Niagara Falls, hääsviitti Rosebud. Nainen ja mies
ensimmäistä yötä yhdessä. Sen jälkeen kun ensin oli vihitty. Oli ollut
häävastaantotto ja siellä oli tarjoiltu samppanjaa, mitä sulhanen ei ollut
osannut odottaa. Ei myöskään sitä, että hänen morsiamensa, pappisperheen tytär,
nautti juomaa kuin kuoleman janoonsa. Laiha nainen. Morsian, joka alkoi
käyttäytyä villisti jo muiden läsnäollessa. Työntyi syliin, mutristeli huuliaan
houkuttavasti. Hän oli tiennyt, että ei rakastanut naista, mutta oli varma,
että oppisi rakastamaan. Kaikkein varmimmin hän tiesi, että nainen ei
rakastanut häntä, mutta hänkin oppisi. Kaikki sujuisi, he saisivat lapsia,
lisääntyisivät kuten Raamattu kehoittaa. Hääsviitin yössä nainen oli toinen.
Hän tarttui miehen elimeen, vaati sitä sisälleen. Nainen takertui hänen
ihoonsa kuin joku alkueläin. Limaeläin. Raapi, vaati, huusi, valitti, uikutti.
Hän ei voinut pidätellä itseään, yritti välttää edelleen kosketusta.
Hän kuuli oman äänensä kirskahtavan samalla kun tuli. Hän ei voinut tietää,
että naiselle se olisi ikuisesti loukkaava muisto, kuin lepakon rääkäisy: sitten vain sotkua ja kutinaa karvoituksessa, alapäässä. Miestä iljetti. Ikinä tätä ei pyyhkisi mikään
pois hänen mielestään. Hän ryntäsi ulos kohti Niagara Falssin kohinaa, kohti
rankan virran matkaa puhdistukseen, saastasta pois.
Iljettävää. Sinä ihan totta iljetät minua.
Joyce Carol Oatesin teos Putouksen (The Falls, Otava 2006, suomennos
Kaijamari Sivill) otin luettavakseni vaikuttuneena jälleen kerran Oatesin
uusimmasta, Elämäni rottana. Vaikka tunnen Oatesin teemat, yksikään teos ei ole
ollut samanlainen, vaan hän yllättää minut kerta kerran jälkeen. Edelleen
kiitollisena siitä, että aloitin Haudankaivajan tyttärestä ja sitten ne
muut, vahvimpana Blondi On teema, joka toistuu kerta kerran jälkeen ja se on naisviha ja –ahdistelu. Kosto: rakkaustarina heitti sen niin päin mieltä, että oli pakko jatkaa
lukemista joukkoraiskauksen tematiikasta. En päässyt eroon äänistä:” Uuh
beibeibi, minne matka? Herkkupeppu! Itsehän kerjäsi!” Missä olin ne kuullut
ennen kuin luin Oatesia. Olinko nähnyt unta vai kuulinko oikeasti itse sellaista.
Eihän voinut olla totta, eihän! Ja sitten tyttäreni kertoi, miten kaduilla
ikämiehet huutelivat...Vereni alkaa kiehua ja sulaudun jälleen kerran
erilaiseen Oatesiin. Tarinaan jossa pastorin tytär Ariah on avioitunut
pappismiehen, Gilbert Erskinen kanssa. Hän ei rakastanut miestä, mutta toinen
vaihtoehto oli jäädä vanhaksipiiaksi ja lapsuudenkotiin. Ehkä tästä kuitenkin tulisi
jotain, sillä ensimmäisen kerran kunnolla samppanjaa herätti hänen todellisen
sielunsa, herätti sen kaiken, mitä paitsi hän oli ollut. Samppanja teki hänestä
synnillisen, ihanan villin ja synnillisen.
Rouva Gilbert Erskinestä tulee surullisen kuuluisa,
itsepintainen Niagaran leskimorsian alle vuorokaudessa. Hän on kiinni
etsinnöissä vuorokausi vuorokauden jälkeen. Hän tuijottaa pärskeitä, antaa
niiden kastella itsensä. Hänen ainoa kauhistava ajatuksensa on se lepakon
kirskahdusta muistuttavan äänen aikainen limapurskahdus. Eihän se vain voinut
mennä hänen sisälleen? Pystypäin hän kantaa rooliaan eikä aio huorata suruaan
itkemällä toimittajille tai kenellekään. Hylättynä alle vuorokaudessa ei ole mitään
verrattuna hänen tahtoonsa, joka on kuin kiveä. Eikä Ariah tajuakaan, miten
likellä häntä on oikea rakkaus, joka kuin tulee hänen ja pahan maailman väliin.
Juristi Dirk Burnaby, joka hypnotisoituu Ariahista itsekään tajuamatta miksi.
Ariahista tulee Dirkin kaiken keskus. Nyt saa väistyä hänen äitinsä Claudine,
jonka kuuluisa kauneus on alkanut rapistua ja saanut hänet vetäytymään
suorastaan erakoksi. Äiti odottaa kultapoikansa Dirkin tulevan asumaan kanssaan
perheen eristyksissä olevaan saareen, upeaan Shalottiin.
Claudinen lasten ei
hyödyttänyt vakuutella äidilleen että hän oli edelleen kaunis nainen, vaikka
hän tosiaan oli kaunis, kaunis keski-ikäinen. Claudinelle ei lohtu kelvannut. ”Minä
vihaan sitä. Tätä. Minä vihaan minua. Minua inhottaa katsoa itseäni peilistä.”
Sillä Claudine tiesi parhaiten, mitä peilin olisi pitänyt heijastaa ja mitä se
ei nyt heijastanut.
Dirk käy tapaamassa äitään ja hengittämässä parempaa ilmaa,
sillä Luna Parkin talossa ilma oli kuin saastunutta. Hän palaa kuitenkin pian
ja saa Ariahin kanssaan avioliittoon, joka on kuin unelmaa, kunnes...Heillä on
kolme lasta ja Ariah antaa soittotunteja, vaikka rahan puolesta ei tarvitsisi. Sitten
Dirk ottaa ajaakseen oikeusjutun joka vie hänet tuhoon kaikin mahdollisin
tavoin. Ariahia hän ei kuuntele, eikä lukuisia ystäviään. Häntä ajaa paine
haastaa kemiantehtaat, jotka syöksevät ilmaan monia syöpiä aiheuttavia
myrkkyjä.
Kaikka tapahtuu. Kaikki kuohuu. Niagara, jossa sentään voi
hengittää. Tai jonka voi antaa viedä. Vain yksi on kivettynyt ja vahva. Kiveä kovempi. Oates on luonut
hylätyn naisen kuvan, jossa nainen, Ariah, ei aio alistua millekään
säälittelylle eikä kenenkään hyväksikäytölle. Tosin kolmen lapsen
yksinhuoltajana se ei aina ole helppoa, mutta silloin voi tulla armahtava uni
tai päänsärky, jonka varjolla vetäytyä pimeään makuuhuoneeseen.
Putouksessa Oates kuljettaa kaiken aikaa
naisvihatematiikkaa, mutta melkein yhtä vahvana sen rinnalla naisen haurasta mahdollisuutta selvitä miesten hallitsemassa maailmassa. Teos tosin pakottaa
kysymään, minkä hinnan hän tästä maksaa. Ariah opettaa lapsilleen, että perhe
on kaikki. Millään muulla ei ole väliä. Vain perhe, joka nyt on vailla miehistä
tukipylvästä, mutta ovathan pojat. Kaksi poikaa ja tytär, joita Ariah selvästi
manipuloi aina tukehtumiseen asti. Ehkä juuri se teki Royalista toisen. Hänestä
tuli irrallinen ja eri tavatessaan hautausmaalla erään henkilön. Äidin despotia alkaa olla
näennäistä, ei enää todellista. Ariahin ulkoinen hauraus muuttaa hänen sisäänsä
ja saa epätoivoisesti takertumaan lapsiinsa.
Putous tavallaan näyttää naisen hauraan mahdollisuuden kaikessa ympäröivässä raadollisuudessa. Mitään tähtipölyä ei ala
sataa taivaalta ja sateenkaaren päästä ei löydy aarretta, mutta jollakin
tavalla, vaikka pakon kautta, selvitään.
Tyylilleen uskollisena Oates jättää ilmaan solmimattomia lankoja,
joiden päät lukija saa itse solmia. Kirjailija ei aliarvioi lukijaa. Jos Sisareni, rakkaani oli sairaiden mielten mosaiikki, niin Putous on pakotettujen
tahtojen kartasto. Siinä selvitään tai ei, mutta eksymättähän kukaan ei löydä
perille. Ei tähtipölyä vaan yhteiskunnan vääristyneitä rakenteita, poliisien
mielivaltaa, värillisten vihaamista, naisten alistamista, mutta kun seisoo
hengittämässä Niagaran ilmaa ihan liki, hengittää samalla mahdollisuutta ja
uskokaa tai älkää, näkee virran kuohuissa pilkahtelevia toivon tähtiä.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena