Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta

Äiti istuu ikkunan ääressä hievahtamatta, lysähtänyt hahmo päivänvalon kirkkautta vasten. Ruudut muodostavat ristin juuri äidin pään päälle. Hätkähdän niin, että vesi lorahtaa tarjottimen reunan yli lattialle.

Äiti ynähtää ja kääntyy tuijottamaan teekuppiaan. Kuin napsauttamalla hän on taas poissa ja minä arkitodellisuudessani. Mitä minä oikeastaan välitän jostain kiinalaisesta ikkunan takana, kun oma jokapäiväinen ongelmani istuu tuossa edessäni.

Raili Mikkanen tuo uudessa teoksessaan Laulu Punaisesta huoneesta (Minerva 2012) jälleen kerran esiin palan salaista historiaamme, sillä monikohan on kuullut, että Nikolai II:n aikana Suomeen tuotiin linnoitustöihin kolmetuhatta kiinalaista, joista suurin osa rikollisia. Jälleen sanon siksi, että Mikkasen kirja Meren ja ikävän kiertolaiset oli sekin minulle, historian harrastajalle, aivan uusi ja aika surullinenkin tieto vaietusta menneisyydestämme. Kun Meren ja ikävän kiertolaiset sijoittuu aikaan 1918-1921, olemme nyt vuodessa 1916 ja siis ajassa, jossa olimme Venäjän alamaisia. Mikkanen kuorii selvästi sipulia, jossa kierrämme liipaten Nikolai II:sta ja jos minun toivomukseni toteutuu, kirjailija jatkaa sarjaansa taaksepäin ja kohtaamme väärinymmärretyn tsaariparkamme, joka tosin ei osannut hallita ja se näkyi myös hänen suhteessaan Suomeen. Ja nyt hänellä on meneillään maassamme linnoitustyöt, joissa epäinhimillisissä oloissa työskentelee tuhansia kiinalaisia ja yksi heistä on Yao, ryhmän venäjän kielen tulkki.


Voi tuntua yhtäkkiä kaukaa haetulta, että perhetyttö Annika Ström ja Yao ollenkaan kohtaavat etenkin kun otetaan huomioon aika ja sen käytösnormit. Tapaamisen mahdollistavat Annikan miltei mahdoton tilanne syvästi masentuneen äitinsä hoitajana sekä nuoren naisen erittäin empaattinen, välitön ja napakka luonne sekä eritoten hänen ihastuttava kärsimättömyytensä: Hän on pakahtua omaan oloonsa!

Kun kaksi nuorta kohtaa, siinä ei kysytä rotua, ei uskontoa, ja ainoa yhteinen kielikin on venäjä, joka oli siihen aikaan Suomessa pakollinen. Ei nuori nainen myöskään tajua mihin vaaraan asettaa itsensä suhteessa ympäristöönsä, joka vihaa kaikkia maahantuotuja kiinalaisia eikä pysty näitä mitenkään edes toisistaan ulkonäöltä erottamaan. Jos yksi tekee ryhmästä murhan, kaikkia pidetään syyllisinä.

Annika ja Yao kuitenkin löytävät toisensa laulussa Punaisesta huoneesta kertoen vuorotellen toisilleen oman maansa suosittua romaania. Näin kertomukset Punaisen huoneen uni ja Laulu tulipunaisesta kukasta kietoutuvat yhteiseksi tarinaksi, heidän tarinakseen. Annika on temperamenttinen ja nopea ja itsekin hämmästelee tunteidensa rajuutta:

Olenko minä enää aivan viisas? Hän on onneton, yksinäinen ihminen, vielä yksinäisempi kuin minä itse. Ei hän ole haluamassa minulta yhtään enempää kuin hippusen ystävyyttä. Se että satumme olemaan myös nuori mies ja nainen, on varmaankin minulle suurempi asia kuin hänelle.

Näinhän sitä voi itselleen uskotella, mutta ennen kuin äiti palaa sanatoriosta yllätyksineen, on luotu ikuinen side, jota kaikki maailman viha ja välimatkatkaan eivät voi ikinä katkaista.

Kirjan kertojana on pääasiassa Annika, mutta osin myös Yao, joka pohtii tilannettaan sekä kirjoittaa usein mielessään kirjettä äidilleen Kiinaan. Yaon ääni on yhtä rauhallinen kuin Raili Mikkasenkin. Olen jo tottunut Mikkasen tyyneen ääneen ja myös siihen, että vaikka mikä tuli syttyisi, hän toteaa tyynesti vain ’että se syttyi’, mutta ei miten. Ilmiselvää on, että nuori pari jo tuolloin 1916 uskaltautui punaisen katon alla tekoihin, joihin veri veti, mutta Raili ajattelee, että nuo asiat on lukijan luettava rivien välistä ja osattava käyttää myös omaa mielikuvitustaan. No, minä ainakin kuvittelin vaikka mitä…

Minusta on upeaa, miten tarkkaa työtä Mikkanen tekee. Hän ei kärsi keskittymiskyvyttömyydestä. Raili on fiktion ja faktan kautta historioitsija, sillä tämä on tiettävästi jo hänen kolmas kirjansa sipulissa, jonka kautta hän purkaa Suomen historiaa auki tietyltä ajalta. Ensimmäinen oli Unelmien varjot, jossa hän kertoo Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928 ja toinen jo edellä mainittu Meren ja ikävän kiertolaiset 1918-1921. Näen usein kirjoja elokuvina, mutta Laulu Punaisesta huoneesta on kuin tehty näyttämölle, sillä ihanteellisen suppea henkilömäärä luo rajatun tilan näyttämöllisen tunnelman.

Laulu Punaisesta huoneesta kirjan kannet ovat jälleen loistavaa työtä Päivi Veijalaiselta. Rohkea tummuus osin 'pitsillä' kontrastina punainen kuin veri ja sitten takakansi kaunista cappuccinoa. Muistanette, että Veijalaisen kansi Mikkasen Meren ja ikävän kiertolaiset teokseen voitti Vuoden 2009 Kaunein Kirjan Kansi-kilpailun blogissani monien, monien joukosta.

Luin Laulu Punaisesta huoneesta tosi nopeasti, sillä teksti on kiinnostavaa, kaunista ja jotenkin helppoa. Aikalaisviitteitä on ripoteltu sinne tänne, kun Annika lukee vaikka Helsingin Sanomista, miten huutolaispoika myydään somerolaiselle maanviljelijälle pilkkahintaan työhön, mutta oikeasti kuoliaaksi kidutettavaksi...Tuo historia ei ole ollenkaan niin kauhean kaukaista: Oma isoäitini eli tuolloin ja vielä varsin likellä Venäjän tsaaria…

Hurmaavaa, että kirja päättyy Norjaan ja Kristianstadiin. Uskon, että Annika on saanut sinne jo kirjeenkin. Jonain päivänä.

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Unelma  Susa ja Kirjan pauloissa