keskiviikko 18. elokuuta 2010

HAUDANKAIVAJAN TYTÄR

Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…

Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:

Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!


Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.


Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.


Minua vapisuttaa. Kun on elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.


Pane minua, pane. Satuta vähän.


Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?


Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.


Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”


Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.


Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.


Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.


Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?


Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.


Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.


Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…

Appassionata


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjanainen  Susa  Katja/Lumiomena  Jaana  ja Suketus

15 kommenttia:

  1. Oho, mihinkäs tulinkaan ! Mukava uusi piristävä, taivaansininen tai turkoosiin vivahtava pohja!

    t. Sooloilija

    VastaaPoista
  2. Tämä on varattuna kirjastosta ja saan sen toivottavasti kohta luettua! Kiitos tästä arvostelusta, vaikuttaa todella mielenkiintoiselta kirjalta joka on ihan pakko lukea!:)

    VastaaPoista
  3. Soolis, onhan tässä vähän tottumista ja sitten ovat vielä ne pari onglemaa, jotka jo tiedätkin...Kokeilin monia värejä ja tämä tuntui nyt omimmalta, mutta luultavasti opettelen vaihtamaan tuota väriä joskus...sitten joskus.

    SaSo, tämä on elämäni ainoa arvostelu, jonka päälle en nukkunut yön yli. Rauhoitan itseni järkeväksi nukkumalla vahvan kirjan jälkeen, mutta tämän tein suoriksi ja heti. Tämän takia tämä on enempi minun tunnetila kuin arvostelu, mutta ehkä sekin osaltaan kertoo kirjan vaikuttavudesta.

    (Kauheeta, kun tarttuu tuo possessiivisuffiksin pois jättäminen...Suomen kieli muuttuu takuulla, kun tällaiset, joilla on äikkä ollut aina kymppi jättävät sijapäätteet omaan arvoonsa...'minun tunnetila'etc.)

    Nautinnollisia lukuhetkiä, odotan kuumana, mitä olet mieltä Haudankaivajan tyttärestä.

    VastaaPoista
  4. Minullakin on tämä nyt varauksessa kirjastosta. Tiedätkö, että toivon Haudankaivajan tytärtä joululahjaksi jo viime vuonna, mutta sain paketista jotain jouluun ehkä paremmin sopivaa. Luin sinun arvostelusi tästä aikaisemmin ja se elää mieleni sopukoissa, mutta nyt koetan unohtaa sen ja odottelen saapumisilmoitusta kirjastosta.

    (Facebookissa on ryhmä "Pelastakaamme possessiivisuffiksimme", johon tietenkin liityin ;-) )

    Ja raikas blogipohja!

    VastaaPoista
  5. Kun en ole aikoihin teillä käynyt, en tiennyt uudesta sisustuksestakaan. Se on viehettävä - kertoneeko kirjoittajan muuttuneen,
    vaihtuneen?

    Tukevaa tekstiä linnun tietä viiden kilometrin päästä.

    Syksyä.

    VastaaPoista
  6. Mikä sattuma, sillä sain eilen kirjastosta sähköpostiini viestin, että Haudankaivajan tytär on haettavissa. Saan sen tänään luettavaksi!

    Muutaman kerran olen käynyt kurkkimassa, nyt oli pakko kommentoida. Sinulla täytyy olla ylimääräisiä tunteja, sillä tunnut ehtivän lukea paljon ja tehdä kaikkea muutakin.

    Mielenkiintoinen blogi!

    VastaaPoista
  7. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  9. PeeÄR, mihin sitä koira karvoistaan pääsisi;-) Kiitos, jos edes uusi blogipohjani on viehättävä. Minä olin takuulla toiseksi viimeinen Suomessa, joka käytin sitä vanhahtavaa ruskeaa...

    Toki tukevaa tekstiä, olen se hidas ja vahva viini. Lue sinäkin Oatesin kirja! Tai ainakin Sebaldin Saturnuksen renkaat.

    Marjatta, kirja vie sinua takuulla lujaa. Nainen ainakin kokee sen niin. Mieheni luki nyt lomallaan Brooksin Kirjan kansan sekä Sebaldin saturnuksen renkaat. Hän piti molemmista. Työaikana hän lukee vain ammattikrijallisuutta, mutta talvilomalla on luvannut lukea Haudankaivajan tyttären...Se on niinku miestesti;-)

    Marjatta, minulla on karjalainen kiehuva veri. Pitäisi nukkua enenmmän, mutta kun elämä on niin kiinnostava seikkailu. Siis teen monenmoista - ja aina kaasu pohjassa!

    Minulla on komenttivalvonta, joten jos olen vaikka wordilla kirjoittamassa uutta tekstiä tai puutarhatöissä tai kaupungilla, kommentti ei pääse heti läpi. Kärsivällisyyttä;-) Vaikka en itse kyllä tunne tuota sanaa...

    Toivottavasti viihdyt vauhdissani. Jotkut eivät meinaa pysyä mukana. Toisaalta, olen alkanut yrittää hidastaa tahtia, mutta kukaan ei ole huomannut vain sitä.

    VastaaPoista
  10. Ooh uusi pohja,ihmettelin jo minne olin tullut...;D
    Tästä kirjasta olen kuullut aiemminkin,taisi olla just tässä blogissasi,ja kyllä mun täytyy se jossain vaiheessa Amazonilta tilata jo....Joyce Carol Oat on todella hyvä kirjailija!

    VastaaPoista
  11. Lumiomena, vastasin sinulle jo pitkästi, mutta se katosi jonnekin. Siis muistan tuon sun joululahjajutun...ja tartu innolla vain tähän naiskohtaloon, jossa sentään KAIKKI mieeht eivät ole kauheita. Onneksi!

    Jael, mikä kirja se oli, jota ET halunnut lukea suomeksi? Minä olen ihan hulluna Oatesiin!

    Blogipohjasta sen verran, että minäkin ihmettelen, missä minä olen...

    VastaaPoista
  12. En muista mikä kirja,mutta yleensä pyrin lukemaan kaikki kirjat alkuperäkielellä,silloin kun voin.

    VastaaPoista
  13. Leena,sanoillasi myötäilen:"ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu." Minun on aina ensin luettava kirja, sitten laitettava se sanoiksi ja vasta sitten tultava tänne katsomaan mitä olet sanonut ja kas, niin...
    Miten tästä taas toivutaan ja aloitataan jotakin uutta !?

    VastaaPoista
  14. Aila, tämä oli elämäni oudoin 'arvostelu', sillä tein sen virheen, että luin ja luin, jopa päivällä, mitä en yleensä ehdi ja kirjoitin suoriksi. Olisi pitänyt nukkua yön yli. Sitten kun luin sitä aamulla, en pystynyt muuttamaan tekstiä, sillä halusin kaikkien näkevän, miten paljon tämä vaikutti minuun.

    Nyt suosittelen paussia tai hyvin erilaista kirjaa ja sitä hitaasti: Ota lukuun Bolšoin perhonen. Tyylikäs, romanttinen, kaunis kirja. Stalinkin vain sivutaan.

    Otin Haudankaivajan tyttären hirmu rankasti, sillä minun exaviolitto oli syvältä, syvältä...Näen ns. punaista eläinrääkkäyksestä pedofiliasta ja naisten ja/tai lasten pahoinpitelystä. Luulen, että tämä on ollut monelle tosi viakuttava kirja, siis ainakin naisille.

    VastaaPoista