tiistai 21. marraskuuta 2017

Jessica Knoll: Onnentyttö


Olin valmis vaikka tappamaan päästäkseni esiintymään rouva Luke Harrisonina. Kun vihdoin jätin poikaystäväni Luken ’takia’, yhtäkkinen vapaus – mennä yhdessä ulos syömään ja sieltä kotiin niin kuin oikeat pariskunnat tuntui huumaavalta. Se kantoi meitä pitkälle vuorovesiaallon tavoin, ja vuoden päästä me muutimme yhteen.

Kihloihin meneminen Luken kanssa tekisi yhteiskunnallisesta nousustani kiistattoman. Kukaan ei pystyisi koskemaan minuun, kun olisin menossa naimisiin Luke Harrison neljännnen kanssa. Olin monta kertaa kuvitellut kertovani tarinani televisiokameralle, kohottavani käden kasvoilleni ja pyyhkäiseväni pienen kyynelhelmen silmäkulmastani niin, että valo osuisi smaragdiin, joka...

Jessica Knollin Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, Bazar 2017, suomennos Päivi Pouttu-Delière) on yksi erikoisimmista lukemistani trillereistä ikinä. Vaarallisella tavalla. Luin sivukaupalla keskiluokkaisen TifAni FaNellin tarinointia nousustaan New Yorkin piireihin ja lopulta The Women’s Magazinen toimittajaksi. Luin Dukanin dieetistä, jolla TifAni laihdutti itseään kokoon 32, luin normeista, joiden noudattamatta jättäminen olisi selvästi paljastanut kaikille, että olet sen kymmenet kerrat seisonut jossakin kassajonossa äitisi takana, kun yksikään luottokortti ei ole kelvannut. Luin, miten TifAni silloin päätti, että hänestä tulee todella jotakin ja hänen ei koskaan tarvitse miettiä, onko tilillä katetta vai ei, sillä sitä olisi. Urakiipimisen ja Luken vikittelyn ohella kulkee tarina Bradley Schoolin ajoilta ja sieltähän löytyy vaikka mitä sellaista, jostaTifAnia lopulta pyydetään mukaan televisiodokumenttiin kertomaan oma tarinansa. Mitä hän kertoisi? Kertoisiko hän myös mitä oli tapahtunut juuri vähän ennen ’tapausta’? Kertoisiko hän niistä bileistä, joissa...Mitä sanoisi Luke ja mitä sanoisi Luken hieno perhe? Miltä tuntuisi menettää mahdollisuus päästä kiinni vanhaan rahaan ja kotiin, jonka ikiruumis vastaanottaisi hänet aina murattikäsien lempeässä syleilyssä?

Olisin voinut kuvitella lukevani pinnallista New York -teosta, jossa kerrotaan tarinaa tyyliin ryysyistä rikkauksiin ja kurpitsavaunut odottavat Tuhkimoa, mutta Knoll tietää miten vaikutus tehdään ja niinhän tästä tulikin sitten satuttava ja todenmakuinen tarina kaikesta siitä paskasta mitä voi teinitytölle tapahtua sekä jostain paljon pahemmasta. Kontrastien tehoa!

Ei aikomustakaan spoilata juonta, joten voisimme tarkentaa katsettamme tuoreeseen kihlapariin. Miten erilaisia he olivat kaikellaan. Jo kihlausaikana TifAni alkaa tuntea ahdistusta, suoranaista pakokauhua. Hän ei voi ’käyttäytyä huonosti’ tai Luke loukkaantuu. Hän ei voi olla oma itsensä. Hänen on teeskenneltvä sängyssä, sillä heidän käsityksensä kuumasta huumasta ei kohtaa tässä ajassa. Miksi Luke sitten ei tyytynyt johonkin yhtä sievään ja tavallisempaan tyttöön, johonkin poninhäntäpäähän, jonka mielihalut olisivat olleet yhtä viktoriaanisia kuin hänen? Miksi juuri TifAni, joka

raaputtaa Luken täydellistä tähtilippua kantavaa pelinrakentajan elämän pintaa ja uhkaa halkaista sen kahtia. Ajatus uhkasta ja mahdollisesta vaarasta vetää häntä puoleensa. Mutta oikeasti Luke ei halua nähdä, mihin minä pystyn ja millaisia teräväreunaisia reikiä pystyn tekemään. Suurimman osan meidän yhdessäoloajastamme olen vain raapinut pintaa ja painanut välillä vähän kovempaa nähdäkseni, missä vaiheessa alkaa tulla verta. Alan väsähtää.

Jessica Knollin Onnentyttö on kovaa kamaa: Uskokaa vain minua. Kaikki ne dieetit ja Pradat ja Guccit ovat vain pintaa, jonka mustissa vesissä yrittää selviytyä syvästi haavoitettu nainen. Niin syvästi, että ehkä hän itsekin tajuaa kaiken vasta, kun klaffi napsahtaa ja kamerat käyvät:

”Olen TifAni FaNelli.”

Tiedän, millaista se on.

*****

16 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Mai, en alussa voinut uskoa, että tämä on dekkari. Kiitos kustantajalle, että takakansitekstissä ei tehty paljasteluja.

      Poista
  2. Suomessa luetaan erilaisia... tämä kyllä löytyy ruattiks. Olen toki nyt lukenut kaikki 14 naista jotka saaneet Nobel-palkinnon, irlantilaista pitäisi nyt myös

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, ihmisillä makunsa eri maissa. Tosin minä olen 'vetänyt' just uudestaan ruotsalaisen Inger Frimanssonin sarjan, joka alkaa kirjalla Hyvää yötä, rakkaani. Ihan huippua eli hyvä sinä!!!!

      Poista
  3. Elämä on nykyään niin kiireistä, että lukeminen on jäänyt aivan kokonaan. Kerään silti listaa parempia päiviä varten. Niitäkin on joskus tultava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, on aika lukea ja aika tehdä muuta. Jotenkin vain minä olen aina saanut lukemisen mahtumaan elämääni...Kirjapäivät tulevat!

      <3

      Poista
  4. Tuo kuulosta hyvälle, parit hyvät arvostelut lukenut siitä jo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pepi, tämä on ihan sinulle! Ehkäpä joulun tonttu...:)

      Poista
    2. Tästähän oli jo alustavasti taannoin puhettakin 😉👍🏻

      Poista
    3. Just, mää muistan kyllä:) Kyl se tulee...

      <3

      Poista
  5. Vau,kuulostaa kiehtovalta tarinalta.

    VastaaPoista
  6. Tämäpä kuulostaa kiinnostavalta. Ehkei ihan minua dekkarina (kun aion nyt ehtiä Lemaitreen), mutta selvästi vetävä, koukuttava ja kaikkea sitä mitä joskus pitää ollakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tästä saa alkuun ehkä väärän kuvan, mutta yllätttäen kaikki muuttuu odottamattomaksi. Mieti omistusta:

      Omistettu kaikille TifAni FaNelleille

      Tiedän, millaista se on.

      (Oi, ihan odotan jo sun mielipidettä Silmukasta...)

      <3

      Poista
  7. Tuo omistuskirjoitus kummitteli mielessäni läpi tämän loistavan lukuelämyksen. Hän tietää. Hän kirjoittaa jossain määrin omista kokemuksistaan? Ja opin viimein rakastamaan myös Ania, se tapahtui kuin varkain...


    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, siitä minä arvasin, että tässä ei jäädä Guccin laukkuihin. Hän tietää ja siihen on syynsä. Moni tietää...Ani vaikutti ensin sietämättömältä, mutta sitten kun hänet oppi tuntemaan, hän olikin toinen.

      <3

      Poista