Nyt sataa rajusti. Siitä puutarhuri pitää. Saimme tänään juuri jaettua puolet kuunliljoista. Olen myös lukenut kiinnostavan Anne Vuori-Kemilän kirjan Maahan viilletty raja (Karisto 2023), joka kertoo millainen oli köyhän, turvattoman naisen elämä naimattomana, vailla miehen turvaa. Tosin kirjan luettuaan tulee mieleen, että turvattomin oli naimisissa oleva nainen. Kirja kertoo 1900 -luvun alkupuolelta naisen häpeästä, nälästä, menetyksistä lapsiin saakka, vaarallisista aborteista...Kaiken alkuna on Reeta, joka tekee rankkaa sahatavaran lastaustyötä laivalla ja lopulta ottaa mukaansa 13 -vuotiaan tyttärensä ja jättää päiviksi yksin vain 7-vuotiaan. Reetan vanhempi lapsi Signe on päättänyt saada paremman elämän kuin äitinsä. Hän pestautuu sotasairaalaan apusisareksi ja siitä sitten alkaa hänen polkunsa, josta ei helppoa tule. Anne Vuori-Kemilän teksti ei ole kuitenkaan raskasta lukea. Se on vahvaa, mutta antaa lukijalle toivoa. Se miten se toivo toteutuu tai ei, kerrotaan teoksessa yllättävän likelle tullen. En ole aikaisemmin lukenut Anne Vuori-Kemilää, mutta nyt uskallan suositella tätä kirjaa kiinnostavana ja se on tosipohjainen. Voisin kirjoittaa vain yhden lauseen tai sanan: Suosittelen!, sillä en päästä itseäni enää uupumuksen tilaan, jossa olin kun blogini helmikuussa täytti neljätoista vuotta. Suositus Maahan viilletylle rajalle♥♥
.jpg)
Tässä tarina, joka olkoon opetuksena ihmisille, jotka eivät osaa laittaa himolleen rajoja. Luin helposti alkuun aamutunneille ja 2016 ilmennyt sairaus oli kuin sivuseikka. Kotiuduinkin nopeasti vain päästäkseni rauhassa lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt on uudet tuulet, mikä kirjojen kohdalla tarkoittaa, että voin sanoa lauseen tai kaksi, jos olen pitänyt kirjasta tai en mitään. Olen tehnyt paljon puutarhatöitä ja se on tuntunut ihanalta! Ystäviä on tavattu enemmän ja joskus olen tehnyt sellaisen fyysisen työn päivän, että olen voinut mennä nukkumaan syyllistämättä itseäni. Tuon esille vain kirjoja, joista pidän eli he, joilla on sama maku, voivat edelleen luottaa sanomisiini.
Kaikenlaista vauhtia on piisannut ja käyty on Luvialla ja nuoremme olivat meillä pitkän juhannuksen. Katsokaa nyt tuota taaperon jalkaa ilmassa. Hänellä on kiire ja lammaskoira Taika vahtii karitsaansa. Kunpa näkisitte miten paljon on kehystetty kuvia seinille. Rakkaat♥
Kiva kun ei ole ollut liian kuuma, mutta väistämättä valossa kulkee myös varjo. Mieheni, joka on aina ollut terve ellei urheiluvammoja lasketa, sai keuhkokuumeen. Piti muutama kuukausi yrittää saada lääkäriin, mutta ei tyttären ja vaimon sanaa kuultu. Vasta kun mittasi kerran kuumeensa ja se oli 39 astetta, tuli järki päähän. Jälkitarkastus on muutaman viikon kuluttua. Tuntuu ihan epätodelliselta.
Olisimme saattaneet ajaa auton Vuosaaren satamasta laivaan ja lähteä Itävaltaan, mutta kun oli aika varata tutut paikat oli jo myöhäistä ja hyvä niin. Olemme yrittäneet auttaa nuoriamme, minä häivytän uupumustani ja kävimme jälleen yhdessä Luvian perheen kanssa Merimestassa. Niin kiva, kun äiti vielä jaksoi♥ Ei tulisi mieleenkään enää matkustaa suvella Keski-Eurooppaan, mutta ihanat ovat Suomen syksyt ja sitten niiden jatkeeksi Itävallan syksyä. Nyt on jo kyllä painetta, sillä viime kerrasta on aikaa sairauteni takia. Tänä syksynä olemme kotona ja toivumme monesta asiasta. Kaikkia en sentään täällä kerro, vaikka niin jotkut luulevat. Suurimman osan olen teille kuitenkin jakanut.
Tällaisia seiniä meillä nyt♥ Kasvokuvia ei enää, mutta nämä ovat ihan alusta ja yksivuotissynttäreiltä. Sivusta ja takaa ehkä saan Casper Juliania kuvata teillekin. Äidille olen juuri pakkaamassa uusimpia kuvia. Ja samalla lähetän vanhoja kuvia, jotka on joskus otettu ties millä kameralla. Huono kuva, mutta tunnetta täynnä neljän sukupolven kuva:
Kuva on otettu Keuruun Airolahdessa. Siellä tuli nuorena kesiä vietettyä ja heinäpellolla ihoaan poltettua. Oikealta mammani Hilma, äitini Eila, minä ja poikani Jaakko. Kaksi kertaa ehtivät lähteä Valkjärveltä ja asua väliaikaisesti muuallakin, mutta lopulta Airolahden tilasta tuli vakituinen koti. Muistan elävästi, miten katsoin tuvan ikkunasta järvelle ja siellä ne onnelliset lehmät seisoivat polviaan myöten rannan vedessä. Nykyinen minä olisi kuvannut lehmiä päiviä, silloin en tajunnut, että minun elämäni aikana tuota näkyä ei enää helpolla koe. Se oli kuin taideteos. Sikaa en enää syö eettisistä syistä. Pari kertaa vuodessa teen gulassin, mutta selvitän ensin onko lehmä saanut ulkoilla vapaana. Poroa myös pari kertaa vuoteen, sehän on saanut elää vapaan elämän. Nyt minulla on ravintola, josta saan tietää tilan, missä lehmät ovat ulkona ja saavat tulla ja mennä. Näin palvelee Hotelli Gasthaus Lohjalla!
Miten paljon sitä voikaan lasta rakastaa. Tämä oli suuri yllätys niin Ukille kuin minulle. Olemme siis kohta taas lähdössä Lohjalle, mutta sitä ennen huomenna Reima noutaa talven puuklapit poikansa kanssa ja huominen ruokapäivä on helppo eli Aallon Pizzerian erinomaista pizzaa. Seuraavana päivänä hommat loppuun ja sitten grillataan ja teen jälleen katkarapusalaattia ja valkosipulipatonkia yms. Ja Heti Valmis Saunatonttu tarjoaa löylyt. Jotain kivaa naposteltavaa illaksi...
Laitan edelleen melkein aina oikeaan palkkiini, mitä luen tai tulen lukemaan. Pasi Ilmari Jääskeläisen kirja tulee todellakin lukuun, sillä Väärän kissan päivä oli loistava ja Harjukaupungin salakäytävät samoin, mutta vähän herttaisempi. Vertaan joskus Pasi Ilmaria Paul Austeriin, mutta en oikein tiedä, mistä se johtuu. Ehkä vielä aukenee. Tämän kanssa menee, sillä luen ja illat ovat lyhyitä. Odotan, että päässäni alkaa sama rumba kuin lukiessani Väärän kissan päivää, jonka olisi kuulunut minusta saada enemmän huomiota. Sellaisia luonnekuvauksia, että oikein sydämestä otti!
Puutarhavierailuja ei ole tapahtunut aikoihin. Nyt naapurimme Tuula antoi periksi ja teen hänen puutarhastaan vähän erilaista juttua. Kestänee, sillä haluan seurata mitä tulee enkä halua häiritä, kun lapset tulevat taaperoineen mummolaan.
Minulla piti olla sellainen tavallinen puutarha, mutta kyllä taitaa hortensioissa ylittää normirajat. Niiden suvilannoitus on käytännössä tehty, mutta kun on noin yli kymmenen köynnöshortensiaa ja koko ajan tulee lisää erilaisia pensashortensioita, voisin olla vaikka hortensianeuvos, jos se mitattaisiin hullulla rakkaudella tiettyihin kasveihin. Meillä on alkava mittavat maantietyöt, ei pelkkä asfaltointi ja kallioita räjäytellään. Miten kestän sen, kun usein alan nukkua syvää REM-unta vasta klo 5 ja miehet aloittavat jo klo 7 aamulla. Poiskaan ei voi olla, sillä Reima seuraa tarkkana. Meille ja naapuriin tulee seinään tärinämittaritkin. Oikein kohtelias mies kävi tarkistamassa talon nykyisen tilan. Hän ihastui, miten talomme asettuu maisemaan kiitos köynnöshortensian, joka syleilee taloa. Totesi, että harvoin Suomessa näkee, mutta Keski-Euroopassa ja Briteissä kylläkin. Ihastuin kun hän oli niin innoissaan, mutta meidän onkin helppo, kun talo on kivitalo. Iso kalliomme sai myös kiittelyä ja mitään vikoja ei löytynyt.
.jpg)
Niin...tästä kuvastahan kaikki alkoi. Tässä on pyrkimyksemme.
Me syödään nyt tällaista eli aika helppoa ja lisäksi vielä jälkkärinä ja joka välissä
helppo Pavlova. Vaniljajäätelö, marenkia, mansikoita, vadelmia, kermavaahtoa...Minusta jokaisen ravintolan ruokalistalle pitäisi kuulua sekä Romanovin mansikat että Pavlova.
Niin touhua riittää ja ke ystäviä kylään. Sitten pieni paussi ja lähtö Lohjalle. Siirtykää nauttien yhteen kuukausista parhaimpaan eli elokuuhun♥
Leena Lumi
Olen kokenut, että moni nuori ei edes tiedä, mikä on Välskärin kertomukset, lukemisesta nyt puhumattakaan. Ehdotankin tämän vuoden elämykseksi Z.Topeliuksen Välskärin kertomukset. Minulla kirjat sidotut ja painosvuosilta 1926 ja 1927. WSOY. Kuvitus on Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin. Eräänä kesänä, varhaisteininä luimme tätä ystäväni kanssa ikivanhan vaahteran lehtien lomassa istuen oksilla kuin olisi tuolit alla. Eväät olivat mukana. Kun meitä huudeltiin, oltiin ihan hiljaa ettei vain joutuisi johonkin kitkemishommaan. Jos satoi pahasti, kiipesimme pukeutumishuoneen komeron ylähyllylle ja ainoan huomion meistä olisi saanut henkilö, jonka päälle olisi pudonnut appelsiinin kuoria. Niitä vain kun oli siellä syötävänä, vaatehuoneessa. Iki-ihastuin trilogiaan. Välskärin kertomukset pääsi jo ennen satavuotta ilmestymisestään romulavahyllykköön olohuoneeseen. Näyttää paljon kiinnostavammalta kuin ns. kirjaston Lundia. Aloin miettiä kun katsoin isältäni saamia kirjoja, että pitääkö kotivakuutusta nostaa, sillä yksikään kirjoista ei ole uusi, ei edes keski-ikäinen, vaan todella vanha. Toivoisin, että äidinkielen opettajat laittaisivat kirjan lukuun yläasteella. Kun ennen kerättiin ala-asteikäisinä kasveja, nyt voisi vähän vanhempana lukea kesä(yönä)Juhani Ahon suomentaman Välskärin kertomukset. Se olisi kyllä jännitystä ja montaa muuta menneiltä ajoilta. Se, että saako näitä mistään, tuo vaikeusastetta. Eikö kirjasta voisi ottaa uusintapainoksen! Lainatkaa kirjastosta ja kokekaa jotain unohtumatonta♥♥
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)