keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

SINTTU ON PARAS!

Olen sataa varma, että Sinttu –sarjalla ei ole rajattua kohderyhmää, vaan nämä hurmaavat kirjat on tarkoitettu kaikille. Uusin sarjassa ilmestynyt kirjailija Linn Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin Sinttu on paras! (Simma lungt, Sigge, Tammi 2011, suomennos Marvi Jalo) jatkaa odotetuissa ponitallitunnelmissa, mutta aina ajan kulun hurmaavin muutoksin.

Sinttu on paras kirjan alussa Elina kipuilee, kun joutuu hyvästelemään ponit ja etenkin Sintun, sillä ponit pääsevät laitumelle viettämään ansaittua kesälomaansa ja Elinan on lähdettävä pikkusiskonsa Linnean kanssa mummin ja vaarin luokse. Myös Inkan, tallin omistajan poika Erkki on lähdössä pois, sillä hän menee tapaamaan isäänsä Englantiin. Jotenkin ero Erkistäkin on eri kuin ennen…


Aika mummilassa menee kuitenkin kuin siivillä, sillä mummi ja vaari keksivät Elinalle ja Linnealle juuri ponitytöille sopivan leikin. Kotona odottaa äiti, jonka kanssa Elina saa hoitaa poneja Inkan lomamatkan ajan. Aivan kaikkien ihaninta on seurata varsoja Sillaa ja Ronia, jotka milloin riehuvat aivan hurjina leikeissään, milloin nukkuvat somasti laitumella toisissaan kiinni. Erkiltäkin tulee kortti Englannista ja kohta hän onkin jo kotona. Erkki näyttää todella iloiselta tavattuaan Elinan ja hänellä on paljon kerrottavaa. Iso yllätys on se, että Elina pääsee hevosnäyttelyyn kilpailemaan ponien talutusluokassa, mistä tietysti aiheutuu tyttöjen välistä kateutta, kun Jossu yllättäen ilmestyykin tallille. Erkki ottaa tilanteen hallintaan ja kohta tyttöjen välillä on jo sovittu, miten Elina ja Jossu voivat osallistua yhtä paljon Sintun hoitoon.

Mitään oleellisesti uutta Sinttu on paras! ei sisällä, mutta sitä kukaan näihin kirjoihin hurahtanut ei haluakaan. Voimme vain aavistaa, että saatamme kerran vielä päätyä ponitallisuukkoon, sillä tallintuoksussa väreilee aivan jännittävästi. Tämä suukko on hyvin ehdollinen ja riippuu täysin Linnin ja Margaretan sallimuksesta!
 Sinttu on paras! on kuudes kirja valloittavassa sarjassa. Sinttuja on aiemmin ilmestynyt Maailman ihanin Sinttu, Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Aprillia, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu ja nyt tämä uusin eli Sinttu on paras!
Tässä kirjassa on siskosten välinen pieni erimielisyys mummilassa ja riidan päätteeksi Linnea ilmoittaa isona ostavansa vaaleanpunaisen ponin. Tässä kohtaa moni varmaan epäilee, että sellaista ponia ei olekaan, mutta kyllä on, katsokaa kuvaa alla. Hän on Spirit ja Teijan issikkatallin maskotti, jonka edessä kaikki ihkuilevat.


Spirit on ♥ Ja kaikki Sinttu -kirjat ovat ♥

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Isoäiti, joka ei ollut mikään oikea isoäiti, nuori nainen, joka ei halunnut lapsia vaan kenties jopa inhosi niitä. Naisen aviomies, joka - . Äkkiä Ulpu ei tiennytkään, mihin lokeroisi Markuksen, poikansa, joka oli hänelle kaikkein läheisin ihminen maailmassa. Läheisin. Ainoa. Eikä ketään muuta tulisi, Ulpu ajatteli ja oli äkkiä täysin lohduton.

Pirjo Rissasen kirja Äitienpäivä (Gummerus 2011) vie elämää melkein viidensadan sivun verran niin lujaa kiinni iholla, ettei lukija tajua muusta mitään. Näin kirjoitetaan tasokasta suomalaista kirjallisuutta. En ole ikinä ennen lukenut Pirjo Rissasta, mutta kirjan liepeissä hänet esitellään vapaana kirjailijana, joka kirjoittaa etupäässä naisille suunnattuja romaaneja. Kirjat käsittelevät eri sukupolvien naisia, heidän kasvuaan ja rakkauksiaan ja elämäänsä oivaltavasti ja psykologisesti. Rissanen on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta. Ensimmäinen asia, joka minut herätti oli Äitienpäivän kieli. Ei mitään puhekieltä. Ei kankeita dialogeja, joissa lukijan pitää myötähävetä itsensä sängyn alle. Ei virheitä. Ja Äitienpäivän keskiössäkin on noin kuusikymppinen äidinkielenopettaja Ulpu, joka on kirjan ehdoton tarkkailija ja analysoija seuraten niin poikansa Markuksen kuin miniänsä Susannan avioliiton kariutumista, kerraten omaa eroaan Martista ja nähden lopulta myös itsensä hieman omahyväisenä ja roolinsa vangiksi jääneenä naisena.

Äitienpäivän punainen tapahtumalanka on Susannan ja Markuksen avioliitto. Markus ei tunne olevansa avioliitossaan koskaan oma itsensä. Hän ei voi sitä olla Susannan kanssa! Susannalle, sisustusyrittäjälle ja täydellisyyden tavoittelijalle, hylätyksi tuleminen on koko maailman kaatava tragedia, jota ei ollenkaan helpota oman äidin Irman vakava alkoholismi. Susanna saa äitinsä taas kerran hoitoon, mutta sulkeutuukin itse yksin tyhjään ja täydelliseen kotiinsa juomaan itseään hengiltä. Sitä hän todellakin yrittää päiväkausia, kunnes jokin vaisto, ohut elämännälkä tai puhdas kiukku, saavat hänet jaloilleen ja tajuamaan, miten kauan Markus oli riitelyn kautta hakenutkaan keinoa rikkoa hänen rakentamansa idylli ja paljastaa totuus kulissien takana.

Markus on löytänyt Mian ja nainen odottaa jo lasta. Lasta, jota Susanna ei olisi ikinä suostunut haluamaan. Ulpu seuraa sivusta yrittäen olla puuttumatta, mutta hänhän on aina rakastanut koota pienen perheensä yhteen ja niinpä vielä juuri ennen nuorten eroa, hän saa kaikki koolle perhejoulun viettoon. Hän kutsuu myös kuolleen tyttärensä aviomiehen uusine vaimoineen sekä lapsineen. Ja sitten hän kutsuu myös Martin, entisen aviomiehensä. Ja kaikki on kuin ennenkin, vaikka se kaikki onkin vain vaivoin pystyssä pideltyä kulissia. Ja tämän keinotekoisen tunnelman aikana Ulpu putoaa omiin muistoihinsa siitä, millaista oli jouluisin, kun Marianna ja Markus olivat vielä pieniä, Martin äiti Irene oli heillä joulunvietossa ja…

Heillä oli oma, kahdenkeskinen rituaalinsa, josta kenelläkään ei ollut aavistusta: kun Irene ja lapset varmasti nukkuivat, he hiipivät alas olohuoneeseen ja rakastelivat sen karhealla, tummanvihreällä karvalankamatolla kaakeliuunin vieressä. Ulpun kiihotusta lisäsi vähän perverssilläkin tavalla pelko, että joku heräisi, että Irene tulisi juomaan syötyään liikaa tekemäänsä erinomaista lasimestarinsilliä tai lapset olisivat sairastuneet suklaaherkkujen ahmimisesta oksennustautiin. Mutta koskaan niin ei käynyt, ja he saivat harjoittaa tätä rituaaliaan monen monta vuotta, rakastelua tutussa lähetyssaarnaaja-asennossa, liian kovalla ja karhealla alustalla, niin että Ulpun alaston takapuoli saattoi hankautua melkein verille. Mutta siitä viis. Juuri siitä paikasta Ulpu näki aina jouluyön taivaan. Silloin jouluöinä taivaskin oli aina tummansininen ja täynnä kirkkaita pieniä pisteitä, osa lähempänä suurina ja loistavina joulutähtinä, osa utuisempana tähtipölynä. Joskus Ulpu näki tähdenlennon rakastelun aikana, ja hän toivoi aina kiihkeästi samaa: että tämä kaikki jatkuisi ikuisesti.

Siis tämä Äitienpäivän joulumuistelo on niin koskettava, että aloin uskoa kirjan takakannessa olevaan lauseeseen, joka on Iltalehdestä:

Pirjo Rissanen on suomalainen vastine kanadalaiselle kirjailijalle Carol Shieldsille.

Ulpu on kuin Pikkuseikkoja teoksen Judith, mutta hänessä on opettajamaisesta omahyväisyydestään huolimatta jotain haavoittunutta ja lämmintä. Ja hän myös yrittää antaa muille tilaa, yrittää ymmärtää näitä, eikä ole vain viileä tarkkailija. Susannalle hän on tukena eron jälkeen ja vaikka hän on herkkä loukkaantumaan, hän ei maksata takaisin kostamalla, vaan pohtii paljon niin toisten kuin omiakin vaikuttimiaan. Lopulta Ulpu tajuaa, miten huonosti kaikki tunsivatkaan lopulta toisensa, miten helposti he ymmärsivät toisiaan väärin ja miten turhaan he kantoivat toisilleen kaunaa.

Ja sitten saapuukin äitienpäivä, joka on aina vietetty Ulpulla. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Susanna on terhakoitunut ja ostanut uuden kiinteistön, jonka remontoinnissa on kiinni. Siitä on tarkoitus tulla paljon entistä hääpalveluyritystä suurempi, monipuolinen juhlapalveluyritys ja Markus on kiinni Mian perheen tavassa viettää äitienpäivät aina oman suvun piirissä….

Pirjo Rissasen kirja on paitsi hyvin todenmakuinen tarina perheen ja suvun ihmissuhteista myös kertomus roolien vangiksi jäämisestä. Markus on ollut kiltin aviomiehen roolinsa vanki. Susanna puolestaan on ollut kovan yrittäjän ja kaiken päättäjän roolissa voimatta olla hetkeäkään lämmin ja pehmeä. Irma ei olisi halunnut koskaan lapsia, mutta siihen aikaan omaehtoista lapsettomuutta olisi kavahdettu ja seuraukset ovat kovat, sillä kaikista ei ole äideiksi. Ei väkisin. Ja Ulpu sitten. Hänen on pitänyt olla kaiken tietävä opettaja, jokaisen kalenteriin merkityn juhlapyhän kestitsijä, loistava kattaja ja kokki, täydellinen äiti ja nyt isoäiti lapsille, joiden isoäiti hän ei oikeasti edes ole. Hänen pitää olla ikänsä mukainen, vaikka miltään iältä ei tunnu ja vaikka teki mieli heittää roskiin kaikki vanhat toimintamallit. Ja sitten Porissa on sisko Marja, joka ei ymmärrä mistään mitään, koska on vanhapiika ja suoraan puhuja ja vaikka mitä. Ja nyt karmea, kuoleman hiljainen äitienpäivä yksin…

Vai onko sittenkään?

YRTTITARHA RUUKUSSA

Deborah Schneebeli-Morrellin kirja Yrttitarha ruukussa (Grow Your Own Herbs in Pots, WSOY 2011, suomennos Suomen oloihin soveltaen Aretta Tiilimäki) on toivekirja yrttihullulle kierrättäjälle, sillä kirja tarjoaa täydellisen mielikuvituksellisia kohteita, joihin yrtit voi istuttaa.

Kirjan yleisilme on viehättävän vanhahtava ja kuvat kuin tauluja melkein riippumatta siitä, minne yrtit on laitettu kasvamaan. Viehättävyys on kuitenkin vain pintaa, sillä Yrttitarha ruukussa on tuhti tietopaketti sisältäen kolmekymmentäviisi hyvin tarkkaa ohjetta lumoavan yrttitarhan perustamiseen.


Kuka tiesi, että muinaiset roomalaiset käyttivät timjamiöljyä muumioiden balsamointiin ja että pietaryrttiä levitettiin ennen lattioilla tuhoeläinten karkottamiseksi ja keltasauramosta saatiin keltaista väripigmenttiä turkkilaisiin mattoihin.


Yrtit ovat kasvimaailman Tuhat ja yksi yötä, sillä niin monta tarinaa niistä löytyy.


Yrttitarha ruukussa esittelee monia yrttejä ja niiden käyttöä vähän aikaa sitten tekemäni Yrttimaan tapaan, mutta nimensä mukaisesti painotus on ruukkukasvatuksessa. Ei ole mitään rajaa, mitä kaikkea voidaan käyttää yrttien istutusalustana: kalankuljetukseen käytettyjä styroxlaatikoita, wokkipannua, oliiviöljykanisteria, vanhoja lävikköjä, pesusoikkoja ja jopa vanha tulisija saa toimia kauniina kirvelin istutusalustana. Tämä on kierrätystä parhaimmillaan ja sai minut perumaan upeiden yrttiruukkujen ostamisen. Taidan istuttaa laventelit aitoon, vanhaan samovaariin!

Schneebeli-Morellin kirjassa on hyvin kaunis aukeama, jossa puhkikuluneeseen emalikattilaan on istutettu chiliä ja basilikaa. Osa basilikoista on istutettu oliiviöljytölkkeihin, joiden pohjaan on isketty naulalla reikiä.


Pölyttäjiä kannattaa suosia ja välttää kemiallista tuholaistorjuntaa, josta on pölyttäjille haittaa. Mäkimeiramin kukat houkuttavat perhosia ja raunioyrttiä eivät mehiläiset voi vastustaa. Jos haluat tietää enemmän kasveista, jotka houkuttavat perhosia ja pölyttäjiä, lue myös Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.


Sain nyt niin vahvoja ideoita, että täytyy lähteä varastoon kollaamaan vanhoja tavaroita, joihin voin hakata tai porata reikiä istuttaakseni niihin rucolaa, basilikaa, tilliä, persiljaa, laventelia, sitruunamelissaa ja tietenkin krassia, jonka tuoksu suvi-illan viiletessä kohti yötä on kuin tuulahdus jostain kauan sitten olleesta…

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Kirjamielellä.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

BERNHARD SCHLINKIN VIIKONLOPUSTA VIELÄKIN...

Tein siis sen Huhtikuun kirjahaasteen jo aikaa sitten täällä. Siinä oli kohta, jossa kysyttiin, mikä oli se kirja josta muut eivät pitäneet, mutta itse pidit. Laitoin siihen Bernhard Schlinkin Viikonlopun Onneksi yksi hyvin kirjallinen lukijani eli Tuure on pitänyt kirjasta. Hän on tehnyt siitä nyt arvostelun kirjallisuslehti Scriptoriin ja minä sain myös luvan sen julkaista tässä:

Arvet eivät katoa

Menneisyyttä ei voi kokonaan jättää taakse. Se elää jokaisessa liikkeessä, ajatuksessa, eleessä, tavassa. Bernhard Schlinkin romaanissa Viikonloppu menneisyys on ankara vankila. Sitä ei voi paeta. Jotkin ratkaisut ovat peruuttamattomia.


Viikonloppu kuvaa terrorismin jättämiä arpia saksalaiseen yhteisöön, mutta myös itse terroristiin. Päähenkilö, vasemmistoterroristi Jörg armahdetaan terrorismista yli kahdenkymmennen vuoden vankeuden jälkeen. Hänen siskonsa järjestää Jörgille viikonlopun vanhojen ystävien kanssa ostamalleen rapistuneelle maalaiskartanolle.


Aika on kuitenkin pyyhkiytynyt ystävien yli ja muodostunut suurennuslasiksi vanhojen jännitteiden ylle. Monet heistä ovat hylänneet toiveet uudesta, paremmasta yhteiskunnasta ja muuttuneet porvareiksi porvareiden joukkoon. On myös niitä, jotka ovat jatkamassa taistelua, jota ei olisi koskaan pitänyt aloittaa.


Schlink seuraa hahmojaan vain yhden viikonlopun ajan, eikä jätä heitä hetkeksikään rauhaan. Teoksen voimakkuus perustuu sen intensiivisyyteen: tunnelma on latautunut menneisyyden ja nykyisyyden välisestä ristiriidasta.


Schlinkin ote tarinaan on kuitenkin etäinen. Hän ei kommentoi hahmojen käytöstä ja heidän valintojaan suorasti. Teoksen alku-ja keskivaiheilla etäisyys kirjailijan ja tekstin välillä tuntuu liian suurelta. Viikonloppu muistuttaakin rakenteeltaan paljon teatterikäsikirjoitusta. Ilmaisun kannalta tärkeimmät ovat hahmot ja heidän ajatuksensa, ei kirjailijan selostus.


Teoksen mielenkiintoisin hahmo ei kuitenkaan ole Jörg, vaan hänen siskonsa ystävä Margarete. Hän ei jaa samaa menneisyyttä kuin muut koolle kutsutut; hänellä ei ole taustaa vasemmistopiireissä. Margareten kaunis elämänasenne tuntuu puhtaalta voimalta kaiken ryvettyneisyyden ympärillä. Hän on ulkopuolinen tarkkailija, ymmärtävä ja anteeksiantava voima kaikkien vaateiden ympärillä.


Merkittävää teoksessa on päämäärien ja lähtökohtien suhde. Kirja sijoittuu Saksan yhdistymisen jälkeiseen aikaan, jolloin yksi yhteinen unelma tuli täytettyä. Se luo peilin Jörgin edustaman vasemmistolaisterrorismiryhmän Punaisen armeijakunnan ajattelumallille: tarkoitus pyhittää keinot. Toimintatapojen tarkasteluun ei ole aihetta, jos päämääränä on unelma paremmasta yhteiskunnasta. Tälläinen ajattelutapa tekee meistä muiden murhaajia, kunnes tuhoamme itsemmekin.


Lopulta kartanon maat valtaa sade: se ei ole raivokasta myrskyä, vaan verho, joka puhdistaa maailman tasaisesti. Schlink on onnistunut luomaan taianomaisen tekstin, jossa vuorottelee kaiken rinnalla myös rakkaus. Rakkaus ei ole tuhoava voima, ei liioin pelastusköysi menneisyyteen pudonnelle – mutta välittäminen on elämää eheyttävää. Se on raikas, sateen jälkeinen tuoksu, mudan ja mullan haju, likaisuudesta huolimatta toive.

- Tuure Niemi -

Kiitos Tuure!

PS. Myös kirjailija, kolumnisti Tuula-Liina Varis on kehunut tätä kirjaa. Asiasta kertoo tämän postauksen kommenteissa Ilona.

KUHA/LOHI SUPPILOVAHVEROLLA OHJE UUSINTANA PYYNNÖSTÄ


Tämä on ehdottomasti herkullisin kalaruoka, jonka tiedän – paitsi eräs kampela-ateria Marstrandissa…Julkaisen tämän nyt uudelleen Tessan toivomuksesta ja olen soveltanut tämän nyt sekä lohelle että kuhalle. Lohta teemme useammin, mutta kuhan voittanutta ei ole.

(neljälle ruokailijalle, jolloin on laskettu kalaa 200 g/hlö + 200 sen päälle)


1 kg kuhafileitä tai lohta
1 iso keltasipuli
(1 nippu tilliä)
2-3 dl kuohukermaa
(meri)suolaa
mustapippuria (sienimuhennokseen)
sitruunapippuria (kalaan)
1-2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)
sitruunaviipaleita


Voitele uunivuoka. Aseta kuha/lohifileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli. Meillä ei aina tilliä laiteta, sitruunatkin riittävät. Vinkki: Mieheni valmistaa yleensä lohen ja hän ripauttaa merisuolan lisäksi pinnalle hiukan sokeria noin 30 minuuttia ennen uuniin laittoa. Laittaessaan lohet uunivuokaan, irtonainen suola pyyhkäistään kevyesti pois ja sitten pinnalle ripotellaan sitruunapippuria.


Suppilovahveromuhennos


Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Suurusta sitten noin 1-2 ruokalusikallisella vehnäjauhoa. Anna jauhojen turvota. Lisää sitten vähitellen hieman keitettyä vettä, hämmennä, anna nesteen imeytyä. Lisää pari desiä kuohukermaa kevyesti hämmentäen. Anna muhia pienellä lämmöllä. Ripaus suolaa ja sitten mustapippuria maun mukaan. Tarkista maku. 

Kumoa suppilovahveromuhennos kuhan/lohen sivuun ja laita 200 asteen uuniin 30 minuutiksi. Lisää sitruunaviipaleet noin puolessa välissä kypsymistä. Teemme näin, etteivät sitruunat kuivuisi.

Jos grillaat kalan, kaiken voi tehdä samoin, mutta kumoa valmis sienisoossi mukaan vasta kalan tarjoilukulhoon.


Nautitaan kera uusien perunoiden, aurajuustouuniperunoiden, perunasalaatin uusista perunoista tai vain raikkaan vihannessalaatin. Myös pinaattilisuke on oivaa vaihtelua kalan oheen. Ohje löytyy mm. kirjasta Sikke - Ruokaa rakkaudella


Juomana jäävesi/valkoviini.


Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

LOHTA SUPPILOVAHVEROLLA, MUNTHEA JA VÄHÄN TULEVASTA

Usein erilaisissa terveysohjeissa suositellaan syömään kalaa vähintäin kahdesti viikossa. Meillä on helppo konsti toteuttaa tämä, sillä valmistamme uunissa joka sunnuntai lohta tai kuhaa ja usein suppilovahveromuhennoksella. Teemme niin runsaan annoksen, että syömme samaa vielä maanantainakin, joten yksi päivä on varmasti vapaa ruoanlaitosta. Suvella kala tietysti grillataaan. Ja kalan oheen voi laittaa valkosipuliuuniperunat, salaatin tai mitä kuka ikinä keksiikin siihen haluta. Tästä kuvasta ei tullut oikein tyylikäs, sillä ei ollut tarkoitus kuvata. Keksin asian ihan sekunnissa kun tuli mieleen toinenkin juttu.
Sain tänään puhelun lukijaltani Marjatalta, joka oli aivan yhtä hurmaantunut kirjaan Axel Munthe - tie Caprin huvilalle kuin minäkin. Oli niiiiiiin ihanaa kuulla, miten vaikuttunut toinen on samasta kirjasta, mistä itse olet ihan onnesta soikeena. Marjatta kommentoi täällä Kiitos Marjatta!

Myös Aili on nyt tehnyt tästä kirjasta arvostelun, se löytyy täältä

Huomenna palataan taas kirjoihin. Nyt on vaihteeksi luvassa puutarhakirjojen lisäksi kotimaisen kirjailijan teos, joten ilmeisesti muutoksen tuulia ilmassa. Ja niitä on oikeastikin, sillä olen suuntautumassa hieman enemmän sinne, mikä palavasti kiinnostaa eli historiaan ja tutkijoiden kirjoihin. Huomaatte aikaa myöten mikä on kyseessä. Asia ei näy ihan vielä blogissani, mutta enemmin tai myöhemmin. Kirjat ovat enemmän aikaa vieviä ja vaativampia, mutta kuuntelen sydämeni ääntä ja tälle houkutukselle en voi sanoa 'ei'. Edelleen on mukana sisustusta ja puutarhaa, dekkareita ja muuta, mutta mukaan on tulossa siis aivan muutaKIN.

Viikon päästä arvomme ja olette ehkä huomanneet, että eilen palkintoihin liittyi hurmaava Riitta Tiitun Wanilla Country Chic! Lumoavaa sunnuntai-iltapäivää ja aurinkoista uuden viikon alkua♥

torstai 7. huhtikuuta 2011

ELIZABETH TAYLOR - HOLLYWOODIN KUNINGATAR

Prologi

Tahoejärvi, lokakuu 1949


Lumipeitteiset vuoret ympäröivät sinistä aavaa. Sataa lunta. Nuori tyttö juoksee uimapuvussa veteen. Kamerat käyvät. Filmataan elokuvaa Paikka auringossa. Kuuraisella nurmella tytön askeleet, jossain syttyy tähti…

William J. Mannin elämänkerta Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar (How to Be a Movie Star: Elizabeth Taylor in Hollywood, Helsinki-Kirjat 2011, suomennos Ruth Jakobson) on kirja naisesta, joka eli elämänsä hyvin avoimesti koko maailman silmien alla. Hän käytännössä syntyi elokuvastudiolle, sillä hän ei tiennyt muusta. Hänen kunnianhimoinen Sara-äitinsä viitoitti hänen tiensä, jossa ensimmäinen filmi Yli esteitten kuvattiin Lizin ollessa vasta kaksitoistavuotias. Hollywoodin kuuluisin juorukolumnisti Hedda Hopper leikki hänen kummitätiään, joka halusi määrätä miten tytöstä tehdään tähti ja millainen tähti hänen tulee olla. Elizabeth kävi koulunsa MGM:n studion punaisessa rakennuksessa, välitunnit olivat vaikka ratsastusta, missä tuleva kuuluisuus olikin erittäin taidokas, mutta kaiken kaikkiaan aivan kaikki oli valjastettu Elizabeth Taylorin filmitähtiuraa ajatellen. Myös hänen ensimmäinen aviopuolisonsa, joka oli elokuvastudion valinta. Se jälkeen aviopuolisoita tuli ja meni siihen tahtiin, että heikompia hirvitti ja nuori nainen joutui puritaanisen Amerikan hampaisiin, josta osa oli valmis kivittämään hänet kuoliaaksi. Tuon ajan Amerikassa sai näytellä viettelijätärtä, mutta naisen piti osoittaa olevansa pohjimmiltaan uskollinen ja antautunut vain lapsiaan ja miestään varten. Tässä kohtaa Elizabeth Taylor puuttui itse peliin ja valitsi askelmerkit, joissa ei ollut tietoakaan alistumisesta. Hänestä ei tullut uhria, kuten Marilyn Monroesta, eikä kilttiä naapurintyttöä kuten Debbie Reynoldsista puseroon ripustettuine vaippaneuloineen. Elizabeth Taylor osoitti miten paljon hohdokkaampaa on oikeasti olla Tuhma tyttö, joka voi saavuttaa niitä huippuja, joista Kiltti tyttö ei voi edes uneksiakaan. Hän pukeutui timantteihin ja turkkeihin sekä avonaisiin pukuihin tarjoten rintojaan ja kauniita silmiään, hän sanoi mitä tunsi ja mitä teki, hän oli oikutteleva ja hillitön, hän ryyppäsi ja käytti pillereitä, hän piti maailman ihanuuksia itsestään selvyyksinä, mutta hän oli aina aito, sydämellinen ja välitön. Hän oli myös loistava näyttelijä, joka ainoana maailmassa on ollut elokuvamaailman hallitseva kuningatar neljänvuosikymmenen ajan.

Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar –teos on runsas, suorastaan ylirunsas. Se kertoo kaiken ilmiöstä Elizabeth Taylor. Se olisi ehkä riittänyt, sillä kirja kertoo myös pitkät ja rönsylevät, mutta toki asiassa pysyvät tarinat La Lizin aviomiehistä ja siitä minulle tuli ongelma tämän kirjan kohdalla. Siksi tämä kesti niin kauan tehdä. Siis vikahan on minun, sillä olisin voinut ohittaa sivut Elizabethin miehistä Mike Todd ja Richard Burton, mutta minun lihani on heikko ja putosin syvälle. Eli jos rönsyilen, syyttäkää William J. Mannia!

Paikka auringossa aloitti niiden elokuvien sarjan, joista tähti Elizabeth Taylor muistetaan. Elokuvan ohjasi George Stevens Paramountilta ja kaikki elokuvan tekoon liittyvä on suurta filmimaailman historiaa, mutta erityistä siinä oli teinitytön nousu filmitaivaan tähdeksi sekä vastanäyttelijä Montgomery Clift, jonka kanssa Lizillä oli heti alusta aivan erityinen kemia. Nuori tyttö ihastui oikeasti vastanäyttelijäänsä, mutta hyväksyi pian sen tosiasian, että Montya kiinnostivat miehet. Tästä tuli se polku, jolla Elizabeth ympäröi itsensä loppuun asti homomiehillä, jotka olivat hänen parhaita ystäviään. Hän oli myös raivostuttavan vanhoillisessa Hollywoodissa aina barrikadeilla puolustamassa ystäviään sekä teki myöhemmin uraauurtavaa työtä Aids-työn hyväksi.

Lukiessani Mannin kirjaa Elizabethista tajusin, että en mitenkään aio selostaa teille kirjan sisältöä yksityiskohtaisine elokuvatietoineen, vaan kuljetan teidät lyhyesti lävitse niiden näytösten, jotka vaikuttivat minuun eniten. Sanon heti, että Taylorin filmeistä muistan itse nähneeni Paikka auringossa, Kissa kuumalla katolla, Äkkiä viime kesänä, Jättiläisen sekä Kleopatran. Kuitenkin ikimuistoisin minulle on Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja me lähdemmekin nyt kohti Marthaa…

Elizabeth oli hillitön nautiskelija. Hän rakasti ruokaa olipa se sitten kaviaaria tai kanankoipia, hän söi valtavasti ja saikin usein studioiltaan määräyksen laihduttaa, sillä kuten eräs ohjaaja totesi ’käsivartesi hyllyvät kuin hillo.’ Seksin ilot olivat vielä Elizabethille syvimmältään kokematta, mutta hauskaa hän osasi pitää ja olla myös ruokoton suustaan. Hän oli välillä miesporukassa kuin ’hyvä jätkä’ olipa sitten kysymys piereskelykisasta Rock Hudsonin kanssa tai viinanjuontikisasta kenen tahansa kanssa. Elizabeth ei ollut ikinä tylsä ja hän nauroi paljon. Hän myös sairasti enemmän kuin on käsitettävää. Hän on varmaan maailman ainoa ihminen, joka on saanut niveltulehduksen tiukoista ratsastushousuista, mutta hänellä oli myös synnynnäinen selkärangan epämuodostuma, joka sitten myöhemmin leikattiinkin. Hän sairasti myös useita hengenvaarallisia keuhkokuumeita ja kerran hänelle jouduttiin tekemään jopa trakeostomia, jotta henkitorveen saataisiin tehtyä reikä. Siitä jäi arpi, joka tosin korjattiin myöhemmin, mutta näkyy ainakin yhdessä kirjan kuvassa. Hän oli kuitenkin sairastelunsa ja täydellisesti julkisen elämänsä ohella kunnianhimoinen näyttelijä, joka opetteli roolinsa kunnolla, mutta osasi tarvittaessa heittäytyä tilanteeseen, joka näkyykin huimasti hänen parhaissa elokuvissaan. Ja kannattaa muistaa että hän oli Oscar-palkittu näyttelijä, jolla oli todellista katetta tähteydelleen.

Taylor oli tehnyt pitkän, monen filmin sopimuksen MGM-studion kanssa, mutta siinä vaiheessa kun studion junailemat avioliitot olivat ohitse, Elizabeth törmäsi ilmiöön nimeltä Mike Todd. Mikessa Liz kohtasi ensimmäisen kerran tosimiehen, joka oli julkea, mahtipontinen ja maskuliininen, mutta myös mies, joka ei tarvinnut vaimonsa rahoja, sillä tämä köyhän puolanjuutalaisen rabbiinin poika oli tehnyt ensimmäiset miljoonansa jo 19-vuotiaana. Hän myös palvoi Elizabethin älyä ja piti häntä tasavertaisena kumppanina. Ja mikä parasta hän hyväksyi kaikki Elizabethin läheiset homoystävät! Tämä oli juuri sitä mitä Liz oli kaivannut väkivaltaisen Nicky Hiltonin ja intelligentin, mutta laimean Michael Wildingin jälkeen. Pari vihittiin Meksikossa 2.2.1957, alle kahden vuorokauden kuluttua siitä, kun Elisabethin ja Michael Wildingin avioero oli virallistettu. Mike Todd oli Elizabethia parikymmentä vuotta vanhempi, mutta jollain mystisellä tavalla he olivat kuin luodut toisilleen. Heidän riitansa olivat räiskyviä ja kuuluvia, mutta kaikkiin arvosteluihin Elizabeth vastasi tyynesti:

Me saamme enemmän iloa tappelusta kuin useimmat ihmiset rakastelusta.

Tosiasia oli nyt, että Todd lupasi junailla vaimonsa irti MGM:n sopimuksesta ja hän aikoi toteuttaa oman unelmansa eli elokuvan Maailman ympäri 80 päivässä. Elizabethia odotti kuitenkin vanhalla studiollaan filmi Kissa kuumalla katolla, jonka Toddkin halusi vaimonsa tekevän. Tätä ennen pariskunnalle syntyi tytär Elizabeth Frances, joka oli Lizin kolmas lapsi, sillä hänellä oli avioliitostaan Wildingin kanssa kaksi lasta.

Mikesta kertoo paljon juhlat, jotka pariskunta järjesti Miken filmin Maailman ympäri 80 päivässä menestyksen kunniaksi. Juhlat pidettiin 17. lokakuuta 1957 Madison Square Gardenin alueella Manhattanilla. Niitä mainostettiin ’Miken ja Lizin pieninä yksityisjuhlina’, mutta kutsuvieraita oli 18 000 ja mukana oli tuhansia tavallisia ihmisiä, jotka olivat päässeet juhliin arvonnan kautta. Juhlista muodostui täydellinen ja vaarallinen sekasorto, jota 35 miljoonaa katselijaa seurasi suorana tv-lähetyksenä kodeissaan. Nyt pariskunta päätti lähteä maailmanympärimatkalle, sillä tilanne oli rankka heillekin. Matkan jälkeen Liz muuntautui Kissa kuumalla katolla Maggieksi. Kesken filmausten tähti jälleen sairastui ja sinä päivänä kun Mike pyysi häntä mukaan New Yorkiin juhliin, Lizillä oli kuumetta melkein 40 astetta, joten Mike lähti matkaan parin ystävänsä kanssa Liz-lentokoneella, joka ei koskaan saapunut New Yorkiin vaan syöksyi alas jossain Kalliovuorilla. Todd tunnistettiin vain hammastietojen perusteella ja vihkisormuksesta. Hollywoodin Kuningas oli kuollut, mutta surun murtama Kuningatar jatkoi yksin.

Ohitamme nopeasti erään avioliiton ja sen seuraukset ja lähdemme kohti sitä myyttiä, kohden niitä kahta, joita emme ikinä unohda. Ei ole tarinaa Elizabeth Taylorista ilman Richard Burtonia, jonka kanssa ensimmäinen yhteinen työ oli Kleopatra.

Richard Burton oli hävyttömän komea. Hänen sinivihreät silmänsä vangitsivat sekä naiset että miehet. Hänen lähipiirinsä oli täynnä homoystäviä kuten Lizilläkin ja hän muistutti monessa Mike Toddia, mutta erojakin oli ja juuri ne ratkaisivat. Walesilainen rokonarpinen Burton oli eläimellisen vetovoimainen yhdistelmä kaivoskuilujen hiilipölyä, oikeiden teattereiden taikaa, käsittämätöntä älyllisyyttä sekä aivan mieletöntä eroottisuutta, joka vetosi niin miehiin kuin naisiin. Nyt Elizabethilta meni kerrankin jalat alta ja sen teki mies, joka aina kantoi mukanaan sanakirjoja, Shakespearen koottuja ja suurta sitaattikirjaa. Kävi myös niin, että nyt Elisabeth syttyi vihdoinkin seksuaaliseen tuleen ja kuka muu olisi voinut tulta hallita kuin sen sytyttäjä, miljoonien naisten märkä uni, joka nimitteli vaimoaan punkeroksi ja läimäytti takapuolelle, mutta toisaalla kirjoitti hänelle runoja ja rakkauskirjeitä. Sielunkumppanit olivat löytäneet toisensa!

Elizabeth kavahti Kuka pelkää Virginia Woolfia? Marthan roolia, jossa vastanäyttelijänä oli Burton. Lizin piti esittää itseään kymmenen vuotta vanhempaa naista ja hänen jo olemassa olevia kaksoisleukojaan ei häivytetty, vaan korostettiin. Elokuvan ohjasi Michael Nichols, joka ei suostunut sensuroimaan Albeen näytelmää, vaan halusi sen juuri sellaisena kuin se oli. Harjoitusten jälkeen alkoivat kuvaukset ja jo harjoitusten aikana alkanut ryypiskely jatkui ja Nichols oikein suosi sitä. Elizabeth turposi ja tajusi, että hän on nyt Martha, joka aloittaa tissuttelulla, mutta nauttii lopulta yli 20 ginipaukkua raakana. Hän ja Richard pysyivät kuvausten aikana melkein Marthan ja Georgen juomatahdissa. Kameran käydessä Martha riehui ja George veti omaan rooliaan, mutta kun kamerat pysähtyivät, pariskunta katosi äkisti lempimään kotiinsa. Karheassa, rivosuisessa Marthassa saattoi aistia seksikkyyden ja vetovoiman ja Burton oli alun vaikeuksien jälkeen kuin kotonaan roolissa. Heidän näyttelemistään kuvattiin jälkeenpäin ’vertahyytäväksi’, sillä se oli enemmän kuin todellista, se oli elokuvamaailman tähtitaivasta! Kuka pelkää Virginia Woolfia? sai ensi-iltansa 24.6.1966.  Lehdet ylistivät roolia Elizabethin uran upeimmaksi saavutukseksi ja filmistä tulikin niin vaikuttava, että elokuvan lopussa katsoja on kuin jyrän alle jäänyt, kunnes tajuaa juuri katsoneensa elämänsä ehkä vaikuttavimmman elokuvan. Elizabeth saikin roolistaan Oscarin, mutta walesilaiselta Elämänsä Mieheltä hän sai tämmöistä:

Suu suppuun, pullero, tai saat läimäyksen sievälle pikku kankullesi.

Johon Liz:

Hetkinen, taidankin ottaa jäätelöä kuuman kinuskikastikkeen kera.

Vakka oli kantensa löytänyt ja minä en kerro enempää. Lukekaa tämä kirja, jossa on yksi maailmankaikkeuden hurmaavimmista kansista ja lukekaa myös Donal Spoton Grace Kelly – Seurapiirien kuningatar. Mann ei ole tiivistämisen mestari, sillä melkein 500 sivun verran olisi voitu saada mahtumaan noin 300 sivuun, kuten Spoto teki Kellyn kohdalla. Hyöty on kuitenkin lukijan, sillä nyt saamme tietää myös etenkin Mike Toddin ja Richard Burtonin elämät. Itse asiassa olen ihan valmis Richard Burtonin elämänkertaa varten…

Lizillä on jäljellä vielä kaksi näytöstä:


Hän esiintyy Brodwaylla näytelmässä Pienet ketut ja voittoisan esityksen jälkeen kannustushuudot kiirivät teatterisalissa aina kattoon asti. Käsiohjelmassa on hänen valokuvansa alla vain yksi ainoa sana: TÄHTI.


Epilogi


Tahoejärvi, maaliskuu 2011


Lumipeitteiset vuoret ympäröivät sinistä aavaa. Sataa lunta. Kamerat eivät käy. Paikka auringossa on lunastettu. Tähti putoaa helähtäen. Kuurainen nurmi hohtaa tähtisirpalemerenä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

HUHTIARVONTA 'TIUKALLA' TEHTÄVÄLLÄ!

Koska kärsin nyt euforisesta keskittymiskyvyttömyydestä, katsoin aiheelliseksi laittaa pystyyn kevätarvonnan. Nyt teen ensimmäisen kerran sen, mitä olen jo kauan halunnut ja koska kaksi pioneeria on jo kulkenut edelläni, niin tämä arvonta on vain vakilukijoilleni tai sellaiseksi kirjautuville. Haluan palkita uskollisuutta!

Olen iloinen kaikista kävijöistäni, mutta vakituinen asiakaskunta on kirjablogin tukiranka ja paljon pyörii sen ympärillä. Pidän myös siitä, että vähitellen tutustun lukijoihini niin, että voin jopa tarjota henkilökohtaisia kirjavinkkejä.

Tämä ei ole ihan helppoa, sillä asetan teille tehtävän,  jonka vastauksen ilmoitan niin pian kuin ehdin. Minua kiinnostaa nyt teidän mielipiteenne eräistä kirjoista. Millaiseen paremmuusjärjestykseen te laittaisitte seuraavat kirjat:

Geert Kimpen: Kabbalisti
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen
Carol Shields: Pikkuseikkoja

Jos joku ei ole kirjoja vielä lukenut, niin hopi, hopi, vielä ehtii. Ja ellei ehdi, voi lukea arvosteluja ja sitten vaikka kuvitella eli voi antaa palaa mutu-tuntumalla. Nämä kirjat löytyvät kaikki oikeasta palkistani, josta arvostelu aukeaa kuvaa klikkaamalla. Mielikuvituksen käyttö ei ole kiellettyä, vaan peräti suotavaa: Kuvitelkaa, missä järejstyksessä haluaisitte lukea yllä olevat kirjat!

Arvonnassa saa yhden arpalipun olemalla vakituiseksi lukijaksi kirjautunut. Kaksi arpalippua saa olemalla vakilukija sekä linkittämällä arvontani.

Arvonta-aika on 17.4., jolloin on sekä palmusunnuntai että äänestys, mutta minua ei kilpailu näiden kiinnostavien aiheiden kanssa ollenkaan pelota. Rakastan haasteita! Arvonta sulkeutuu klo 12 ja tulos ilmoitetaan iltaan mennessä.

Voittaja saa valita seuraavasta kirjalistasta kaksi mieluisinta kirjaa. Toiseksi tullut saa valita tokana kaksi kirjaa. Ja kolmanneksi tullut saa valita sen jälkeen kaksi kirjaa siitä, mitä on jäljellä.


Kirjat ovat kerran luetut, mutta siis kuin uudet. Ja kirjaluettelo on tässä:

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen♥
Deborah Schneebeli-Morrell: Yrttitarha ruukussa (tämä tulee valmiiksi ensi viikolla)
Carol Shields: Pikkuseikkoja♥
Denise Mina: Yksin yössä
Carlos Horrillo & Patrick Morcas: Tapas♥
P.D.James: Yksityispotilas
Arja Paasio: Unelmien huvimajat♥
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit♥
Max Manner: K18
Valerie Tong Cuong: Pariisissa sattumalta
Raili Mikkanen: Suomen lasten Linnakirja♥
Viherpiha: Värien lumoa puutarhaan
Susan West Kurz ja Tom Monte: Herätä kauneutesi - Hyvinvointia Dr. Hauschkan tapaan
Nick Cave: Bunny Munron kuolema♥
Marie Hansson & Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Henning Mankel: Rauhaton mies
Andrew Weaving: Kauneimmat klassikot - Sisusta kotisi ajattomasti
Heli Vilmi: Hiljaisia tuulia♥
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Sami Malila-Tove Jansson: Muumilaakson puutarhakirja♥
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita♥
Majgull Axelsson: Kuiskausten talo
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Mary Berg: Päiväkirja 1939-1944 - Kasvun vuodet Varsovan Ghetossa
Paulo Coelho: Brida
Agneta Ullenius: Yrttimaa - Ruukku ja puutarhaviljelijän opas♥
Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Jörn Donner: Isä ja poika
Sara Gruen: Vettä elefanteille
Riitta Tiitu: Wanilla Country Chic♥
Susan Fletcher: Noidan rippi

Listaan saattaa tulla vielä lisää valintaa, mutta varma siitä en ole, sillä elän boheemissa kirjakaaoksessa...eli jotain on jossakin...ei hukassa, mutta...

Kun vastaatte, olkaa niin ystävälliset, että ette käytä Anonyymiä ja ilmaisette selvästi oletteko mukana kahdella vai yhdellä arvalla, joka siis riippuu siitä, oletteko myös linkittäneet. Kirjojen paremmuuslistaa tehdessänne, laittakaa vain kirjat numeroilla paremmuusjärjestykseen ja please, jos haluatte kommentoida kirjoja enemmän, tehkää se ao. kirjan postaukseen, jossa voin sitten teille vastata.

Iloista arvontaa Rakkaat Lukijani!

SMILE MORE, FEAR LESS, NEVER GIVE UP DREAMING!

Smile

picture Israel - Nature 

lauantai 2. huhtikuuta 2011

KIRJAMESSUSATOA: KELTTIKORUJA, KADONNUT SUKULAISTYTTÖ, MUUMEJA ENGLANNIKSI JA MERILUOTOA

Jyväskylän Kirjamessut oli osaltamme tänä vuonna aika erikoinen tapahtuma. Ostin vain KAKSI kirjaa ja rannekorun! Löysin kadotetun sukulaistytön Emmun, joka myy kelttikoruja ja minähän rrrrrrrrrakastan kaikkea irlantilaista. Siis Emmulla ja minulla on yhteinen sukulainen Ester-täti Turussa, mutta tapaamisemme oli sattuma ja osasin aavistaa yhteytemme Ester-tädin kertomusten perusteella. Tässä Emmu
Minun ostamani koru ei taida olla kelttiläinen, mutta näin tämä nyt tänään meni. En voinut vastustaa ametistia, joka on samaa sävyä kuin suvisen kotelomekkoni kuvio ja pari muuta parempaa asua. Minulla on melkein aina joku rannekoru, mikä on hämmästyttävää, sillä käytän koruja todella vähän. Ne ovat hopeaa ja niissä pitää näkyä käsityön jälki. Tästä halukkaat löytävät kontaktin Emmuun
eli http://www.kelttikorut.com/ Mutta lähti mukaan pari kirjaakin. Kummipojalle tämä Schildts -kustantamon kirja
sekä eräälle blogiystävälleni ostin tämän, sillä omasta Meriluodostani en tietenkään voi luopua...
Päämies on nyt ihan hiljaa, sillä vaitelias hämäläisemme tapasi kaikkia mahdollisia hänen röörinsä leikanneesta lääkäristä entisiin työkavereihin ja nyt on ääni mennyt. Minusta tuntuu toisinaan, että talon vähäpuheisin on eräs varttikarjalainen, joka nyt nousee tästä postaamasta ja alkaa antautua viikonlopun viettelyksille kuten vaniljaKERMAjäätelölle lakoilla ja Midsomerin Verihäille!

Olen mielettömän hyvällä tuulella, sillä eilen ratkesi moni asia oikeinpäin, meillä oli lumoava, täydellisen rentouttava ilta ja nukuimme aamulla todella pitkään. Tähdet syttyivät jälleen taivaalleni!

Palataan♥

PS. Ihan pakko kertoa, että irkkutarinalle tuli jatkoa. Puhuin äsken Emmun serkun Francisin kanssa ja yhtäkkiä minulle aukeni se kaikki, miksi olen aina tuntenut sitä outoa kohtalon yhteyttä Irlantiin. Mehän olimme sinne kerran jo muuttamassakin, mutta silloin riskiraskauteni muutti kaiken. Tosin koeasuimme pari viikkoa Galwayta ja teimme retkiä ympäri saarta. Kävelin mm. Connemaran nummilla kuin liitäen ja yhtäkkiä vastaani juoksi lauma poneja, jotka viuhkaantuivat kohdallani ponisiiviksi! Mieheni, joka ei silloin ollut vielä ratsastanut ja ollut hevosten kanssa paljoakaan, jähmettyi suolapatsaaksi, mutta minä nautin! Tapasimme aivan hurmaavia ihmisiä ja tiedättehän komean Jonathanin leffasta Match Point, hänkin on irkku!

Minulla on ollut tarkoitus lähteä isäni suvun jäljille after Olga ja nyt sain uutta tuulta purjeisiin. Vedet virtaavat nyt uuteen suuntaan, tuulet puhaltavat mereltä ja linnut lentävät parittain♥

perjantai 1. huhtikuuta 2011

VIIKONLOPPUA KOHDEN



Hei!

Näiden Seijastiinan kuvaamien laulujoutsenten myötä lähdemme kohti viikonloppua. Kolmas tapahtumarikas viikko on takana ja se näkyy ja tuntuu. Toivottavasti saan viikonloppuna aikaa myös lukemisille, sillä ohjelmaa tuntuu olevan. Huomenna olemme Jyväskylän Kirjamessuilla, joilla toivon olevan jotain antia myös blogiini tai edes kirjastooni. Minulla on myös polttava halu lähteä yrttiostoksille, mutta se tapahtuu vain jos aikaa jää. 

Huomasin, että lauantaina alkavat uudet jaksot Midsomerin murhia. Nyt on vuorossa erittäin lupaavat Verihäät 1/2, joten se saa luvan riittää televisiosta. PAITSI: Sunnuntaina alkaa kolmas tuotantokausi Helppo elämä -sarjaa. Sarja on ensimmäinen kotimainen sarja, johon minulla on totaalinen addikti. Äänestin sarjaa myös siinä Venla-kisassa ja tämähän sen voitti. Pääosissa ovat suosikkinäyttelijäni Anu Sinisalo ja Carl-Kristian Rundman. Uusin Anna-lehti tietää kertoa, että kohta saatetaan nähdä Hollywood-versio, sillä Warner Brothers on ostanut sarjan oikeudet. En tajua, miksi eivät ostaneet tätä suomalaista ja tekstittäneet sitä, sillä Anulle ja Carl-Kristianille uskottavampia esittäjiä tälle draamalle on vaikea löytää. En siis kestä nähdä ketään Hollywood -komistusta Carl-Kristianin tilalla.

Ja tässä kuussa saamme kauppoihin Susanne Bierin DVD:n elokuvasta Kosto (In A Better World). Vielä on leffa-aika, sillä suloinen hämrä putoo edelleen ja puutarhakaan ei odota mitään toimenpiteitä eikä tarvitse suven yli-innokkaana rynnätä paikasta toiseen, vaan voimme vielä nauttia sohvan ja leffan kutsusta.

Ensimmäiset joutsenet ovat  jo lentäneet meidänkin saaremme ylitse ja menkää katsomaan lisää joutsenia ja muita lintuja Seijastiinalle tänne

Luen kirjaa, joka on ihan kuin minulle tarkoitettu. Nyt on vain ollut sitä valivalivali aikavajetta, mutta ei lannistuta, vaan katsotaan tähtiin.

Ihanaa Viikonloppua Kaikille!

♥:lla Leena Lumi

kuva Seijastiina

The Winner Takes It All

RAHKAPULLIA VIIKONLOPUKSI

Kerran mieheni halusi yllättää minut todellisella kahvilalla täällä Sisä-Suomessa ja niinpä hän vei minut Joutsaan Kahvila Karoliinan Kahvimyllyyn, jossa leivonnaiset ovat näyttäviä ja muhkeita kuin Saksassa. Ja syntisen herkullisia! Paikan omistaa kondiittorimestari Pirjo Soilu, joka hankki ammattitaitonsa 15 Saksan vuotensa aikana.

Kodin Kuvalehdessä numero 6, Marja Samulin jutussa Maan mainiot pullaleipurit kerrotaan, miten Pirjo sitten palasi synnyinseudulleen Joutsaan ja ryhtyi pitämään kahvilaa Nelostien varrella keskellä ei mitään. Vuosien aikana huomasin, että kun erään firman herrat olivat sielläpäin työmatkalla, he kummasti aina jämähtivät Joutsaan. No, siihen sain sitten perusteellisen elämyskokemuksen eräänä toukokuun lauantaina. Astuessani Karoliinan Kahvimyllyyn luulin olevani keväisellä Saksan matkalla, en Joutsassa. Jo vastaan tulvehtivat tuoksut sekoittivat pään ja mikä ilmapiiri, mikä interiööri ja mitkä vastustamattomat konditoriatuotteet. Koska rrrrrrakastan Apfelstrudelia, vaikka sen nimi ei ollut tuo Karoliinan Kahvimyllyssä, niin kyllä minä herkkuni tunnen. Nautin sen hitaasti kera mahtavan ison kahvin ja kaikkialla tuntui viipyilevä tunnelma, kenelläkään ei ollut kiire minnekään ja vastajauhetun kahvin sekä kanelin tuoksu hyväili aisteja saaden aikaan miltei satumaisen tunnelman.


Pirjo Solun keittiössä pullataikina valmistetaan täysmaitoon ja voihin ja alustetaan käsin. Viimeisimpien terveystutkijoiden mukaan tämä on juuri niin kuin terveellistä onkin eli olemme palaamassa juurillemme ilman mitään kevyttuotteita ja/tai lisäaineita.


Koska on viikonloppu tulossa ja sain kiinni valokuvaaja Sami Revon, joka antoi minulle luvan käyttää ottamaansa rahkapullakuvaa, päätinkin tarjota teille nyt pullareseptin, koska en itse leivo muuta kuin niitä iänikuisia tiikerikakkuja ja koska en tiedä mitään niin herkullista kuin rahkan ja vaniljan taivainen liitto. Suomen ehkä parhaat rahkapullat, olkaa hyvä!


12-15 kpl

5 dl täysmaitoa
30 g hiivaa
2 dl sokeria
1 muna
1 rkl kardemummaa
1 tl suolaa
9-11 dl vehnäjauhoja
100 g voisulaa


Rahkatäyte


2,5 dl kuohukermaa
500 g maitorahkaa
¾ dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
50 g vaniljakreemijauhetta
1 rkl maissitärkkelystä


Voiteluun muna
Koristeluun
raesokeria tai sulatettua suklaata


Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja lisää murennettu hiiva, sokeri, muna, kardemumma ja suola. Sekoita vispilällä, kunnes sokeri ja suola ovat liuenneet.


Alusta sekaan jauhot käsin pikkuhiljaa vaivaten ja lisää alustuksen loppuvaiheessa rasva.


Vaivaa taikinaa voimakkaasti käsin 10-15 minuuttia, että saat taikinaan riittävän sitkon.


Kohota taikinaa lämpimässä, vedottomassa paikassa liinalla peitettynä noin ½ tuntia tai kunnes se on kohonnut kaksinkertaiseksi.

Valmista taikinan kohotessa täyte. Vaahdota kerma ja sekoita kaikki täyteaineet yhteen.


Kumoa kohonnut taikina jauhotetulle leivinpöydälle ja vaivaa siitä ilmat pois.


Muotoile taikinasta pitkä pötkö ja jaa se 12-15 tasakokoiseksi palaksi. Pyörittele paloista pöytää vasten palloja ja laita ne leivinpaperin päälle uunipellille nousemaan.


Kun pallot ovat nousseet hetken, paina ne keskeltä litteiksi esimerkiksi juomalasin pohjalla. Voitele reunat huolellisesti munalla.


Pane rahkatäyte pursotinpussiin ja pursota täyte kohtalaisen reiän läpi kierteeksi painaumaan. Täytettä saa olla reilusti, jopa kaksi kierrettä.


Paista 200 asteessa uunin keskitasolla. Isommat pullat kypsyvät noin 25 minuuttia ja pienemmät 15-20 minuuttia.

Vinkki! Keväisen maun saat lisäämällä täytteeseen 1 tl sitruunan raastettua kuorta, 50 g mantelirouhetta ja 1 rkl sitruunamehua. Rahkatäytteen keskelle voit myös lisätä lusikallisen paistonkestävää hilloa. Pinnan voi koristella paiston jälkeen parilla tuoreella marjalla tai hedelmälohkolla ja vielä kiillottaa sipaisulla hyytelösokeria.


Guten Appetit!

kuva Sami Repo

torstai 31. maaliskuuta 2011

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN, SE TYÖNTÄÄ SIREENEJÄ...



Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...


- T.S.Eliot -
kuva Hanne

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN JA SEN HAASTE...ON JO VALMIS

Koska olen täydellisen yllytyshullu, tartuin tähän Saran haasteeseen. Minulla ei olisi aikaa, mutta tällä pelaan sitä, sillä olen lukemassa kirjaa, joka vie kaiken huomioni ja ei ole ihan vähäsivuinenkaan.

Itse en aio ehkä postata tätä joka päivä, vaan voin vetää montakin päivää samaan pötköön, niin teillä on sitten jotain ihmettelemistä. Tosiasiassa minulla ei olisi aikaa tähän, sillä kaikki välit pitäisi tehdä ihania puutarhakirjoja, viikonloppuna olen kirjamessuilla etc., mutta…TEIN SEN JO! En voi keskittyä uuteen, jos joku asia roikkuu keskeneräisenä. Ja jos joku luulee, että blogini on muuttunut kokonaan puutarhablogiksi, niin se ei ole niin, vaan kyseessä on itselleni intohimoinen harrastus ja nyt on kuumin sesonki lukea puutarhasta. Parin kuukauden päästä olemme jo sukeltaneet multaan.


Huomasin tässä haasteessa muuten muutaman kohdan, johon en ole ihan varma vastaanko. Ja jokainen tehköön, kuten parhaaksi katsoo. Jossakin kohdassa tulee vastaan muistamattomuus ja jossain pieteetti, sillä en halua sanoa, mikä on minusta maailman huonoin kirja, koska senkin kirjan kirjailija on yrittänyt parhaansa, mutta pystyn sanomaan aina kirjan, jota en pystynyt lukemaan kahta sivua enempää. Joku tarkka voi löytää tästä ristiriitaisuutta, mutta siihenkin on syynsä.


En haasta tähän varsinaisesti ketään, mutta olisi aika hauskaa lukea muidenkin bloggareiden ajatuksia oman elämänsä kirjoista tämän haasteen tiimoilta!


Tässäpä mietittävää huhtikuun jokaiselle päivälle:

Day 01 – Best book you read last year
Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Wasted Vigil, Like 2010, suomennos Vuokko Aitosalo)

Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Bo Carpelan: Axel (Axel, Otava 1988, suomennos Kyllikki Villa)

Day 03 – Your favourite series
Carl Grimberg: Kansojen historia (WSOY, ilmestyi 11 kirjan sarjana useina eri vuosina, monia eri suomentajia)
Mazo de la Roche: Jalna -sarja

Day 04 – Favourite book of your favourite series
Keskiaika

Day 05 – A book that makes you happy
Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (Tammi 2009)

Day 06 – A book that makes you sad
Quentin Reynolds, Eprahaim Katz, Zwy Aldouby: Kuoleman asiamies - Adolf Eichmannin tarina (Minister of Death, Karisto 1979, suomennos Martti Santavuori)

Day 07 – Most underrated book
Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008, suomennos Markku Päkkilä)
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, suomennos Helinä Kangas)

Day 08 – Most overrated book
Tätä en itsesuojeluvaiston nimissä tohdi sanoa...;-) Kirja, jota kehuvat kaikki koulutuksesta, iästä ja sukupuolesta viis. Vain minä en.

Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Richard Powers: Muistin kaiku (The Echo Maker, Gummerus 2009, suomennos Sari Karhulahti)

Day 10 – Favourite classic book
Thomas Mann: Taikavuori (Der Zauberberg, WSOY 1990, suomennos Kai Kaila)

Day 11 – A book you hate
Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Hermann Hesse: Arosusi (Der Steppenwolf, WSOY 1984, suomennos Eeva-Liisa Manner)

Day 13 – Your favourite writerS
Ian McEwan, Joyce Carol Oates, John Irving, Siri Hustvedt, Aksel Sandemose, Mika Waltari, Paul Auster, Geraldine Brooks...

Day 14 – Favourite bookS of your favourite writerS
Ian McEwan: Lauantai (Saturday), Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter), John Irving: Leski vuoden verran (A Widow for One Year), Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved), Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm), Mika Waltari: Turms, kuolematon, Paul Auster: Näkymätön (Invisible). Geraldine Brooks: Kirjan kansa (People of the Book)...

Day 15 – Favourite male character
Robbie...(Ian McEwan/ Sovitus)

Day 16 – Favourite female character
Camille Claudel Anne Delbéen kirjassa Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas).

Day 17 – Favourite quote from your favourite book
"Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?" John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut (Until  I Find You, Tammi 2006, suomennos Kristiina Rikman).

Day 18 – A book that disappointed you
Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Day 19 – Favourite book turned into a movie
Ian McEwan: Sovitus (Atonement)

Day 20 – Favourite romance book
Ian McEwan: Sovitus

Day 21 – Favourite book from your childhood
F.H.Burnett: Salainen puutarha (The Secret Garden, WSOY, 1961, suomennos Toini Swan)

Day 22 – Favourite book you own
kirjastoni timantti: Marcel Reich-Ranickin Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001, suomennos Otto Lappalainen)

Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina (Villette, WSOY 1963, suomennosTyyni Haapanen-Tallgren)

Day 24 –  A book that you wish more people would’ve read
Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta 

Day 25 – A character who you can relate to the most
Aksel Sandemose: Ihmissuden (Varulven) Felicia Venhaug ja John Irvingin Leski Vuoden verran (A Widow for One Year) Ruth Cole

Day 26 – A book that changed your opinion about something
Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, Like 2008, suomennos Jonna Joskitt)


Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Richard Powers: Muistin kaiku

Day 28 – Favourite title
Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan

Day 29 – A book everyone hated but you liked
Vihata on tähän liian voimakas sana, mutta Bessu muisti minun olleen pettynyt siihen, miten vähän muut ovat ymmärtäneet Bernhard Schlinkin Viikonloppua.

Day 30 – Your favourite book of all time
Olen täydellisen kyvytön nimeämään vain yhtä...

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)
John Irving: Leski vuoden verran (A Widow dor One Years, Tammi 1998)
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)
Philip Roth: Ihmisen tahra (The Human Stain, WSIY 2003)
Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010)
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)
Geraldine Brooks: Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)
Ian McEwan: Sovitus (Atonement, Otava 2008)
Ian McEwan: Lauantai (Saturday, Otava 2005)
Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY 1979)
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The Gravegigger´s Daughter, Otava 2009)
Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)
Paul Auster: Näkymätön (Invisible, Tammi 2011)
Peter Cameron: The Weekend


Ja annan nyt teille lohtulauseen, jos joku kysyy teiltä jotain lukemistanne kirjoista, kuten tässä haasteessa, miten voi vastata Carol Shieldsin Pikkuseikkoja Judithin tyyliin:


”Nopeiden lukijoiden tapaan unohdan mitä olen lukenut sillä sekunnilla, kun painan kirjan kannet kiinni.”

PS. Tarkka lukija huomaa tästäkin haasteesta, että en ole ikinä pystynyt päättämään, kumpi lopultakin on Ian McEwanin teoksista minulle tärkeämpi, Sovitus vai Lauantai.

kuva Ramón Casa y Carbo/Après le bal

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Minä tarkkailen. Oma elämäni ei tule koskaan riittämään minulle. Se on syntymävika, minun ainoa, ainoa sairauteni muuten onnekkaassa elämässä. Olen tarkkailija, sivullinen, pidän siitä tai en, ja olen täysin pääsemättömissä asiantilaan liittyvistä riskeistä. Ja palkinnoista.

Carol Shieldsin Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, Otava 2011, suomennos Hanna Tarkka) on kuin keski-ikää lähestyvän Judith Gillin ikäluomi, jota hän tarkkailee milloin huolestuneena, milloin ärsyyntyneenä, milloin suoranaista kärsimystä tuntien vain voidakseen aika-ajoin herätä tunteeseen, että kaikki onkin ihan riemullista, tarmokasta, antoisaa ja kaikkivoipaista. Luomi on ympäristö, perhe ja ystävät, jotka näkyvät Judithille kuin suurennuslasin läpi, mutta täysin hänen subjektiivisten tunnetilojensa värittäminä.

Kirjan tarkkailtavat ovat kirjallisuudentutkija-aviomies Martin Gill sekä kaksi teini-ikäistä lasta, Meredith ja Richard. Luupin alle joutuvat myös ystävät Nancy Krantz, miehen läheisin ystävä Roger Ramsay sekä hänen avovaimonsa Ruthie St. Pierre sekä aivan erityisesti Furlong Ebenhardt, jonka luovan kirjoittamisen kurssille Judith ajautuu löytääkseen itsestään fiktion kirjoittajan. Ajatus opiskelijaksi palaamisesta innostaa Judithia, mutta hän ei voi aavistaa mihin uudelleen arviointiin ratkaisu johtaa sekä Furlongin että erityisesti hänen itsensä osalta.


Carol Shields on minulle tuttu kirjoistaan Kivipäiväkirjat, Larryn juhlat sekä Ellei, jotka luin jo ennen blogielämääni. Pidin näistä kaikista ja kuten tunnettua Kivipäiväkirjat on saanut Pulitzer –palkinnon ja Shieldsin kirjoja on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Pikkuseikkoja on Shieldsin esikoinen ja se tieto laittaakin nyt lukijan tarkkailemaan. Väite, että esikoisromaani on aina itsetilitys, saa kirjan näyttäytymään vähän eri valossa. Se ken väitteeseen uskoo, näkee kyllä rivien väleissä naisen, joka teki ensin paljon muuta ja sitten aloitti kirjoittamisen. Tämän kirjan kannalta aivan oivallista, sillä tietty peilaileva kypsyys kyllä näkyy ja tuntuu. Itsekritiikissä löytyy ärtymyksen hetkilläkin. Se, mikä oli minusta erityisen koskettavaa, oli alku ja loppu. Alku sisältää samat sanat, jotka olen joskus lukenut jonkun toisen romaanin alusta ja kuljetin niitä sanoja muistivihossani vuosia. Nyt en kirjailijaa enää muista, mutta annetaan Shieldsin sanoa:

On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.


Jonkun pitäisi olla onnellisempi kuin hän on. Siinä se on tiivistettynä kaikki. Koko kirja. Carol Shields on uskomattoman upeiden, suorastaan timanttisten lauseiden kuningatar. Ne ovat puristuneet lyhyiksi, kirkkaiksi ja koviksi. Niissä ei ole mitään poisotettavaa. Ei mitään lisättävää. Saa kertoa kuka löytää tiheämpiä lauseita, upeampia dialogeja kuin mitä löytyy tästä kirjasta! 

Judithin pitäisi olla onnellisempi kuin hän on. Siitä kertoo kirja Pikkuseikkoja. Vähäisten tapahtumien kautta pääsemme Judithin ihon alle ja huomaamme hänen olotilansa. Se ei ole paha, mutta ei jotenkin hyväkään. Tarkkailu tuo helpotusta, mutta ei aina estä hetkittäisiä voipumuksen ja ärtymyksen tunteita, jotka pahimmillaan johtavat kuukauden todelliseen sairauteen, jolla onneksi on nimi: vilustuminen.

Judithin paha olo ei tartu. Se jää vain ilmaan leijumaan – pikkuseikkana. Se mikä tarttuu on hurja ihastus Shieldsin ’violettiin vivahtavaan varautuneisuuteen’ tai ’lukiessaan hän puristaa kirjan kansia rystyset heranvalkoisina’ tai ’…tunnistin hänen kätensä kulman, sen tutun rantaviivan. Sen paino oli kuin vipu, joka katkaisi unien sähkövirran’ tai ’ensilumi on satanut, ylellisesti, höyhenenkeveästi.'

Judith henkilönä ei ollut minusta miellyttävä. Se, mikä on viehkoa iäkkäässä Miss Marplessa: tarkkailu, kaikkinainen tarkkailu, toisten kaappien penkominen, eleiden ja olemuksen hieman omahyväinen havainnointi, toisten yksityiskirjoitusten lukeminen…se vaikuttaa keski-ikäisessä ihmisessä hieman luotaantyöntävältä. Siltikin, vaikka hän itse oikeuttaa tekonsa ajatellen näin:

Salaisuudet ovat mahdollisia. Ja toisiaan rakastavien ihmisten välillä ne voivat olla jopa välttämättömiä.

Kirjan mielestäni huikein kohtaus on viimeisessä luvussa, joka on Toukokuu. Kirjan luvut ovat siis kuukausien nimiä ja ensimmäinen on Syyskuu. Nyt olemme kuitenkin jo Toukokuussa ja Martin ehdottaa, ette he menisivät juhlimaan hänen saamiaan myyntivoittoja Kadotetun paratiisin –kuvakudoksesta. Pariskunta saapuu kuuluisaan pyörivään ravintolaan, jossa eivät olleet aikaisemmin käyneet. Heidän saapuessaan paikalle ravintola on miltei tyhjä. Vain he, toinen pariskunta ja kauempana istuva kahdeksan hengen seurue. Seurue, jossa kukaan ei puhu. Kuuromykkiä. Ja sitten Shields alkaa kuvailla tavalla, joka kuljettaa kaiken filminä aivojemme lävitse. Hän ei näe enää muuta kuin seurueen ja sen viittovat kädet:

Heidän kätensä viittovat villisti puolihämärässä ravintolassa seinille varjoja, ja heidän päänsä milloin poukkoilevat ylös, milloin painuvat alas katkarapumaljojen ylle.


Näkymä on niin epätodellinen, että se ottaa minut täysin valtaansa.

Seurueen eloisuudesta ei ole epäilystä, ja se minua juuri ihmetyttää, sillä se on eloisuutta, jonka on tottunut assosioimaan ihmisen ääneen, kaikenlaisiin ääniin, meluun. Ja noiden ihmisten piiristä, noiden vähäeleisesti liikehtivien, eksoottisten kukan terälehtiä muistuttavien ja eri suuntiin viittoilevien, intoilevien käsien piiristä muodostuu täydellisen kaunis hiljaisuuden ympyrä.

Kuvaus on pitkä ja eloisa. Se on täynnä tarkkailua, mutta vailla mitään omanvoiton tavoittelua. Siinä Judith eläytyy tavalla, joka kertoo hänestä enemmän kuin mikään aikaisempi kirjassa. Hän laajentuu ja kokee seurueen tiiviyden tekevän hänestä suuremman, mutta samalla hetkellä hän näkee yhtäkkiä kaiken kuin läpivalaistuna ja sen jälkeen hän ajattelee oman elämänsä olevan ikuisesti riittämätön. Hän on ikuisesti tarkkailija, sivullinen. Pikkuseikkoja on Syrjästäkatsojan tarina.

****

Pikkuseikoista ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Kaisa Reetta T.  Kirjasähkökäyrä Kirjanainen  Opuscolo, Katja ja Pienen mökin emäntä

*****

Carol Shileds: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shileds: Ellei

Carol Shields: Rakkauden tasavalta

Carol Shields: Ruohonvihreää