SEITSEMÄN VELJESTÄ

On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen.

Tänä aamuna olivat veljekset nousneet ylös kovin äänettöminä, eikä ollut heidän muotonsa iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaansaattanut tämän.

Mutta eivätpä he kuitenkaan pitäneet ylimääräistä kiirettä, vaan istuivat kaikessa rauhassa Jukolan pitkän honkaisen pöydän ääressä.

Vaiti he istuivat, ja mikä heistä alakuloisesti tuijotteli permantoon, mikä taasen synkeästi irvisteli kohden kukkokantisten aapisten punaista pinoa.

Osui silloin Juhanin katse akkunasta ylös kiviseen mäkeen, josta haamoitti Männistön muorin tönö. Ja tönöstä hieman sivumpana keikkui puuhakkaana muorin Venla.

Näin alkaa Aleksis Kiven tarina seitsemästä veljeksestä, jonka kirjan me kaikki lienemme koulussa lukeneet enemmän tai vähemmän pakollisena lukuna. Olivathan nuo tarinat sinänsä hauskoja ja varmaan kaikille jäi mieleen, kuinka veljekset jäivät kivelle sonnilauman saartamiksi tai sytyttivät talonsa palamaan jouluna ja joutuivat lähtemään yönselkään kotoaan. Silti. Ainakin minulla oli niin paljon muuta kiinnostavampaa luettavaa, sillä yhden merenrantakylän kirjasto oli vielä lukematta ja sieltä löytyi ihan muuta…

Toki jos meille olisi koulussa luetettu Riitta Nelimarkan Seitsemää veljestä (Tammi 2009), kaikki olisi ollut toisin, sillä nyt tarina ja kuvat tavoittavat kiinnostuksen. Taiteen tohtori Nelimarkan veljekset ovat melkein eri asia. Tuttu klassikko on muuttunut professorin vesivärisiveltimen ja huumorin avulla ’ilostelevaksi elämänkertomukseksi seitsemän jukuripäisen nuoren miehen vaiheista 1800-luvun puolivälin eteläisessä Hämeessä.’ Jos minä saisin päättää, niin tätä Seitsemää veljestä luettaisiin Suomen kouluissa!

Tätä nyt kun aikuisena lukee, tuntee syvää myötätuntoa poikia kohtaan. Isän vei karhu, äiti ehti tarjota ennen kuolemaansa monet pieksiäislöylyt pojilleen ja lopulta pitäjän uusi rovasti päättää, että orvot pojat on laitettava pitäjän lukkarin kouluun oppiaksensa lukemaan…Tosin professori Nelimarkan akvarellikuvitus vie taiteisiin kallellaan olevalta osan huomiota, sillä kuvitus on uskomattoman upea. Silti muistan nyt kuin ensimmäistä kertaa lukeneeni Simeonin kuumatkasta, joka kyllä taatusti vangitsee sekä nuoren että aikuisen lukijan, sillä sen verran kauhua ja seikkailua siinä on.

Hurja tarina on myös Syntien sovitusretki, jota sitten seuraakin Uusi meno Impivaarassa, kunnollisen elämän salat ja sen suomat ilot alkavat valjeta orpopojille ja kuin sen ylistykseksi Nelimarkan sivellin juhlii koko aukeaman verran loihtien kuvan jo lehdettömästä koivikosta, jossa: Talvi taittui kevääksi, suvi kulki kohti syksyn purppuraa, ja jälleen liehtoi pakkanen tienoita veljesten elellessä ja uurastaessa Impivaaran mailla…

Ja toden totta: veljekset oppivat lukemisen salat. Kirja päättyy onnelliseen loppuun, kuten hyvän tarinan kuuluukin päättyä ja pojat pitävät Jukolassa kunnon juhlat, joihin kutsutaan joka ainoa mies ja vaimo, koiras ja naaras, jonka he kohtaavat tiellä matkalla kotiin. Kutsutaan aina maaherrasta Toukolan tallukkaan.

Hyvät lukijat, tässä oiva kirja lapselle lahjaksi tai muuten vain. Tämä herättää kiinnostuksen paitsi suomalaiseen kulttuuriperintöön ja sen aarteistoon, saattaapi myös herättää piilevän kuvataiteilijan. Mutta tämän kirjan sivuja ei töhritä, tämä on aarre, joka kulkee sukupolvelta seuraavalle!