TAPAUS KALTEIS

Hänen piti päästä ulos. Hän ei pystynyt olemaan sisällä. Hän ajeli seutua pitkin ja poikin. Niin kuin aina liikkeellä ollessaan. Kuinka kauan hän oli jo polkenut? Tuntejako? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän etsi. Oli levoton.

Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis (Kalteis, Gummerus 2010, suomennos Leena Vallisaari) osoittaa hänet rikoskirjallisuuden mustaksi hevoseksi. Näin eleettömästi tehdään menestysdekkari! Saksalainen kirjailija, kotiäiti ja entinen postivirkailija näyttää, mistä on tehty ne dekkarit, joita ilman et lähde kirjakaupasta, ne dekkarit, joita ennen et sammuta lukulamppuasi, vaikka olisi jo suden hetki.

Jo Hiljainen kylä vakuutti minut Schenkelin tyylistä, mutta Tapaus Kalteis vain alleviivaa edellisen. Schenkel törmäsi sattumalta vanhaan tosirikokseen teekupposensa äärellä ja se oli siinä: todellinen sarjamurhaaja, joka kymmenen vuotta sai rauhassa ajella pyörällään pitkin ja poikin etsimässä uhreja ja joka kiinni jouduttuaan tunnusti viisi murhaa ja yhdeksänkymmentä raiskausta.

Hän hidasti vauhtia. Ei halunnut ajaa naisen ohi liian nopeasti. Halusi nauttia näystä niin pitkään kuin suinkin. Ajatteli silkkisiä alusvaatteita ja toisiaan hinkkaavia reisiä. Sitä, miten hän työntyisi niiden väliin.

Tapaus Kalteis on pelkistetyn tyylin ylistys, sillä Schenkel vie tarinaansa korostetun lyhyillä lauseilla, jotka väistämättä nostavat pintaan toden tunnun. Myös tyyli käyttää vuoroin ’suoria’ todistajalausuntoja, vuoroin murhaajan ajatuksia ja vuoroin tulevien uhrien arkipäivän elämän kuvauksia, vetää lukijan imuun, jossa tuntee olevansa osa tarinaa. On helppo samaistua nuoreen Kathieen, joka haluaa suureen maailmaan eli tässä tapauksessa Müncheniin. Asunnottomaan Kathieen, joka viettää yön siellä täällä maksaen yöpymisensä seksillä. Mitään realistista suunnitelmaa tulevaisuutensa suhteen Kathiella ei tunnut olevan, mutta kohtalo on jo tehnyt sen hänen puolestaan…


Tässäkin kirjassa tulee, kuten Hiljaisessa kylässä, esille ’ei kuulu minulle’. Lina Führerin todistajalausunto poliisille syyskuun 1. päivänä 1937 kuvastaa ympäristön mihinkään puuttumattomuuden periaatetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän katselee lauhaan yöhön ja kuulee naisen huutavan ja voihkivan ja heti kohta alkavan lausua isämeitää:

Isä meidän –rukouksesta hän oli varma. Hän oli nimittäin erottanut rukouksen alkusanat aivan selvästi. ”Isä meidän joka olet taivaissa…”


Hän oli sen jälkeen kuitenkin kuullut vain lyhyitä pätkiä. ”Pyhitetty…nimesi”, ääni oli hiljentynyt koko ajan, ”sinun tahtosi”. Valtatiellä ajavien autojen melu oli melkein hukuttanut alleen ”maan päällä…taivaassa”, kunnes mitään ei enää kuulunut.


Ja kun Lina meni nukkumaan kolme varttia myöhemmin, hän ei enää muistanut koko asiaa!

Todellinen sarjamurhaaja oli Johann Eichhorn ja kirjassa hänen hahmonsa on perheellinen mies Josef Kalteis, jota monet pitävät hyvin miellyttävänä, mukavana ja tunnollisena miehenä. Muta kun hän nousi polkupyöränsä selkään ja lähti ’metsästämään’, hänestä tuli peto.

Hän toivoi, että nainen vastustelisi. Tappelisi kaikin voimin häntä vastaan. Hän halusi haistaa naisen pelon, maistaa hänen hikensä. Kiihottua niistä entistä enemmän. Hän halusi nauttia hetkestä täysin siemauksin. Lietsoa himonsa äärimmilleen.

Ja kaiken aikaa Kathie yrittää selvitä päivä kerrallaan. Makaa liikkumatta miesten alla ja antaa näiden tehdä temppunsa. Nukkuu päivisin muutaman tunnin ystävänsä asunnossa, kunnes taas koittaa yö, jolloin on lähdettävä kaduille sininen myssy somasti päässä.

Kalteisin kuulustelupöytäkirjat tuovat kirjaan omaa kammotustaan, sillä ihan loppuun asti tuntuu kuin mies hekumoitsisi teoillaan. Schenkelin ei tarvitse pakottaa tarinaa, sillä kuolema ajaa pyörällään pitkin katuja varmana saalistaan ja Schenkelin teksti kulkee kuin hyvin rasvatut pyörän ketjut. Andrea Maria Schenkel on tullut jäädäkseen, eikä ole mikään ihme, että hän on saanut Deutscher Krimi Preisin sekä esikoisteoksestaan Hiljainen kylä kuin myös toisesta romaanistaan Tapaus Kalteis.

Tiedän jo, että Bessu on 'haistanut' sekä tiikerikakkuni että tämän dekkarin. Jos minä olen dekkarihullu, osa ’ansiosta’ lankeaa parhaalle ystävälleni, joka ei elä ilman niitä. Hän on jo matkalla lainamaan kirjaa minulta ja voitte arvata, että ikinä, ikinä en uskaltaisi paljastaa kirjan juonta tai sitä, että Schnkelillä on poikkeuksellinen kyky tuoda kirjaansa vähintään yksi…

Josef Kalteisin kuulustelupöytäkirjasta Münchenissä 28. helmikuuta 1939:

Yhä uudestaan tahdoin sen tuntea, olin hurmoksessa, en oma itseni, jälkeenpäin minua aina hävetti, mutta vähän ajan päästä se jo unohtui ja lähdin liikkeelle. Kuin villieläin, sellainen se vietti on, minä saalistan taas…yhä uudestaan.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Suketus

HILJAINEN KYLÄ

Andrea Maria Schnkelin Hiljainen kylä (Tannöd, Gummerus 2009, suomennos Leena Vallisaari) on on monitasoisesti täydellisen kauhistuttava kirja. Ensinnäkin kirja perustuu tositapahtumaan 1920 luvun Baijerissa ja juttu jäi ikuisesti selvittämättä. Kirjailija on vain siirtänyt raakalaismaisen veriteon ’50 –luvun Saksaan. Toisaalta, kirja myös tuntuu hyvin todelta, koska tyylikeinona on, että se pääosin perustuu kyläläisten todistajalausuntoihin, ja hyvin äkkiä lukija tajuaa yhden todistajista olevan murhaaja. Kirjan ainoa pahuus ei suinkaan ole joukkosurma, jossa menehtyy Tannödin tilaa pitänyt eristäytyvä Dannerin perhe, vaan ilmenee jotain melkein kestämätöntä…

Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirjailija Andrea Maria Schenkel asuu Baijerissa ja sai esikoisteoksestaan arvostetun Deutscher Krimi Preis –palkinnon 2007. Hiljaisen kylän käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva. Täytyy vain ihmetellä Andrean mielenliikkeitä, sillä tuhansia jännityskirjoja elämässäni lukeneena en ole voinut missään yhtä huonosti kuin viime yönä Einhausenin kylässä.

Ja nyt, juuri nyt, kuulen, kuinka jossain nousee valitus: Eikö tämä väkivalta riitä? Eikö riitä, että tapahtuvat Sellot ja Jokelat ja Itävallan Fritzit? No, aivan varmasti eivät riitä! Niin kauan kuin Suomessa ja Saksassa ja missä tahansa maailman maassa on yksikin Hiljainen kylä, jokainen lukekoon kirjan ja tajutkoon, mistä lopulta on kysymys. Kukaan ei voi pahoin siitä, kun joku kirjoittaa mukaansatempaavan dekkarin, jossa paha saa lopulta kuitenkin palkkansa. Välillä pelotti ja hengitys pysähtyi, mutta lopulta yhdestä tai useammasta ruumista huolimatta, paha saa kuitenkin palkkansa.

Hiljaisen kylän kauhu on Jante-kauhua. Jante on mikä tahansa kylä missä sinä juuri voit asua. Nyt olemme kuitenkin kylässä, jota Janten sijasta kutsutaan Einhauseniksi ja Tannödin maatilalla tapahtuu erittäin kylmänä maaliskuun perjantain ja lauantain vastaisena yönä raaka joukkosurma, jossa menehtyvät maanviljelijä Herman Danner, vaimonsa Theresia, tytär Barbara Spangler sekä lapset Marianne ja Josef sekä talon piika Maria Meiler. Veriteko on tehty piikkikuokalla ja lisäksi Barbara Spanglerin kaulalta löytyvät kuristusjäljet.

Todistajalausuntojen myötä Einhausen alkaa kirkastua sumusta Janteksi. Dannerin perhettä pidettiin eristäytyneenä, omalaatuisena ja perheestä tiedettiin jotain todella kammottavaa, mutta kukaan ei koskaan halunnut puuttua asiaan, koska: ”Eihän se minulle kuulu” ja ”Herman Danner oli kova tekemään työtä, vaati muilta, mutta myös itseltään.”

Jos minä nyt sanon sinulle, että eristyneissä kylissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Niissä voidaan tehdä lapsille ihan mitä tahansa, jopa sellaista, mistä et ole koskaan kuullutkaan, usko pois, sillä minä tulen Jantesta ja minä haistan Janten jo kaukaa. Einhausen haisee Jantelta!

Ei kuulu minulle!


Alois Huber: ”Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista on tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.”

No, ainoa mikä on takuulla varmaa, on fakta, että pahan tekijä on aina itse kylästä, joka vaikenee ja vierittää syytä muualle. Hiljaisissa kylissä riittää, kun on kova tekemään työtä, näyttäytyy kirkon etupenkissä pääsiäisenä ja jouluna, muuten voit tehdä kenelle tahansa ihan mitä tahansa ja kylä vaikenee: Ei kuulu minulle!

Jos Schenkel olisi käyttänyt kirjassaan pelkästään kyläläisten todistajanlausuntoja, kirja ei olisi saavuttanut tyylillisesti tasoa, johon se nyt ylsi. Todistajalausuntojen välit ovat paljastavimmat, sillä Einhausenin kylän väkeen ei ole luottaminen, koska he ovat itse osallisia tavalla tai toisella. Schenkel tulee Jantesta ja hän tiesi, mistä kirjoitti. Hänen on täytynyt lapsena nähdä, mitä tapahtui jossain toisessa hiljaisessa kylässä. Jollekin tehtiin jotain todella kamalaa ja kylä vaikeni ja salli tapahtua. Ja kun paholainen täytti 70 vuotta hänelle vietiin lahjoja ja kunniapräniköitä ja kylän silmäätekevät kumarsivat niin, että tyhjät päät kopsahtivat polviin.

Tämä kuuluu juuri sinulle!

Hiljainen kylä on kirja, joka pitäisi ottaa hiljaisten kylien koulujen oppiohjelmaan, sillä jantelaisuus kuolkoon. Ja tämä kuuluu juuri sinulle, joka asut hiljaisessa kylässä ja hurskaasti taivutat pääsi kirkon penkissä, mutta olet syntisistä suurin vaikenemalla. Sinulle on kirjoitettu Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä ja sinä luet tämän kirjan, sillä tämä kuuluu juuri sinulle!

Oi kunnian Kuningas,
oi Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman
synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille iankaikkinen rauha!

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN JA SANOMISEN USKALLUS & TAITO

Olen aina ihaillut Anna-Leena Härköstä hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan kuin myös sanomisen uskalluksesta ja taidosta. Jos ihmettelette, miksi en ole vielä tuonut hänen kirjojaan blogiini, on siihen vain se yksi ja ainoa syy: En ole ehtinyt!

Tämän päivän Keskisuomalaisessa on Annamari Nurmisen haastattelu Härkösestä ja poimin sieltä pari oivaltavaa näytettä, joita voitte pitää vaikka torstain kevennyksenä tai oivalluksena, aivan kuten haluatte:

Kirjoitat ihmissuhteista viiltävän suorasukaisesti. sanopa, mikä niissä on kaikkein vaikeinta?
- Kaikki. Ennen kaikkea se, kun luonteet törmävät toisiinsa. Lähtökohtaisesti miehet ja naiset ovat niin erilaisia, ettei meidän pitäisi olla missään tekemisissä toistemme kanssa.

Annoit aikanaan Imagessa julkiseen keskusteluun päätyneen neuvon, että naisten pitäisi nukkua aina ilman pikkuhousuja. Vieläkö neuvo pätee?
- Juu. Ilman muuta. Vanha täti sanoi kerran minulle, että tavaran pitää tuulettua. Se pätee yhä.

Rakkaudesta Jyväskylään, Muuratsaloon ja lumeen

Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä Luvialta tänne tuoma. Koulu- ja urakaupunkini oli Pori. Länsirannikolla on vieläkin ystäviä yli 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin oman Salaisen Puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme! Istuessamme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä tätä saarta. Olen sielultani saarelainen ja pikkukaupunkilainen: tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut?

Oli tapahtunut Jyväskylän kasvu keskieurooppalaistyyppiseksi kaupungiksi. Olin rakastunut yliopiston valkeisiin rakennuksiin Jyväsjärven rannalla, olin rakastunut kaupunkimme siltoihin ja uusiin valoihin kävelykadulla. En voi elää ilman Ranskalaisten korkojen korvasienikeittoa ja saman paikan pöytää numero kolme: Pöytä kahdelle, pöytä rakastavaisille! Lyseo on niin kaunis, että voisin sitä halata ja kirkkopuistossa istun jäätelöllä joka kesä. Olen salaa kosketellut kaupungin vanhoja mukulakiviä ja ajatellut: Mitä, jos olisinkin syntynyt tänne, onhan äitini suku kuitenkin Keuruulta...Olen pienten putiikkien asiakas ja mikään ei ole liian kaukana kävellä. Ajan Viherlandiaan kuin kotiin ja saan ihailla matkalla Kuokkalan kaunista kartanoa. Kerran minulla oli sovittu tapaaminen kaupungissa, mutta kun pysäytin auton, huomasin olevani Viherlandian parkkipaikalla;-)

Oli tapahtunut myös Muuratsalo-ilmiö. Talviset hiihdot ympäri kotisaaren, patikoinnit metsissä jyrkkien, suoraseinäisten kallioiden välissä, romanttiset yöuinnit, puutarhani synty, suvet kuin Tahitilla, maailman paras ja kaunein kirjasto ja tietenkin Päijänne, joka on riittävän suuri tällaiselle meri-ihmiselle.


Oli myös tapahtunut ikimuistoisia tapahtumia: veneilysuvet Lokki-veneellämme pitkin Päijänteen selkiä, jolloin todeksi koimme 'vöin hopeisin hohtelee'; ystäviemme kokoontuminen pyöreille synttäreilleni ja yllätysristeily ravintolalaivalla, jolloin kovimmatkin merikarhuystäväni vakuuttuivat järvemme ainutlaatuisuudesta; teatterikokemuksia, joista kirkkaimpina helminä Gabriel, tule takaisin ja Alvar Aallosta kertova Maestro; Johanna Rusasen joulukonsertti Taulumäen kirkossa ja hänen uskomattomat Ave Maria -tulkintansa; tyttäremme Meri painoi valkolakin päähänsä maineikkaassa Jyväskylän Lyseossa ja riemuylioppilaat ilahduttivat; ystävämme häät Pihlajaveden korpikirkossa ja monta muuta ikimuistoista tapahtumaa, joista viimeisimpänä hevosen selkään nousu Petäjävedellä 30 vuoden tauon jälkeen.

Jyväskylä rakkaani, Muuratsalo rakkaani, sylissänne olen riemulla pyryt ja tuiskut, helteet ja suvisateet. Toivon, että suhteemme on 4-ever ja edelleen elämyksiä täynnä. Ehkäpä minäkin olen antanut teille jotain kiintoisaa niin kritiikeissäni kuin kiitoksissani, sillä ainahan nyt jotain sanottavaa löytyy satakuntalaishämäläiskarjalaiselta, kynä toisessa kädessä, kirja toisessa kädessä syntyneeltä merensuolatuulissa kasvaneelta naiseläjältä. Uskon, että erilaisuus on rikkautta ja vain lisää intohimomme syvyyttä!

Ja vielä on semmoinen ilmiö kuin lumi! Lumi on semmoista valkeaa, kaunista, pehmeää, puhdasta, josta voi iloita ja joka mahdollistaa monenmoista ihanuutta: lumienkeleitä, lumilyhtyjä, lumipuutarhoja, lumiukkoja, lumilinnoja, lumivaelluksia, lumiratsastusta…Lumi ei ole itsestään selvyys, sillä länsirannikolla lumi oli aina suuri ihme. Enimmäkseen oli vain floskaa. Täällä Keski-Suomessa lumi on kuin luonnon suuri pukujuhla, jossa ankea marraskuu muuttuu Talven Ihmemaaksi. Rakastan puuterilunta ja pyryä ja kinoksia niin, että sitä ei koskaan tiedä, milloin minä muutun kokonaan lumeksi. Tai Lumiksi.

♥:lla Leena Lumi
kollaasi Soolis

PS. Jyväskylä -fanit voivat lukea  blogistani Maria Pecoraron kirjan Schaumanin linna - Tehtaanjohtajan koti Jyväskylässä.

MITEN OLISIN KESTÄNYT KAIKEN JOS SINUA EI OLISI OLLUT?

Miten olisin kestänyt kaiken
jos sinua ei olisi ollut?
Kenelle olisin kertonut
erehdykseni ja epäonnistumiseni?
Kenelle olisin itkenyt
pettymykseni ja pahan mieleni?
Kenelle olisin purkanut
surujeni sotkuisen vyyhden?
Kenen kanssa
olisin tunteut olevani niin
tuulilta turvassa,
heikkoudessani hyväksytty,
rajallisuudessani rakastettu,
vailla vaatimuksia,
ehdoitta?
Seisoit rinnallani kun oli pimeintä,
lämmitit minua kun palelin,
pidit kädestä kun pelkäsin.
Huusit kun en kuiskauksia kuullut,
kuiskasit kun en huutoja enää kestänyt.
Ja kun muut lähtivät,
sinä jäit.

- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
kuva Hanne

ANNA, EMILIA, PAT JA MARIGOLD OVAT YSTÄVIÄMME 4-EVER

Anna, Emilia, Pat ja Marigold ystäviämme vuosikymmenestä toiseen. He edustavat tyttöystävyyttä, joka kantaa ikuisen ystävyyden tehokkainta taikaliimaa: luotettavauutta, hyväksymistä, avoimuutta, lohtua, lämpöä ja myös iloa. Pat kertoi minulle tänään, että joukkoomme liittyy uusi ystävä syksyllä, mutta minä lupasin vaieta kuin kivi! Siis ehkäpä juuri omenakuussa, jolloin kaikki on ihanaisempaa kuin muulloin, saamme joukkoomme uuden, mutta kaltaisemme hurmoitujan, joka juo kuunvaloa ja tyydyttää nälkänsä ihailemalla aamu-usvaa...

ANNOJA JA RUNOTYTTÖÄ UUSIN KANSIN

Tässä Pieni runotyttö, Annan unelmavuodet ja Anna omassa kodissaan 1980-luvun kansilla.

ANNOJA JA RUNOTYTTÖÄ VUOSIEN TAKAA

Tässä Runotyttö etsii tähteään, Annan Nuoruusvuodet ja Anna omassa kodissaan kansia 1950 -luvulta.

PAT - VANHAN KARTANON VALTIATAR

Prologi

Aloitin tänään Silver Bushin jatko-osan. Alan saada vihdoinkin otteen itsestäni. Minun täytyy järjestää elämäni, vaikka se olisi katkeraakin. Koska emme voi paeta elämää, voimme ainoastaan hyväksyä sen ja tehdä siitä mahdollisimman siedettävää.(15.1.1934)

Kirjoitin tänään Pat I:n ”joululuvun” ja uppouduin muutamaksi siunatuksi tunniksi ”Silver Bushiin”. En ole kyennyt tekemään mitään Ewanin romahtamisen jälkeen.(21.5.1934)


Täytän tänään 60 vuotta! Ja mikä päivä! Ensimmäisen kerran syntymäpäivänäni ei yksikään rakkaistani ole läsnä. Nukuin melko hyvin, vointini oli parempi ja sain kirjoitetuksi Pat II:n viimeisen luvun. Olen tänä syksynä ajatellut monta kertaa, että en saa sitä ikinä valmiiksi. Yhdenkään aikaisemman kirjan kirjoittaminen ei ole ollut minulle tällaista kärsimystä. (30.11.1934)


Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan.

Lopussa on sen alku, päätin minä luettuani L.M.Montgomeryn kirjan Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, Minerva 2010, suomennos Sisko Ylimartimo). Teko on täydellisen tahallinen ja päädyin siihen, koska tutustuttuani tarkemmin kirjailija Montgomeryn elämään, hän on yhä enemmän minulle Pat ja Pat on Maud. Toisaalta Pat on tullut minulle nyt läheisemmäksi, kun hän on aikuinen ja jokainen riviväli huutaa, mitä Maud Montgomery olisi itselleen halunnut, suonut, toivonut.

Sisko Ylimartimolla on selvästi draaman tajua, sillä Pat II alkaa erillisellä luvulla Kuiskaus menneisyydestä, josta heti muistamme Patin lapsuusystävän Hilaryn, mutta huomaamme myös jonkin muuttuneen:

Pat värisi. Heräävä tuuli valitti kolkosti ikkunanpuitteissa. Hän tunsi äkkiä olevansa kummallisen yksinäinen…juuri rakkaassa Silver Bushissa hän tunsi yksinäisyyttä…koti-ikävää.

Nämä lauseet kertovat paljon. Silver Bush on Patille aina ollut enemmän kuin koti, se on ollut uskonto, johon kukaan älköön kajotko. Se on ollut koti, joka ei kaipaa muutoksen tuulia. Se on Patin rakastettu, ei kukaan muu. Ei yksikään heistä, jotka haluaisivat olla hänelle enemmän. Ei edes Hilary.

Koska itse käytän liiankin kanssa lauserakenteiden pilkkomista saadakseni virkkeeseen viipyilevyyttä, mahdollisuutta johonkin muuhun, meren hidasta aaltoilua…,tajusin heti tuosta lyhyestä kappaleesta kohtaavani nyt aikuisen Patin, jonka on taivuttava muutoksen tuuliin.

Saavumme Silver Bushiin, jossa kaikki näyttää olevan, kuten viimeksi lähtiessämme. Hilaryn ikääntyvä koira makoilee Patin jaloissa ja Judy kertoo värisyttäviä kelttiläistarinoitaan tutut kissat ympärillään. Hilary on kaukana poissa opiskelemassa arkkitehdiksi, mutta Patilla riittää kosijoita, jotka hän lähettää matkoihinsa toisen toisensa jälkeen. Syy ei voi olla Hilaryn, sillä Pat oli Hilaryn lähtiessä sanonut heidän olevan vain ystäviä. Niin hän sen halusi! Hilary oli rakas ystävä, siinä kaikki. Hilaryn kosiokirjeisiinkin Pat vastaa tavalla, joka korostaa ystävyyttä:

Pistän tähän kirjeeseen pikkuisen nurkan puutarhaa, nuoren, vihreitä kerkkiä kasvavan kuusen, Jordanista sen kuutamon valaiseman mutkan, jonka muistat…metsäluumupuun kukinnon…tuulen, joka on puhaltanut tuoksuvien saniaisten yllä…pienen kissan kehräämisen ja sen pienen koiran haukahduksen, joka kaipaa sinua…ja alati parhaimman ystävän rakkauden. Eikö siinä ole kyllin, Hilary-kulta? Tule kotiin ja nauti kaikesta tästä. Vietetään jälleen kesä, joka on täynnä entistä iloista toveruuttamme.

Viipyilevät,  Marguerite Durasin tyyliin yltävät pisteet tosin antavat aavistaa, että ehkäpä Pat ei itsekään tiedä mitä haluaa. Ystävällinen talo on saanut uudet ihastuttavat asukkaat, sisarukset Suzanne ja David Kirkin, joka viime mainittu on leskimies. Yhä enemmän Pat viihtyy heidän mukavatunnelmaisessa kodissaan, jossa keskustelua, koiria, takkatulta ja tietty vanha muisto Betsistä. Viihtymystä saattaa lisätä älykkään, kirjallisen Davidin vakava rakastuminen Patiin:

”Hän vanhenee ja minä nuorrun. Ehkäpä me kohtaamme”, David ajatteli.

”Heidän sielunsa ovat samanikäiset”, Suzanne ajatteli.

Vain Pat ei huomannut mitään, sillä hän oli niin kiinni Silver Bushin arjessa ollen nyt kartanon valtiatar, jonka piti järjestää vieraille kestitystä, säästää heikkoa äitiä epämukavilta uutisilta, torjua kosijoita ja sitten kestää vielä ensimmäinen tosiriita siskonsa Raen kanssa. Mutta onneksi aina välillä oli syyskuu, kuukausi kuin kultainen sormus, syyskuu, joka tarjosi taikamaljaansa, syyskuu, jossa omenat levittivät huumaavaa tuoksuaan Silver Bushin ylle…

Vaan jälleen Varjo alkoi lähestyä Patin rakasta kotia ja tapahtuu niin rankkoja asioita, että löydämme Patin ullakolta lukemasta Hilaryn kirjeitä ja potemasta koti-ikävää omassa rakkaassa Silver Bushissaan.

Mutta: Kaiken jälkeenkin Pat vielä kerran lähettää Hilaryn matkoihinsa, kun hän vihdoinkin saapuu.

”Löydät …jonkun kuitenkin…”

”En…sinä olet pilannut mahdollisuuteni rakastua kehenkään muuhun. Sinä olet ainoa.”


Montgomeryn kirja, jossa Pat on kartanon valtiattarena on kaikista kirjailijan ’tytöistään’ kirjoittamista kiinnostavin, liikuttavin ja aikuisin, mihin tietty lienee vaikuttimena hänen omat kokemuksensa ja ikänsä. Nyt Patin on vihdoinkin taivuttava uusiin tuuliin, mutta ne tuulet tuoksuvatkin itse elämältä. Niissä on tuoksua kuoleman ja mullan, tuoksua tuhkan ja tulen. Niissä on kuivaa preeriatuulta, joka maistuu erolta ja kyynelten suolalta, mutta myös romantiikalta ja intohimolta, jossa toinen ei tyydy vähempään kuin täydelliseen antautumiseen!

Minä rakastan, rakastan tätä kirjaa!!! Ja lopetan näin:

”Onko siellä tilaa puutarhalle?”


”Runsaasti. meillä tulee olemaan puutarha, oma rakkaani…akileijoja keijukaisille ja unikoita tanssimaan varjoissa ja kehäkukkia naurun vuoksi.”

Ja nyt minä kyynelehdin…


Epilogi


Kuiskaus menneisyydestä


Kirjeet olivat hauraita ja kellastuneita…täynnä sanoja rakkaudesta…vuosia sitten niitä kirjoittaneiden sydämet olivat nyt tomua…täynnä iloa, joka oli kerran ollut hurmaa, ja hämäriä vanhoja murheita, jotka kerran olivat olleet kärsimystä. Pat viivytteli ja meni takaisin ikkunan ääreen, josta kuu kutoi villiviinin lehdistöstä kauniita kuvioita ullakon lattialle.

***

Osallistun tällä kirjalla Sininen linnan Marian Tyttökirjahaasteseen.

VANHAN KARTANON PAT

L.M.Montgomeryn Vanhan kartanon Patissa (Pat of Silver Bush, Minerva 2009) olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jossa vaellamme tähtien valossa Hopeakoivikossa, ihailemme Usvien kukkulaa ja kylvemme kuun hopeisessa valossa Kuiskailevalla kujalla tai Hämärikössä.

Sisko Ylimartimon suomentamassa kirjassa kohtaamme Silver Bushin taikapiirin, jossa varttuu tunteellinen, asioihin ja esineisiin ja ihmisiin voimakkaasti kiintynyt Pat. Ylitse kaiken Patille ovat juuret, joiden lujimpana ilmentymänä on voimakas yhteys ja jopa läheisriippuvuus perheeseen. Silver Bush on koti vailla vertaa ja maailma maailmassa. Oma perhe on enemmän kuin mikään muu ja perheyhteys ei saa rikkoontua eli kaikkien olisi Patin mukaan siinä aina pysyttävä.


Ilman perheen vanhaa irlantilaista palvelijaa Judya, Pat tuskin olisi selvinnyt elämän tuomista muutoksista ja menetyksistä. Vaikka Judy on kuin kelttinoita kertoessaan toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ’kallehimmalleen’ eli Patille, hän on myös se, joka kovan paikan tullen näyttää Patille, että elämään kuuluvat myös ne maton tummat raidat.

Judyn murre on varsin kiehtovaa, mikä olikin Ylimartimolle kovin haaste, mistä hän kunnialla selvisi kehittäen omanlaisensa murteen, jolle ei ehkä ole vertaa käännösmaailman historiassa. Kirjan alussa Judy vielä pääasiassa kertoo kammottavia juttujaan totena niihin uskovalle Patille, mutta kirjan loppupuolella hän toimiikin jo parisuhdeneuvojana:

Ja hää oli hiuka liia herraskaine miun makuun, Patsy. Miehen pitää olla vähä nöyrä, ku hää hakkaileepi, sil jos hää ei ole sitä sillo, nii millo hää on? Mie kysyn vaan.

Sitä ennen kuitenkin Judyn jutut välillä jopa sekoittavat mielikuvitusvillin Patin päätä ja elämääkin:

Lämmin hautova yö…yö joka ehdottomasti kuului keijuille. Pat saattoi uskoa niihin jälleen hetken verran koko sydämestään. Jokin kummallinen taika valtasi hänen olemuksensa. Hän muisti Judyn tarinan lumotusta prinsessasta, jonka täytyi tanssia alastomana täyden kuun aikaan metsäisessä notkossa. Äkkiä hänkin halusi itse tanssia samalla tapaa kuutamossa. Miksipä ei? Kukaan ei näkisi. Se olisi kaunista…kaunista.


Pat riisui vaatteensa. Niitä ei ollut paljon…ja hän oli jo avojaloin. Hän heitti pois vaaleansinisen puuvillamekkonsa ja vähäiset alusvaatteensa. Hän seisoi varjojen keskellä, tuo pieni häpeämätön dryadi, joka värisi ennen kokemattomasta, kummallisesta hurmiosta, kun kuun kalpeat sormet koskettivat häntä puiden keskellä.


Sanomattakin on selviö, että Pat joutui kiinni tempustaan ja sai siitä rangaistuksensa. Ei siihen aikaan ollut tapana neitojen tanssia niityillä alasti edes hopeisessa kuutamossa.

Montgomerylle ansiokkaasti antautunut Ylimartimo löytää kirjasta ajallisen kiinnekohdan, josta tavoitamme Patin syntymävuoden. Pat oli sodan lopussa viisivuotias ja siten syntynyt vuoden 1913 tienoilla. Kirjan päättyessä eletään 30-luvun alkua, joten fiktio elää todellisuuspaostaan huolimatta aivan reaaliajassa.

Sota ei paljoakaan näy Patin kasvamisessa nuoreksi naiseksi, mutta sitäkin enemmän vaikuttavat tummat varjot, jotka vaeltavat Silver Bushin ja Ystävyyden talon ympärillä. Ystävyyden talossa asuu Patin paras ystävä Bets, joka on syntynyt samana syyskuun päivänä kuin Pat. Bets on jo lapsesta hyvin kaunis, keijun kaunis. Ja hyvin herkkä ja hyvin rakas Patille. Sielusisko, jonka kanssa kuiskitaan salaisuuksia pimeinä öinä toisen luona yökylässä. Kaiken, kaiken he jakavat, eivätkä aio koskaan erota, vaan Ystävyyden taloa kiertää jo varjoista suurin ja tummin…

Pat kuitenkin selviää ja varttuu ensimmäisiin ihastuksiinsa, joiden yhden taas päättyessä toteaa: Rakkaus on läikkyvää vettä murtuneesta ruukunsirpaleesta.

Tämä kirja on raikasta, tuttua Montgomerya, mennyttä maailmaa, johon on niin suloista sukeltaa. Minä palaan aina Prinssi Edwardin saarelle mieluusti ja samalla palaan omaan lapsuuteni, jonka vietin kasvaen suloisen saaren tuulissa. Rakastan oikeasti Gilbertiä vieläkin, mutta Anna hänet vei ja nyt taidan olla pikkuisen ihastunut Hilaryyn, joka saa valmistuttuaan suunnitella minulle talon, jossa on maailman kaunein veranda suoraan merelle päin…’ja siitä ei tule pelkästään talo, vaan siitä tulee Koti, sillä sen rakensi Rakkaus, ei Raha!’


Näetkö, Iltatähti kimaltaa taivaan hopeanhohtoisella kedolla ja Pimeä ojentautuu Hopeakoivikon keskellä. Eikö olisikin ihanaa, jos voisi lentää keinumaan puun latvaan jonnekin Iltatähden ja Pimeyden välille?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara  Jokke  Liisa ja Aili

MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA

Oi!, kuinka hurmiossani palasinkaan Prinssi Edwardin saarelle ja 20 –luvulle! Suruton Mennyt Maailma, jossa päivät olivat yhtä pitkää kesää, lapset olivat lapsia ja tekivät kepposia, nuoret olivat kunnolla nuoria: romanttisia, haaveilevia, punastuvia, pisamaisia ja kirjoittivat mielitietylleen Oikeita Kirjeitä.

Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, Minerva, 2009) tarjoaa meille, jotka olemme viettäneet lapsuutemme Anna –kirjojen maailmassa, paluun lapsuuden unenomaisiin hetkiin. Kirja on Sisko Ylimartimon käännös, mutta se on myös hänen antikvariaattilöytönsä Prinssi Edwardin saarelta. Olen itse armoton antikvariaateissa ’kollaaja’ ja vietän ulkomaillakin monet tovit pölyisten hyllyjen väleissä aarteita etsimässä. Mieheni ei tykkää ollenkaan huonoa, sillä hän juuttuu karttoihin yhtä helposti kuin kärpänen kärpäspaperiin ja karttojahan antikvariaateista löytyy. Siskon löytö todisti vahvasti antikvariaattiharrastuksen puolesta!

Sisko Ylimartimo kertoo: ”Löysin Magic for Marigoldin ensipainoksen charlottetownilaisesta antikvariaatista. Uppouduin Marigoldin maailmaan iltaisin majapaikassani Cavendishissa, kun aurinko laski ja täysikuu nousi purppuranhohteiselle taivaalle. Meren vaimea kohina kuului etäältä. Tunnelma oli aivan kuin Montgomeryn kirjoissa.”

Kirja kertoo Marigold nimisestä tytöstä, joka monen varhaisnuoren tavoin kuvittelee itsellensä leikkitoverin, koska kotikartanossaan hän on ainoa lapsi, vaikka sukua muuten riittääkin. Marigold avaa Lumotun oven, juoksee ylös saniaisrinnettä ja avaa Vihreän veräjän mennessään tapaamaan mielikuvitusystäväänsä Sylviaa.

Marigoldin lumottu maailma on oiva osoitus siitä, kuinka yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja on näin vahva ponnahduslauta myöhempään luovaan työskentelyyn ja syvälliseen pohdintaan. Siis Marigoldia ympäröivät kotona vain runsas, mutta aikuinen perhe. Toisaalta tarinan edetessä ilmaantuu useita ystäviä puhuvista kissoista oikeisiin leikkitovereihin ja ensiromanssiin asti.

Kirja on paitsi nostalginen, äärettömän hauska! Yksikin tapaus pakotti minut muistamaan, miksi olin kahdesti laittanut kieleni talvella kiinni jäiseen metalliin. Syy: ensin minua varoitettiin vanhempien toimesta ja toisella kertaa kaverit yllyttivät etten muka uskalla uusia temppuani;-) Ja tässä tulee tarinan opetus aikuisille ettei kannata kovasti kieltää, sillä lapsi saattaa tulkita kiellon kehotukseksi:

Mutta juuri kun he olivat ajamassa pois, isoäiti sanoi: Muistakaakin, että ette työnnä päätä portin tankojen väliin.

Kukaan ei tähän päivään mennessä ole tullut tietämään, miksi isoäiti sanoi niin. Marigold uskoo, että yksinkertaisesti näin oli määrätty. Kukaan ei ollut kertaakaan työntänyt päätään portin tankojen väliin ja portti oli sentään ollut paikoillaan jo kymmenen vuotta.


Mutta niin pian kuin isoäiti ja äiti olivat kadonneet tiellä näkymättömiin, Gwendolen sanoi mietteliäästi: Minä aion työntää pääni portin tankojen väliin. Ja jos haluatte tietää mitä sitten tapahtui, löydätte vastauksen Marigoldin lumotusta maailmasta sivulta 178.

Montgomeryn kirja tarjoaa myös riemastuttavia ennakkoluuloja, reipasta dialogia ja hymyilyttäviä viisauksia:

Vanha isoäiti piti ihmisistä heidän luonteensa vuoksi – sitten kun he olivat kuolleet.

Nuori isoäiti: Tietysti ranskalaisetkin pääsevät taivaaseen, jos he ovat ihmisiksi.


Marigold ei pitänyt Clo-tädistä niin kuin ei Klon-setäkään, joka valitti että ’täti oli liian ruma elämään.’


Charlie-setä Marigoldista: Mitähän tuo hametta käyttävä pikkupaholainen on nyt keksinyt?


Ystävyys on vähän kuin suudelmatkin – niitä ei jaeta summamutikassa.

Marigoldin lumottu maailma on kuin sukellus lapsuuden kirkkaaseen lähteeseen. Nostalgia keinuttaa lempeästi, pöydillä on sinilintukuvioisia pöytäliinoja, maljakot ovat täynnä ritarinkannuksia, leikeissä on tunnussanat ja salaiset merkit, kukaan ei ole oikeasti paha, kepposten ja katumusten vuorovedet vaihtelevat turvallisesti kuin vuodenajat Prinssi Edwardin saarella ja ystävä on se, jonka kanssa nautitaan kuunvaloa illalliseksi tuntematta nälkää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anki

USVIEN KUKKULOILLE, KUISKAILEVILLE KUJILLE...

L.M.Montgomerysta saitte jo faktaa, jossa varmaan rivien välistä heijastuu niin surumielistä Patia, kuin luomistuskissaan kärsivää Emiliaa ja se, mitä ette löytäneet sieltä, on varmaan temperamenttinen Anna, johon Maud lienee kirjoittanut paljon siitä, millainen hän olisi ehkä halunnut olla..., mutta faktat Anna-kirjoista saitte.

Minervan myötä olen palannut vuosikymmenien jälkeen Prinssi Edwardin saarelle ja kiitän kustantajaa tästä upeasta elämyksestä. Kutsun sinut mukaani kylpemään kuunvalossa...antamaan kanssani kosijoille 'rukkasia' ja hämmentymään niistä muutoksista, joita maailmalla aina on tarjottavana. Tule!, kuu nousee jo...

Minerva on tärkeä vaikuttaja tämän viikon Montgomery-aiheessa, mutta vähintäin yhtä tärkeä on kääntäjä, tutkija Sisko Ylimartimo, jolle nämä kirjat ovat selvästi olleet henki ja elämä. Ylimartimo myös on henkilö, joka täydellisesti, hurmaavasti ja tutkijan taidolla kutoo yhteen Montgomeryjen kirjojen lumon, faktan ja fiktion, kirjassaan Anna ja muut ystävämme - L.M.Montgomeryn elämä ja sankarittaret.

LUCY MAUD MONTGOMERY

L. M. Montgomery, koko nimi Lucy Maud Montgomery (30. marraskuuta 1874 – 24. huhtikuuta 1942), oli rakastettu kanadalainen romanttisten tyttökirjojen kirjoittaja. L. M. Montgomeryn kutsumanimi oli Maud.

L. M. Montgomery syntyi Cliftonissa, Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä Clara Woolner MacNeill Montgomery kuoli tuberkuloosiin Montgomeryn ollessa 2 vuotta vanha, ja hänen isänsä, Hugh John Montgomery, jätti hänet hänen äidinpuoleisten isovanhempiensa huostaan. Hugh Montgomery matkusti länteen ja asettui Saskatchewaniin Prince Albert -nimiseen kaupunkiin. Hugh Montgomery avioitui myöhemmin uudelleen ja Mary Anne McCraesta tuli Montgomeryn äitipuoli. Maud asui vuoden 1890 isänsä ja äitipuolensa luona, mutta palasi isovanhempiensa luo Cavendishiin.

L. M. Montgomery luki paljon nuoruudessaan ja sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi viisitoistavuotiaana. Hän hankki ensin opettajantodistuksen vuonna 1895 ja opiskeli sen jälkeen kirjallisuutta Dalhousen yliopistossa Halifaxissa. Hän toimi opettajana Prinssi Edwardin saaren kouluissa. Hän työskenteli myös halifaxilaisissa sanomalehdissä vuosina 1901 ja 1902 ennen kuin hänen isoäitinsä heikkenevä terveys pakotti hänet palaamaan Cavendishiin. Tällöin syntyi myös ensimmäinen Anna-kirja, joka julkaistiin vuonna 1908 Montgomeryn ollessa 34-vuotias.


Montgomery ehti olla kihloissa pariin otteeseen ennen kuin hän vuonna 1906 kihlautui salaa pastori Ewan McDonaldin kanssa. Pari meni naimisiin vuonna 1911, Maudin isoäidin kuoltua. Aviopari McDonald muutti pois Maudin rakastamalta Prinssi Edwardin saarelta Ontarioon, josta pastori oli saanut työpaikan. Montgomery oli avioituessaan 36-vuotias. Heille syntyi kolme poikaa, Chester Cameron (1912–1964), Hugh Alexander (syntyi ja kuoli 1914) ja Ewan Stuart (1915–1982).


Ewan McDonald osoittautui masennukseen taipuvaiseksi, mikä varjosti Montgomeryn menestystä, ja 1930-luvun lopulla Montgomery koki itsekin murtuvansa. Aviomiehen masennuksen lisäksi häntä painoivat laman aiheuttamat taloudelliset huolet ja oma heikkenevä terveys. Montgomery kuoli ennen aviomiestään 24.4.1942, ja hänet haudattiin Cavendishin hautausmaalle. Pitkään kuolinsyyksi luultiin vakavaa sydänsairautta. Syksyllä 2008 pojantytär Kate Macdonald Butler kuitenkin paljasti masentuneen Montgomeryn tehneen itsemurhan lääkkeiden yliannostuksella.


Montgomery ehti elinaikanaan kirjoittaa yli 20 romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Vuonna 1917 hän kirjoitti kirjailijanurastaan teoksen The Alpine Path. Myöhemmin on julkaistu kymmenen novellikokoelmaa, joihin kuhunkin on koottu tietyn aiheen mukaan Montgomeryn lehdissä julkaisemia novelleja. Vuonna 1985 alettiin julkaista hänen vuosina 1889–1942 kirjoittamiaan päiväkirjoja. Viimeinen Anna-sarjaan kuuluva teos The Blythes are Quoted ilmestyy Kanadassa syksyllä 2009, samoin Suomessa. Se sisältää novelleja, joita hän oli julkaissut jo aiemmin lehdissä, mutta jotka hän nyt kokosi yhdeksi kirjaksi. Teos on tummasävyinen, poikkeaa muista Montgomeryn teoksista, mutta päiväkirjoihin tutustuneelle sen tyyli ei ole yllätys


Ensimmäinen Anna-kirja, Annan nuoruusvuodet, valmistui jo vuonna 1905, mutta Montgomerylla oli vaikeuksia löytää sille kustantajaa. Lopulta hän luovutti ja pani kirjan säilöön, kunnes kolme vuotta myöhemmin The Page Company of Boston suostui julkaisemaan sen. Anna-sarjan kirjat saivat suuren suosion, vaikka Annaa kritisoitiinkin henkilönä. Kriitikot sanoivat, ettei hän kasvanut ollenkaan kirjojen saatossa. Sittemmin Anna-kirjat on käännetty kokonaan tai osittain jo noin 40 eri kielelle.


Anna on punatukkainen pisamanaamainen orpotyttö, joka joutuu vahingossa poikaa toivoneiden lapsettomien sisarusten Matthew'n ja Marillan kasvatiksi. Anna on vilkas, herkkä, puhelias ja hänellä on vilkas mielikuvitus, joten hän joutuu huimiin seikkailuihin. Ensimmäisen kirjan alkaessa Anna on 11-vuotias ja loppuessa 16-vuotias. Tyttökirjoiksi erikoista on, että Montgomery jatkoi Annan tarinaa "onnellisena elämänsä loppuun asti" – viimeisessä kirjassa Kotikunnaan Rilla Anna on 53-vuotias, ja tarina keskittyykin paljon hänen tyttäreensä Rillaan sekä Kanadan nuorten miesten lähtöön Eurooppaan maailmansotaan mukaan sotimaan.


Anna-kirjat sijoittuvat Prinssi Edwardin saarelle ja alueella on paljon niihin liittyviä turistikohteita. Montgomery on sijoittanut niihin paljon lapsuusmuistojaan.Japanissa Anna-kirjat ovat äärimmäisen suosittuja.


Toisen kirjasarjan Pieni runotyttö päähenkilö Emilia on myös orpo, joka isänsä kuoleman jälkeen joutuu äitinsä perinteitä kunnioittavien sukulaisten huomaan ja taistelee itselleen mahdollisuuden julkaista runojaan. Runotyttö-sarja on selvästi Anna-kirjoja synkempi sekä tapahtumiltaan että tunnemaailmaltaan. Emilia riutuu rakkaudessa ja luomisentuskassa kasvaessaan naiseksi.

Tarinat Vihervaaran Annasta ja Uudenkuun Emiliasta on filmattu televisiosarjoiksi. Myös Kanadassa suosittu televisiosarja Tie Avonleaan perustuu Montgomeryn kirjoihin.


Kustantajan toivomuksesta Montgomeryn etunimiä ei julkistettu kirjojen ilmestyessä ehkä siksi, että naiskirjailijaa ei otettaisi vakavasti.


Suomennettu tuotanto


· Sara Stanleyn tarinat (The Story Girl) (1911, suom. 1994)
· Sininen linna (The Blue Castle) (1926, suom. 1930)
· Jane Victoria (Jane of Lantern Hill, 1. osa) (1937, suom. 1993)
· Jane Victoria tulee kotiin (Jane of Lantern Hill, 2. osa) (1937, suom. 1993)
· Tie eiliseen (The Road to Yesterday) (julk. 1974, suom. 1976), novellikokoelma
· Tiedän salaisuuden (The Doctor's Sweetheart and Other Stories) (julk. 1979, suom. 1981), novellikokoelma
· Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold) (1929), suom. 2009
· Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933), suom. 2009
· Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935), suom. 2010

Anna-sarja

· Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables) (1908, suom. 1920)

· Anna ystävämme (Anne of Avonlea) (1909, suom. 1921)

· Annan unelmavuodet (Anne of the Island) (1915, suom. 1921)

· Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams) (1917, suom. 1922)
· Sateenkaarinotko (Rainbow Valley) (1919, suom. 1925)

· Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside) (1920, suom. 1962)

· Anna opettajana (Anne of Windy Poplars) (1936, suom. 2002)
· Annan perhe (Anne of Ingleside) (1939, suom. 2002)

· Siteeraamme Blytheja (The Blythes are Quoted, 2009, toim. Benjamin Lefevbre, suomeksi syksyllä 2009, novellikokoelma, josta osa julkaistu kokoelmassa Tie eiliseen)

Runotyttö-sarja

· Pieni runotyttö (Emily of New Moon) (1923, suom. 1928)

· Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs) (1925, suom. 1948)

· Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest) (1927, suom. 1949)

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

SITÄ SUN TÄTÄ - KIRJOJEN HÖYSTEENÄ

Huomenna palaamme kirjojen pariin. Välillä on hauskaa tehdä muutakin kuin lukea ja olenhan luvannut lukuelämysten ohessa tarjota kaikkea mahdollista koirista lintuihin, romantiikasta puutarhaan tai jotain sinne päin. Pääsääntöisesti haluan kuitenkin olla lukuelämysten tarjoaja.  Nyt ajattelin huomisesta alkaen tehdä koosteen L.M.Montgomerysta ja se tarkoittaa paluuta Prinssi Edwardin saarelle. Ja tätähän kaikki odottavat!

Pakko kerta, että Elämäni Pahin Vihollinen eli Tekniikka on jälleen ongelmana. Älkää ihmetelkö, jos kommentoinnissa on viivettä, sillä teidän kommentit ilmestyvät sähköpostilleni nopeasti, mutta viivästyvät hallintapaneelissa tunnista vuorokauteen! Toivon, että harmi on ohimenevä. Onkohan kellään muulla ollut vastaavaa harmia, vai olenko minä taas ainoa Tekniikka Paholaisen uhri?

Muuten on menossa ajat, jolloin kaikki paikat täyttyvät idätysastioista, kerran ei ole sitä 'ruukutushuonetta'. Olen myös ulkona enempi ja pääni aivan pursuaa puutarhaideoita. Teen ahkeraan muistiinpanoja sekä parhaiden ruokareseptieni kirjaan kuin myös puutarhakirjaani. Molemmat ovat siis kirjoja, joissa puhtaat sivut kunnes minä täytän ne 'kuolemattomilla' kehitelmilläni...;-) Tiedän, että kaikki suorastaan janoavat nyt sisustusta ja yritän sitäkin tyydyttää, jos en muulla niin sisustusideakuvilla.

Toivotan kaikille mukavaa ensi viikkoa ja muistutan, että tänään alkaa televisiosta uudet jaksot kotimaista sarjaa Helppo elämä, jota aion seurata. Sikäli harvinaista, että tätä ennen muistan seuranneeni kotimaisista sarjoista vain Ilman kavaluutta, jossa Niina Nurminen veti upean roolin expoikaystävänsä velkojen takaajana maksajaksi joutuneena nuorena naisena.

Tämän päivän Keskisuomalaisessa elokuva-arvostelija Marko Ahonen mainitsee sarjasta Helppo elämä näin:
"Piti ihan pysähtyä miettimään, miksi uusin jaksoin jatkuva Helppo elämä tuntuu virkistävän erilaiselta ja laadukkaalta draamasarjalta.
Ei pelkästään siksi, että kyseessä on kaikin puolin taidolla toteutettu tv-sarja. Vaan siksi, että perhe- ja ihmissuhdekuvioiden lisäksi mukana on kerrankin myös muuta sisältöä, varsinkin jännäri- ja rikoskuvioita.
Helpon elämän katsojasuosio on osoitus siitä, että maailmasta löytyy ajoittain myös oikeudenmukaisuutta."

ISOPURPPURAMEDESTÄJÄN PESÄSSÄ

S. asuu Israelissa ja havannoi blogissaan kiinnostavasti luontoa asiantuntemuksella. Nyt hän voi tehdä erästä havainnointia vuoteestaan käsin, sillä S::n makuuhuoneen ikkunan takana roikkuu terassilla lehtikaktus, johon on tehnyt pesän isopurppuramedestäjä. Viime kerralla pesintä epäonnistui, mutta nyt odotamme hengittämättä ja toivoen tämän pesinnän onnistumisen puolesta. Lähde mukaan seuraamaan, mitä tapahtuu isopurppuramedestäjän pesässä.

LUMIOMENALLA ARVONTA!

Kaikki nyt visiitille Lumiomenalle, siellä on arvonta ja kiinnostava kysymys!
kuva Arthur Rackham

MIKÄ LINTU?

Tunnistaako kukaan, mikä lintu on kuvassa?
kuva Pekka Mäkinen

VANHOJEN LASIEN LUMOA

Haikeana totesin juuri, että ei kannata ostaa koskaan muuta kuin kirkkaita viini- ja liköörilaseja. Onneksi muistin kaapeissa olevan äidin Viipurista tuomia kirkkaita kristallilaseja...Ajan patinaa (Ellen Dyrop ja Hanna Kristinsdóttir, Tammi 2009, suomennos Päivi Kivelä, valokuvat Helge Eek) kertoo, miten syntyy tällainen viehkeä kynttiläjalkarykelmä.

HAVE A NICE WEEKEND

Lempilintuni lokki ja minä toivotamme kaikille lukijoilleni aurinkoista, sinistä, mieluusti merellistä ja romanttista viikonloppua!
PS. Lähtekää iirisseikkailulle S.:n luo.

FRANCES PUHUI IIRISTEN MUSTELMANSINISISTÄ...

Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista.
Katselin käsivarsiani:
niissä oli iiriksensinisiä mustelmia.
Minun vanha silkinohut ihoni, siniset suonet kohollaan.
Miksei.
Minä kukin iiriksiä.
Helvetti, minähän kukin!

- Aila Meriluoto -
Kimeä metsä (Otava 2002)

LÄIKÄHTI LÄMMIN LÄMMINTÄ VASTEN, RYÖPSÄHTI...

Läikähti lämmin lämmintä vasten,
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet
Olimme kaksin ja rakastimme.

- Lauri Viita -
Lähellä sinua (Otava 1991)

YÖTAIVAS, YSTÄVÄNI, KAARTUU YLITSEMME KUIN KUKKA...

Yötaivas, ystäväni, kaartuu ylitsemme
kuin kukka sinimusta, valtainen,
ja ovat tähdet niinkuin kultakuoriaiset
ja käyvät hunajata etsien.

Niin nuorina, niin täynnä ikäväämme
yön terälehtein alla kumpikin
me valvomme ja lyövät sydämemme
kuin häkkilinnut taivaan laitoihin.

On monta päivää taivaanrannan taakse
jo käynyt, monta kiitänyt
yön kultakuoriaista kauas välkkysiivin,

kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin.
Se kaikki kauas liitänyt
on päivän lailla taivaanrannan taakse.

- Katri Vala -
Lähellä sinua (Otava 1991)
kuva Hanne

PERUNALUMI, RÖSTIPERUNA, HASSELBACKANPERUNAT...

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on aukeaman kokoinen juttu perunasta. Mitään niin tavalllista nyt kukaan ei ole enää syövinään, mutta ehkä joku kuitenkin syö. Yksi syy perunan vieroksuntaan on sen korkea glykeeminen indeksi, GI. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Minna Similä kuitenkin toteaa, että aterian muut osat tasaavat perunan vaikutusta verensokeriin. Glykeeminen indeksi on korkeampi paljon tärkkelystä sisältävissä lajikkeissa eli jauhoisissa perunoissa kuin kiinteissä perunoissa. Hiilihydraatin määrä on kuitenkin - toisin kuin usein luullaan - pienempi kuin pastassa ja riisissä.

Perunassa on C-vitamiinia, B-vitamiineja, kaliumia ja magnesiumia. Valkoisen pastan ja riisin se lyö ravintoaineillaan  helposti.

Hesarin peruna-aukeamalla on paitsi faktaa perunasta, myös Katja Bäcksbackan ruokaohjeita ja sen lisäksi vielä yhdeksän hyvää perunalisäkettä, joita ovat mm. perunalumi, uuniperunat, kermaperunat, Hasselbackanperunat ja röstiperuna.

Koska oma kuvallinen keittokirjani etenee, saatte vielä kerran Aurajuustoperunat, mutta lisään nyt aviisistani viisastuneena, että jos kermaperunoihin jäävä liemen määrä häiritsee, voi valmistuksen aloittaa kiehauttamallla kerma ja perunaviipaleet kattilassa. Tällöin perunan tärkkelys alkaa irrota ja liemi sakenee.


AURAJUUSTOPERUNAT

Nyt kun elämme vielä ns. vanhan perunan aikaa, voimme loihtia perunasta tosiherkun. Tämä ei ole mitään dieettiruokaa, mutta onneksi minun ongelmani ei ole kerma sen paremmin kuin juustokaan.


Kuori noin 10-12 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan limittäin. Puserra perunoiden päälle 5-6 isoa valkosipulin kynttä.


Sekoita kulhossa noin 3-4 desiä ruokakermaa, 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaahkosti maustepippuria.


Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle sinihomejuustoa maun mukaan. Minulta meni noin 2/3 Aura Goldia ja loput laitoin broilerfileiden päälle.


Perunavuoka sitten 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Tarjoa grillattujen tai pannulla kypsennettyjen lihafileiden, pihvien tai melkein minkä tahansa lisukkeena kera salaatin.


Varo!, tämä ruoka koukuttaa;-)

Guten Appetit!

PS. Jos astiastoni kiinnostaa se on Rörstrandin Qvint. Ei saa pestä koneessa, sillä upea kuvio ei kestä konepesua. Hankinta lähti siitä, kun näimme astiaston Iittalan myymälässä yhdessä tyttäreni kanssa. Jäin lumoutuneena ihailemaan sinistä pistettä hopeisten kukan terälehtien keskellä ja samaan aikaan Meri totesi: Äiti, jos joskus menen avioliittoon haluan juuri tuollaisen astiaston.  No, äiti ainakin hankki vähitellen monta lautasta, ison skoolin, pienen ja ison 'nekan' sekä vielä sokerikon ja oman Qvint -mukin.

HELEN MIRREN OSCAR-GAALAN TYYLIKUNINGATTARENA

Minusta alkaa tuntua, että täytyy perustaa blogi: Tytöt tahtoo pitää hauskaa!, sillä en mitenkään voinut olla nyt puuttumatta Oscar-gaalan puvustoon, kun näin suosikkinäyttelijälläni tämän iltapuvun. Helen Mirren on muutenkin kovasti kaunis ja vartaloltaan upea nainen. Jos minulle tulee joku tosi iso juhla, niin puku on tämä tai sitten se vihreä, joka Keira Knightleyllä oli yllään Atonementissa. Ainakin unelmissain...

SAUNA- JA PESUHUONEREMONTTI

Kun olimme nippa nappa selvinneet keittiöremontistamme hengissä, aloitimme saunaosastoremontin. Tarkoitus oli remontoida sauna, pesuhuone ja takkahuone. Ranskalaiset ovet takkahuoneesta suoraan puutarhaan kummittelivat jo unissani, mutta niin paljon ylitimme omia rajojamme keittiön kanssa, että tyydyimme vain saunan ja pesuhuoneen remonttiin.

Meillä oli Aito –kiuas, jota monet palvovat, koska kun ensin jaksat lämmittää sitä puilla tunteja, voit saunoa vielä aamullakin. No, hui ja hai, sanon minä, kaksikymmentä vuotta Aito –kiuasta riitti minulle loppuelämäksi. Tiedän niin paljon kiinnostavampaa tekemistä kuin saunan puilla lämmittely tunteja viikossa, että valitsimme Ristomatti Ratian Saunatontun, joka on Hetivalmis.

Tähän liittyy se tarina, että olimme aina kertoneet tyttärellemme lauteiden alla asuvan Nippe Nokinokan, saunatontun. Kyseessä siis sama tonttu, joka on Mauri Kunnaksen Suomalaisessa tonttukirjassa. Siis meillä piti edelleen olla saunassa Saunatonttu.

Lauteet hankimme Sun –saunalta ja mieheni teki paikoilleen asennuksen. Tuli kuituvaloa lauteiden yläosaan ja alahelmaan. Saunatontun nurkan mieheni muurasi Stonestin verhoilukivellä. Kivinurkkauksesta tuli niin upea ja rosoinen, että se ansaitsi omat ’taidevalonsa’. Minä aina muistankin sanoa saunavieraillemme, että kotimme arvokkain taideteos on mieheni muuraustyö Saunatontun takana.


Pesuhuoneeseen olisimme voineet asentaa kaksi suihkua, mutta olen intohimoinen paksujen Marimekon kylpypyyhkeiden harrastaja ja halusin sähkökäyttöisen pyyhkeiden kuivaustelineen ja tyylikkään sellaisen, joten kakkossuihkun seinän luovutimme tälle elämän pienelle, mutta hyödylliselle, ylellisyydelle.


Pesuhuoneen päätyyn muurasimme tason suihkuaineille ja aidoille pesusienille, mutta tason leveysmittana käytimme raskaita, taottuja kynttilänjalkoja, sillä halusimme peseytyä aina kynttilöiden valossa. Tosin ko. huoneeseen tuli himmennettävät valot, mutta harvoin niitä on tullut käytettyä.


Seinä- ja lattialaatat tulivat Italiasta. Seinälaatta oli helppo juttu, sillä löysimme heti murretun valkoisen laatan, johon liittyi juuri meille sopiva boordi- ja koristelaatta. Kummassakin toistuu sama kuvio: kivi, jonka päällä makaa iso saniaisen lehti tai vain kivi ilman kasvia. Sopii sikäli että lehtomme on täynnä saniaista ja pidämme sekä kasveista että kivestä. Isoäitini sukunimi oli kaiken huipuksi Sten eli Kivi. Minä määritin boordin kohdan ja tyttäremme Meri sai vapaat kädet koristelaattojen asemoinnin suhteen.


Ainoa katastrofi meinasi tulla siitä, että emme löytäneet mieleistä lattialaattaa. Se oli sikälikin kovin tärkeä, koska halusin sen nousevan lattiasta paitsi suihkun taakse myös ’nousevan mattona peittämään pesuhuoneen päätytason’. Idea oli suoraan Hvitträskistä, jossa Gallen-Kallelan upea Liekki –ryijy nousi maasta peittämään istuinrahia.


Tiesin millaisen laatan halusin: sen piti olla kuin maata, siitä piti nousta antrasiittia ja muuta, mitä maaperä sisältää…Etsimme ja etsimme ja alkoi jo olla paineita, sillä saunan ja pesuhuoneen laatoitukseen oli tilattu ulkopuolinen laatoittaja. Ihan toivottomana astuimme taas yhtenä lauantaiaamuna sisään uuteen laattaliikkeeseen. Juuri kun astuin ovesta sisälle käänsin katseeni vasemmalle ja siinä se oli liimattuna sellaiseen levyyn, josta ihmiset voivat telineessä katsella laattoja. Nopeasti myyjä ’kiinni’ vain saadaksemme kuulla, että ’laattaMALLI on juuri saapunut uudelta, pieneltä toimittajalta Gardalta, mutta tavara makaa vielä satamassa odottamassa tullausta. Siitä alkoivat sitten kitupäivät, mutta onneksi nyt ei tapahtunut mitään takaisin palautuksia, kuten kerran yhden italialaisen tapetin kanssa, vaan kaikki sujui kuin tanssi ja saimme unelmalaattamme, joka oli kuin maata.


No, löylyt uudessa saunassa ovat maistuneet ja olemme olleet tyytyväisiä, että jätimme laittamatta pesuhuoneen ulkoseinän lasitiilestä. Nyt siinä on alkuperäinen ikkuna, josta talvella näkyvät omat lumen koristamat puut ja pensaat ja suvella valkoiset syreenit.

ONNEA TUURE JA VÄHÄN MUISTELUSTA...

Tässä yksi niistä monista ihastuttavista kuvista, joita olen Tuurelta saanut. Hän on loistava kuvaaja ja tajuaa kauneuden päälle eli kuvissa ei ole kertaakaan ollut mukana mitään häiritsevää, vaan harmonia on ollut täydellinen. Sen lisäksi olen saanut nauttia, kuten te kaikki muutkin, hänen ylittämättömistä kirja-arvosteluistaan ja runoistaan. Olen julkaissut hänen runojaan blogissani ja vain harvat ja valitut pääsevät kakkosblogiini Lumikarpaloon, mutta eikö vain tämä nuori herra ole jo sielläkin. Sanokaa minun sanoneen: hän menee vielä pitkälle.

Mutta ihan näin helpolla en Tuurea päästä hänen bloginsa 1-vuotissyntymäpäivänä, vaan on ihan pakko muistella muutamaa asiaa. Hän aloitti bloginsa hiukan jälkeen minun ja koska molemmat pidämme kirjallista blogia, me sitten 'kohtasimme'. Alkoi aikamoinen verbaalinen ilotulitus, jossa varmaankin molemmat saivat kokea jotain uutta. Jos herra Niemi oli luullut nuoruuden suomalla itsevarmuudella, että minä olen seurakunnan vaikenija tai jään hänelle verbaliikassa alakynteen hän erehtyi pahan kerran. Sähköposteja vilisti tiuhaan ja koska, sen molemmat myönnämme, olemme säheltäjien sukua, aina sattui ja tapahtui. Pienimmästä päästä on hauska juttu, kun hän oli kuulemma kehunut kirjallista blogiani jollekin kaverilleen, mutta oli samalla huomauttanut: "Se on ihan asiallinen kirjallisuusarvostelublogi, kunhan et huomaa sitä himphamppua mitä siellä on joukossa!" No, Tuure ei olekaan kauppiaan tytär, joten hän ei ole kuullut ns. sisäänvetoartikkeleista...;-)

Paljon, paljon pahempi on tapaus, josta en vieläkään tiedä, tekikö Tuure sen tahallaan. Hän meilasi minulle illalla, että hänkin aikoo arvostella Herta Müllerin Sydäneläimen eli uuden kirjallisuusnobelin voittajan kirjan, mikä oli tärkeä asia. No, minulla oli kolme Hertaa täällä, mutta tajusin että Tuure yrittää laulaa minut suohon Sydäneläimellä. Kello oli kai likemmä puoltayötä ja olin aikonut huilata muutaman päivän, mutta niinpä minä luinkin läpi yön Sydäneläintä ja vedin aamulla silmät ristissä nuorelle herralle ilmoituksen, että arvostelu on blogissani. Ja mikä arvostelu, sillä päätin näyttää 'klopille' näreet! Sieltä tuli ihan lakoninen meili: "Ai, sää teit sen jo. Minä teen sen vasta kirjallisuuslehteemme Scriptoriin!" Erittäin hyvä, että herra Niemi ei ollut kosketusetäisyydellä, sillä väsynyt minä on jäävuoreen törmäämistäkin pahempi juttu;-)

Ja sitten. Niin...Hän kirjoittaa niin kauniita runoja, että olen kyynelehtinyt niitä lukiessa ja kirjoittanut niitä sydänverellä nahkakantiseeni. Ehdottomia lempirunojani Tuurelta ovat Nimesi on vaaleanpunainen, Oletko tarkoituksella hiljaa?, Korret ja Kaupunkikauris.

Tuurelle ♥:lla Leena Lumi

...ja kiitos!

HELSINKI AND FROST BY TUURE

If you want know more about Tuure, click his name! His blog 1 -yearbirthday is today, so what an earth we should make to have some fun...

YÖ TUISKUAA, LAKANAT TUOKSUVAT JALOISSANI. IHONI KIERTYY...

Yö tuiskuaa, lakanat tuoksuvat jaloissani.
Ihoni kiertyy suudelmiin. Jalkani sinuun.
Olen avoin, enkä vaadi mitään.
Yö tulee kuin sade. Käteni kiertyy harteillesi.
Kun suutelet rintojani, olen hulluna ilosta.
Ne nousevat pystyyn kuin raketit, ja sinä olet hulluna.
Minä uin vatsasi ympäri selkään
ja suutelen pakaroitasi.
Mitä muuta tämä voisi olla kuin paratiisia, iloa.
Kiedon käteni pääsi ympäri, olet minun
ja suloiset raajasi kiertyvät raajojeni ympäri.
Olen sinun.
Yö tuoksuu, yön lumi ja talvi.

Suutelen kaikkeuden napaa, ja taide tunkee sinusta
sinä pehmeä, helle ja samettinen runo.
Tiedät hyvin missä on syvin onni.
Olemme alasti ja meidän on hyvä ja kylmä.

- Arja Tiainen -
Lähellä sinua - Valikoima runoja (Otava 1991)

AJATUKSET KÄY KIRKKAIKSI KUIN KEVÄT...

Ajatukset käy kirkkaiksi kuin kevät
pitkä aamu täynnä auringon häikäisyä,
me pesemme ikkunat talven viiruista
eikä meitä jaksa pelottaa
tuomiopäivien rummutukset.
Koiranpennut juoksevat peltojen yli
rairuoho kasvaa ikkunalaudalla ja rinnat
ovat pystyt ja housut märkinä
rakkaus, unennäkö, sinun selkäsi sametti.
Että olit peitto tai rannan lämmin vesi.
Enkä minä tukehtunut tai hukkunut vaan nousin.
Pyörtymäisilläni lumesta ja sinusta.

- Arja Tiainen -
Lähellä sinua - Valikoima runoja (Otava 1991)