Koska kärsin nyt euforisesta keskittymiskyvyttömyydestä, katsoin aiheelliseksi laittaa pystyyn kevätarvonnan. Nyt teen ensimmäisen kerran sen, mitä olen jo kauan halunnut ja koska kaksi pioneeria on jo kulkenut edelläni, niin tämä arvonta on vain vakilukijoilleni tai sellaiseksi kirjautuville. Haluan palkita uskollisuutta!
Olen iloinen kaikista kävijöistäni, mutta vakituinen asiakaskunta on kirjablogin tukiranka ja paljon pyörii sen ympärillä. Pidän myös siitä, että vähitellen tutustun lukijoihini niin, että voin jopa tarjota henkilökohtaisia kirjavinkkejä.
Tämä ei ole ihan helppoa, sillä asetan teille tehtävän, jonka vastauksen ilmoitan niin pian kuin ehdin. Minua kiinnostaa nyt teidän mielipiteenne eräistä kirjoista. Millaiseen paremmuusjärjestykseen te laittaisitte seuraavat kirjat:
Geert Kimpen: Kabbalisti
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Jos joku ei ole kirjoja vielä lukenut, niin hopi, hopi, vielä ehtii. Ja ellei ehdi, voi lukea arvosteluja ja sitten vaikka kuvitella eli voi antaa palaa mutu-tuntumalla. Nämä kirjat löytyvät kaikki oikeasta palkistani, josta arvostelu aukeaa kuvaa klikkaamalla. Mielikuvituksen käyttö ei ole kiellettyä, vaan peräti suotavaa: Kuvitelkaa, missä järejstyksessä haluaisitte lukea yllä olevat kirjat!
Arvonnassa saa yhden arpalipun olemalla vakituiseksi lukijaksi kirjautunut. Kaksi arpalippua saa olemalla vakilukija sekä linkittämällä arvontani.
Arvonta-aika on 17.4., jolloin on sekä palmusunnuntai että äänestys, mutta minua ei kilpailu näiden kiinnostavien aiheiden kanssa ollenkaan pelota. Rakastan haasteita! Arvonta sulkeutuu klo 12 ja tulos ilmoitetaan iltaan mennessä.
Voittaja saa valita seuraavasta kirjalistasta kaksi mieluisinta kirjaa. Toiseksi tullut saa valita tokana kaksi kirjaa. Ja kolmanneksi tullut saa valita sen jälkeen kaksi kirjaa siitä, mitä on jäljellä.
Kirjat ovat kerran luetut, mutta siis kuin uudet. Ja kirjaluettelo on tässä:
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen♥
Deborah Schneebeli-Morrell: Yrttitarha ruukussa (tämä tulee valmiiksi ensi viikolla)
Carol Shields: Pikkuseikkoja♥
Denise Mina: Yksin yössä
Carlos Horrillo & Patrick Morcas: Tapas♥
P.D.James: Yksityispotilas
Arja Paasio: Unelmien huvimajat♥
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit♥
Max Manner: K18
Valerie Tong Cuong: Pariisissa sattumalta
Raili Mikkanen: Suomen lasten Linnakirja♥
Viherpiha: Värien lumoa puutarhaan
Susan West Kurz ja Tom Monte: Herätä kauneutesi - Hyvinvointia Dr. Hauschkan tapaan
Nick Cave: Bunny Munron kuolema♥
Marie Hansson & Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Henning Mankel: Rauhaton mies
Andrew Weaving: Kauneimmat klassikot - Sisusta kotisi ajattomasti
Heli Vilmi: Hiljaisia tuulia♥
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Sami Malila-Tove Jansson: Muumilaakson puutarhakirja♥
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita♥
Majgull Axelsson: Kuiskausten talo
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Mary Berg: Päiväkirja 1939-1944 - Kasvun vuodet Varsovan Ghetossa
Paulo Coelho: Brida
Agneta Ullenius: Yrttimaa - Ruukku ja puutarhaviljelijän opas♥
Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Jörn Donner: Isä ja poika
Sara Gruen: Vettä elefanteille
Riitta Tiitu: Wanilla Country Chic♥
Susan Fletcher: Noidan rippi
Listaan saattaa tulla vielä lisää valintaa, mutta varma siitä en ole, sillä elän boheemissa kirjakaaoksessa...eli jotain on jossakin...ei hukassa, mutta...
Kun vastaatte, olkaa niin ystävälliset, että ette käytä Anonyymiä ja ilmaisette selvästi oletteko mukana kahdella vai yhdellä arvalla, joka siis riippuu siitä, oletteko myös linkittäneet. Kirjojen paremmuuslistaa tehdessänne, laittakaa vain kirjat numeroilla paremmuusjärjestykseen ja please, jos haluatte kommentoida kirjoja enemmän, tehkää se ao. kirjan postaukseen, jossa voin sitten teille vastata.
Iloista arvontaa Rakkaat Lukijani!
♥
Jyväskylän Kirjamessut oli osaltamme tänä vuonna aika erikoinen tapahtuma. Ostin vain KAKSI kirjaa ja rannekorun! Löysin kadotetun sukulaistytön Emmun, joka myy kelttikoruja ja minähän rrrrrrrrrakastan kaikkea irlantilaista. Siis Emmulla ja minulla on yhteinen sukulainen Ester-täti Turussa, mutta tapaamisemme oli sattuma ja osasin aavistaa yhteytemme Ester-tädin kertomusten perusteella. Tässä Emmu
Minun ostamani koru ei taida olla kelttiläinen, mutta näin tämä nyt tänään meni. En voinut vastustaa ametistia, joka on samaa sävyä kuin suvisen kotelomekkoni kuvio ja pari muuta parempaa asua. Minulla on melkein aina joku rannekoru, mikä on hämmästyttävää, sillä käytän koruja todella vähän. Ne ovat hopeaa ja niissä pitää näkyä käsityön jälki. Tästä halukkaat löytävät kontaktin Emmuun
eli http://www.kelttikorut.com/ Mutta lähti mukaan pari kirjaakin. Kummipojalle tämä Schildts -kustantamon kirja
sekä eräälle blogiystävälleni ostin tämän, sillä omasta Meriluodostani en tietenkään voi luopua...
Päämies on nyt ihan hiljaa, sillä vaitelias hämäläisemme tapasi kaikkia mahdollisia hänen röörinsä leikanneesta lääkäristä entisiin työkavereihin ja nyt on ääni mennyt. Minusta tuntuu toisinaan, että talon vähäpuheisin on eräs varttikarjalainen, joka nyt nousee tästä postaamasta ja alkaa antautua viikonlopun viettelyksille kuten vaniljaKERMAjäätelölle lakoilla ja Midsomerin Verihäille!
Olen mielettömän hyvällä tuulella, sillä eilen ratkesi moni asia oikeinpäin, meillä oli lumoava, täydellisen rentouttava ilta ja nukuimme aamulla todella pitkään. Tähdet syttyivät jälleen taivaalleni!
Palataan♥
PS. Ihan pakko kertoa, että irkkutarinalle tuli jatkoa. Puhuin äsken Emmun serkun Francisin kanssa ja yhtäkkiä minulle aukeni se kaikki, miksi olen aina tuntenut sitä outoa kohtalon yhteyttä Irlantiin. Mehän olimme sinne kerran jo muuttamassakin, mutta silloin riskiraskauteni muutti kaiken. Tosin koeasuimme pari viikkoa Galwayta ja teimme retkiä ympäri saarta. Kävelin mm. Connemaran nummilla kuin liitäen ja yhtäkkiä vastaani juoksi lauma poneja, jotka viuhkaantuivat kohdallani ponisiiviksi! Mieheni, joka ei silloin ollut vielä ratsastanut ja ollut hevosten kanssa paljoakaan, jähmettyi suolapatsaaksi, mutta minä nautin! Tapasimme aivan hurmaavia ihmisiä ja tiedättehän komean Jonathanin leffasta Match Point, hänkin on irkku!
Minulla on ollut tarkoitus lähteä isäni suvun jäljille after Olga ja nyt sain uutta tuulta purjeisiin. Vedet virtaavat nyt uuteen suuntaan, tuulet puhaltavat mereltä ja linnut lentävät parittain♥
Hei!
Näiden Seijastiinan kuvaamien laulujoutsenten myötä lähdemme kohti viikonloppua. Kolmas tapahtumarikas viikko on takana ja se näkyy ja tuntuu. Toivottavasti saan viikonloppuna aikaa myös lukemisille, sillä ohjelmaa tuntuu olevan. Huomenna olemme Jyväskylän Kirjamessuilla, joilla toivon olevan jotain antia myös blogiini tai edes kirjastooni. Minulla on myös polttava halu lähteä yrttiostoksille, mutta se tapahtuu vain jos aikaa jää.
Huomasin, että lauantaina alkavat uudet jaksot Midsomerin murhia. Nyt on vuorossa erittäin lupaavat Verihäät 1/2, joten se saa luvan riittää televisiosta. PAITSI: Sunnuntaina alkaa kolmas tuotantokausi Helppo elämä -sarjaa. Sarja on ensimmäinen kotimainen sarja, johon minulla on totaalinen addikti. Äänestin sarjaa myös siinä Venla-kisassa ja tämähän sen voitti. Pääosissa ovat suosikkinäyttelijäni Anu Sinisalo ja Carl-Kristian Rundman. Uusin Anna-lehti tietää kertoa, että kohta saatetaan nähdä Hollywood-versio, sillä Warner Brothers on ostanut sarjan oikeudet. En tajua, miksi eivät ostaneet tätä suomalaista ja tekstittäneet sitä, sillä Anulle ja Carl-Kristianille uskottavampia esittäjiä tälle draamalle on vaikea löytää. En siis kestä nähdä ketään Hollywood -komistusta Carl-Kristianin tilalla.
Ja tässä kuussa saamme kauppoihin Susanne Bierin DVD:n elokuvasta Kosto (In A Better World). Vielä on leffa-aika, sillä suloinen hämrä putoo edelleen ja puutarhakaan ei odota mitään toimenpiteitä eikä tarvitse suven yli-innokkaana rynnätä paikasta toiseen, vaan voimme vielä nauttia sohvan ja leffan kutsusta.
Ensimmäiset joutsenet ovat jo lentäneet meidänkin saaremme ylitse ja menkää katsomaan lisää joutsenia ja muita lintuja Seijastiinalle tänne
Luen kirjaa, joka on ihan kuin minulle tarkoitettu. Nyt on vain ollut sitä valivalivali aikavajetta, mutta ei lannistuta, vaan katsotaan tähtiin.
Ihanaa Viikonloppua Kaikille!
♥:lla Leena Lumi
kuva Seijastiina
The Winner Takes It All
Kerran mieheni halusi yllättää minut todellisella kahvilalla täällä Sisä-Suomessa ja niinpä hän vei minut Joutsaan Kahvila Karoliinan Kahvimyllyyn, jossa leivonnaiset ovat näyttäviä ja muhkeita kuin Saksassa. Ja syntisen herkullisia! Paikan omistaa kondiittorimestari Pirjo Soilu, joka hankki ammattitaitonsa 15 Saksan vuotensa aikana.
Kodin Kuvalehdessä numero 6, Marja Samulin jutussa Maan mainiot pullaleipurit kerrotaan, miten Pirjo sitten palasi synnyinseudulleen Joutsaan ja ryhtyi pitämään kahvilaa Nelostien varrella keskellä ei mitään. Vuosien aikana huomasin, että kun erään firman herrat olivat sielläpäin työmatkalla, he kummasti aina jämähtivät Joutsaan. No, siihen sain sitten perusteellisen elämyskokemuksen eräänä toukokuun lauantaina. Astuessani Karoliinan Kahvimyllyyn luulin olevani keväisellä Saksan matkalla, en Joutsassa. Jo vastaan tulvehtivat tuoksut sekoittivat pään ja mikä ilmapiiri, mikä interiööri ja mitkä vastustamattomat konditoriatuotteet. Koska rrrrrrakastan Apfelstrudelia, vaikka sen nimi ei ollut tuo Karoliinan Kahvimyllyssä, niin kyllä minä herkkuni tunnen. Nautin sen hitaasti kera mahtavan ison kahvin ja kaikkialla tuntui viipyilevä tunnelma, kenelläkään ei ollut kiire minnekään ja vastajauhetun kahvin sekä kanelin tuoksu hyväili aisteja saaden aikaan miltei satumaisen tunnelman.
Pirjo Solun keittiössä pullataikina valmistetaan täysmaitoon ja voihin ja alustetaan käsin. Viimeisimpien terveystutkijoiden mukaan tämä on juuri niin kuin terveellistä onkin eli olemme palaamassa juurillemme ilman mitään kevyttuotteita ja/tai lisäaineita.
Koska on viikonloppu tulossa ja sain kiinni valokuvaaja Sami Revon, joka antoi minulle luvan käyttää ottamaansa rahkapullakuvaa, päätinkin tarjota teille nyt pullareseptin, koska en itse leivo muuta kuin niitä iänikuisia tiikerikakkuja ja koska en tiedä mitään niin herkullista kuin rahkan ja vaniljan taivainen liitto. Suomen ehkä parhaat rahkapullat, olkaa hyvä!
12-15 kpl
5 dl täysmaitoa
30 g hiivaa
2 dl sokeria
1 muna
1 rkl kardemummaa
1 tl suolaa
9-11 dl vehnäjauhoja
100 g voisulaa
Rahkatäyte
2,5 dl kuohukermaa
500 g maitorahkaa
¾ dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
50 g vaniljakreemijauhetta
1 rkl maissitärkkelystä
Voiteluun muna
Koristeluun
raesokeria tai sulatettua suklaata
Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja lisää murennettu hiiva, sokeri, muna, kardemumma ja suola. Sekoita vispilällä, kunnes sokeri ja suola ovat liuenneet.
Alusta sekaan jauhot käsin pikkuhiljaa vaivaten ja lisää alustuksen loppuvaiheessa rasva.
Vaivaa taikinaa voimakkaasti käsin 10-15 minuuttia, että saat taikinaan riittävän sitkon.
Kohota taikinaa lämpimässä, vedottomassa paikassa liinalla peitettynä noin ½ tuntia tai kunnes se on kohonnut kaksinkertaiseksi.
Valmista taikinan kohotessa täyte. Vaahdota kerma ja sekoita kaikki täyteaineet yhteen.
Kumoa kohonnut taikina jauhotetulle leivinpöydälle ja vaivaa siitä ilmat pois.
Muotoile taikinasta pitkä pötkö ja jaa se 12-15 tasakokoiseksi palaksi. Pyörittele paloista pöytää vasten palloja ja laita ne leivinpaperin päälle uunipellille nousemaan.
Kun pallot ovat nousseet hetken, paina ne keskeltä litteiksi esimerkiksi juomalasin pohjalla. Voitele reunat huolellisesti munalla.
Pane rahkatäyte pursotinpussiin ja pursota täyte kohtalaisen reiän läpi kierteeksi painaumaan. Täytettä saa olla reilusti, jopa kaksi kierrettä.
Paista 200 asteessa uunin keskitasolla. Isommat pullat kypsyvät noin 25 minuuttia ja pienemmät 15-20 minuuttia.
Vinkki! Keväisen maun saat lisäämällä täytteeseen 1 tl sitruunan raastettua kuorta, 50 g mantelirouhetta ja 1 rkl sitruunamehua. Rahkatäytteen keskelle voit myös lisätä lusikallisen paistonkestävää hilloa. Pinnan voi koristella paiston jälkeen parilla tuoreella marjalla tai hedelmälohkolla ja vielä kiillottaa sipaisulla hyytelösokeria.
Guten Appetit!
kuva Sami Repo
Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...
- T.S.Eliot -
kuva Hanne
Koska olen täydellisen yllytyshullu, tartuin tähän Saran haasteeseen. Minulla ei olisi aikaa, mutta tällä pelaan sitä, sillä olen lukemassa kirjaa, joka vie kaiken huomioni ja ei ole ihan vähäsivuinenkaan.
Itse en aio ehkä postata tätä joka päivä, vaan voin vetää montakin päivää samaan pötköön, niin teillä on sitten jotain ihmettelemistä. Tosiasiassa minulla ei olisi aikaa tähän, sillä kaikki välit pitäisi tehdä ihania puutarhakirjoja, viikonloppuna olen kirjamessuilla etc., mutta…TEIN SEN JO! En voi keskittyä uuteen, jos joku asia roikkuu keskeneräisenä. Ja jos joku luulee, että blogini on muuttunut kokonaan puutarhablogiksi, niin se ei ole niin, vaan kyseessä on itselleni intohimoinen harrastus ja nyt on kuumin sesonki lukea puutarhasta. Parin kuukauden päästä olemme jo sukeltaneet multaan.
Huomasin tässä haasteessa muuten muutaman kohdan, johon en ole ihan varma vastaanko. Ja jokainen tehköön, kuten parhaaksi katsoo. Jossakin kohdassa tulee vastaan muistamattomuus ja jossain pieteetti, sillä en halua sanoa, mikä on minusta maailman huonoin kirja, koska senkin kirjan kirjailija on yrittänyt parhaansa, mutta pystyn sanomaan aina kirjan, jota en pystynyt lukemaan kahta sivua enempää. Joku tarkka voi löytää tästä ristiriitaisuutta, mutta siihenkin on syynsä.
En haasta tähän varsinaisesti ketään, mutta olisi aika hauskaa lukea muidenkin bloggareiden ajatuksia oman elämänsä kirjoista tämän haasteen tiimoilta!
Tässäpä mietittävää huhtikuun jokaiselle päivälle:
Day 01 – Best book you read last year
Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Wasted Vigil, Like 2010, suomennos Vuokko Aitosalo)
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Bo Carpelan: Axel (Axel, Otava 1988, suomennos Kyllikki Villa)
Day 03 – Your favourite series
Carl Grimberg: Kansojen historia (WSOY, ilmestyi 11 kirjan sarjana useina eri vuosina, monia eri suomentajia)
Mazo de la Roche: Jalna -sarja
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Keskiaika
Day 05 – A book that makes you happy
Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (Tammi 2009)
Day 06 – A book that makes you sad
Quentin Reynolds, Eprahaim Katz, Zwy Aldouby: Kuoleman asiamies - Adolf Eichmannin tarina (Minister of Death, Karisto 1979, suomennos Martti Santavuori)
Day 07 – Most underrated book
Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008, suomennos Markku Päkkilä)
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, suomennos Helinä Kangas)
Day 08 – Most overrated book
Tätä en itsesuojeluvaiston nimissä tohdi sanoa...;-) Kirja, jota kehuvat kaikki koulutuksesta, iästä ja sukupuolesta viis. Vain minä en.
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Richard Powers: Muistin kaiku (The Echo Maker, Gummerus 2009, suomennos Sari Karhulahti)
Day 10 – Favourite classic book
Thomas Mann: Taikavuori (Der Zauberberg, WSOY 1990, suomennos Kai Kaila)
Day 11 – A book you hate
Peter Høeg: Hiljainen tyttö
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Hermann Hesse: Arosusi (Der Steppenwolf, WSOY 1984, suomennos Eeva-Liisa Manner)
Day 13 – Your favourite writerS
Ian McEwan, Joyce Carol Oates, John Irving, Siri Hustvedt, Aksel Sandemose, Mika Waltari, Paul Auster, Geraldine Brooks...
Day 14 – Favourite bookS of your favourite writerS
Ian McEwan: Lauantai (Saturday), Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter), John Irving: Leski vuoden verran (A Widow for One Year), Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved), Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm), Mika Waltari: Turms, kuolematon, Paul Auster: Näkymätön (Invisible). Geraldine Brooks: Kirjan kansa (People of the Book)...
Day 15 – Favourite male character
Robbie...(Ian McEwan/ Sovitus)
Day 16 – Favourite female character
Camille Claudel Anne Delbéen kirjassa Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas).
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
"Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?" John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut (Until I Find You, Tammi 2006, suomennos Kristiina Rikman).
Day 18 – A book that disappointed you
Peter Høeg: Hiljainen tyttö
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Ian McEwan: Sovitus (Atonement)
Day 20 – Favourite romance book
Ian McEwan: Sovitus
Day 21 – Favourite book from your childhood
F.H.Burnett: Salainen puutarha (The Secret Garden, WSOY, 1961, suomennos Toini Swan)
Day 22 – Favourite book you own
kirjastoni timantti: Marcel Reich-Ranickin Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001, suomennos Otto Lappalainen)
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina (Villette, WSOY 1963, suomennosTyyni Haapanen-Tallgren)
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta
Day 25 – A character who you can relate to the most
Aksel Sandemose: Ihmissuden (Varulven) Felicia Venhaug ja John Irvingin Leski Vuoden verran (A Widow for One Year) Ruth Cole
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, Like 2008, suomennos Jonna Joskitt)
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Richard Powers: Muistin kaiku
Day 28 – Favourite title
Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Vihata on tähän liian voimakas sana, mutta Bessu muisti minun olleen pettynyt siihen, miten vähän muut ovat ymmärtäneet Bernhard Schlinkin Viikonloppua.
Day 30 – Your favourite book of all time
Olen täydellisen kyvytön nimeämään vain yhtä...
Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)
John Irving: Leski vuoden verran (A Widow dor One Years, Tammi 1998)
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)
Philip Roth: Ihmisen tahra (The Human Stain, WSIY 2003)
Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010)
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)
Geraldine Brooks: Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)
Ian McEwan: Sovitus (Atonement, Otava 2008)
Ian McEwan: Lauantai (Saturday, Otava 2005)
Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY 1979)
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The Gravegigger´s Daughter, Otava 2009)
Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)
Paul Auster: Näkymätön (Invisible, Tammi 2011)
Peter Cameron: The Weekend
Ja annan nyt teille lohtulauseen, jos joku kysyy teiltä jotain lukemistanne kirjoista, kuten tässä haasteessa, miten voi vastata Carol Shieldsin Pikkuseikkoja Judithin tyyliin:
”Nopeiden lukijoiden tapaan unohdan mitä olen lukenut sillä sekunnilla, kun painan kirjan kannet kiinni.”
PS. Tarkka lukija huomaa tästäkin haasteesta, että en ole ikinä pystynyt päättämään, kumpi lopultakin on Ian McEwanin teoksista minulle tärkeämpi, Sovitus vai Lauantai.
kuva Ramón Casa y Carbo/Après le bal
Minä tarkkailen. Oma elämäni ei tule koskaan riittämään minulle. Se on syntymävika, minun ainoa, ainoa sairauteni muuten onnekkaassa elämässä. Olen tarkkailija, sivullinen, pidän siitä tai en, ja olen täysin pääsemättömissä asiantilaan liittyvistä riskeistä. Ja palkinnoista.
Carol Shieldsin Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, Otava 2011, suomennos Hanna Tarkka) on kuin keski-ikää lähestyvän Judith Gillin ikäluomi, jota hän tarkkailee milloin huolestuneena, milloin ärsyyntyneenä, milloin suoranaista kärsimystä tuntien vain voidakseen aika-ajoin herätä tunteeseen, että kaikki onkin ihan riemullista, tarmokasta, antoisaa ja kaikkivoipaista. Luomi on ympäristö, perhe ja ystävät, jotka näkyvät Judithille kuin suurennuslasin läpi, mutta täysin hänen subjektiivisten tunnetilojensa värittäminä.
Kirjan tarkkailtavat ovat kirjallisuudentutkija-aviomies Martin Gill sekä kaksi teini-ikäistä lasta, Meredith ja Richard. Luupin alle joutuvat myös ystävät Nancy Krantz, miehen läheisin ystävä Roger Ramsay sekä hänen avovaimonsa Ruthie St. Pierre sekä aivan erityisesti Furlong Ebenhardt, jonka luovan kirjoittamisen kurssille Judith ajautuu löytääkseen itsestään fiktion kirjoittajan. Ajatus opiskelijaksi palaamisesta innostaa Judithia, mutta hän ei voi aavistaa mihin uudelleen arviointiin ratkaisu johtaa sekä Furlongin että erityisesti hänen itsensä osalta.
Carol Shields on minulle tuttu kirjoistaan Kivipäiväkirjat, Larryn juhlat sekä Ellei, jotka luin jo ennen blogielämääni. Pidin näistä kaikista ja kuten tunnettua Kivipäiväkirjat on saanut Pulitzer –palkinnon ja Shieldsin kirjoja on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Pikkuseikkoja on Shieldsin esikoinen ja se tieto laittaakin nyt lukijan tarkkailemaan. Väite, että esikoisromaani on aina itsetilitys, saa kirjan näyttäytymään vähän eri valossa. Se ken väitteeseen uskoo, näkee kyllä rivien väleissä naisen, joka teki ensin paljon muuta ja sitten aloitti kirjoittamisen. Tämän kirjan kannalta aivan oivallista, sillä tietty peilaileva kypsyys kyllä näkyy ja tuntuu. Itsekritiikissä löytyy ärtymyksen hetkilläkin. Se, mikä oli minusta erityisen koskettavaa, oli alku ja loppu. Alku sisältää samat sanat, jotka olen joskus lukenut jonkun toisen romaanin alusta ja kuljetin niitä sanoja muistivihossani vuosia. Nyt en kirjailijaa enää muista, mutta annetaan Shieldsin sanoa:
On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.
Jonkun pitäisi olla onnellisempi kuin hän on. Siinä se on tiivistettynä kaikki. Koko kirja. Carol Shields on uskomattoman upeiden, suorastaan timanttisten lauseiden kuningatar. Ne ovat puristuneet lyhyiksi, kirkkaiksi ja koviksi. Niissä ei ole mitään poisotettavaa. Ei mitään lisättävää. Saa kertoa kuka löytää tiheämpiä lauseita, upeampia dialogeja kuin mitä löytyy tästä kirjasta!
Judithin pitäisi olla onnellisempi kuin hän on. Siitä kertoo kirja Pikkuseikkoja. Vähäisten tapahtumien kautta pääsemme Judithin ihon alle ja huomaamme hänen olotilansa. Se ei ole paha, mutta ei jotenkin hyväkään. Tarkkailu tuo helpotusta, mutta ei aina estä hetkittäisiä voipumuksen ja ärtymyksen tunteita, jotka pahimmillaan johtavat kuukauden todelliseen sairauteen, jolla onneksi on nimi: vilustuminen.
Judithin paha olo ei tartu. Se jää vain ilmaan leijumaan – pikkuseikkana. Se mikä tarttuu on hurja ihastus Shieldsin ’violettiin vivahtavaan varautuneisuuteen’ tai ’lukiessaan hän puristaa kirjan kansia rystyset heranvalkoisina’ tai ’…tunnistin hänen kätensä kulman, sen tutun rantaviivan. Sen paino oli kuin vipu, joka katkaisi unien sähkövirran’ tai ’ensilumi on satanut, ylellisesti, höyhenenkeveästi.'
Judith henkilönä ei ollut minusta miellyttävä. Se, mikä on viehkoa iäkkäässä Miss Marplessa: tarkkailu, kaikkinainen tarkkailu, toisten kaappien penkominen, eleiden ja olemuksen hieman omahyväinen havainnointi, toisten yksityiskirjoitusten lukeminen…se vaikuttaa keski-ikäisessä ihmisessä hieman luotaantyöntävältä. Siltikin, vaikka hän itse oikeuttaa tekonsa ajatellen näin:
Salaisuudet ovat mahdollisia. Ja toisiaan rakastavien ihmisten välillä ne voivat olla jopa välttämättömiä.
Kirjan mielestäni huikein kohtaus on viimeisessä luvussa, joka on Toukokuu. Kirjan luvut ovat siis kuukausien nimiä ja ensimmäinen on Syyskuu. Nyt olemme kuitenkin jo Toukokuussa ja Martin ehdottaa, ette he menisivät juhlimaan hänen saamiaan myyntivoittoja Kadotetun paratiisin –kuvakudoksesta. Pariskunta saapuu kuuluisaan pyörivään ravintolaan, jossa eivät olleet aikaisemmin käyneet. Heidän saapuessaan paikalle ravintola on miltei tyhjä. Vain he, toinen pariskunta ja kauempana istuva kahdeksan hengen seurue. Seurue, jossa kukaan ei puhu. Kuuromykkiä. Ja sitten Shields alkaa kuvailla tavalla, joka kuljettaa kaiken filminä aivojemme lävitse. Hän ei näe enää muuta kuin seurueen ja sen viittovat kädet:
Heidän kätensä viittovat villisti puolihämärässä ravintolassa seinille varjoja, ja heidän päänsä milloin poukkoilevat ylös, milloin painuvat alas katkarapumaljojen ylle.
Näkymä on niin epätodellinen, että se ottaa minut täysin valtaansa.
Seurueen eloisuudesta ei ole epäilystä, ja se minua juuri ihmetyttää, sillä se on eloisuutta, jonka on tottunut assosioimaan ihmisen ääneen, kaikenlaisiin ääniin, meluun. Ja noiden ihmisten piiristä, noiden vähäeleisesti liikehtivien, eksoottisten kukan terälehtiä muistuttavien ja eri suuntiin viittoilevien, intoilevien käsien piiristä muodostuu täydellisen kaunis hiljaisuuden ympyrä.
Kuvaus on pitkä ja eloisa. Se on täynnä tarkkailua, mutta vailla mitään omanvoiton tavoittelua. Siinä Judith eläytyy tavalla, joka kertoo hänestä enemmän kuin mikään aikaisempi kirjassa. Hän laajentuu ja kokee seurueen tiiviyden tekevän hänestä suuremman, mutta samalla hetkellä hän näkee yhtäkkiä kaiken kuin läpivalaistuna ja sen jälkeen hän ajattelee oman elämänsä olevan ikuisesti riittämätön. Hän on ikuisesti tarkkailija, sivullinen. Pikkuseikkoja on Syrjästäkatsojan tarina.
****
Pikkuseikoista ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta T. Kirjasähkökäyrä Kirjanainen Opuscolo, Katja ja Pienen mökin emäntä
*****
Carol Shileds: Kivipäiväkirjat
Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
Carol Shileds: Ellei
Carol Shields: Rakkauden tasavalta
Carol Shields: Ruohonvihreää
Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa on Tulppaanien lumo -näyttely tämän viikon. Tarkempia tietoja asiasta saat Sarilta täällä
kuva Sarin puutarhat
Floristi Else Leivon ja historianopettaja Vesa Leivon yhteistyön tulos, Tulppaanitarhan Lumo (WSOY 2011) on kohtalokas kuin kevättulva, äkillinen kuin huhtikuun romanssi ja yhtä koukuttava kuin suklaa. Siis minä en saisi lukea näitä puutarhakirjoja, sillä taas tuli uusi inspiraatio. Eikun kaksi...Kun historia, kauneudentaju ja käytännön taito menevät yhteen, syntyy teos, jossa huumaava valkonarsissien tuoksu saa sinut toivomaan jo syksyä päästäksesi istuttamaan uutta lumoa, jonka nimi on ’Ulster Bride’ tai saa sinut rakentamaan puutarhasi mitättömimmästä nurkasta puolivarjoisan pikkulehdon, jossa lumikellot aloittavat, ’Silver Chimes’ narsissit jatkavat, tähtitulppaanit säestävät ja lopulta lehtoakileijat ja vuorijumaltenkukat sallivat kevään airueiden rauhassa kuihtua niiden lehtien samalla taltioidessa jo seuraavan kevään kukintoa. Helmipihlajat suovat varjoaan ja alamme odotella syyskimikkejä ja Suurta Sipulikukkien Istutuspäivää, jolloin täysin hillittöminä istutamme puutarhaamme jo uutta kevättä…
Minulla on puutarhassani ja lehdossani yhteensä yli 300 lajiketta, mutta ei yhtään tulppaania! Minä pidän niistä, mutta meidän myyrät pitävät vieläkin enemmän. Siis olenkin erikoistunut kaikkiin muihin mahdollisiin sipulikukkiin ja vain ihailen kauniita kuvia tulppaaneista ja käyn Viherlandiassa niitä ihmettelemässä. Tämä Tulppaanitarhan Lumo kertoo onneksi muistakin sipulikukista, joten antia on kaikille Sipulikukkien Rakastajille 77 lajin ja lajikkeen verran. Juuri meille, jotka joka vuosi päätämme, että ’ei enää mitään uusia istutuksia, mutta sipulikukkia ei lasketa, eihän’! Ei ainakaan Tulppaanitarhan Lumon jälkeen, sillä nyt minussa vahvistui narsissiharrastaja. Se ei johdu pelkästään kirjan vangitsevista kuvista, vaan myös siitä, että kirjan kirjoittajat pitävät Villi niitty –nettikauppaa ja oikeasti elävät puutarhaelämää ja sain nyt uusia vinkkejä sipulikukkieni menestymiseen sekä tietysti uusia lajikkeita. Nyt tiedän myös, miten voin hyödyntää erinomaisen kellarini ja se tieto on luvussa Viljele ruukussa. Else ja Vesa Leivo ovat erikoistuneet harvinaisten kukkasipulien myymiseen, joten suosittelen kaikille nyt uudenlaista innovatiivisuutta ja rohkeutta. Pidän kovasti luvusta, jonka nimi on Viktoriaaniset narsissit. Tässä vähän esimakua:
1800-luvun loppuun mennessä eri narsissilajikkeiden lukumäärä oli kasvanut sadoista useisiin tuhansiin erilaisiin hybrideihin. Tämän ajan taidokkaita kasvattajia olivat muun muassa William Herbert, G.H.Engleheart sekä Robert ja Sarah Backhouse. Pohjoisirlantilainen Guy Wilson loi puolestaan mainetta taitavana valkoisten narsissien kasvattajana.
Tänäkin päivänä vanhojen lajikkeiden kauneus ja niiden helppous yllättää monet. Yli sata vuotta vanhat viktoriaaniset lajikkeet keräävät yhä enemmän huomiota.
Myös meillä voi vanhassa kulttuurimaisemassa ja autioituneiden torppien pihapiireissä löytää yllättäen sadoittain runoilijanarsisseja (Narcissus poeticus var.recurvus). Yhdessä akileijojen, syreenien ja yksittäisten pionien kanssa ne kertovat mökkien reunoilla uskomattomasta elinvoimasta. Nämä paikat henkivät puutarhahistoriaa.
Tulppaanitarhan Lumon kovin valtti ovat kuvat. Ne ovat upeimmat mitä olen koskaan nähnyt. Ne ovat taidetta! Osan ottaisin heti seinälleni tauluina. Sivujen paperi on jotain ihanaa, joka antaa kuville niiden himmeyden ja vetoavuuden, joka saa koskettamaan ja hivelemään. Sen jälkeen tulee sipulikukkien historia ja käytännön vinkit ja uudet ideat. Sen lisäksi pääsemme tapaamaan eräitä huomattavia sipulikukkaharrastajia, joista yksi on Ron Scamp, jolla on Cornwallissa yli 2600 eri narsissilajin ja lajikkeen viljelmä. Tapaamme myös viehättävän Josephine Dekkerin, joka on intohimoinen narsissien viljelijä ja erikoistunut historiallisiin lajikkeisiin. Siis jälleen kiinnostava historia kulkee matkassamme kera nautittavien kuvien. Kolmas vahvuus on kuitenkin asemointi. Se miten kuvat ja tarinat kulkevat kirjassa, missä ne ovat ja miten luvut on suunniteltu. Aloitamme Sipulin ytimestä, sitten Tulppaanit, Viktoriaaniset narsissit, Kadonnut aarre – vanhojen lajikkeiden löytöretki, Puutarhaelämää ja siitä Perintökalleuksien ja kestävän muotoilun kautta Istuttamiseen ja Ruukkuviljelyyn. Myös Puutarhan parhaat sipulikukat on huomionarvoinen tarina, jossa kirjan tekijät keskittyvät esittelemään omia suosikkejaan eri luokista ja viimeistään jos sinne asti on selvinnyt järjissään, niin nyt päässä alkavat soittaa suvikellot, ’leucojum aestivum ’Gravetye Giant’: Wild Garden –likkeen isä William Robinson jalosti kasvin ja nimesi sen Sussexissa sijaitsevan puutarhansa mukaan…
Edellisvuoden paras puutarhakirja Leena Lumissa oli Ihanat kärhöt, viime vuonna Luontopiha ja tänä vuonna voi käydä niin, että en pysty valitsemaan puutarhakirjoista parasta, sillä taso on nyt yllättävän kova ja se mitä olen aina kaihtanut eli saman toistaminen ja tylsyys, ei ole tullut ollenkaan vielä vastaan, vaan kaikissa tähän asti tekemissäni on ollut paljon uutta ja erilaista. Nämä kirjat vain vakuuttavat minut siitä, että puutarhalle antautuminen on osa Aistien Juhlien Vaalintaa ja vain taivas on kattona, jos sekään, kun sukellamme multaan pää täynnä mitä hurjempia suunnitelmia aina kasvien muodoista ja väreistä koko puutarhan näköisyyteen, jossa ehdottomasti tärkeintä lienee, että botanistin unelmakeidas on omistajansa näköinen: Kaunista turhuutta, nautintoa, salaisia siimeksiä, valon ja varjon leikkiä, hyödyllisyyttä, siilin pesiä, perhosten houkuttajia…
Nyt satelee kuitenkin meillä vielä lunta, mutta ei mene enää kauaa kun lumikellot, krookukset, scillat, muscarit, narisissit, pikarililjat…ja kaikki se lumo, mistä Else ja Vesa Leivon kirja kertoo tulee todeksi. Siihen asti suosittelen syväsukellusta tähän kirjaan, joka saa aikaan ihanaa, kutkuttavaa kevätlevottomuutta!
Kiitos Else näistä lumoavista kuvistasi♥
*****
Puutarhakirjat Leena Lumissa
*****
Tästä kirjasta on tehnyt arvostelun myös ainakin Erja.
Ulkona sataa lunta. Sitä on satanut koko yön. Tänään on tunteja mennyt lumitöissä ja kohta taas uudestaan. Siis rakastan lunta, mutta jotenkin sitä on jo alkanut unelmoida valkoisista kukista. Edes lumikellot seinän vierellä eivät vielä kuki...puhumattakaan valkoisista narsisseista, huumaavasti tuoksuvista runoilijan narsisseista, jotka narkissomaiseen tapaan haluavat vain lisääntyä ja lisääntyä. Mikä ihme vuosi vuoden jälkeen löytää uusia valkonarsissiesiintymiä. Mikä kiitollinen, hurmaava kukka!
Tässä kohtaa piti olla jo eräs viettelevä puutarhakirja, mutta ehkä se on huomenna. Tai myöhään tänä iltana. En tiedä vielä. Kirja jota luen voi viedä minut pahasti rajan yli: Ihan aikuisten oikeesti voin muuttaa Englantiin! Sieluni liitää nyt siellä. Vaeltaa narsissiniityillä...Toisaalta, miksen voisi tehdä lehdostani narsissien pyhättöä, jossa valkoiset, tuoksuvat kukat sekoittaisivat toukokuulla pään ihan lopullisesti. Itse asiassa olen kyllä jo sen kaiken aloittanut...istutukset ja pään sekoittamisen.
Poeticus Actae, Poeticus Actae...
Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen
ihailussa.
Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen
pinnalle.
Minä ryömin nöyränä puutarhani iholla.
Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi:
Poeticus Actae, Poeticus Actae...
Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää
- toivon varmasti syntyä:
Poeticus Actae, Poeticus Actae...
Suljen haavat suudelmin:
Poeticus Actae, Poeticus Actae...
Oi ihana toukokuu!, nyt tiedän:
Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä
ei tohdi olla kumartamatta valkeaa päätään,
levittämättä huumaavaa tuoksuaan
- Runoilijan tulla.
- Leena Lumi -
kuvat Runotalo
Tässä esimakua kevään merkeistä: Pinkit caprihousut, jotka löysin uusimmasta Sara -lehdestä. Eilen niitä sitten aloin metsästää, mutta näitä Ril'sin vajaamittaisia ei tunnu Jyväskylän seudulta ainakaan pinkkinä löytyvän. Olen enempi mekkotyyppiä, mutta pitäähän suvella olla yhdet kevyet pitkät housut, jotka eivät ole farkut. Nyt olen ottanut yhteyttä suoraan Ril'siin ja odotan vastausta huomenna sähköpostilleni.
Uudet kevätsaappaani ovat nyt sitten nilkkurit ja kätevät mm. puutarhan kosteudessa ja suvisateisella lenkillä. Skoolit ovat jo myös täynnä Leafin Suklaarakeita, jotka ovat kuin pikkulinnun munia. Kohta hasselit lähtevät oraville ja Franckin lokerovati täyttyy näistä pikkusomistuksista, joita ei kannata maistaa, sillä ne ovat aivan liian herkullisia. Säästäkää pikkuvirpojille, jos kykenette;-)
Minulla on nyt menossa joku outo henkinen nollaustilanne...vai teenkö henkistä välitilinpäätöstä. En tiedä. Yritän päästä työhön kiinni ja ensi viikolla olisi tarkoitus tehdä ne, mitkä laitan oikeaan palkkiini 'tulossa' -sanan alle. Yritän edelleen löytää jotain kohtuullisuutta tekemisiini, vaikka tuo sana kuuluu yhtä vähän sanavarastooni kuin kärsivällisyys...
Jälleen tänä keväänä saamme seurata, miten isopurppuramedestäjät pesivät S:n terassin lehtikaktuksessa. Lähde mukaan tähän viehättävään pesäilyyn täällä
Kaikille mukavaa sunnuntaita ja iloista kevään odotusta♥
Lucky Lips
Hymyhuulet
Lämpöaalto hellii nyt ja tuntuu, että valtavat kinokset ovat yhtä höttöä. Alan nyt lopettelemaan tämän viikon postauksiani, mutta kohta saapuvasta vieraastani huolimatta vaellan seuraavina päivinä blogeissanne, sillä nyt siihen ei ole aikaa paljoakaan irronut. Meillä on siis tapahtunut viime ja tällä viikolla paljon outoja asioita, mutta en niitä enää jaksa, enkä halua tässä ruotia. Mietitään nyt vain eteenpäin paitsi että on aivan pakko kertoa ketkä ovat nyt lukeneet tämän
ja he ovat: Ilse, Susa, Lumiomena, Anki, Anni M., Anja ja minä. Sen lisäksi tätä lukevat nyt ainakin Valkoinen kirahvi ja Naakku. Great! Lähdetään viikonloppua kohden ja jos Pablo Neruda, taide ja erotiikka kiinnostavat niin menkääpä tänne ja kurkatkaapa myös tänne
Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa,
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.
Kalvaana suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat suussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimoihinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.
Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.
Hänen täytyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.
- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
pajunkissakuva IInes
taidekuva Gustav Klimt/ Adam & Eva
Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002), on hänen esikoisromaaninsa, jossa liikumme vähän lukiomuistoissa, mutta jo kuitenkin varhaisaikuisten parissa. Kipuilemme suhteiden päättymisiä ja hylätyksi tulemisia, löydämme vihdoin parimme, saamme lapsia ja heidän myötään aivan uusia tilanteita: valvottuja öitä, haluttomuutta, paituleita pitsisten babydoll-yöasujen sijaan, hiekkalaatikkoelämää muiden verkkaripukuäitien kanssa ja keskustelun aiheita, joissa:
Tuunettekste Lehtisen Mannaa, se käytti pillereitä kakstoista vuotta yhteen menoon ja sitten kun se olis halunnut vauvan, se ei tullutkaan raskaaksi. Ne yritti ensin vissiin kaks vuotta mutta mitään ei tapahtunu. Mannan lääkäri oli neuvonut, että pitää rakastella suurinpiirtein päällä seisoen ja sitten pitää jatkaa sitä päällä seisomista vielä ainakin tunti, että siittiöt pääsee kattokaas paremmin sinne perille, tiesi Marjaana, onnellisesti neljännellä kuulla.
No niin. Tässä minun nyt kuuluisi sanoa, että ’en kestä lukea puhekieltä, en kestä tällaista’, mutta kun hyvinkin kestän tässä kirjassa, johon se niin kuuluu tai sitten Marttisella on joku loitsu tehtynä minun suuntaani. Mistä kevät alkaa kirjan olen jo lahjoittanut eteenpäin, joten en muista siitä muuta kuin vahvan tarinan ja kieli ei ollenkaan häirinnyt. Toki siinä oltiinkin jo keskiluokkaisemmassa ilmapiirissä ja etenkin perheen opettajaäiti kannatteli kovasti perheen edustavuutta ja piti kulisseja kasassa, vaikka lopulta itse suurimman tragedian aiheuttikin.
Marttisen esikoisteos alkaa täydellisestä heinäkuun illasta, sellaisesta illasta, joka seuraa helteistä päivää. Katuja piiskaavat korot, kukkamekkojen helmat heilahtavat, katse kohtaa katseen, ilmassa on taikaa. Inari ja Kare ovat pari, joka lähtee kaupungille tapaamaan Marikaa ja Antonia, joita Inari ei ole ennen tavannut. Kare tuntee Antonin ja muistaa, että Marika ja Anton olivat lukion lemmenpari. Sellainen pari, jonka me kaikki muistamme. Pari, joka menee yhteen heti lukiossa ja kihlajaiset ovat samana päivänä kuin ylioppilasjuhlat tai jo ylioppilaskevättä edeltävänä uutena vuotena. Nyt kuitenkin on ilta jolloin Irina näyttää aivan intiaaniprinsessalta ja Marika on tyylikäs, oljenvaalea grace kelly ja Marika tuntee Antoninsa niin hyvin ja huomaa miten intiaaniprinsessa katsoo hänen miestään, että ’sinä iltana terassilla Marika ja Kare putosivat puh, pah, pelistä pois.’
Tämä ei ole dekkari ja muutenkin lienee varsin helppo arvata, miten unelmarakastavaisille käy lasten myötä, joten kerron pienesti keskeltä ja sitten lopusta erään kiintoisan ja jätän loppuratkaisun auki. En kuule mitään vastalauseita joten tässä lumoavan intiaaniprinsessan tuntoja synnytyksen jälkeen:
Tunnin kuluttua osaston suihkussa Inari riisui velton, hikisen ja maitoisen yöpaidan ja viskasi sen pyykkipussiin. Hän oli lukenut odotusaikanaan jostakin kirjasta, että näky kokovartalopeilissä saattaa olla järkytys heti synnytyksen jälkeen.
Peili oli höyryn samentama, mutta hangattuaan sitä käsipyyhkeellä Inari pystyi kyllä näkemään naisen, joka häntä peilistä katsoi. Naisen rinnat eivät olleet isot, ne olivat valtavat, raskaat ja sinisten suonten juovittamat. Naisen vatsa oli pullea, samanaikaisesti sekä pullea että veltto. Hänen hiuksensa olivat menettäneet kiiltonsa yhdessä yössä, ne makasivat masentuneina ja uupuneina pitkin hänen päätään ja valuivat selkää. Hänen alapäätään pakotti ja kirveli ja veri valui pitkin hänen reisiään. Hänellä oli vanhan naisen, kuusikymppisen mummon vartalo.
Tämä on Marttista eli asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Tulee mieleen Marja Björkin Puuma, en voi estää mielleyhtymää. Älkää silti vain yhdistäkö näitä kirjoja, sillä täytyy muistaa ihan eri tarina ja mitä aiheilla on haettu. Vain kirjoittamistyylissä ja rohkeudessa on samaa ja lisäksi luen näitä molempia naisia mielelläni, mikä ei ole ollenkaan selviö, sillä...
Marttisen kuvaamat rakastelukuvaukset tuntuivat todellisilta, tosin aikuisempi henkilö jää kaipaamaan mukaan enemmän aistillisuutta, mutta pitää muistella itseään vähän päälle parikymppisenä, joten tämmöistähän se. Ja aina ja kaikkialla.
Koska en vesitä jutun juonta ja kuka ja kenen kanssa, niin kerron lopusta elokuvallisen tapauksen, jossa kahvilassa istuu kaksi kaunista, hehkuvaa ja iloista nuorta naista. Heistä aivan hohkaa elämännälkä ja seuraavan hetken odotus, seuraava kulma, jonka takana odottaa jo uusi seikkailu. Samassa kahvilassa istuvat äiti ja isä ja heidän kaksivuotiaansa, jonka suuhun äiti mättää jäätelöä. Tyttöjen nauraessa pariskunta näyttää vaivaantuneelta, mutta äiti:
Äiti tuntee käsittämättömän mielipahan valtaavan itsensä, se tunkee jostain koko hänen päähänsä, täyttää sen ja valuu joka sopukkaan. Hän pyyhkii tahmeaa jäätelöä kaksivuotiaansa suun ympäriltä sekä omista rinnuksistaan. Hän tuntee itsensä lihavaksi, nukkavieruksi ja värittömäksi.
Helppohan heidän on, äiti ajattelee. Helppohan heidän on, ja kaikkien heidän kaltaistensa, maalata naamojaan ja istua kampaajalla, kiinteyttää takamuksiaan selluliittigeeleillä ja aerobicilla, pistää rahansa uusiin vaatteisiin ja kenkiin, hyvännäköisiin muotiuutuuksiin, jotka saavat kenet tahansa näyttämään hyvältä.
Äiti on kyllä nähnyt joskus äitejä, jotka eivät näytä äideiltä. Joskus sellaisia on eksynyt puistoonkin. He ovat meikanneet silmänsä tavallisena arkipäivänä ja laittaneet hiuksensakin. Ja kynnet on lakattu. Kun sellainen ilmestyy puistoon lastensa kanssa, kai ne omia ovat, vakkei sitä mistään huomaa, tiukat farkutkin sillä on jalassa, eivät kansitakkiäidit ota häntä porukoihinsa. Häneltä ei mennä kysymään imettääkö hän vielä vai antaako tuttelia, sillä muut äidit ovat varmoja., ettei hän ainakaan imetä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä nainen on yksinhuoltaja.
Tämä on pitkä tekstinäyte, mutta syystä. Nainen, satunnainen katsoja, käy läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunneskaalat raivosta itsesääliin nähtyään kauniit, nuoret naiset. Kuvaus on traaginen! Se kokoaa tarinan aikaisemmat tapahtumat ja solmii kuvan valmiiksi. Kaiken lohduttomuus kumuloituu nyt tähän vieraaseen äitiin kahvilassa kaksivuotiaan lapsensa ja välinpitämättömän, tyttöjä vilkuilevan miehensä kanssa. Nainen on tarinan peili. Koko kirjan tunnetila vieraan naisen pahassa olossa. Se mikä oli, olisi voinut ja varmasti: ellei.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Luru Sinisen linnan Maria.
ja Susa
Annamari Marttinen on lappeenrantalainen kirjailija ja neljän lapsen äiti. Hän on työskennellyt mm. opettajana ja toimittajana. Nykyään hän toimii vapaana kirjailijana.
Annamari Marttiselta on ilmestynyt neljä romaania: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, Mistä kevät alkaa, Veljeni vartija sekä Kuu huoneessa. Näistä olen nyt tehnyt Kuu huoneessa sekä Mistä kevät alkaa ja tänään on vuorossa Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Kuu huoneessa teokseen on varmaan monen helppo samaistua ainakin miettiessään elämänsä heikkoja hetkiä. Itse vaikutuin eniten teoksesta Mistä kevät alkaa, jossa kolmen eri sukupolven naiset kipuilevat äärimmäisyyteen asti.
Ymmärrän valtavan hyvin, että Kuu huoneessa herättää myötätuntoa, mutta uskon, että mitä useampi lukee Mistä kevät alkaa, niin jo aihe: Alzheimeriin sairastunut vanha nainen, hänen vaihdevuosiaan kärsivä opettajatyttärensä sekä juuri ylioppilasjuhliinsa valmistuva tytär/tyttärentytär, herättävät itse kunkin ajattelemaan ’voisiko tämä tapahtua minulle’. Tosin Marttisen eittämätön vahvuus on herättää juuri tämä kysymys, sillä sehän oli myös Kuu huoneessa –kirjan melkein näkymättömällä musteella sivuille kirjoitettu viesti.
Nyt kun luin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä mieleeni tulivat ne vuodet, jolloin lasta ei kuulunut, vaikka ’olisi rakasteltu päällään seisten’. Toisaalta sitten tuli mieleen myös miltä tuntui ensimmäinen suuri hullaannus, miltä tuntuivat heinäkuun lopun illat ja kävely vielä lämmintä asfalttia 'käsi tutusti sun farkun takataskussa ja tuoksu: suvea, savuketta ja testosteronia.'
Nyt lukematta on Annamarilta enää Veljeni vartija, joten jos tässä elämässä ehdin, niin senkin aikanaan teille luen.
Toivottavasti Marttisen tarkkanäköisesti havainnoimat ja kuvaamat naishahmot antavat meille kaikille ajattelun ja itsetutkiskelun aihetta. Ja sen päälle vielä vähän siunattua viihtymystä!
kuva Otava
Esikoiden takana kasvaa kukkia, joita sinä kerran maailmassa värisevin käsin ja sykkivin sydämin olet tarjonnut, niin, itsehän parhaiten tiedät kenelle?
Rudolf Abelin (1912)
Vaikea ei ole arvata, mitä kukkia Rudolf kerran on saanut lemmityltään, sillä lemmikit ovat ikuisia ’älä unohda minua’-kukkia.
Edessäni on aivan hurmaava kasvitieteen professori Jouko Rikkisen kirja Suomalaiset perinnekasvit (Otava 2011), joka yhdistää minun kaksi intohimoisinta lajiani eli puutarhan ja historian. Jouko Rikkinen on tehnyt teoksen, jossa kohtaavat perinnekukkiemme yli viisisataavuotinen kauneus hänen loistavissa valokuvissaan niihin henkilöihin, jotka ovat menneiden aikojen puutarhoissa niitä havainnoineet ja niistä kirjoittaneet. Saamme siis kunkin kasviesittelyn lomaan perinnetietoa, joka saattaa joskus hieman huvittaa, mutta useimmiten osuu täydellisesti oikeaan.
Että puutarhatyö kohottaa ja jalostaa mieltä, on tunnettu asia.
Jo kirjassa Yrttimaa tuli esille kasvien leviäminen luostareista muualle rohdoskasveina. Keksiaikaisissa puutarhoissa viljeltiin lähinnä lääke. ja keittiökasveja ja vasta renesanssiajalla herrasväen puutarhat alkoivat muuttua koristekasvipuutarhoiksi. Huomiotani kiinnitti monien 1900-luvun alun puutarhakirjojen harmittelu ’vanhan ajan koristekasvien’ kuten akileijojen ja siperianunikon, harvinaistuminen. Onneksi tämä tilanne ei jäänyt pysyväksi, sillä isoäitiemme pihat sorastaan rönsysivät punaisina näistä upeista, suurista unikoista ja kaikkihan me tiedämme jo LM.Montgomeryn tyttökirjoista, että puutarha, jossa ei ole akileijaa, on vailla taikaa: Siellä eivät keijut viihdy. Minulle ainakaan ei ole puutarhaa ilman akileijaa tai unikoita. Jouko Rikkinen mainitsee monta akileijaa, mutta tietysti niistä ylinnä lehtoakileijan, josta:
Lehtoakileija viihtyy auringossa tai puolivarjossa, mieluiten kosteassa puutarhamaassa. Sillä on vankka paalujuuri eikä täysikasvuista kasvia ole helppo jakaa. Se kuitenkin kylväytyy helposti itsekseen, jolloin nuoria siementaimia voi siirtää uusiin paikkoihin.
Edellä mainitun olen päätäni seinään hakaten saanut oppia. Meillä akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa! Se on aivan hurmaava kun putkahtelee kiveysten väleistä ja värit ovat aina yhtä yllättävät. Olen huomannut, että mutantteja syntyy kasveista kuin kasveista. Ja näin Rudolf Abelin (1912) akileijasta:
Ne olivat tunnetut jo keskiajalla, olivat munkkien lempikukkia luostarien rauhaisissa yrttitarhoissa ja kukoistavat vielä tänäkin päivänä vanhojen raunioiden keskellä.
Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit alkoi taas kiihdyttämään minua niin, että olen aivan pakotettu lisäämään vielä muutaman lajin lehtoomme, sillä siellä on hyvin kutsuva kivikkoryhmä vain odottanut Pulsatilla vulgarista eli tarhakylmänkukkaa:
Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit on sekä intomielisen puutarhurin että myös botanistin kirja. Teos esittelee lähes kaksisataa perinnekasvia. Kuvat lumoavat, teksti on selkeää kuten tutkijalta sopii odottaakin, mutta kuin bonuksena herra professorin kiintymys kasveihin niiden historiasta kauneuteen pirskahtelee läpi sivujen kuin rohdoskasvin taianomainen ja elvyttävä neste. Narkissos hymyilee sillä professorimme tarjoaa narsisseista kauneimman, valkonarsissin, Narcissus Poëticus, jonka huumaavan tuoksun myötä vaellamme lävitse muscari- ja kielolehdon suoraan suveen, jossa rohtosormustinkukat vievät meidät taitelijoiden villeihin pihoihin oppimaan, että digitalis aina valitsee kasvupaikkansa itse. Siinä kukka joka tietää, missä on eniten edukseen! Ja villin pihan tunnelma vain kasvaa kohdatessamme lehtosinilatvat, jotka kukkivat sekä valkoisin että sinisin kukin ja levittävät hunajan tuoksuaan pölyttäjien houkuttamiseksi. Kalliokilkka peittää lumoavasti kiviaitaamme ja puun takaa ilmesty Jenny Elfving, joka muistuttaa, että:
Mitä vähemmän huomaa ihmiskäden jälkeä istutuksessa, sitä onnistuneempi se on. Tähän tarvitaan kauneusaistia ja kasvien tuntemusta.
Jennyn toteamus on niin oikeaan osunut, sillä ennen puutarhavaelluksemme loppua, professorimme, jonka kanssa kasveista keskustellessa, päivä ehti jo iltaan ja lehdon varjot ja valot aloittavat leikkiään, ojentaa minulle kimpun tarhapäivännoudon kukkia
Kiitos Jouko♥
