CAMILLA LÄCKBERG: MERENNEITO

Hän katsoi uutta äitiään ja hänen sydämensä pamppaili onnesta. Kun nainen tarttui häntä kädestä ja lähti taluttamaan häntä pois, hän seurasi vastaan panematta.

Camilla Läckbergin Merenneito (Sjöjungfrun, Gummerus 2011, suomennos Outi Menna) on niin typerryttävän täydellinen jännityskirja kaikilla tasoillaan, että ihon alle hiipii pelko, miten kerron Merenneidosta saaden tallennettua lukijan huikean matkan psykologisen piinan seittiverkostoon, jossa ylimielisenä lukki kutoo seittiään vain odottaen, että…

Tavanomainen alku, jossa Cia Kjellner istuu uupuneena poliisiasemalla vastapäätä rikospoliisi Patrik Hedströmiä kysyen kadonneesta miehestään Magnus Kjellneristä: ”Siitähän on kulunut jo kolme kuukautta! Miksette te löydä häntä?”, on kuin tavanomaisen valheellinen etupiha epätavanomaiseen taloon, jossa lopulta löydät huoneita ovet suljettuina, joudut avaamaan jokaisen oven ja vasta viimeisessä kimaltelee se seitin pää, jossa on vastaus jokaiseen kysymykseesi.

Camilla Läckbergissä ei ole mitään tavanomaista, tässä naisessa, joka on Euroopan seitsemänneksi myydyin kirjailija, tässä naisessa, joka on varttunut Ruotsin länsirannikolla pienessä Fjällbackan kylässä, mihin on myös sijoittanut tarinansa Merenneito. Camilla lyö pöytään kovimmat kortit: lapsikin voi olla itse pahuus, nainen voi olla kuin saatanasta, kehitysvammaisuus ei ole tabu, jokainen meistä voi olla potentiaalinen murhaaja, kellä tahansa voi olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö ilman, että siitä tiedetään ja ikinä lukija ei voi tietää ennen viimeisiä sivuja, kuka on paha, pahempi, pahin…kuka on itse lukki.

Äidin ääni tunkeutui korviin pimeyden ja hiljaisuuden läpi. Vaikka hän oli vasta lapsi, hän ymmärsi hyvin mistä puhuttiin. Äiti katui päätöstään ruveta hänen äidikseen. He saisivat pian oman, oikean lapsen, ja jos äiti olisi tiennyt sen, häntä ei olisi koskaan otettu perheeseen. Ja isä sanoi siihen väsyneellä äänellään: ”Niin, mutta poika on nyt meillä, joten meidän on yritettävä suoritua tilanteesta parhaamme mukaan.”

Läckberg kertoo tarinaa tarinassa. Lukija tietää, että salaisuuden avain, kaiken ydin, virtaa sisäkkäiskerronnassa, jossa olemme jonkun pään sisällä, jossain menneisyydessä, siellä mitä ei ole terveellistä muistaa. Tämä muistaminen on kuitenkin ydinmehua, joka on kuin kirje vuosien takaa ja sen käsialakin on aivan eri, ei tästä ajasta olevaa, mutta tätä päivää määräävää eli nykyisyys on menneisyyden summa. Lukija ei saa heti tietää, kuka kertoo, hän voi vain arvailla, kertooko äiti, lapsi, vanhus, isä, kuka tahansa seitteihin takertunut, tahmaantunut onneton, mutta psykologinen vahvuus on valtaisa ja lupaa loppuhuipennusta, jonka jälkeen lukija kyynelehtien nousee seisomaan toivoen ja peläten encorea.

Hän kyykistyi, nojasi poskeaan kylpyammeen reunaa vasten ja katseli siskon epätoivoista kamppailua. Siskon ei olisi pitänyt yrittää viedä häneltä kaunista äitiään. Sisko ansaitsi kuolla. Se ei ollut hänen syytään.

Kaikki alkoi lapsuudessa, jossa oli Erik, Magnus, Kenneth ja Christian. Kuin mikä tahansa poikajoukko, jossa tapahtui monenmoista kähinää ja kiusaamista, mutta sitten kerran, siellä rannalla, muistathan Alice, siellä rannalla, missä siniset, kauniit silmäsi katsoivat Christiania, muistathan mitä siellä tapahtui?

Lapset kasvavat aikuisiksi, lähtevät tahoilleen, kunnes kuin magneetin vetäminä jälleen asettuvat toistensa läheisyyteen ja katsovat mitä heistä kustakin on tullut. Magnus on tullut ruumiiksi, Erik on avioliitossa viinihanalla tiuhaan käyvän Louisen kanssa ja on itse patologinen pettäjä häntäheikki, Kenneth hoitaa syvästi rakastamaansa ja syöpään sairastunutta vaimoaan Lisbetiä ja Christian on mennyt tahallisesti avioliittoon naisen, Sannan, kanssa rakastamatta tätä hiukkaakaan. Kenneth työskentelee Erikin alaisena ja Christian kirjoittaa kirjaa, Merenneitoa…


Hän lähti uimaan. Eteneminen oli raskasta mutta onnistui jotenkuten. Alicen käsivarret tuntuivat vahvoilta hänen kaulansa ympärillä. Alice oli uinut kesän aikana niin paljon, että käsivarren lihakset olivat voimistuneet selvästi. Alice roikkui hänen kaulassaan ja lipui hänen perässään kuin pieni jolla. Ja lepuutti poskeaan hänen selkäänsä vasten.


”Minä olen sinun merenneitosi”, sisko sanoi. ”En äidin.”

Merenneito on kuin psykologian jännittävä oppikirja lapsuuden ja nuoruuden vaikutuksesta ihmisiin, mutta se on myös kertomus siitä, miten paljon joukossamme vaeltaa niitä, jotka voivat tehdä toiselle ihan mitä vain, eikä se jätä välttämättä näkyviä, vuotavia haavoja, vaan leikkaa syvältä toisen ihmisen mielen sisältä, lykkää vihan puukon sisään ja kiertää puukkoa kerta toisensa jälkeen, kunnes on varma, että toinen on aivan eri käsittelyn jälkeen. Sitä tekijä ei vain tiedä, miten eri, kun hän itsetyytyväisesti hymyillen jälleen peilaa kauneuttaan, jo pois haipuvaa, peilistään.

Viime päivinä hän oli alkanut epäillä, että äiti oli ehkä kipeä. Mutta kipeänä nousi kuume ja otsa tuntui polttavalta. Äiti oli ihan kylmä. Ja haisi omituiselta. Hän joutui pitämään nenästä kiinni joka ilta, kun hän käpertyi äidin viereen nukkumaan. Äiti oli myös sottainen. Hän ei tiennyt mitä sotku oli, mutta jos äiti oli sotkenut itsensä, äidin oli täytynyt nousta sängystä jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Ehkä äiti heräisi taas?

Eräänä päivänä Christian, Erik ja Kenneth alkavat saada valkoisia kirjekuoria, joiden sisällä on uhkaavia viestejä. Myös Magnus oli saanut kirjeitä ennen kuolemaansa. Ja kun Christian on kustantajansa järjestämässä esikoisromaaninsa Merenneidon julkistamistilaisuudessa hänelle tuodaan kimppu valkeita liljoja, joiden mukana seuraa kortti kirjoitettuna samalla käsialalla kuin kirjeetkin…


Missään vaiheessa Merenneitoa Läckberg ei syyllisty toimintajännitykseen, vaan tiukka ote on puhtaan psykologinen, kertaakaan lukijasta irtipäästämätön. Tämä on sitä maastoa, jossa minä viihdyn, sillä enhän katso toimintaelokuviakaan. Raju meno on fyysistä suoritetta, psykologinen tarinan kuljetus vie lukijan aivosuoritteisiin, joissa hän pinnistelee ymmärtääkseen ja verratakseen ja ennen kaikkea keksiäkseen motiivin, jolloin saisi avattua lukkitalon viimeisen oven.

Tarinan ratkaisijat ovat kirjailija-poliisipariskunta Erica Falck ja Patrik Hedeström, mutta kuten minä aina toivon, etusijalla ei tässä ole todellakaan poliisityöskentely vaan uhrit ja rikolliset, rakkaus, toivo, viha, koko ihmismielen kirjo laidasta laitaan. Nyt on aivan pakko julistaa, että minusta tuntuu kuin olisin löytänyt Patricia Cornwellin eurooppalaisen vastineen eli olen täydellisesti koukutettu! Olen lukenut Läckbergiltä aikaisemmin Saarnaajan ja Kivenhakkaajan, mutta joko minä olen muuttunut tai sitten Camillasta on tullut minulle toinen ’Kay Scarpetta’, sillä Merenneito on kuin puukolla sieluuni koverrettu.

Aluksi sisko seisoi hiljaa ja kuunteli hänen hengästynyttä puuskutustaan mutta sanoi sitten jäätelöä ojentaen:


”Tässä Christian. Ota minun jäätelöni. Se on mansikkaa.”

*****

Sanna-Reeta Meilahdelle kiitos upeasta kannesta!

*****

Osallistun tällä merentuoksuisella kirjalla Merten äärellä-kirjahaasteeseen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa  Sara Anni Norkku  ja Katja/Lumiomena