MUISTIN KAIKU

Preerialta tuulee…kuulen kurkien kaiut. Platte valuu ohitseni laiskana ja ruskeana heijastaen heikosti taivaan tyhjyyttä ja minua, potentiaalista fossiilia, joka kuljen pitkin nebraskalaista valtatietä, jossa 27 –vuotiaan Mark Schluterin avolava-auto pyörähti katolleen, kohden sitä pistettä, mistä Richard Powers keksi tehdä teoksensa Muistin kaiku (The Echo Maker, Gummerus 2009, suomennos Sari Karhulahti) tragedian yönpimeän näyttämön. Powers tiesi, mitä teki lähettäessään minut itse onnettomuuspaikalle, sillä nyt sain elämystuntuman tarinaan sulautuneena valtatien pölyyn, kurkien 60 miljoonaa vuotta vanhoihin kaikuhuutoihin ja preerian kuivaan tuuleen, joita ilman en olisi selvinnyt capgrasin syndroomasta sen ylitsevuotavine neuro-ongelmineen hukuttamatta itseäni Platteen.

Richard Powers on Elämäni Yllättäjä. Hän teki sen jo toistamiseen. Mutta nyt ei puhutakaan rotuteemoista eikä musiikista, vaan kurjista ja aivokirurgiasta! Tarina alkaa öiseltä valtatieltä, jossa Markin auto on kierähtänyt katolleen ja kun hänet leikataan autosta irti, todetaan vakava aivovamma, capgrasin syndrooma. Vamman seurauksena Mark ei muista mitään onnettomuudesta, mutta hän ei muista mitään edes entisyydestään puhumattakaan, että tuntisi sisartaan Karinia, jonka kanssa on aina ollut läheinen. Karinin on todella vaikea hyväksyä asiaa mitenkään ja niinpä hän paitsi yrittää jäljittää tuon yön tapahtumia, ottaa myös yhteyttä tunnettuun ja useita kirjoja julkaisseeseen neurokirurgi Gerald Weberiin. Asiat eivät suinkaan Weberin mukaantulosta helpotu, vaan alkaa mieletön helvetintanssi ihmismielen salatuissa sopukoissa, joissa aivonesteestä humaltuneet osalliset saavat juoda kärsimysmaljansa pohjaan asti.

Asianosaisten tilannetta ei ollenkaan helpota, että sairaalassa Markin yöpöydältä löytyy pieni viesti, jossa lukee: Minä en ole kukaan, mutta tänä yönä North Line Roadilla Jumala johdatti minut Sinun luoksesi jotta Sinä saisit elää ja toisit takaisin erään toisen. Kun Mark pääsee sairaalasta hän aloittaa armottoman etsinnän löytääkseen lapun kirjoittajan, sillä hänen mielestään vain tämä salaperäinen henkilö voi auttaa häntä löytämään takaisin omaan itseensä. Mark myös näkee viestin tuojan ainoana todistajana yön tuntemattomille tapahtumille autiolla valtatiellä. Hän unohti kuitenkin kurjet!

Ainoat todistajat katoavat nopeammin kuin kerääntyivät paikalle. Ne ahtautuvat muutamiksi viikoiksi joelle pulskistumaan ja lähtevät sitten. Saatuaan näkymättömän viestin kurkimatto purkaantuu rihmoiksi. Tuhannet linnut lentävät pois polveilevina muodostelmina ja vievät mennessään muiston Plattesta. Puoli miljoonaa kurkea hajaantuu ympäri mannerta. Ne matkaavat kohti pohjoista ylittäen vähintään yhden osavaltion päivässä. Vahvimmat taittavat taivalta vielä tuhansia kilometrejä, vaikka lensivät jo tuhat päästäkseen tälle joelle.


Jo yllä olevasta voitte päätellä, että Powers on jälleen tehnyt monikerroksisen teoksen, jossa olisi ollut ’matskua’ useampaankin romaaniin. Selvästikin kirjailija haluaa haastaa lukijansa. Hän olisi voinut tiivistää tekstiä, mutta sitä hän ei halunnut. Hän haluaa kirjoittaa tieteellistä tekstiä ja vielä monella tasolla. Hän haluaa erottua ja olla uniikki kuin lumihiutale. Hän haluaa lukijan vajoavan syvemmälle, syvemmälle Markin, Karinin, Geraldin ja muiden henkilöiden tunne- ja tajunnantiloihin. Hän haluaa lukijansa niin syvälle pohjaimuun, että lukija ei enää erota omaa todellisuuttaan kurkien taianomaisesta aamutanssista tai Markin sekopäisistä aivoituksista. Lukija vajoaa samaa vauhtia kirjan henkilöiden kanssa, yrittää löytää keitaita ja lukee innolla kertomuksia maailman vanhimmista lentävistä fossiileista, kunnes huomaa istuvansa Weberin luennolla kaivaten kipeästi takaisin kurkipreerialle, sillä et halua kuulla:

Hän heitti viime silmäyksen muistiinpanoihinsa, jotka olivat järjestykseen pantua tietämättömyyttä. Aivojen rinnalla ihmiskunnan kaikki tiedot ovat kuin sitruunakaramelli aurinkoon verrattuna. ”Aion kertoa teille tänään kahdesta ihmisestä, joiden tarinat ovat hyvin erilaiset.” Weberin ääni kajahti korkealle seinille kiinnitetyistä kaiuttimista täynnä vahvistettua auktoriteettia.

Aloitan H.M:stä, neurologiaa käsittelevässä kirjallisuudessa tiheimmin mainitusta potilaasta. Kesäisenä päivänä puoli vuosisataa sitten tietämätön ja virkaintoinen kirurgi yritti parantaa H.M:n pahenevaa epilepsiaa aivan tuossa salmen vastakkaisella puolella työntämällä ohuen hopeapipetin potilaansa hippokampukseen – tähän punertavanharmaaseen alueeseen heti tässä näin – ja imemällä sen ulos. Sen mukana hän poisti myös suurimman osan H.M:n parahippokampaalisesta aivopoimusta, toisesta mantelitumakkeesta sekä ento- ja peririnaalisesta aivokuoresta – tästä, tästä ja tästä. H.M., jotakuinkin teidän ikäisenne nuorukainen, oli hereillä koko toimenpiteen ajan.”


”Ne teistä, jotka olivat minun viimeviikkoisella luennollani ja joilla on toimiva hippokampus, eivät ylläty kuullessaan, että pipetillä poistettujen kudosten mukana lähti H.M:n kyky muodostaa uusia muistoja…”

Professori Weberin murentuminen tarinan myötä on kirjassa kaikkien kiinnostavinta. Kun täydellisestä elämästä, täydellisestä järjestyksestä alkaa pudota jonkun pienen, oudon iskun saaneena ja kaaos valtaa mielen, se väistämättä herättää uteliaiden ja myös lukijoiden kiinnostuksen. Weberillä lähtölaukaus oli hänen uusimman kirjansa saama murskaava arvostelu. Siinä ei auttanut edes tieto, että ’Julkinen arvostelu on vain jaettua skitsofreniaa’, vaan Gerald –parka joutuu virran viemäksi…

Omaa väristystään mukaan tuovat Karinin paluu entisen poikaystävän Danielin huomaan. Daniel kuuluu kurkien suojelijoihin ja tämän myötä kurjet liittyvät jännitysnäytelmän tavoin etenevään potilaskertomukseen, jonka lopputulema on paljon enemmän kuin capgrasin syndrooma. Myös Karinin todellinen luonne saa uutta valaistusta, eikä välttämättä kaikkein mairittelevimmalla tavalla.

Minä en voi tietää vastausta. Makaan väristen kostealla joenkumpareella katsellen kurkien aamutanssia. Tiedän, että ne jättävät minut tänään. Kyynelehdin sateena ja suren niin itseäni kuin tarinan henkilöitä. Preeria vaikenee. Sitten tuhansien kurkien massa lähtee lentoon päästäen kumeina kaikuvia, korvia särkeviä huutoja. Elävä äänimatto purkautuu rihmoiksi ja hajoaa taivaan vaaleaan sineen. Painan nyyhkyttäen pääni alas, kunnes joku koskettaa minua ja kuiskaa kaksi lohtua:

Kunpa ei olisi suljettu pois, kunpa ohuinkaan verho ei erottaisi tähtien määrästä.


Sisin – mitä muuta se on kuin avartunut taivas, lintujen lävistämä ja syvä kotiinpaluun tuulista.


Rainer Maria Rilkeä! Kiitos Richard, en kyynelehdi enää. Tiedän jo!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anni M.