Vuoden 2019 parhaat kirjat Leena Lumissa

Mikään parhaimmissa kirjoissani ei ole kiveen hakattua, paitsi yhden koskettavuus, jonkun kirjan unohtumattomuus, kolmannen oletettu merkitys asiaa tuntemattomille, neljännen laadukas viihdyttävyys, viidennen täysin uutta tarjoava verbaalinen ilotulitus, kuudennen...Jokaisessa kirjassa on takana kuitenkin kirjailijan työ. Hänen pyrkimyksensä kertoa tarina. Nämä kirjat ovat niitä tarinoita, jotka ovat kiinnostaneet minua tänä vuonna erityisesti, mutta matto lakaistuu nopeasti alta, sillä pyrin lukemaan vain itseäni kiinnostavia kirjoja. Tässä nyt kuitenkin muutamia kuumasta ryhmästä, pari nostetta ja kaiken päälle vielä Lumimiehen kolme parasta. Hän on lukenut melkein kaikki samat kuin minäkin, ei ihan kaikkia. Aloittaa esim. Katoan yön pimeyteen vasta nyt.

1.  Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)

2.  Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

3.  Siri Hustvedt: Muistoja mennneisyydestä (Otava 2019)

4.  Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019)

5.  Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu  (Avain 2019)

Tiesin heti Johanna Venhon Ensimmäisen naisen luettuani, että se on kirjataivaani tämän vuoden kirkkain tähti. Oli aika antaa ääni naiselle, josta oli sanottu niin paljon, Tai jätetty sanomatta, vaille huomiota.

Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin.

Katerma, elokuu 1966

En voi puhua tästä. Kun tajusin, etten ole Urholle ainoa nainen, minä putosin ja putosin eikä pohjaa tullut, minä olin ilmalennon autiudessa yksin, olin taas siinä samassa yksinäisyydessä jossa olin ennen kuin rakastuin Urhoon, mutta pahemmassa, koska siitä ei ollut pakotietä, ei ulospääsyn toivoa. Aloin haaltua, kulua pois, ikään kuin himmentyä yhteen sumuisen ilman kanssa. Oletko sinä koskaan tuntenut, miten rajojasi liotetaan, kuin niitä hinkattaisiin märällä rievulla, sinä lähdet purkautumaan ilmaan ympärilläsi ja mietit onko sinua enää, vai oletko vain jonkun toisen hengitystä, jonkun ilmaan puhaltama toive -?

Johanna Laitilan Lilium regale onneksi tavoitti minut, sillä: 

Koska taas kyseessä Lappi ja myös sota-aika, totesin eräälle ystävälleni, että ’taas tätä saksalaisia ja Lappia, kun mikään ei voi kuitenkaan olla uusi Kätilö tai Dora, Dora!’ Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta lähdin lukemaan, sillä sain huomata, että aiheesta voi ammentaa niin monin tavoin. Laitila on onnistunut kirjoittamaan Kätilön ja Dora, Doran vertaisen, omanmakuisensa tarinan.

Heidän kyynärpäänsä syleilivät toisiaan kuin sydämen rinnakkaiset seinämät, vain yön ahdas tuoksu ja sukupolvien läpi kulkeva rispaantunut lanka niiden välissä.

Olen usein todennut runoilijoiden kirjoittavan parasta proosaa ja Laitilalla on runoilijan ote. 

Irina sekoittui Elseen kuin maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.

Norjalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta oli minulle omia nostalgioitani kasvattava teos, jonka myötä koin monenmoisia tunteita aina oman jengimme kaipaamisesta mieleni terapiahuoneeseen, joka Sirillä kesti vuosikymmenen oikeasti. Sen huoneen mielipahan seinät, jotka kuiskivat kaikesta siitä, mitä ei ollut saavutettu, ei siitä mitä oli saavutettu. Tänä aamuna juuri heräsin ajatukseen, miksi en ole lähtenyt lukemaan taidehistoriaa, miksi en siihen kykene nytkään? Sirillä taas:

Mielipaha siitä mitä ei koskaan tapahtunut, mielipaha siitä että tuli tuupatuksi, potkaistuksi, tyrkätyksi, tönäistyksi. Kauan sitten runoilija identifioi huoneessa olevan naisen: ”Nimeni on Olisin Saattanut Olla. Nimeni on  myös Ei Enää. Liian myöhään. Näkemiin.”

Siri Hurstvedtin Muistoja tulevaisuudesta ei ole helpoin Sirin kirjoista. Kirjan luettuani annoin sen muhia ja mietin, mitkä tarinan runsaudessa olivat minua koskettavia asioita ja niin se aukeni. Siri haastaa aina sekä itsensä että lukijansa. Hän ei pienennä itseään, joten on hyvä, että hänen kuuluisa kirjailijamiehensä on jollain tavalla maanläheisempi kehoittaen kirjoittamaan vain niin kuin kaikki oli tapahtunut. Paul Auster!

Suvi Vaarlan Westend tuli luokseni tuosta vain: Osui ja upposi. Laadukas ja traaginen. Pidän tätä teosta paitsi erittäin hyvin kirjoitettuna myös tärkeänä luettavana kaikille niille, jotka olivat liian nuoria tajuamaan, mitä oikeasti tapahtui '90 -luvun laman aikana! Vaarla tajuaa:

Vaarla kirjoittaa järkyttävän todenmakuisesti Elinan masennusvuodesta soluasunnossa ja siitä, miten Elina oli käytännössä kyvytön lähtemään sängystään. Vaikuttavaa! Kirja ottaa kantaa myös Elinan työuupumukseen, jota hän ei millään tunnista. Hän on vihdoinkin koulutustaan vastaavassa työssä eikä yhtäkkiä jaksa mitään...

On kuin rankat vuodet olisivat rakentaneet hänen ja muiden väliin lasiseinän, jonka läpi ei ole käyminen. Vai onko vika vain siinä, että Elina ei edes oleta, että hän voisi olla hyvinkin suosittu? 

Sattumaa vai valintaa? Vastaus oli kadonnut, sillä hetkellä ei ollut enää mitään, ei mennyttä eikä tulevaa, oli vain tämä, minun elämäni, vain sinisenä ylleni kaartuva taivas, jota pitkin linnut syöksyivät kuin nuolet.

...kun teen joulukirjalistaani, löydätte tämän sieltä eli lähtee nuorille naisille...ja minä luen tämän myös itse silloin uudelleen, joulun hitaina viikkoina.

Sanna Ryynäsen Meri Genetz Levoton sielu on liki minua, koska kyseessä kuvataiteilija ja toisaalta luen mieluusti elämäkertoja. Tässä mitä epätavallisin sellainen:

Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneet epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

Ryhmä kaksi voi yllättää, sillä sen paras on jotain, mihin jäin. Nyt on aika kirkasta, että true crime on minun juttuni, sillä  Katoan yön pimeyteen vei sataa. Kaikki eivät voi tietenkään olla yhtä hyviä kuin Michelle McNamara, mutta tässä sitä oli. Oudointa, miten samaistuin kirjoittajaan eli olin kuin hän ihmisepedon perässä...

Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni.

Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Mark Sullivanin Palavan taivaan alla:

Mark Sullivan hallitsee seikkailullisen tyylin, mutta myös draaman ja kauneuden. Missä on sodan julmuutta, on myös rakkautta. Missä on vaarallista ja kylmää, on myös kauneinta ikinä: Alpit ovat Pinolle kaikki kaikessa ja niiden lumi. Särkyneenä hän palaa alpeille, sillä vain niiden sylistä hän saa unohdusta tapahtuneisiin kauhuihin, sekä omaan pimeyteensä. Jos pidit vaikka Emmanuelle Pirotten kirjasta Vielä tänään olemme elossa, tämä on tarina juuri sinulle.

La Scalan pimeydessä tenorin jatkaessa harjoituksiaan, Pino pakenee henkensä edestä sekä mahdollisia tappajiaan, että omaa pimeyttään. Mitä hän olikaan tehnyt? Miksi hän vaikeni, kun piti huutaa ja puolustaa? Mielettömänä, musertuneena Pino kuulee tutun aarian:

”Ridi, Pagliaccio, sul tuo amore infranto.”  (“Naura ilveilijä särkynyttä rakkauttasi”)

“Ridi del duol, che t`avvelena il cor!”  (“Naura surulle, joka myrkyttää sydämesi.”)

Anna Ekbergin Uskottu nainen on ollut lukijasuosikki eikä suotta!

Tarina on veret seisauttava! Kaiken lisäksi se on tarina tarinassa: tapausta aikanaan tutkinut vanha poliisi kertoo työuransa ratkaisematonta rikosta rantaravintolassa aikuiselle tyttärelleen.  Asia ei jätä Holger Andreasenia rauhaan, vaikka aika on kauan sitten huuhtonut jäljet kuin rankkasade ja sumu luo jo unohduksen seittiä tapahtuneen ylle...

Ja Bokliv vertaa kirjan tarinaa HBO:n suosikkisarjaani The Affairiin: 

”Uskotussa naisessa on intensiivinen pahaenteinen tunnelma, samanlainen kuin HBO:n sarjassa The Affair. Pidin siitä todella  paljon.”

Onneksi aloitin Elina Hirvosen lukemisen juuri Punaisesta myrskystä!

Hirvonen on kirjoittanut upean, vahvan romaanin, joka kantaa rakkautta ja inhimillisyyttä rankoissakin hetkissä. Teksti ei notkahda kertaakaan!

Äiti on maailman voimakkain nainen. Saddamilla on salainen poliisi, vankilat ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat kidutusmenetelmät, mutta minun äidilläni on rakkaus.

Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki myytiin minulle kirjailijan taholta juuri kun en olisi mitään uutta enää jaksanut ja sen kyllä hänelle selväksi tein. Miten outoa, että kun hän viestitteli ollessani länsirannikolla, nimesin itseni Tuituksi, joka on salattu lempinimeni! Ensimmäinen kirja jonka ostin R:lle tavattuamme oli Tove janssonin Kuka lohduttaisi nyytiä?

Ei siinä ole mitään salaamista, että Tatu Kokko pyöritteli minut sanoillaan pyörryksiin. Yleensä minä voitan tuollaiset keissit. Olin aloittanut aivan toisen kirjan Tatun teoksen saapuessa. Kaiken lisäksi luin Kokkoa ainoalla minilomallani aikoihin yöllä, sillä päivät olivat yhtä haipakkaa länsirannikolla. Annoin kaikkeni Kävelevien patsaiden kaupungille ja voi pyhä jysäys, mitä sainkaan! Onneksi emme olleet laivat, jotka ohittavat toisensa yössä: Kiitos lempeästä sitkeydestä, Tatu! 

Savolaiset ovat vaarallisia! Hän yllätti, sillä kun mies kirjoittaa näin naisesta, Viljasta, kovin rohkeasti ja varmasti, hänessä on 'sitä jotakin'. Kannattaa lukea tekstini, sillä sinne on ujutettu osa viestiketjustamme.

Menen kirjojen luo. Hamuan vapisevin käsin pinoa. Tartun lapsuuteni ensirakkauteen. Sen sivuilla opin ensimmäistä kertaa näkemään kirjaimet sanoina, kuulemaan virkkeet puheena. Lohtukirja, jossa nyytin yksinäisyys, matkalaukku, näyt, synkkä metsä ja mörön ahdistama tuittu muodostavat jännittävän, pelottavan, mutta ennen kaikkea ihanan vapauttavan tarinan.

Yllätyksenä saatte nyt Lumimiehen listan, jossa Musta jää on voittaja, Palavan taivaan alla toinen ja kolmas on Muista, unohda. Heidi Kerosuon kirja oli kyllä omaankin makuuni ja lähtee myös joululahjaksi. Muista, unohda saa olla tämän vuoden nostoni, jolle näkisin mieluusti blogisavuja. Tarina voisi kertoa kenestä perheestä vain. Äidin ja tyttärien vaikeista väleistä, kahden sisaren erilaisuudesta ja Mutista, äidistä, joka tuntuu hallitsevan perhettään despoottina käyttäen kyseenalaisia keinoja.

Apua! Olen selvästi paussin tarpeessa, sillä unohdin nostaa ne kaksi kirjaa, jotka sattuvat aina, eivät unohdu ikinä, joiden jälkeen jouduin miettimään keitä me oikein olemme ja etenkin millaisia.

Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö saa vahvan suosituksen. Ei jätä ketään kylmäksi. Pakottaa miettimään 'miksi?'

Ingrid&Joachim Wallin Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina saa toisen noston. Ei jätä ketään kylmäksi. Pakottaa sanoitta huutamaan 'miksi?'

Jos haluat muistella viime vuotta...

Tässä joitakin lukuvuoteni tähtiä. Toivon teidän löytävän niiden valossa omat polkunne, omat suosikkinne.

rakkaudesta kirjoihin

Leena Lumi

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille tasapuolisesti!

"...miksi taistelimme: 
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

- Mika Waltari - 

Kiitos♥

Finlandia

Itsenäisyyspäivän aattona

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979, toimittanut Ritva Haavikko)

Heidi Köngäs: Mirjami

Lehdissä on kuvia karjalaisista evakoista, jotka jo toistamiseen vaeltavat pitkin maanteitä lehmineen ja kärryineen. Mikä uupumuksen matka se on heistä jokaiselle, milllainen työ on saada yksikin lehmä kävelemään tietä myöden tiettyyn suuntaan ja hoidella siinä sivussa vielä nälkäiset lapset ja vanhukset päälle. Millä sen joukon ruokit, nukutat, niistät, kannat ja kävelytät? Jotain siitä tiedän minäkin.

Siinä sitä on naisten jatkosotaa kerrakseen.

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019) jatkaa kertomusta Sandran elämästä sekä hänen jälkeläisistään kotirintamalla talvisodan pakkasissa sekä pitkän jatkosodan kurimuksessa. Kirja alkaa siitä mihin jäimme eli talo, tavarat ja lehmät on myytävä, koko Lepistön rakas koti, että saadaan Eino-veljelle vapaus. Nämä olivat sisällissodan laskuja, sillä perhe oli ollut häviäjien eli punaisten puolella ja isänkin oli vaikea saada muuta kuin hätäaputöitä.

Kuten Sandrassa kirjan tarinaa kuljettavat perheenjäsenet. Sandra on mukana monen lapsen äitinä ja lopulta myös isoäitinä. Keskimmäinen eli Mirjami on pääroolissa, mutta sanansa sanovat myös esikoinen Annikki sekä kipakka kuopus Soili.

Perhe asettuu kauas suon reunaan. Ensin nousee vain yksi huone, koppeli, mutta siitä se aikaa myöten kohenee, tosin hitaasti, sillä talvisota on alkanut. Paikka on Vuohijokea, suoaluetta, Loukkusuota, mutta niin sinne vain on nousemassa muutamakin talo. Likellä pesii kurkipari ja niin talon nimeksi päätettiin antaa Kurki.

Mirjami käy töissä neiti Jalavan ompeluliikkeessä  ja jo marraskuussa 1939 alkaa pakkanen näyttää aikeensa.  Lunta on satanut valtavasti. Luonto näyttää voimansa samaan aikaan kuin suuri Neuvostoliitto mahtinsa pienelle naapurilleen. Ikkunat on pimennettävä, katuvalot on sammutettu ja kylmä sekä kauhu painavat päälle. Ompelimossa riittää töitä, kun lumipukuja aletaan ommella. Annikki on töissä Serlachiuksen konttorissa ja tuntee ulkopuolisuutta, vaikka pukeutuukin viimeisen päälle ja puhuu aina huoliteltua kieltä. Kaikessa näkyy, miten tausta merkitsee, ei se, mitä itse olet.

Mirja rakastuu, päästää miehen vinttihuoneeseenkin, joka on jo saatu rakennettua, mutta jotain vänkää suhteessa koko ajan on. Tor tulee ja menee. Voi olla kirjoittamattakin pitkiä aikoja ilman selittelyjä. Mirja alkaa kuvitella ettei kelpaa Torin helsinkiläiselle perheelle. Syy onkin aivan jotain muuta...

Sandran ikävä on iso entiseen kotiin, mutta kohta murheet muuttuvat, sillä pojat on lähetettävä kaikki rintamalle. Hienosti Köngäs kuvaa, miten pitkä jatkosota vaikutti elämään kaikessa: oli puutetta ruuasta, lämmöstä, naisilla nuorista miehistä ja naisten piti vielä työpäiviensä päälle jaksaa talon työt. Kuopus Soili on ainoa, joka ajattelee ja sanoo suorasti, mitä on mistäkin mieltä.

Kesäkuussa 1941 vietetään kuitenkin Annikin häitä, mutta Annikin auvo ei ole aukoton:

Yöllä, kun valvoin, tajusin, ettei Eelis ehkä ollutkaan ihan mieluinen vävy vanhemmilleni. He olisivat naittaneet minut ”ylemmäksi” jonkun koulutetun miehen kanssa, arvaan.

He eivät tiedä, etten minä tunne oloani kotoaisaksi muisssa kuin omissa porukoissani. Alemmuuden tunne tuli heti oppikoulun ensimmäisellä luokalla.

Olin vähävarainen, se leima säilyi minussa.

Kärsin siitä, että olen vähän itseni sivussa, enkä osaa olla koskaan huolettoman rento.

Kesät tulevat ja taittuvat syksyihin, mutta sodan loppumisesta ei ole mitään tietoa, sillä nyt on ylitetty jo vanha raja yli Venäjän puolelle. Monet ymmärtävät ihmetellä mikä nyt on homman nimi! Sotaväsymys alkaa vaivata niin kotirintamalla kuin sodan poteroissa. Taudit leviävät ravinnon huonontuessa ja ollessa välin melkein tyystin lantun ja perunan varassa. On pilkkukuumetta, pelottavaa tuberkuloosia sekä myös kurkkumätää, johon monet menehtyvät, harvat selviävät. Sandra on mennyt toimettomaksi. Hän ei pysty. Ei jaksa. Pojat rintamalla ja kotonakin sattuu monenmoista. Tytöt ottavat vetovastuun kaikesta, mihin pystyvät. Silti syntyy vauvoja, on jouluja, pojat pääsevät lomille ja Soili valmentautuu juoksemalla kovaa. He elävät elämäänsä sodan maisemassa peläten ja toivoen, parempaa odottaen, mutta tässäkin selviten - vaan eivät vammoitta. Kotirintamalla on omat vammansa, sotatantereella omansa.

Loistavasti Heidi Köngäs kirjoittaa kuin itse kokeneena tunnelmista, joita olen juuri tällaisina kuullut omilta vanhemmiltani. Paperikengät, jotka hajosivat ensimmäisiin sateisiin. Sotaromanssit.Haavoittumiset. Niitä iänikuisia lanttuhaudukkaita. Pelkoa jos pappi lähestyi taloa. Tai tietynlainen kirje saapui. Toivon heräämistä kun ei kukaan tai mikään saapunut, vain rintamalta ’hyvin täällä voidaan’ –viestejä. Heidi Köngäs on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani eikä hän petä nytkään.  Hänen parhautensa fokus on monipuolisuus, sillä niin erivireisiin tarinoihin hän kykenee.

Miksen työntänyt jalkojani sotilassaappaisiisi, miksen vetänyt mantteliasi päälleni, jäänyt sen sisäpuolelle, asettunut sinulle vuoriksi, paljaaksi silkkivuoriksi.

Hyvää ensimmäistä adventtia ja...

Hyvää ensimmäistä adventtia♥

En voi olla kertomatta, miten hauskaa voi olla naapurin kanssa. Hänen nimensä on Eeva ja olen saanut luvan joskus kertoilla meidän sattumuksista blogissani. Jotenkin se vain tapahtui, että kun Eeva muutti naapuriksi, minä hätkähdin joka kerta kun hän oli saanut pihansa ja terassinsa täyteen ledejä. Enhän minä voi olla Eevaa jäljessä, hah-hah!

Eeva on hyvä tyyppi, joka muistaa aina kysyä, joko jouluruusuni kukkivat? Onneksi hän ei sitä kysynyt tänä vuonna...

Eevalla on aina tuoretta pullaa ja hänestä on minulle suuri apu, sillä kun olemme länsirannikolla tai tyttärellä Aurinkolahdessa, Eeva hoitaa luontopihamme villieläinruokinnan. Kuten olen kertonut, metsäkauriin kaviot, ovat niin heikot, että se ei saa ravintoa enää routaisesta maasta. Toisekseen, moni ei tiedä, että mustarastaan nokka ei kestä jäätynyttä ruokaa, vaan ne tulee ruokkia aamupäivästä auringonkukilla, omenalohkoilla ja talipötköstä veistetyillä siivuilla kuusiaidan alle, jossa lumisadekaan ei ravintoa peitä. Mustarastas on maastasyöjä. Mitä jää, takuulla kauriit syövät. Niille toki lisäämme vielä hämärillä kauraa. Kauriiden mestariruokkija on Cheri, jonka pikkukauriit saapuvat syömään kutsusta.

Tässä osa Cherin kaurislaumasta ja näiden ei tarvitse metsästäjää pelätä, sillä metsät ympärillä ovat rauhoitetut. Siis Bambin äiti ei kuollutkaan, se oli vain elokuvaa! Tässä kauriit ovat syyshommissa eli ilmoittamassa, että ruokinta saa alkaa. Nämä ovat siis metäkauriita, joiden selviäminen on paljon heikommassa kuin valkohäntäkauriin, jota ennen myös laukonpeuraksi kutsuttiin. Kuva Cherin.

Meidän kauriista saan hyviä näkymiä, mutta huonoja kuvia. Tämä kuvattu makkarin ikkunan takaa ja oli ensimmäisiä metäskaurishavaintojamme. Sen jälkeen piti saada tähän kirjasto/toimistooni kaurisverhotkin:

 Sen jälkeen piti saada tähän kirjasto/toimistooni kaurisverhotkin:

Kiitos Unelma tästä kauriskuvasta♥

Vähän aihe hypähti, mutta ei paljoa, sillä Eeva jopa joskus ilmoittaa meille, milloin kauriit ovat pihallamme. Nyt iltahämärissä olenkin niihin törmäillyt. Eeva on selvästi tämän vuoden led-ulkovalaistuksen voittaja, sillä meillä vain etupihan syyshortensiassa tosin parillakin kierroksella sekä oven havukranssissa ja terassinpuolen Holger Isabellassa. Voiton kunniaksi tarjoan Eevalle joulukahvit, mutta ellen toimeennu leipomaan, tarjoan parasta belgialaista suklaata kera suklaakahvin!

Tänään on vasta ensimmäinen adventti, mutta sitten tulee toinen, kolmas ja neljäs...Ilona Pietiläisen kirjassa Olisipa aina joulu, on näin kaunis adventtikynttelikkö tehty Wrendalen mukeihin.

sunnuntaiehtootervehdyksin
Leena Lumi

Winter Song

Naapurin Eevan valaistukset kun yläkertakin on saanut ledinsä. Erittäin näyttävää illan pimeän pudotessa.

Jo monet vuodet olemme ihailleet tämän talon kaamosvaloja. Kun ajamme kaupunkiin ja takaisin on aina ollut muka liian kiire. Nyt yhtenä päivänä sanoin sitten kaupungista saarelle palatessa, että 'kuvataan!' Monena vuonna tätä ovat ihastelleet mukana olevat vieraammekin. Led-innostus on jaettua iloa!

Huomenna 80 vuotta: Hyvästi kaunis Karjala!

Huomenna tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn: Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta, joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan matkaa perheen isän veljen hevosella.  Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina -40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen serkkunsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin. Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa koonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalalaisia ja heidät tuli asuttaa, oman maan kansalaiset.Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.

Kuten historiasta tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä, pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä, sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Karjalan laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.

Kaikesta huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan, josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin piirityksen palon.

Kuvassa äitini istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä, käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!

tyttäresi

Leena

Heinrich Fraenkel, Roger Manvell: Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö

Kuka on tuo lyhyenläntä, heikkoleukainen mies sangattomissa silmälaseissaa niin monissa valokuvissa, jotka esittävät Kolmannen valtakunnan ylintä johtoa Hitleriä, Eichmannia ja Göringiä? Ei hän ole minulta voinut ohi mennä, vaan hänessä ei ollut mitään kiinnostavaa. Jossain toisessa maailmassa hän olisi ollut pieni virkamies tai alemman tason opettaja, mutta häntä ajoi fanaattinen missio kitkeä maanpäältä jokaikinen juutalainen sukupuoleen ja ikään katsomatta. Siinä tehtävässä hän ahkeroi uutterasti ja itseään säästämättä, itselleen etuoikeuksia ottamatta, tarkkoja muistiinpanoja tehden, satojatuhansia tai miljoonia käskyillään tuhoten. Hän ei koskaan pystynyt ymmärtämään itseensä kohdistunutta inhoa, jonka takia hän ylen naiivina uskotteli itselleen Reichin ollessa jo miltei liittoutuneiden miehittämä, olevansa juuri oikea mies neuvottelamaan länsivaltojen kanssa erillisrauhasta nähden itsensä jo uuden Saksan valtiaana. Tämä oletus kertoo yhtä paljon kaikesta siitä, mihin hänen mielensä ei yltänyt: Hän ei todellakaan ollut penaalin terävin kynä, mutta silti häntä pelättiin eniten heti Hitlerin jälkeen. Onko ihme, että tämä niemand, ei mikään arjalaisen rodun eliittipersoona, on jäänyt jopa minulta katveeseen. Sinne haluaisin hänet jättääkin, mutta faktat faktoina ja ellemme tunne historiaamme, olemme tuomitut sitä toistamaan.

Heinrich Fraenkelin ja Roger Manvellin elämäkerta Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö (alkuperäisteos: Heinrich Himmler: The Sinister Life of the Head of the SS and Gestapo, suomenkielinen laitos Minerva 2019, suomennos Pertti Jokinen) tutustuttaa meidät  mieheen, joka oli säntillinen, pikkutarkka, viettänyt äärimmäisen siveellisen nuoruuden, mieheen josta tuli kuitenkin yksi Hitlerin lähimmistä miehistä eli Heinrich Himmleriin. Koska historiallisen kiinnostukseni yksi tärkeä ’intohimo’ on Kolmas valtakunta, olin tietenkin kuullut Himmleristä kaikista muista näkyvistä Hitlerin lähimmistä miehistä kerrottaessa, mutta hän ei näkynyt heidän kooltaan ja esiintymiseltään. Jos ajatellaan vaikka Reinhard Heydrichia, arjalaisen rodun prototyyppiä, vaikka juuri hänen suvussaan oli yksi epäilty juutalainen, siis Himmlerille liattu veri, ei Himmler voi olla kuin Reinhardin kynnen varjo. Terhi Rannelan Frau, vaikka ei olekaan tietoteos, pitää muuten hyvin kutinsa totuuden kanssa!, kuvailee miten erilainen ja näkyvä oli Heydrich. Jos hänen olisi annettu jatkaa sisäpiiritehtävissä, hän olisi uhannut jopa Hitleriä, Goebbelsia ja Göringiä, Himmleristä nyt puhumattakaan. Kirjassa on äärettömän kiinnostavaa tarinaa siitä, miten tämä atleettinen merivoimien komentaja alkoi voittaa alaa missä ikinä liikkuikaan ja kaiken takana oli hänen kunnianhimoinen vaimonsa Lina von Osten, jolla on yhteyttä myös Suomeen, kuten Himmlerilläkin! Lopulta Hitler nimitti Heydrichin Reichsprotectorikriksi Tžekkoslovakiaan, jonka tapahtuman jälkeen Himmler huokaisi helpostuksesta, sillä hänellä oli missionsa ja omituinen kunniantuntonsa. Linasta ei voi olla mainitsematta, että hän toimi täysin toisin kuin oli ohjeistus natsivaimoille: Hän ei suostunut olemaan näkymätön eikä kuulumaton ja se tulee Rannelankin kirjassa hyvin esiin, mutta niin hän tekee tässäkin teoksessa, sillä ketä muuta natsivaimoa näin kuultaisiin!

Kuvassa Himmler teini-ikäisenä eturivissä toinen oikealta. Kuva: Gebhard Himmler

Jos Kolmannen valtakunnan johto kiinnostaa, kannattaa lukea Gerald Posnerin kirja Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan lapset kertovat. Ainakaan arviossani en löydä Himmleriä ollenkaan eli sellainen hän oli. Sellainen, että piti nuoresta asti päiväkirjaa eikä ikinä pystynyt luopumaan tarkkojen tietojen muistiin kirjaamisesta. Kiitos sen tiedämme hänen todellisista teoistaan todella, todella paljon. Jopa Hitler peitteli käskyjään erilaisilla koodisanoilla tai määräsi massateloituskäskyt jonkun toisen määrättäviksi, useimmiten Himmlerin, joka tekikin kaiken mitään kaihtamatta. Hänen jälkensä ovat niin veriset, että näkyvät historian synkimmän pimeyden läpikin kuin fosforoituina. Totuus on, että hän oli äärimmäisen julma, mikä ei tietenkään vähennä muiden natsien julmuuksia, mutta Himmler oli kuin vailla mitään tuntoa allekirjoittaessaan mitä kauhistuttavimpia tuhoamiskäskyjä. Hänellä oli myös äärimmäinen rodunjalostuskiihko. Hän määritteli arjalaisen rodun rajat, juuri hän, joka oli fyysisesti heikko, luisut olkapäät, heikko näkö, pihtipolvet, seksuaalisesti heikko....Juuri tämä mies kehoitti SS- joukkojen miehiä lomille lapsentekoon. Hänestä saa tässä mielessä jopa hieman oudon kuvan, niin yksityiskohtaisesti hän seurasi miestensä seksuaalisia toimia, muistaen kuitenkin aina muistuttaa rotupuhtaudesta.  Hänellä oli kuitenkin suunnattomasti valtaa. Hitler oli Göringin ja Goebbelsin kanssa läsnä kokouksessa joulukuussa 1941, jossa Hitler julistautui asevoimien komentajaksi nähden itsensä yksinäisenä nerona. Näitä unelmiaan hän helli ja kehitteli eteenpäin Berchtesgardenissa, missä luonto antoi hänelle rauhan. Ehkä myös sen upea ympäristö vain kohotti hänet yhtä täydelliseksi. Nyt natsihierarkiassa hänen alapuolellaan seurasi Himmler

...mitättömämämpi ajattelija, mutta mies, joka oli luotu sen miehen kuvaksi, jota hän palvoi. Hitlerin kieroutuneen nerouden asemasta hän saattoi tarjota vain kyltymättömän pakkomielteensä ja pedanttisen yksityiskohtiin puuttumisensa ja Hitlerin hypnoottisen johtamisen sijaan absoluuttisen omistautumisensa velvollisuuksilleen...Hänen valtansa perustui pelkoon, mutta pelkoa hän koki itsekin ja se tuli suoraan hänen riippuvuudestaan muista ja omasta riittämättömyydestään. Hänen hermosairauksistaan  oli tullut kroonisia, ja vain Kersten kykeni vapauttamaan hänet lamauttavista kipukohtauksista. Hänen intonsa tuhota juutalaiset ja slaavit ja asettaa itsensä terveyttä uhkuvan pohjoisen Euroopan johtoon kompensoi heikkoa fysiikkaa.

Kuva Irmgard Kersten

Onneksi Himmlerillä oli Felix Kersten, suomalainen hierojansa, joka sai hänet aina tolpilleen, kun oli vaikeinta. Jopa todella kivuliaat vatsakrampit helpottuivat Kerstenin käsittelyssä. Kersten on omalla tavallaan kirjan sankari, sillä hän sai jonkin verran hillittyä Himmlerin julmuutta, sai pelastettua yksittäisiä juutalaisia leireiltä ja teloituksista, sai joskus potilaansa jopa muuttamaan massateloituspäätöksiään. Yhä helpommaksi se kävi, kun alkoi ilmetä, että Saksa on häviämässä liittoutuneille. Kersten ymmärsi ajoissa siirtää perheensä Ruotsiin ja hän myös hyvästeli työnantajansa ennen pahinta.

Tämän Himmler elämäkerran anti on runsas tieto aina yksityiselämästä yksityisiin päiväkirjoihin. Himmler itsessään... Jo aikaa sitten hän oli hylännyt puheissaan Nacht und Nebel –termistön ja sanoi mitään kaihtamatta, että jokainen juutalainen, nainen, mies, lapsi, oli murhattava, ettei natsien omille lapsille jäisi kostajia.

Himmlerin vaimo Margaret "Marga" Himmler, jonka kanssa Himmlerillä oli kaksi lasta.

Kaikesta huolimatta tämä ihmispeto kuvittelee Hitlerin ollessa vetäytynyt Berliinin bunkkeriinsa, että juuri hän olisi sopiva henkilö neuvottelemaan liittoutuneiden länsivaltojen kanssa erillisrauhasta, kunhan sen ulkopuolelle jäisi Neuvostoliitto. Hän alkoi myös tehdä hyvän tahdon eleitä koskien tiettyjen maiden juutalaisia, vapautti osan lähtemään Sveitsiin ja osan Ruotsiin. Kerstenin puheet alkoivat nyt miljoonien kuolleiden ja murhattujen kentillä itää siementä, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tapahtunutta. Kaupankäynti juutalaisilla on oma karmea lukunsa ja aivan varmasti Himmler ei olisi vetänyt mitään välistä, niin rehellinen tämä massamurhaaja oli. Hänen ainoa ylellisyyteen ja vähän muuhunkin suuruudenhulluuteen viittava heikkoutensa oli Wewelsburgin linna.

Linnan suunnittelun ja huonejärjestyksen oli määrä loihtia esiin Saksan suuruuden henki. Huoneet oli nimetty historian hnekilöiden, kuten Fredrik Suuren mukaan, ja linnan museossa oli kokoelma historiallisia esineitä. Himmlerin oma huone oli nimetty Henrik I:n (Heinrich der Vogler, Henrik Linnustaja, 876-936) mukaan. Hän oli 1 000 vuotta sitten Saksan perustaja.

Vuoden 2019 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2019 parhaimmat/kauneimmat kirjan kannet on jälleen valittu: Ensimmäiseksi tuli Johanna Venhon Ensimmäinen nainen 11 äänellä, toiseksi Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki neljällä äänellä ja kolmannen sijan jakavat kolmella äänellä Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet sekä Sonia Paloahteen Aavistus.

Palkintoja jaetaan kolme. Onnettarena toimi jälleen Lumimies ja onni suosi A -kirjainalkuisia nimiä, sillä tässä voittajat:

Aino

Anneli A.

Anna S.

Onnea voittajille ja kiitos kaikille kisaan osallistujille♥

Ensimmäiseksi saa täältä valita Aino, sitten Anneli A. ja kolmantena Anna S. Kun oletta valintanne tehneet ilmoittakaa siitä sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja antakaa samalla postitusosoitteenne. Merkitsen 'varattu' jo valitun kirjan kohdalle. Nyt sitten voi vain ihmtellä, milloin kirjat ovat perillä, sillä ainakaan minä en ole kuullut lakon loppumisesta mitään uutta. Elän vain toivossa, että kirjat ovat perillä jouluun mennessä.

Voitte muistella täällä viime vuoden vastaavaa kisaa.

yhteydenottojanne odotellen 
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Vuoden paras kirja? maailman paras kirja? voiko sellaiseen edes vastata? on päiviä kuin tämä, jolloin joku voi!

Tänään on mielen päällä outoja juttuja. Ensinnäkin minun lukuvuoteni paras kirja ei ole salaisuus: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen! Miten lahjakkaasti, lyyrisesti, mutta mitään kaihtamatta Venho onkaan antanut äänen Sylvi Kekkoselle♥

Toinen outo sattumus on se, että olen koko elämäni hyvästä syystä vastannut kyselyyn maailman parhaasta tai itselle merkittävimmästä kirjasta, että se on Mika Waltarin Sinuhe tai Turms, sitä nyt ei polta tulikaan, että niiden hengessä vartuin, niistä imin ydinmehuni. Tänään sama kysymys saavutti minut taas ja pyysin Lumimiestä kuuntelemaan kun luin arvioni Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme teoksesta. Annoin todella palaa eli muutin ääntäni ja otin esiin kaikki ne lahjat, jotka eivät päässeet teatterikouluun. Vastasin toisin eli on aika antaa tillaa myös oman aikamme suurteoksille. Nainen korallinpunaisessa leningissään kantaa aina vain samaa kirjaa ja kirjan tähtitomua on varissut hänen leningilleen...

Olin arbuusimehua, olin... "tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…"

Ja sitten Marina: "Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:"

Mutta Alja: "Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta."

Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämäkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

Leena Lumi