MEREN JA IKÄVÄN KIERTOLAISET

Mennyt maailma on täynnä uskomattomia tapahtumia, joista emme tiedä vielä mitään. Osa historiasta ei ole löytänyt kertojaansa ja osa historiasta halutaan vaieta kuoliaaksi. Raili Mikkasen historiallinen romaani Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva, 2009) kuuluu viime mainittuun ryhmään. Mikkanen tuo esille melkein mahdottomalta tuntuvan tapahtuman, joka liittyy myös Suomen historiaan, mutta ennen kaikkea Suomen suureen naapuriin, Venäjään. Ja mehän olemme tottuneet, että Venäjään liittyvistä vanhoista asioista pitää vaieta ja niin teki myös virallinen Suomi tämän tapahtuman aikoihin vuosina 1918-1921.

Raili Mikkasen kirja perustu täysin tositapahtumiin, jotka hän sai tietää pietarilaiselta opettajalta, Olga Molkinalta. Molkinaan hän sai yhteyden Amerikan Punaisen Ristin kautta. Olgan vanhemmat olivat mukana kirjan pitkällä matkalla ja ehkäpä siksi kirjan päähenkilö on opettaja Olga Mäkinen.

Tarina alkaa vallankumouksen levottomaksi muuttuneesta Pietarista, josta päätetään viedä 800 lasta kesäleirille Uralin taakse. Mukaan lähtee parisataa aikuista ja yhtenä näistä opettaja Olga Mäkinen, joka kovasti kaipaa traagisesti kuollutta poikaansa Suloa. Lähtö on Pietarin Suomen asemalta, mutta toisin kuin yleensä, suuntana onkin nyt itä. Eivätpä tiedä lähtijät, että paluu tapahtuu Amerikan kautta ja vasta kahden ja puolen vuoden kuluttua!

Tarina on rankka, jos alkaa ajatella lapsia ja etenkin pienimpiä lapsia. Varsinkin Atlantin ylitys japanilaisaluksella on kuin jostain jännityskertomuksesta, mutta vanha hokema lasten sitkeydestä pitää jälleen paikkansa. Lapset ovat yllättävän sopeutuvia valtavasta koti-ikävästä ja vaikeista olosuhteista huolimatta. Kiitollisuus Amerikkaa kohtaan on luja, sillä ilman Amerikan Punaista Ristiä lapset olisivat kuolleet Siperiassa kylmään ja nälkään, kun oli todettu, että paluu Pietariin ei ole mahdollista. Kuitenkin juuri Amerikassa tapahtuu onnettomuus, joka pakottaa Olgan miettimään henkilökohtaista tragediaansa ja saa hänet tajuamaan, että toista voi puolustaa ulkopuolisilta, mutta ei omalta itseltään.

Karjalan kannaksella ollaan sekä ihan ennen lähtöä, mutta vielä enemmän palattua, kun joukko viipyy Halilan parantolassa, joka oli aikoinaan varattu vain keisariperheelle. Täällä Olga tutustuu Halilan työntekijään Mariin, jonka optimismi vaikeiden asioiden edessä antaa hänelle uskoa ja voimaa omaan onnettomuuteensa. Marin sulhanen on vapautettu henkitoreissa punaisten vankileiriltä ja tekee varmalta näyttävää kuolemaa, mutta Mari vain leikillisesti uhkailee miestä, että ’tiijä missä oisit, mut viel sie oot miu kans papi eessäki, siit sie et ennää pääse mihikää.’

Rauhallisesti kuuluu Raili Mikkasen kertojaääni, eikä hän anna Olgan poliittisessa arassa tilanteessa ottaa jyrkkää kantaa puoleen tai toiseen, sillä murhia ja julmuuksiahan tehtiin puolin ja toisin. Ei ollut syytöntä, ei viatonta kuin nämä 800 lasta, jotka pitää saada vaikka maailma kiertämällä takaisin hyvin puutteenalaiseen Pietariin, mutta siellähän olivat lasten omat kodit ja vanhemmat. Vanha hokema, että auttamalla toisia elämään, saat itse elämän, osoittautuu Olgan kohdalla todeksi ja Pietarilla on hänelle vielä yllätys. Mutta ensin lapset kotiin!

PS 1 Vieläkin vaietaan Suomen tapahtumista vuodelta 1918. Kaukainen sukulaiseni Kanadasta on jo vuosia käynyt Suomessa selvittämässä isoisänsä kohtaloa ja sitä kautta syytä, miksi hänen piti muuttaa aikanaan 2-vuotiaana pois Suomesta.

PS 2 Huomatkaa romaanin Meren ja ikävän kiertolaiset herkän kaunis kansi, joka on Päivi Veijalaisen taidonnäyte.