ensimäinen kerta, kun...

”Maike Wetzel kirjoittaa armottomasti musertavasta tuskasta ja sen tuhoavasta voimasta.”

   

Deutschlandfunk Kultur

”Henkeäsalvaava. Intensiivinen, hirvittävä tutkimus luopumisesta ja epävarmuudesta.”

Luzerner Zeitung

Niin totta, niin totta, mutta tässä on vasta alku. Vaikka kirja on ’ohut’, se on iholle tullessa aivan muuta. Kesyksi ei kannata punnita...Lukiessani sekä muserruin että vahvistuin. Niin moni tämän lukeva löytää varmaan vertaisuutta mielessään. Alkaa tosissaan pohtia, näinkö se sitten olisikin? Olisinko minä ehkä juuri Judith?

Tyttö joka löytyi ei ole jotain, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Hämmästyttävä esikoisromaani, jonka unohtumattomuus lepää sen uniikkiudessa.

Kaikki ensihetket ovat yhtäkkiä vain viimeisiä silmänräpäyksiä, alusta loppuun, kohtalon airuita.

Elly on poissa, kadonnut. Kukaan ei tiedä, mitä hänelle tapahtui. Emme saaneet lunnasvatimuksia, kenkääkään ei ole löydetty, ei edes hiusta hänen päästään. Hän lähti  pyörällä harjoituksiin eikä saapunut koskaan takaisin.

Nimennomaan Judith herättää kaikki tunteeni, vaikka ehkä pitäisi keskittyä koko perheeseen tai ainakin erääseen heistä. Jokainen pitää omaa kärsimystään suurimpana. Judith on itse kärsimys!

Nyt hiukseni ovat rasvaiset ja koppuraiset liasta. Puen joka päivä päälleni samat vaatteet. Varpaankynteni ovat kasvaneet pitkiksi. Ne käyristyvät.

En voi muuttaa mitään. Toivoisin, etten olisi koskaan tullut äidiksi.. En kestä siihen liittyvää vaaraa, kipua ja pelkoa. Ensihetkeä ei enää ole. Kun lapsi katoaa, kaikki on ohi.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

Linda Palm&Jessica Lindholm: Alli siivoaa

Olen useammankin kerran saanut vastata kysymykseen 'mitä luettavaa voi tarjota 1-5 vuotiaalle lapselle?' Ei ihan helppo vastata. Nyt kuitenkin Minervalta on ilmestynyt Linda Palmin tekstittämä ja Jessica Lindholmin kuvittama sekä graafisesta ulkoasusta vastaava Alli siivoaa (Svea städar, suomennos Birgitta Huttunen). Alli -kirjat ovat Ruotsissa yksi suosituimmista pienille lapsille kohdennetuista kirjasarjoista ja se on käytössä myös esiopetuksessa.

Alli-kirjojen lauseet ovat yksinkertaisia ja tapahtumat, tunteet ja esineet pienille lapsille helposti tunnistettavia. Tärkeät asiat nostetaan esiin väreillä. Miten vaikka äiti tässä kuvassa siivoaa.

Linda Palm: 

On haastavaa kirjoittaa yksinkertaisesti. Kaikki sanottava tulee tiivistää yhteen tai kahteen lauseeseen. Alli-kirjoissa jokainen sana on valittu huolellisesti.

Linda Palm on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja oppimateriaaleja. Palm on esikoulunopettaja ja inspiroiva motivaatioluennoitsija.

Jessica Lindholm:

Vaikeinta on ilmaista tunnetta kasvonilmeillä tai kehon kielellä. Se on myös piirtämisessä hauskinta. Alli-kirjojen parissa kohtaan tämän haasteen joka kerta.

Jessica Lindholm on kuvittanut lukuisia lastenkirjoja. Hän tekee kuvituksia myös oppimateriaaleihin, lehtiin ja joulukortteihin.

Aivan pienetkin lapset voivat "lukea" kirjaa osoittelemalla kuvia ja kertomalla mitä tarinassa tapahtuu. Kertomuksen lopussa koko kirjan kuvat toistuvat kuvasarjana, jolloin voitte kertoa tarinan omin sanoin yhdessä lapsen kanssa.

Alli auttaa äitiä siivouksessa - omalla tavallaan.

Tälle on kysyntää! Itsellä on jo tiedossa kenelle kirja menee: tänä keväänä syntynyt lapsi varmaan jo katselee jouluna Allin touhuja kiinnostuneena. Keväällä niistä riittää puhuttavaa ja ehkä myös mallitouhuilua.

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillaa, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Nojaan pesualtaaseen, levitän jalkani ja työnnyn häntä vasten. Olen valmis. Puren hampaani yhteen, jotta en huutaisi ääneen. Puuskutan ilmaa nenän kautta sieraimet himosta höyryten, selkä notkolla, pakarat koholla, polvet vavahdellen.

Liikun, liikun ja lopulta laukean.

Kirja lojuu syvällä altaassa. Pitelen kiinni altaan reunoista. Tärisen kiihkosta. Huuliltani valuva sylki imeytyy kirjan sivujen läpi.

Niin ei saisi tehdä. Että turmelee kirjoja.

Tuhma tyttö

Tatu Kokon teos Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019) avaa uuden luvun koko nykysuomalaiseen kirjallisuuteen, etenkin mieskirjallisuuteen. Ihan tarkoituksella erotan nyt nais- ja mieskirjallisuuden hetkeksi, sillä ken tulta tilaa, hän tulta saa. Minä en tilannut tätä kirjaa. Olen ylibuukattu. Kieltäydyin kauniisti ja kohteliaasti etenkin kun kirjassa oli esillä Minna Canth, joka ei ole idolini edelläkävijänä. Minun vaikuttajanaiseni ovat Harriet Beecher-Stowe, Angela Davis, Sylvia Plath, Virginia Woolf, Camille Claudel, Rosa Parks, Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Anna Ahmatova, Sofi Oksanen, Aila Meriluoto, Marilyn French, Jenni Haukio...Miksi sitten kirja tuli minulle ja minä sitä täysin yllätettynä luin? Kirjailija Kokossa on Canthin aviomiestä Ferdinandia: periksiantamattomuutta. Etenkin tilanteessa, jossa Minna oli vastannut Ferdinandin kosintoihin kieltävästi, tämä tulee esiin loistavasti. Suluissa minun sovelluksiani:

Hän oli taitava. Hän oli totisesti taitava sekoittaessaan musteeseen sydänverensä. Hän murensi puolustustani kirje kirjeeltä. Kirje kirjeeltä tulin epävarmemmaksi. Olisinko sittenkään kykenevä omistautumaan opettajuudelle (Kävelevien patsaiden kaupungille), olisinko kykenevä ...uhraamaan elämäni täydellisesti pyhälle aatteelle (Canthille ja Kuopiolle), kun sydämeni riuhtoi minua toiseen suuntaan (Plath ja Köngäs)?

Ajattelin pettymystä, joka kuumotti hänen kasvoillaan, kyyneleitä (krokotiilinkyyneleitä), joita hän ei vuodattanut nähteni, mutta joiden tiesin valuvan siellä jossakin pimeässä yössä.

Ja nyt olen matkalla Jyväskylään (Kuopioon).

Tulen luoksesi pakkasen puhaltamin siivin (tuittuisena).

Olen jättänyt vanhan elämäni taakseni (olen hylännyt leponi).

Olen liikettä ja ajatuksia (etenkin ajatuksia).

Olen matka (olen yllätys).

Ja sinä olet sen määränpää.

Ei siinä ole mitään salaamista, että Tatu Kokko pyöritteli minut sanoillaan pyörryksiin. Yleensä minä voitan tuollaiset keissit. Olin aloittanut aivan toisen kirjan Tatun teoksen saapuessa. Kaiken lisäksi luin Kokkoa ainoalla minilomallani aikoihin yöllä, sillä päivät olivat yhtä haipakkaa länsirannikolla. Annoin kaikkeni Kävelevien patsaiden kaupungille ja voi pyhä jysäys, mitä sainkaan! Onneksi emme olleet laivat, jotka ohittavat toisensa yössä: Kiitos lempeästä sitkeydestä, Tatu♥ Nyt ei sitten fundeerata ja muurata takkaa, ei muurata takkaa ja katsella järvelle. Nyt kerrotaan rohkeaa tarinaa kirjastonhoitaja Viljasta, joka tekee tutkimusta Minna Canthista. Kirjastotyö tuo esiin monia kirjallisuuden helmiä, joista painotan nyt kolmea: Tolkien, Topelius ja Tolstoi. Kaikki on vaikeaa, sillä Viljalla on mielenterveysongelmia ja hän joutuu käyttämään lääkkeitä, jotka syövät hänen luovuuttaan, uskallustaan, eroottisuuttaan. Viime mainittu ei ole vähäistä, sillä siitä tulee tarinan yksi suuri painoarvo. Vilja nimittäin onnistuu hämäämään aika ajoin siskoaan Camillaa, joka vahtii lääkkeiden ottoa ja silloin alkaa tapahtua. Vedenvartija on Viljan luomus, jonka avulla hän kykenee sulautumaan Minnaan, voi keskustella Pronssinaisen kanssa, ihailla patsaiden kävelyä, tyydyttää itseään ja toivoa omaa rakasta, edes toivoa. Hän tuntee olevansa ruma, jotenkin epäkelpo. Hän on syrjästäkatsojan tarina, vaikka kantaakin hillitöntä eroottista haluaan kuin Saharaan eksynyt janoaan. Hän on aistillisuuden papitar, joka yllättäen kohtaa Suomessa asuvan intialaisen sikhin Kareem Singhin. Tavallaan siitä aukeaa mahdollisuuksien tie, mutta mitään helppoa ei ole luvassa.

Minna Canthin rooli kirjassa on hengittää Viljan kautta. Minna on Viljan luomus, joka toisinaan neuvoo Viljaa, toisinaan on yhtä Viljan kanssa. Mielestäni maagista realismia, joka on intohimoni!

Ihan uskomatonta, miten Tatu Kokko osaa mennä naisen nahkoihin, naisen mieleen ja naisen aistillisuuteen. Siihenpä harvat tietämäni mieskirjailijat luontevasti kykenevät. Mistä sellainen tulee? Tarkkailusta? Omista kokemuksista naisten kanssa? Ei tällaista kirjoista opita...Ehkä Kokko on sitten luonnonlahjakkuus naistenmiehenä! Naisten aistillisuuden tuntija? Peto mieheksi, susi lammasten villoissa? Tämä on kuin tilaustyö, sillä olen jaksanut jankuttaa, että enemmän erotiikkaa kehiin! Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin murhasta ja intohimosta! Kaiken lisäksi hän osaa käsitellä synnytyksen jälkeistä masennusta, josta moni nainenkaan ei tiedä, miten vakavaa se voi olla. Nainen, joka sen on kokenut ymmärtää seuraavalla kerralla varautua: Sitä ei voi unohtaa. Lisäksi tulee kuin kermavaahtona sinne tänne lyyrisiä vilahduksia. Keräsin niitä vihkoon, mutta jos ne tähän tuon, aamu koittaa ja olen kirjoittanut uuden kirjan. Kokko haluaa selvästikin rikkoa perinteisiä rajoja. Tatu kirjoittaa hypäten pimeään viis veisaten pikkukaupungin kohahduksesta. Olen aina ihaillut uskaltajia, kuten vaikkapa Aila Meriluotoa. Myöskin Sami Hilvon Pyhä peto järisytti maailmaani. Vakuutan Tatu Kokon tuulettavan nyt täysillä. Saamme jotain uutta niiden aina samoina toistuvien mieskirjailijoiden listaan, joiden teosten  ilmestyessä muistan aina sadun Keisarin uudet vaatteet. Hirveä pöhinä, vaikka ei mitään uutta tarinan tyylirintamalta. Pakko muistaa myös Pasi Ilmari Jääskeläinen, yllättäjä joka ei toista itseään.

Joku minussa sanoo, että olen kohdannut savolaisen ihmeen. Kävelevien patsaiden kaupunki tuoksuu tervalta, tulelta, savulta, eroottisilta nesteltä, hieltä, testosteronilta, sairaalalta, vastapaistetulta ruisleivältä...Näen Tatu Kokon ponkaisevan maailmankirjallisuuden tähtitaivaalle pelkästään jo erinomaisella kielellään, mutta ennen kaikkea rohkeudellaan kirjoittaa kuin olisi sukupuoleton, mutta silti uteliaisuutta herättävä charmööri. Samassa paketissa vaara ja suojelus!

Menen kirjojen luo. Hamuan vapisevin käsin pinoa. Tartun lapsuuteni ensirakkauteen. Sen sivuilla opin ensimmäistä kertaa näkemään kirjaimet sanoina, kuulemaan virkkeet puheena. Lohtukirja, jossa nyytin yksinäisyys, matkalaukku, näyt, synkkä metsä ja mörön ahdistama tuittu muodostavat jännittävän, pelottavan, mutta ennen kaikkea ihanan vapauttavan tarinan.

*****

Omistan tämän tekstin miehelleni Reimalle: Ensimmmäinen hänen minulta saamansa kirja oli Kuka lohduttaisi nyytiä♥ t. Tuittu

*****

Kirjan upea kansi  T.P. Kekäläinen

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja  Tuulevin lukublogi  Hemulin kirjahylly   Kirjojen kuisketta  Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus

PS. Haluan painottaa, että Suomessa on nytkin monia kiinnostavia mieskirjailijoita (naiskirjailijoiden kohdalla tätä ei tarvitse edes miettiä, sillä niin huikeaksi se on virinnyt). Viikko sitten jopa lähetin viestin Ben Kallandille, että 'onko kirjaa tulossa?' Tommi Kinnusen tuotanto! Johan Bargumin Syyspurjehdus ja Syyskesä. Antti Tuomaisen Kaivos on minulle paras suomalainen dekkari ja suosittelen tutustumaan Tapani Heinosen tuotannosta vaikkapa Kuka heilutti pesäpuuta ja Satakieli lauloi Fellmanin pellolla, jossa traagisia tapahtumia Längelmäellä, järven jäällä, just samalla järvellä, jossa äitini sota-aikana hiihti tätinsä luo kylään. Hän pelkäsi niin, että sai saattajan takaisin. Luen maailmankirjallisuutta ja Suomen parhaat kirjat kuuluvat sinne mukaan. Tässä mieskirjailijasuosikkini tähän mennessä: http://leenalumi.blogspot.com/2011/06/melkein-sata-mieskirjailijaani-haaste.html 

Lumimiehen uusi garderobi, Merimestassa, äidin puutarhassa...

Äidin pienessä puutarhassa, joka kukkii täytenä. Ennen hän piti isoa puutarhaa omakotitalossa, nyt kiva, hallittava puutarha rivitalokolmion päädyssä. Ylläni on löytö Ratsulasta. Pakko paljastaa, että noin 25 vuotta miinus lapsuusaika, ostin vaatteeni aina joko Ratsulasta tai Marimekolta. Ratsula on vaikuttanut Porissa jo vuodesta 1924. Aamuisin tulin Poriin töihin bussilla ja samalta pysäkiltä tuli Ratsulan yksi sisäänostaja, joten vaatteista riitti puhetta. Myönnän, että kesän 2016 jälkeen en ole ollut yhtään kiinnostunut etenkään vaateshoppailusta, joten enpä arvannut, millainen päivä meillä tulikaan olemaan. Olen pyhästi luvannut, että kaikkea en kerro, mutta itsepähän itseni mokaan eli sisareni pisti sellaisen tapahtumaketjun pyörimään kun painelimme kolmea muotikerrosta liukuportailla edestakaisin kuuluisan Ratsulan lauantaibrunssin jälkeen, että aloin kaivata pikkuhousunsuojaa! Viivyimme Ratsulassa tunteja ja nauroimme kuin ei koskaan ennen. Äiti, mahtavat 92 vuotta lokakuussa, oli riemussa mukana ja osti minulle ja itselleen sadetakit, jollaiset olen nähnyt ainakin kolme kertaa tänä vuonna naistenlehdissä. Luulin, että ovat Marimekkoa, mutta eivät ne, vaan hienot. Kävelen mieluiten sateella tai sateen jälkeen, jolloin happea voi nauttia kuin samppanjaa. Nopeasti piipahdimme Merjan kanssa vielä Porin Pienessä Kynttilä- ja Savipajassa. Mitä sieltä ostin, on joulusalaisuus.

Kanervat odottavat isän haudalle istutusta, mutta saavat nyt odottaakin, sillä kävin siivoamassa kärsineet annansilmät pois ja heti ennen äidille menoa, istuttamassa uudet kukat tilalle. Halusin pikkusyklaameja eli alppiorvokkeja, mutta ne eivät kestä kovaa sadetta, joten päädyin syksyn värisiin krysanteemeihin.

Lumimies leikkasi toisen puolen isoa tuijaa sekä siivosi luumupuun oksia, jotka olivat olleet niin täynnä luumuja, että oksat murtuivat.

Teemme nyt aikahypyn sunnuntaihin, jolloin söimme Merimestassa. Palaamme sitten lauantaihin takaisin. Sisarellani Merjalla uudet silmälasit...samanlaiset kuin minulla, hah-hah. Vanha juttu eli hän pikkusisko, minä isosisko, ugh! Sis, kuka nyt otti hyvän kuvan!

Koska aurinkopahalainen pilasi Reiman ja minun tyrnidrinkkikuvat, otan tämän vuodelta 2015. Kun täältä lähdimme Merja otti minun pokkarillani ikimuistoisen kuvan, jonka me kehystimme ja jota onkologit ovat katsoneet. Kerron sitten miksi.

Hitto kun tuo suru ei lähde silmistäni. Huis, huis, suru mene pois! Silti tämä sama nainen on edellisenä päivänä nauranut enemmän kuin vuoteen ja sovittanut innoissaan vaatteita etc. Äitikin oli mukana, mutta ei halunnut nyt poseerata. Aperatiiviksi otimme tyrnidrinkit.

Siis arvatkaas vaan, muistinko kuvata mitään brunssilta. Ja Merimestassa tapahtui jälleen, että en päässyt lämpimiin ruokiin asti, vaikka Frau kovasti vakuutti, että 'tällä kertaa sitten se tapahtuu'. Kylmäpöytä on niin runsas ja pidän kylmistä ruokalajeista paitsi ei sopat, ne lämpiminä. Yllä oleva lautanen on santsini. Ensimmäisessä oli lisäksi lämminsavulohta, tomaattia ja kaksi perunaa, muuten sama kuin yllä eli Waldorfin salaattia, savulohimoussea, fetameloni- sekä broilersalaattia. Jälkiruoan jätän väliin paitsi jos on Romanovin mansikat.

Lähtiessä hyppäsin kyydistä ja kuvasin teille muutamia taloja, että tekin saisitte Reposaarikuumeen. Vaikka asumme nytkin saarella, onhan meri aina meri. Ja vanhoissa taloissa on taikaa!

Reposaaren raitti oli kaunis ja sunnuntairauhallinen.

Tuosta tokasta talosta mielestäni juoksi pusuja antamaan 6 kuukauden ikäinen silkkiterrieri. Hän oli omistajansa kanssa pikkupissalla, mutta taisi koira aavistaa, että tuo nainen on nyt koiran suukkoja paitsi. Miten ihanaa olikaan pitää pentua sylissä...Ei sitä koskaan tiedä. Ollaan jo paljon puhuttu, että joko?

Niin vehmasta, rauhallista ja siistiä. Taloja, jotka kuiskivat tarinoitaan.

En sitten ikinä ja millään muista noiden kukkien nimiä. Huomatkaa purjevenereliefi seinällä.

Kiva sisäänkäynti taloon.

Kaunista, kutsuvaa. Nyt kuitenkin siirrymme edelliseen päivään eli lauantaihin, jolloin brunssin jälkeen Ratsulassa tapahtui ihmeitä:

Meidän naisten koheltelu vaikutti suotuisasti Lumimieheen eli saimme hänet ostamaan uuden garderobin, mitä hän ei yleensä tee kuin Saksassa tai Itävallassa. Huomasin hänet jossain vaiheessa miesten takkien alenurkassa. Hän sovitti väärän ruskeaa takkia. Minä olen niin pitänyt hänen vihreää bugattiaan, joka on joskus Sveitsistä ostettu, että halusin takin olevan vihreän ja kun tiedän hänen pitävän vihreästä!

Hänellä oli nytkin yllään tämä Salzburgista joskus ostettu neule. Takki tuli sitten vihreää ja lakin kun hänelle asetin päähän siihen se jäi.

Kun näin nämä juuri tämän syksyn uutuuskengät, aavistelin, että nyt se on menoa. Katselimme hämmästyneinä, että takki jäi päälle, lakki ei lähtenyt pois, kun kengät oli sovitettu, nekin jäivät jalkoihin. Viehättävän myyjän kanssa totesimme, että 'huivi vielä uupuu', sitten on chic! Aavistelin huivin hintaa, joten sanoin myyjälle, että 'hoida homma kotiin!' Niin sitten kohta näimme täysin tällätyn Lumimiehen

patseeraavan edessämme. Olimme nauraneet niin paljon, että kun näimme miten mies saatiin pyöritettyä neljän naisen voimin, olimme aivan voipuneita. Vartijoitakin tuli miesten kerrokseen ja kysyin nauraen, että 'ihanko meidän takia?' enkä voinut lopettaa millään. Kerroin, että tällaista se tekee kun ei viiteen vuoteen käy kunnon muotiliikkeissä ja on vielä yllyttävä sisko mukana. Ei, etteivät vain porilaiset saa väärää kuvaa, ne vartijat eivät tulleet meidän takia, vaikka Porissa onkin yleensä käyttäydyttävä niin, että ei saa herättää huomiota. Minkä sille voi, että karjalainen veri alkaa kiehua. Anoppikin nauroi ja nautti vävynsä tepastelusta catawalkilla, kun minä ilmoitin, että 'nyt vuorossa B&B:n syksyn mallisto'. Huomatkaa muuten huivin väri! Siinä on mukana ripaus viininpunaista ja niin taisi olla kengissäkin!

Kaneliomenoita tänään ja viikonloppuna taas omenapiirakkaa. Lupasin!

Maistuu kaneliomena. Nyt vielä vaatteet vaihtoon ja talvipuita noutamaan. Kiitos komistus♥

Vuosi 2015 ja lähtö Itävaltaan parin viikon päästä. Miten tuuli just silloin tarttui helmaan ja näytti tuon vasemman säärenkin. Sitä ovat onkologitkin tutkineet, sillä siinä EI ole ollut luomea. Ei mitään outoa, vain sileä iho. Ja sitten keväällä 2016 kaikki olikin toisin. Muistakaa, että mörkö tulee useimmiten muualle kuin luomeen, mutta älkää jättäkö luomiakin tutkimatta. Tämä ei ole sairaskertomus, vaan tarina perheestä, merestä, intohimosta, surusta silmissä, hyvästä ruoasta...

Kiitos perhe♥

Keskityn tästä hetkestä tärkeään kirjaan sekä taidan aamulla lähteä lenkille, vaikka sataisi koiria ja kissoja!

Love

Leena Lumi

Ruhezeit

♥:Leena Lumi

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Pitelen etusormella ja peukalolla kiinni ison kiiltävän kirsikan varresta. Baaritiskille putoilee pisaroita, joista syntyy Manhattan-läikkä.

Manhattan-läikkä

baaritiskillä jossain päin

Manhattania.

Vien kirsikan hitaasti huulilleni. Nuolen siitä ensin huolellisesti kaiken alkoholin ja työnnän sen sitten kokonaisena suuhun ja vedän taas pois. Art Ford ei ole ainoa katselija, monet miehet baarissa seuraavat pientä näytöstäni. Syljen kiven kämmenelleni. Sitten alan syödä hedelmälihaa, mutta pidän huolta, etten syö kaikkea. Kun olen syönyt kylliksi, pyyhin kirsikanloput baaritiskiin.

Siinä on minun pieni kirsikkani, minä sanon.

 Ei sitä heti päältäpäin uskoisi, mutta Sylvia on teistä kahdesta se paha tyttö, Art Ford sanoo.

Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa (Körsbär i snön, Otava 2019, suomennos Jaana Nikula) kertoo runoilija Sylvia Plathin kesäkuusta New Yorkissa, jonne hän pääsee yhdeksäntoista muun tytön kanssa voitettuaan novellikilpailun. Sylvia on köyhästä kodista, Wellesleystä, jossa asuu yhdessä äitinsä, mumminsa, vaarinsa ja veljensä kanssa.  Vaatimattomin varustein hän lähtee kohti tytöille valittua naisten hotellia, jonne miehillä ei ole mitään asiaa aulaa pidemmälle.  Tyylikkäiden alusvaatteiden sijasta Sylvia on kuin kaasu, joka täyttää tilan tehden tai sanoen jotain sellaista, mitä muut eivät keksi edes ajatella. Notkeasti hän sopeutuu kaikkeen mitä tytöiltä kuukauden aikana odotetaan, mutta kirjoittaminen muuttuu hauskanpidoksi, sillä eihän New Yorkiin sentään nukkumaan ole tultu. Nuoret neitokaiset löytävät parhaat ystävänsä ja aloittavat rohkeat karkumatkansa suurkapungin yöelämään. Sylvian yksi parhaita ystäviä on varakas Carol LeVarn, joka paikalla ollessaan iloisesti tarjoaa, mutta velottaa sitten Sylvian sukasta tämän äidiltään pitkän ajan kuluessa keräämiä pillereitä. Ne tietty laskeutuvat alas useimmiten samppanjalla. Jo aikaa sitten Sylvia on pohtinut kenellä on kirsikkansa tallella, hänellä ei ainakaan.

Sanna Tahvanainen kirjoittaa parikymppisestä Sylvia Plathista yllättävän kevyesti ja raikkaasti, mistä pidän. Kun on lukenut Sylvian runoja, katsonut elokuvan Sylvia sekä kokenut elokuussa teemalta lähetetyn pakahduttavan upeasti toteutetun Sylvia Plath –dokumentin, on syytä iloita, että Sylviaa ei punnita vain hänen elämänsä finaalin vaan myös hänen eletyn aikansa ja tuotantonsa kautta. Tahvanainen antaa Sylvian olla railakas, aika uhmakaskin uskaltaja suurkaupungin yössä. Alkoholia ja miehiä virtaa ruokaa enemmän ja usein Nukkekotiin, naisten hotelliin saavutaan vasta pikkutunneilla tai jopa tuntia ennen lähtöä taas jonnekin kuvauksiin tai tutustumaan itseensä kosmetiikkalegenda Helena Rubinsteiniin, Krakovasta kotoisin olevaan miljonääriin ja kuuluisuuteen. Nuoret naiset jaksavat paahtaa päivät pitkät valkeat käsineet puhtoisina ja aina hattu päässä. Helle raatelee New Yorkia ja hajut ovat sen mukaiset, mutta tytöt ovat kuin kuumeessa. Mitä merkkaavat ruokamyrkytykset, kuukautiset, väärät deittimiehet ja oksentamiset päänsärkyineen, kun huomenna tai tunnin kuluttua koittaa jo uusi päivä ja sen jälkeen etenkin jazz-baarit. Sylvia levittää huulilleen uuden kerroksen Revlonin huulipunan sävyä Kirsikoita lumessa eikä murehdi edes Paniikkilinnusta, joka onkin ollut hyvin hiljaa. Hän on nuori nainen, joka haluaa juoda maljan pohjaan kokeakseen mahdollisimman paljon, sillä mistä tuleva kirjailija lopulta ammentaa: Omasta elämästään.

Sylvia rakastelee monia, mutta ajattelee kirjoittamisen aina olevan rakastelua parempaa viis miten monen miehen kanssa hän on ollut. Varjo vilauttaa itseään:

Voinko vuodattaa haluni ainoastaan paperille? Enkö koskaan pääse samaan yhteyteen toisen ihmisen kanssa? Onko kirjoittaminen intiimein toiminto, johon kykenen. Eikö kirjoittaminen olekin oikeastaan tekosyy, jonka varjolla saan olla yksin? Jos niin on, jaksanko elää seurausten kanssa?

Toinen varjo on Ethel ja Julius Rosenbergin pariskunnan teloitus kesäkuun kahdeksantenatoista päivänä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Koko Eurooppa yrittää estää teloituksen. Monet julkisuuden henkilöt vetoavat, mutta Yhdysvallat maksattaa maanpetturuuden juutalaispariskunnalle, jolta jää kaksi pientä poikaa. Se päivä ei ole Sylvialle hyvä päivä. Hän on itse juuriltaan eurooppalainen sekä isänsä että äitinsä puolelta eikä halua, että amerikkalaiset tuovat tavallaan natsien hirmuteot takaisin tähän päivään. Sinä päivänä Paniikkilintu saattoi kirkaista ikäviä sanoja kuten unettomuus, köyhyys, itsemurha, paniikkikohtaukset...Onneksi on sukka, jossa armolliseen uneen armahtavia pillereitä. Niitä hän napsii sekä salaa että yhdessä Carol LeVarn kanssa. Yhdessä muiden kanssa, mutta silti hetkittäin kaivaten kirjoittamaan, sillä

on kirjoitettava se mitä ei voi olla kirjoittamatta.

Kirsikoita lumessa on neljäsataa sivua ennen kokematonta kuvausta Sylvia Plathista ilman finaalinsa leimaa. Hän saa olla oma itsensä: Nuori nainen suurkaupungin villissä tempossa. Tahvanainen antaa Sylvian pirskahdella kuin samppanja eikä kukaan löydä samppanjavispilää. Kuplissa riittää ja seuraava vuosikymmen lupaa viisikymmenlukua enemmän. Sylvia on toiveikas tulevaisuuden suhteen uusissa seepraraitaisissa rintaliiveissään. Kaikki lupaa hyvää erityisen kesän jälkeen...

Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.

Sylvia Plath♥

Syyskuu hengittää puutarhassa kypsyvien hedelmien aromia...

Kaunista sunnuntaiehtoota!

Kaikista kuukausista eniten rakastan juuri syyskuuta, vaikkakin elokuu saa minut usein fiiliksiin ja joulukuu, no, sehän on kuin oma vuodenaikansa, joka alkaa jo marraskuulla. Ilman joulukuuta, mitä olisikaan, mutta toisaalta syyskuu tarjoaa sekä satonsa että kauniit värinsä ja raikkaan ilman kuin lähdevettä joisi, kun sitä hengittää.

En mitenkään olisi teitä häirinnyt nyt sunnuntaina,mutta olen ensi viikolla menossa ja yht'äkkiä muutamia päiviä jossain poissakin, joten mieleenikään ei tulisi jättää pientä syysjuttuani tekemättä. Loppukuusta on jo toiset sävyt, toiset maut. Nyt edessä on kulhollinen oman luumupuun luumuja.

Kun vanha ja runsassatoinen punaluumumme irtisanoi itsensä, menimme ostamaan toista tilalle, mutta tuli vahingossa sinistä luumua. Tämä ei ole aivan yhtä mehukas, hedelmälihaa on vähemmän etc. verrattuna punaluumuun, joten uudet punaluumut on nyt istutettu. Siniluumuunkin on totuttu, mutta se ei innoittanut minua yhtään tekemään siitä joululikööriä, vaan joulun dolce saa nyt valmistua vanhaan malliin kirsikoista.

Tämä on muistaakseni varjomorelli eli aika hapan sellaisenaan, mutta liköörinä herkkua. Myös soseen tai hyytelön tästä saisi ehkä herkullisen, mutta me hukumme erääseen toiseen hilloon...kts.alempana.

Marjat purkkeihin, joissa lisäksi sokeria ja sellaista kirkasta alkoholia, joka ei maistu läpi. Ripautan lisäksi vielä vanhan ajan vaniljasokeria ja toiseen satsiin vadelmia pienen ropposen, niin voidaan vertailla. Sitten purkin kannet kunnolla kiinni ja kellariin tai jääkaappiin. Kääntelen kerran viikossa kellarissa ja sen sitten näkee kun muutama kuukausi on mennyt, miten marjat kadottavat värinsä ja makunsa

omatekoiseen joulun juhlajuomaan. Maistamme tarkasti, sillä toinen satsi siivilöidään kauniiseen pulloon äidille! Hän on meidän paras laatutarkkailijamme♥

Äidin syyshortensia Bombshell, joka on hämärtyvässä illassa kuin lyhty. Vaikka vielä tuleekin asiaa hortensioista, se ei ole tänään, sillä piti kertoa, mihin hilloon meillä hukutaan syyskuussa eli

omenoita soseeksi helpolla tavalla. Talviomenat jäävät metsäkauriille ja jäniksille sovinnolla, mutta kelta- ja punakanelit pyrimme itse hyödyntämään. Tämä vuosi on hyvä omenavuosi.

Tämäkin vuosi oli hyvä omenavuosi...

Karhutkin pitävät omenoista. Sisareni Merja tarjoamassa herkkua yhdelle. Kuva Pekka Mäkinen

Omenasose valmistuu uunissa kuin itsekseen. Ohje täällä Tätä kun muutaman viikon valmistaa, niin jo on talveksi hilloa moneen käyttöön. 

Jos jää tyhjää aikaa niin tällaisen omenapiirakan tekaisee tuosta vain. Kaikkea löytyy kotoa, mitä tähän tarvitaan. Kohta nautimme omenapiirakkaa kera vanhanajan vaniljakastikkeen takkahuoneessa sarjalla, jota aloimme eilen katsoa. Ohje täältä

Eipä liene vaikea arvata, mikä on minun herkkujen herkkuni: Apfelstrudel mit Vanille Sauce♥

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."

L.M.Montgomery

Raikasta tulevaa viikkoa kaikille tasapuolisesti♥

Leena Lumi

tilhikuva Pekka Mäkinen

PS. Yllättäen löysimme yhden tv-sarjan ja sitä voi katsoa enää 2 kuukautta Arenalta, joten laitan tähän saman kuin laitoin Facebookin dekkariryhmään tiedoksi.

Ihan vahingossa osuimme katsomaan ruotsalaista jännityssarjaa Kylmäävä tapaus. Näkyy nyt vielä Areenalla. Olemme katsoneet kaikki Dictet, Wallanderit, Broadchurcit etc. ja pitäneet unohtamatta Syrjäistä maata, jossa...vähän silmäniloakin 🧡Tosin Dictessä on hänen kovin kilpailijansa ja paljon pidempi. Siis pidempi herrapoliisi. Asiaan nainen! Kylmäävä tapaus on hirvittävän jännittävä jollain uudella tavalla. Jännitys tulee valtavista rakennuksista, joissa liikkuvat vain muutamat sarjan päähenkilöt. Olisiko sarja myös leikattu jotenkin eri tavalla...ja mahtavat roolitukset, joissa erästä poliisiparia saa nauraakin: Dekkarisarjan Scarlett&Rhett! Helpottaa vähän,kun lopetan hengittämisen liian jännittävissä kohdissa.Joku tiesi kertoa facessa, että: Tulee myös yle teema & fem joka maanantai klo 22.00!!!Perustuu tositapahtumaan eli tässä